Tekijä: jPekka

Albumialbumi XIV

·

Luulen, että 1980-luvun alun Tom Waits -fanitukseni sai välillä vähän epäterveitäkin piirteitä, ainakin siinä mielessä että kyllästytin monet kaverini perusteellisesti intoilemalla hänen musiikistaan ja persoonastaan (josta tiesin jotakuinkin muutaman lehtijutun verran, en enempää). Tietääkseni sain kyllä muutamia tuttavia kiinnostumaan mielenkiintoisesta musiikintekijästä, ja ainakin yhdeltä on tullut vuosikymmeniä myöhemminkin kiitoksia asian johdosta.

Heartattack & Vinen jälkeen kului joka tapauksessa muutama vuosi ennen kuin sen seuraaja ilmestyi. Muistelen ostaneeni levyn samaisesta Kaivopihan levykaupasta kuin edeltäjänsäkin, ja olin aika tohkeissani kantaessani uudet ostokseni* kotiin Itäkeskuksen opiskelijasoluun. Olin jo hyvän aikaa ollut sitä mieltä ettei Waitsin musiikkia voi kuunnella muuta kuin pimeällä – mielellään sadesäällä – mutta Swordfishtrombones sai ensipyörähdyksensä ihan kirkkaalla päivänvalolla. Se ei heikentänyt kokemuksen voimaa. Voi olla että kehittelin kuitenkin vasta myöhemmin levystä kertoessani muiston, että olisin puristanut koko levyn kuuntelun ajan tuolin käsinojia ja ajatellut: ”Jestas!”

Levy-yhtiön ja kannen visuaalisen tyylin muuttuminen viittasi jo siihen, ettei tämä ole ihan suoraa jatkoa Waitsin aikaisemmalle levytetylle tuotannolle, ja jo ensimmäinen kappale tekee asian oikeastaan ihan selväksi. ”Underground” sopisi johonkin Bertolt Brechtin ja Kurt Weillin musiikkinäytelmään avausnumeroksi, vaikka käheänä ärjyvä lauluääni tekee samalla selväksi, kuka tällä levyllä komentaa. Sen jälkeen käyntiin lipuva ”Shore Leave” on edelleenkin ehdoton suosikkikappaleeni levyllä, ehkä yksi suosikkejani Waitsin koko tuotannossa.

.

.

Tähän asti Waits oli pitkälti pysytellyt amerikkalaisen juurimusiikin laajassa kirjossa, mutta Swordfishtrombones lähti uusille laduille. Monet kappaleet ovat – Brechtin hengessä – enemmänkin pieniä, näytelmällisiä äänikuvaelmia kuin lauluja aivan perinteisessä mielessä, ja ”Shore Leaven” tavoin niillä on taipumusta leikitellä ääniefekteillä ja kaikenlaisella kummallisella, mitä soittimista, lauluäänestä ja studiotekniikasta saa irti. Aikaisemmin Waits oli äänityttänyt levynsä pitkälti yhdellä otolla, orkestereineen päivineen. Nyt linja oli muuttunut siinäkin suhteessa.

”16 Shells from a Thirty-Ought-Six” muodostui vielä vahvemmin Waitsin tulevan tuotannon edelläkävijäksi, hyvässä ja pahassa.

.

.

Itsekin pääsin juurevan ja blues-vaikutteisen musiikin perinnettä ja uudistajia tutkiskellessani näihin aikoihin tärkeään kohtaan nimeltä ”Captain Beefheart”, ja tämä Waitsin kappale soitti (kirjaimellisestikin!) montaa kelloa. Samoja kelloja Waits tosin soitteli seuraavilla albumeillaan moneen kertaan, melkein kyllästymiseen asti. Swordfishtrombones oli sävykäs, monenkirjava mutta silti kokonaisuutena upeasti toimiva levy, samoin sitä pari vuotta myöhemmin seurannut hieno Rain Dogs, mutta sittemmin Waits-musiikki alkoi käydä minun korvissani turhankin toistavaksi, megafonin läpi äänitetyksi karjumiseksi ja rymistelyksi. Uudestaan löysin tämän musiikin oikeastaan vasta 2000-luvun taitteessa, kun Waits julkaisi jälleen hienon ja sävykkään albumin nimeltä Mule Variations.

Swordfishtrombones ei ole kuitenkaan menettänyt tehoaan. Se on, pienine väli-instrumentaaleineen ja puhuttuine tarinanpätkineen, ennen kaikkea kokonaisuus pimeässä kuunneltavaksi (mielellään aika kovaa, koska levyllä käytetään dynamiikkaa perin tehokkaasti), mutta vahvoja laulujakin löytyy: ihanan löperön rakastunut ”Johnsburg, Illinois”, nimikappale, koskettava ”Soldier’s Things” ja, tietenkin, hieno ”In the Neighbourhood”, josta teki hienon suomalaisen version – ”Kaduilla kallion” – samoja musiikillisia aineksia kotoiseen iskelmäperinteeseen yhdistellyt ja yhdistelevä Sir Elwoodin Hiljaiset Värit.

.

___
* Samalla reissulla ostin Stevie Ray Vaughan & Double Troublen esikoisalbumin Texas Flood. Se ei ole huono, ei lainkaan, mutta luullakseni en tule puhumaan siitä tässä blogisarjassa.

Pari päivää suomentajana

·

Olen viime päivinä tehnyt pitkästä aikaa ns. varsinaista palkkatyötäni, tai ainakin sitä osaa varsinaisesta palkkatyöstäni, josta ei makseta erillistä korvausta.

Tavallaan kustannustoimittajan korjausmerkintöjen läpikäyminen on ilmaistyötä – tai työtä, josta on maksettu pieni palkkio jo viisi kuukautta sitten – mutta toisaalta voi ainakin kuvitella, että mikäli lopulliseen käännökseen jäisi asioita jotka joko minä tai k-toimittaja olemme ymmärtäneet väärin, tilanne ei tekisi ainakaan hyvää minun maineelleni kirjallisuuden suomentajana. Samasta syystä kääntäjän oikeuksiin kuuluu lukea oikovedokset.

Peter Culshaw’n kirjoittama muusikkoelämäkerta Manu Chao – maailman kiertäjä (kuten suomennoksen lopullinen nimi kuuluu) tuntuu tälläkin lukukerralla onneksi vallan mainiolta kirjalta. Käännöksen laadusta olen jäävi sanomaan mitään, mutta eipä sekään, puolen vuoden etäännyttävän perspektiivin lasien läpi katseltuna, ihan pahalta tuntunut. Olen itsekin tehnyt huonompia. Ja Manu Chaoa niin hahmona, musiikintekijänä kuin kansainvälisen oikeudenmukaisuuden ja reiluuden puolustajana on hyvä ja aiheellista pitää esillä. Kirjan suomentaminenhan oli sitä paitsi alun alkaen minun ehdotukseni – mainio englantilainen Songlines-lehti siitä katkelman, minä hankin kirjan käsiini ja ehdotin sitä sittemmin Into-kustannukselle, jonka väki innostui ajatuksesta. En ole kovin monia käännösehdotuksiani saanut läpi eikä se ole kollegoillakaan kovin yleistä, joten siinäkin mielessä tämä hanke kirjattakoon mappiin ”pieniä voittoja”.

* * *

Viime viikolla päädyin harrastamaan myös äänitarkkailijan hommia Kirjasto kymppiin entiseen Postitaloon, missä pidettiin Kääntäjien ammattiosaston KAOSin ja kulttuurijärjestö Kiilan keskustelutilaisuus ”TTIP – uhka vai mahdollisuus?” Yhdysvaltain ja Euroopan Unionin välisestä, neuvotteilla olevasta kauppasopimuksesta. Keskustelemassa  olivat Marissa Varmavuori (TTIP-verkosto), toimittaja Jaana Kivi, Kai Mykkänen (Elinkeinoelämän keskusliitto ja Kokoomuksen kansanedustajaehdokas), Sture Fjäder (ammattiliitto Akava) sekä tilaisuuden juontajana toiminut Journalistiliiton puheenjohtaja Arto Nieminen. Äänitarkkailijana (ja valokuvaajana) selvisin ilmeisesti kohtuullisen hyvin, tilaisuuden äänittäjänä en niinkään: tallentimelle tallentui ainoastaan parituntisen keskustelutilaisuuden loppupuolikas.

.

Iso ongelma TTIP:ssä on ollut sen kovin hys–hys–salaista-pohjalta tehty valmistelutyö, joka on tehnyt koko jutusta kenties pahemman mörön kuin se onkaan – ehkä. Samantyyppisiä sopimuksia EU:lla (ja Yhdysvalloilla) on voimassa monien muiden maiden ja tahojen kanssa jo ennestään. Kansalaisjärjestöistä lähtenyt kampanjointi on tuonut onneksi sopimushankkeesta paljon enemmän tietoa julkisuuteen, joten itse kunkin on ainakin hieman helpompi sanoa projektiin juuta, jaata, eitä tai ehkää. Kenties. Saa nähdä miten sopimushanke näkyy vaalien alla, vai näkyykö ollenkaan. Suosittelen joka tapauksessa erilaisten ja erimielisten järjestöjen TTIP-asioita käsittelevien sivustojen tutkiskelua ja asioiden valmisteluun vaikuttamista vaikkapa äänestämällä.

Albumialbumi XIII

·

Rockradio aloitti Yleisradion rinnakkaisohjelmassa kesällä 1980 – ja tarjosi huikeat puolitoista tuntia rock- tai muutakin ei-iskelmä-, ei-klassis- ja ei-jatsimusiikkia kolmesti viikossa, paitsi jos jossakin päin Suomea sattui olemaan kunnanmestaruuskilpailut kiekonheitossa, jolloin ne tietenkin menivät nuorisomusiikin edelle ja kasvattivat, kuten kilpaurheilun on tarkoituskin kasvattaa, ihmisiä viihtymään sohvalla alkoholia juoden ja roskaruokaa syöden.* Tämä huikeanrunsas lähetysaika ja myöhemmän, aivojen kutistumista aiheuttavan brežhneviläisen soittolistamuodin† puuttuminen altistivat meitä vaikutteille alttiissa iässä olevia kaikenlaiselle kummalliselle musiikille, odottamatta, pyytämättä ja yllätyksenä.

Kerran eräänä iltapäivänä kaiuttimista alkoi kaikua kehtolaulu. Kehtolaulu se oli, sen saattoi hyvin tunnistaa, mutta ei todellakaan aivan tavallinen kehtolaulu. Sitä lauloi äijä jonka lauluääni sai Louis Armstrongin – ilmeisen esikuvan – kuulostamaan neitseelliseltä sopraanolta. Taustalla soitti kontrastina hienostunut ja tyylipuhdas jousiorkesteri, mutta kuusiminuuttista kehtolaulua kuunnellessa alkoi vähitellen tuntua, että tässä esityksessä hirviö on orkesteri ja kaunotar on, sittenkin, se rosoinen ja miltei ällöromanttisen tunteellinen lauluääni.
.

.

Muutamaa viikkoa myöhemmin olin luullakseni menossa lounaalle yliopistokuppilaan, kun tulin poikenneeksi Kaivopihalla siihen aikaan toimineeseen Musiikki-Fazerin sivumyymälään. Tarjouslaarista minua tuijotti kapakanpöydälle unohtuneen sanomalehden näköinen levykansi. Kesti hetken tajuta, että juuri tällä levyllä oli se kehtolaulu jonka olin vähän aikaisemmin radiosta kuullut. Sen tajuttuani korvissa alkoi surista ja päässä humista – ihan totta! – ja ojensin kaupan myyjälle kaikki rahani, kolmekymmentäviisi markkaa, noin viikon opiskelijalounasrahat. Kotona sain asiasta paheksuntaa äidiltäni, mutta kyllä hänkin kuunteli levyä sittemmin vallan mielellään, lukuisilla ”Wow!”-äännähdyksillä säestäen.

Nykyään hyllystä löytyy jotakuinkin täydellinen kokoelma Tom Waitsin julkaisuja, mutta Heartattack and Vine on edelleenkin niistä se kaikkein rakkain albumi.** Levyn kappaleet jakautuvat kiinnostavasti kahteen ryhmään. On ”On the Nickel” -kehtolaulun veroisia, sydäntäsärkevän kauniita, kaipauksista, menetyksistä ja toivon murtumisesta kertovia jousiorkesteriballadeja, ja on toisaalta nimikappaleen ja (kannessa tahallisesti väärin kirjoitetun) ”Mr. Siegalin” kaltaisia rujon rosoisen bluesbändin säestämiä renkutuksia.

”Don’t you know there ain’t no devil
there’s just God when he’s drunk.”

Nimikappale keksittyine osoitteineen (muunnelma todellisesta Los Angelesin Hollywood Boulevardin ja Vine Streetin kuuluisasta kapakasta ja kadunkulmasta) esittelee levyn teeman. Laulu (ja albumi) on kokoelma pieniä kuvaelmia kapakkaan ja sen liepeille unohtuneita hahmoja, oman elämänsä unelmien surullisen hahmon ritareita. Tämä on tietenkin se maailma johon Tom Waits ja hänen musiikkinsa on perinteisesti yhdistetty – suosittu otsikko suomalaisten musiikkilehtien tuon ajan otsikoissa oli Tuomari Nurmio -sitaatti ”Tuhannen kapakan kautta”. Waitsin tarinoissa on aina kerrottu aika paljon muustakin kuin maksavaivoista ja särkyneistä sydämistä, mutta tällä levyllä tämä nimenomainen tematiikka kieltämättä kiteytyy, ja komeasti kiteytyykin.

.

.

Rujo romantiikka on minuun vedonnut sittemminkin, ja taisin viettää muutaman vuoden julistamalla Tom Waitsin ilosanomaa riesaksi asti. Muutaman kaverini sain peräti käännytettyäkin Waits-faneiksi. Eräälle heistä muodostui äärimmäisen tärkeäksi lauluksi se Heartattack and Vinen laulu jossa kertojahahmo jättää kapakat ja lyhyet suhteet taakseen lähteäkseen pois suurkaupungista rakkaansa luokse. Tämän kaverini ansiosta ”Jersey Girl” on minullekin, yhä edelleen, kaikkien aikojen laulu onnellisesta rakastumisesta.

Sittemmin on selvinnyt, että Waitsin itsensä kohdalla kyse oli todellisesta Jerseyn tytöstä ja isosta elämänmuutoksesta: laulaja, joka haastatteluissakin aina on myöntänyt auliisti valehtelevansa (”I never told the truth so I can never tell a lie”) oli kerrankin rehellinen ja avoin.

.

.

Itse keräsin pikku hiljaa suurimman osan Waitsin siihenastisesta tuotannosta, joka tarkemmin kuunnellen kattoi melkoisen kirjon amerikkalaista perinnemusiikkia. Ensialbumit Closing Time ja The Heart of Saturday Night yhdistävät kantria ja 70-luvun alun hillittyä laulaja/lauluntekijämeininkiä. Nighthawks at the Diner (1975) äänitettiin livenä studioon bilettämään kutsutun yleisön edessä, ja meininki tarttui nauhalle varsin mainiosti. Small Change (1976) ja Foreign Affairs (1977) tarjoavat kevyiden jazzpalojen ohessa suoranaisia huolella dramatisoituja äänikuvaelmia, ja huikea Blue Valentine (1978) tuo mukaan vahvoja bluesaineksia. Heartattack & Vinen jälkeen ilmestynyt kokoelma Bounced Checks (1981) sisältää pari ennenjulkaisematonta palaa, joiden takia se kannattaa hankkia: ”The Piano Has Been Drinking” on mukana hillittömänä liveversiona, ”Jersey Girl” puolestaan pelkän kontrabasson ja hillityn jazzkitaran säestämänä, alkuperäistäkin pakahduttavampana tulkintana. Hieno on myös Francis Ford Coppolan One From the Heart -elokuvaan samana vuonna tehty soundtrack Chrystal Gayle(!) -duettoineen.

Seuraavaa varsinaista studiolevyä jouduttiinkin sitten, kärsimättöminä, odottamaan pari pitkää vuotta. Mutta siihen palataan tämän bloggaussarjan seuraavassa osassa. Don’t touch that dial.

___
* Olen pahoillani, mutta en voi vieläkään lopettaa missiotani julistaa kilpaurheiluviihteen kansanterveydellistä turmiollisuutta.
† jonka tuhoisuutta kansamme ajattelukyvylle on sitäkin syytä pitää jatkuvasti esillä.
** No, okei, jaetulla ykkössijalla.

Tappara ja sämpylä kaukaa idästä

·

Olen tähänastisen elämäni aikana lukenut läpi kaksi sanakirjaa. Ensimmäinen oli, tietenkin, Kaarina Karttusen riemastuttava Nykyslangin sanakirja (WSOY 1979). Toisenkin on kirjoittanut Karttunen, tällä kertaa Klaus: kyseessä on edellisessä bloggauksessa ohimennen mainittu Orientin etymologinen sanakirja (Gaudeamus 2013).

Olen muistaakseni kuullut nykyiseltä Etelä-Aasian tutkimuksen ja indoeuropeistiikan professorilta Klaus Karttuselta jonkun kulttuurintutkimuksen aiheen luennon 1980- tai 1990-luvulla. Liepeen kuva näyttää tutulta, samoin tekstin paikoin perin piikikäs asenne. Muutamassa kohdassa ilkeillään massiivisen Nykysuomen etymologisen sanakirjan (WSOY 2004) tekijälle herkkäuskoisuudesta, kun tämä on väittänyt jonkun antiikin kielen sanan olevan peräisin hindistä, joka on kielenä paljon nuorempi kuin vaikkapa englanti.

(Veijo Meren Sanojen syntyä Karttunen ei vaivaudu edes mainitsemaan, ja luultavasti kommentoisi kysyttäessä, ettei katso aiheelliseksi puuttua satukirjoihin. Satukirjoiksi tarkoitettuja satukirjoja tekstissä kyllä mainitaan, useampiakin.)

Orientin etymologinen sanakirja tarkastelee sanoja, joiden arvellaan olevan peräisin aasialaisista tai pohjoisafrikkalaisista, nykyisistä tai kuolleista kielistä. Haitari leviää siis perin lavealle niin ajassa kuin tilassakin. On aika valaisevaa huomata, että perin usein jonkinlaisina sanojen alkukehtoina ajatellut latina ja kreikka – hepreakin – ovat lainanneet varsin reippaasti sanastoaan idän ja etelän suunnasta. On myös valaisevaa tajuta, miten monesta eri kulttuuripiiristä sanoja on lainattu. Itseäni yllätti jonkin verran malaijin kielestä periytyvän sanaston runsaus, mutta toisaalta: tiedän itsekin, että sekä portugalilaiset että hollantilaiset liikkuivat 1500–1600-luvuilla Intian valtamerellä ja ns. Itä-Intiassa (eli nykyisen Malesian ja Indonesian alueella) ja lähestulkoon ensimmäiset sikäläiset kielet joista idän kulttuurin sanoja oli mahdollista lainata olivat nimenomaan malaiji – sekä Etelä-Intian dravidakieliin kuuluva malayalam, jonka moni sanakirjantekijä on erehtynyt maailman sivu sotkemaan malaijiin.

Mutta ennen ns. löytöretkien aikaakin sanoja ja kulttuuria kulki karavaanireittejä pitkin, Persiasta, Intiasta ja Kiinasta – usein monen mutkan kautta. Otsikon tappara – siis kaksiteräinen kirves – on tullut turkin kautta persialaisista kielistä, sämpylä puolestaan periytyy akkadista, arameasta ja arabiasta. Tämä kirja on oiva apuväline nojatuolilöytöretkeilyyn.

(Kappas, painoin näköjään Julkaise-painiketta kun piti vasta tallentaa keskeneräinen kirjoitus. Joku sukkela on siis pystynyt seuraamaan tekstin syntyä alusta lähtien, jos on viitsinyt painella oman selaimensa päivityspainiketta.)

 

Ymmärretäänkö viestimäsi?

·

Toissa syksynä piipahdin kirjakauppaan etsimään vasta ilmestynyttä Orientin etymologista sanakirjaa, kun tarjouspöydästä sattui silmään aivan toinen teos ja sanoi minulle: ”Sinä haluat minut. Olet aina halunnut minut. Sinä olet aina tiennyt tarvitsevasi minua.”

Niinpä poistuin myymälästä kahden paksun, kieliä käsittelevän kirjan kanssa. Niistä toinen kertoo (erinäisistä) kielistä mitä me niistä tiedämme, toinen (erinäisistä muista) mitä emme tiedä.

Andrew Robinsonin Lost Languages: The Enigma of the World’s Undeciphered Scripts (Thames & Hudson 2002, 2009) tekee asiansa selväksi jo nimessä. Tässä on kyse arkeologisissa löydöissä paljastuneista muinaisista kirjoitusjärjestelmistä, joiden lukutaito on ehtinyt unohtua jo kauan sitten. Tosin kirja esittelee alkuun kolme komeasti onnistunutta kirjoitusjärjestelmätulkintaa, ne kolme jotka näistä asioista puhuttaessa yleensäkin esitellään esimerkkeinä siitä kuinka tutkiva mieli voittaa historian hämärän synnyttämät vaikeudet: egyptiläiset hieroglyfit, kreetalainen lineaari-B-kirjoitus ja mayakirjoitus. Robinson muistaa kuitenkin korostaa, viisaasti, että etenkään mayakirjoituksen tapauksessa kirjoituksia ymmärretään kohtuullisen hyvin, mutta kaikkea muuta kuin täydellisesti. Näiden selvitettyjen kirjoitusjärjestelmien esittelyn tarkoituksena on myös esitellä lukuisia harhapolkuja, joille nimekkäätkin tutkijat niiden parissa päätyivät: kirjoitusjärjestelmät (ja niiden takana olevat kielet) ovat niin erilaisia, niin erilaisista kulttuuripiireistä ja säilyneet kirjoitukset ovat aiheeltaan, laajuudeltaan ja sisällöltään niin yhteismitattomia, että yhden kirjoitusjärjestelmän selvittämisessä menestynyt tutkija on usein ollut ylimielisyyteensä kompastuva täydellinen tumpelo vaihtaessaan hyvässä hybris-vauhdissa toiseen.

(Puhumattakaan tietysti ihan muilta aloilta tulleista, omilla aloillaan ihan pätevistä tekijöistä: esimerkiksi nobelfyysikko Richard Feynman tutki aikoinaan innokkaasti mayakirjoitusta, mutta onnistui ainoastaan selvittämään mayojen mutkikkaasta luku- ja kalenterijärjestelmästä asioita, jotka olivat mayatutkijoille enimmäkseen jo kohtuullisen tuttuja. Myöskään tietokoneavusteisen kryptografian tutkijat eivät ole olleet muinaiskirjoitusten suhteen kovinkaan onnekkaita.)

Kolmen suhteellisen hyvin selvitetyn kirjoitusjärjestelmän (ja kielen) jälkeen Robinson siirtyy joukkoon yhä edelleen tutkijoiden mieltä kutkuttaviin haasteisiin. Joukossa on kieliä ja kirjoitusjärjestelmiä, joiden (nykyistä parempi) selvittämien aukaisisi aivan liian huonosti tunnettuja vanhoja korkeakulttuuripiirejä paljon paremman tutkimuksen piiriin. Nykyisen Sudanin alueen Nuubian (tai Kushin) ”mustien faaraoiden” meroiittisesta kirjoituksesta tiedetään jotakin mutta ei tarpeeksi tekstien lukemiseksi tai ymmärtämiseksi. Etruskien kielen kreikkalaisperuinen aakkosto on enimmäkseen ymmärrettävää, mutta koska itse kieli on kuollut parituhatta vuotta sitten eikä sille tunneta yhtään sukukieltä ja koska säilynyt tekstimateriaalikin on enimmäkseen aiheiltaan suppeita hautakirjoituksia, niitä(kään) ei pystytä lukemaan. Kreetan vanhempi kirjoitusjärjestelmä, ns. lineaari-A on edelleen mysteeri myös kirjoitukseen käytetyn kielen suhteen (kuten myös kreetalainen hieroglyfikirjoitus, jonka Robinson mainitsee mutta jota hän ei tarkemmin käsittele). Protoelamiittisen kirjoitusjärjestelmän ymmärtäminen avaisi Kaksoisvirtainmaan ympäristön historiaa aivan uusilta suunnilta, ja sama pätee eteläisen Meksikon sapoteekkien kirjoituksiin. Todellinen kadonnut kulttuuri on nykyisen Pakistanin alueella neljä-viisituhatta vuotta sitten kehittynyt lähestulkoon ensimmäiseksi korkeakulttuuriksi laskettavissa oleva ns. Indus-kulttuuri, jonka jäljetkin olivat hiipuneet jo (muutamaa tuhatta myöhemmän) antiikin aikoina ja jonka olemassaolo löydettiin uudelleen vasta 1900-luvulla.

Kaikkein pahimpina hörhömagneetteina Robinson esittelee Pääsiäissaaren rongorongo-kirjoituksen ja Kreetalta löydetyn Faistoksen kiekon. Rongorongoa on joskus väitetty, merkkien samankaltaisuuden vuoksi, Indus-kirjoituksen sukulaiseksi, mikä on epätodennäköistä jo siksikin että näiden kahden kulttuurin välissä on puoli Maapalloa ja kolmetuhatta vuotta. Rongorongolla ja Faistoksen kiekolla on väitetty olevan myös yhteyksiä avaruusolentoihin ja esihistorialliseen avaruusmatkailuun.

Faistoksen kiekko on Robinsonin kirjan kirjoitusjärjestelmistä ainoa, josta teokseen on ollut helppo liittää kaikki tunnetut kyseisellä kirjoitusjärjestelmällä kirjoitetut (tunnetut) tekstit. Niitä on niin vähän: itse kiekko ja pari muuta esinettä, joiden koristekuvioissa on samanlaisia merkkejä.

Muista kirjoitusjärjestelmistä ja niiden teksteistä Robinson antaa runsaasti esimerkkejä ja esittelee eri menetelmiä, joilla ratkaisuja on yritetty löytää. Tässäkin mielessä Lost Languages on kirja, joka ei tyhjene yhdellä eikä kahdellakaan lukemisella. Näin ensi kierroksella sen voi lukea mukavana ja sujuvana yleisesittelynä joukosta kiehtovia kirjallisia arvoituksia ja niiden ratkaisuyrityksiä. Jos aikaa ja viitseliäisyyttä on, lukija voi palata kirjaan vaikkapa luku kerrallaan pohdiskelemaan merkkien arvoituksia ja syventämään tietämystään niistä – ja liittyä, huonolla onnella, niiden hörhöjen joukkoon, jotka kuvittelevat omalla huikealla intuitiollaan päihittäneensä arkeologian, kulttuurintutkimuksen ja kielitieteen parhaat kyvyt ja monisataavuotisen ammattimaisen analyysin.

Mutta tällainen kirja saattaa hyvinkin johtaa monta vaikutteille altista lukijaa valitsemaan arkeologian, kulttuurintutkimuksen tai kielitieteen elämäntehtäväkseen. Se on paljon parempi lopputulos.

Ja kyllähän ne hörhöintuitio-ratkaisuyrityksetkin voisivat olla parempaa ja mielekkäämpää ajankulua vaikkapa eläkevuosiksi kuin esimerkiksi sanaristikoiden ratkaiseminen. Kunhan vain muistaa, että hörhöintuitio-oivallus on eri asia kuin tieto, eikä rupea tarjoamaan kustantajille ja tiedeyhteisölle kotisohvalla koottuja ”todisteita” siitä kuinka nämä eivät ole tajunneet yhtään mitään siitä mitä ovat väittäneet tutkineensa.

(Muutama sellainen tapaus tuli aikanaan nähtyä siihen aikaan, kun olin päivätöissä kustantamossa.)

Mediakansanmurha 1937

·

Toisin kuin meille on koulussa opetettu, toinen maailmansota ei alkanut syksyllä 1939 Saksan ja Neuvostoliiton jakaessa Puolaa. Yksi sodan keskeisiä osapuolia, Japani, oli hyökännyt Kiinaan jo vuosikymmenen alussa. Kansainväliseksi mediatapahtumaksi sota nousi kuitenkin vasta syksyllä 1937, kun Japani laajensi hyökkäystään Mantšurian ja Pohjois-Kiinan ohella myös etelämmäksi ja valloitti ensin Shanghain ja sitten Kiinan silloisen pääkaupunkin Nanjingin.* Jälkimmäisen kaupungin väestön tuhoaminen oli niin raakaa, silmitöntä ja avointa kansanmurhaa, että järkytys levisi kaikkialle maailmaan, ja pakotti Japanin (hieman) suitsimaan omiakin tiedotusvälineitään. Sodankäynnin menetelmiin kohu ei juurikaan vaikuttanut, ei siellä eikä missään muuallakaan.

Kiinalaissukuinen amerikkalainen tietokirjailija Iris Chang (1968–2004) tutustui Nanjingin tapahtumiin alkuaan kaupungista paenneiden isovanhempiensa avulla. 1990-luvun alussa hän rupesi tutkimaan järjestelmällisesti tätä historiankirjoissa perin vähälle huomiolle jäänyttä kansanmurhaa ja onnistui haastattelemaan lukuisia vielä elossa olleita silminnäkijöitä. Tuloksena oli melkoista kansainvälistä huomiota saavuttanut kirja The Rape of Nanking – The Forgotten Holocaust of World War II (1997). Etenkin japanilaiset nationalistit ovat kovasti yrittäneet kiistää Changin kirjaamien tapahtumien todenmukaisuutta, mutta valitettavasti (jopa heidän itsensä esiin kaivamat) todisteet ja aikoinaan sekä Japanissa että muualla maailmassa julkaistut kuvaukset silmittömistä joukkoraiskauksista, massateloituksista, päänkatkaisukilpailuista ja muista raakuuksista tuntuisivat pitävän paikkansa. Arviot kuusiviikkoisen teurastuksen uhrien määrästä vaihtelevat noin 80 000:sta neljännesmiljoonaan ihmiseen. Vammautuneita ja traumatisoituneita lienee ollut moninkertaisesti.

Mediakohu sai japanilaisetkin lehdet hillitsemään alkuun perin avointa ja voitonriemuista kuvailuaan siitä miten urheat sotilaat kohtelivat sitä kansaa jota he pitivät pikemminkin ”sikoina” kuin ihmisinä. Jossain määrin kohu – ja joidenkin korkeiden upseerien tunnontuskat – hillitsivät myös niin Japanin kuin kaikkien muidenkin maiden sotien ja sisällissotien hillitöntä joukkoraiskauskulttuuria. Tässä tapauksessa tapahtumat johtivat sotilasbordellien perustamiseen, mutta valitettavasti suuri osa niiden ”lohtunaisista” oli sinne väkisin vietyjä korealaisia ja kiinalaisia.

Chang on tiivistänyt tapahtumat vain 250 sivuun (ja noin 50 sivun lähdeviitteisiin ja huomautuksiin). Kirjan ensimmäinen puolisko kuvailee joulukuun 1937 tapahtumia kolmelta eri kantilta: Japanin sotavoimat, kiinalainen siviiliväestö ja kolmantena kaupungin eurooppalaisväestö ja näiden perustama suojavyöhyke, jonne saatiin ainakin tilapäiseen turvaan aikamoinen määrä nanjingiläisiä naisia, lapsia ja miehiä – tosin sotilaat tekivät alueelle päivittäisiä ”tarkastuksia” ja raastoivat sieltä jotakuinkin summanmutikassa väkeä raiskattavaksi ja/tai teloitettavaksi. Mielenkiintoista kyllä suojavyöhykkeellä tärkeinä toimijoina oli – natseja. Diplomaatti ja liikemies John Rabe  oli toiminut kansallissosialistisen puolueen paikallisluottamustehtävissä, ja Nanjingin teurastuksen aikaan hän tovereineen käytti hakaristikäsivarsinauhaa suojellakseen itseään ja pelastettavia siviileitä natsi-Saksan liittolaismaan sotilaiden silmittömältä väkivallalta. (Saksaan palattuaan Rabe yritti kiinnittää natsipuolueen johdon huomiota japanilaisten raakuuksiin, mutta joutui Gestapon tarkkailulistalle. Sodan jälkeen sekä neuvostoliittolaiset että amerikkalaiset kuitenkin kohtelivat häntä pitkään natsina.)

Lähes yhtä paljon tilaa Chang käyttää kuvaillakseen sodanjälkeisiä suhtautumisia Nanjingin tapahtumiin – tai pikemminkin suhtautumisen puutetta. Käskyt Nanjingin valtauksen toimintatapoihin ovat ilmeisesti tulleet suoraan keisarillisen perheen piiristä, mutta keisarillinen perhe selvisi sodasta ja sen jälkipyykistä täysin koskemattomana. Japanissa ei ole koskaan käyty toisen maailmansodan raakuuksista samanlaista tilintekoa kuin Saksassa. Kylmän sodan alkamisen johdosta Yhdysvallat alkoi avokätisesti rahoittaa Japanin jälleenrakennusta eikä rauhansopimuksessa lykättyjä sotakorvauksia ole koskaan pantu maksuun. Väkivallan uhrit ovat kokeneet, että Kiinan kansantasavaltakaan ei ole pysynyt heidän tukenaan, vaan on hyssytellyt tapahtumia Japanin kaupan tarjoamien taloudellisten etujen vuoksi. Japanissa iso osa toista maailmansotaa kuitataan koulukirjoissakin muutamalla virkkeellä. Monet ovat suhtautuneet maansa rooliin sodassa jonkinlaisena pyhänä ristiretkenä eurooppalaisten imperialistien ryöstövaltaa vastaan.†

Tällaiset kommentit tietysti pistävät pohtimaan asioita lähempää kotia. Suomi oli 1940-luvulla Japanin ja Saksan liittolainen, ja osa suomalaisista – myös sodanjohdossa – kannatti samanlaisia mielipiteitä ”rotujen” luontaisesta epätasa-arvosta. Suomen osuus toisessa maailmansodassa nähdään sekin mielellään puhdasotsaisena ristiretkenä absoluuttista pahuutta vastaan. Viime vuosina on varovasti alettu kertoa oloista Vienan Karjalan suomalaisjohtoisilla keskitysleireillä, mutta onko muutakin mistä ei vieläkään haluta tietää? En tiedä. Toivottavasti ei.

Iris Changin kirja on näjemmä ilmestynyt myös Heikki Salojärven suomennoksena Nankingin verilöyly (WSOY 2006). En oikein osaa sanoa pitäisikö kirjan lukemista suosittaa: tämä on ahdistavaa historiaa. Näistä tapahtumista on kuitenkin erittäin tärkeää tietää, sillä historiasta mitään tietämättömät tai vääristellyn historian uhrit ovat toistaneet samanlaisia tekoja, pienemmässä tai suuremmassa mittakaavassa, eri puolilla maailmaa senkin jälkeen.

Kiinnostavaa on Changin japanilaissotilaita käsittelevässä osuudessa esittämä, useisiin todistajanlausuntoihin perustuva huomio: Raakuudet, raiskaukset ja summittainen murhaaminen eivät olleet japanilaissotilaille(kaan) millään tavoin luontaisia, vaan heitä piti opettaa niihin, järjestelmällisesti, julmasti ja tinkimättä. Vasta sen jälkeen teurastus alkoi sujua kuin luonnostaan.

___
* Nykyisin käytetyn pinyin-translitterointistandardin mukaan kaupungin nimi kirjoitetaan ”Nanjing”. Vanhemman Wade-Giles-järjestelmän mukainen kirjoitusasu on yhä edelleen etenkin Yhdysvalloissa suosittu ”Nanking”.
† Onhan tässäkin tietysti vissi peränsä. Eurooppalaisten toiminta Aasiassa oli 1800–1900-luvuilla luokattoman törkeää ryöstämistä. Mutta siitä kärsi eniten muu Aasia kuin Japani, ja muita maita paremmin korttinsa pelannut Japani liittyi itse asiassa 1800-luvun lopulla riemumielin muiden imperialistien ryöstöporukan jatkoksi.

Mikro- ja makro-

·

Olen nykyään surkean huono katsomaan televisiota. Seuraan muutamaa sarjaa silloin kun niitä tulee, niitäkin kovin usein hyvän aikaa alkuperäisen lähetyksen jälkeen tallenteelta. Ennen marraskuista Anttolan-reissua arvelin kuitenkin, että kiinnostava televisiosarja voisi olla mukavaa seurattavaa yksinäisinä hotelli-iltoina, joten hommasin sellaisen mukaan. Sen verran huono televisionkatsoja olin sielläkin, että Cosmos – a Spacetime Odysseyn viimeinen jakso tuli katsottua vasta äsken.

Kyseessä on itse asiassa uusintaversio amerikkalaisen astrofyysikon ja kirjailijan Carl Saganin vuonna 1980 juontamasta Cosmos – a Personal Voyage -sarjasta. Mukana on tälläkin kertaa alkuperäisen sarjan tuottaja (ja Saganin leski) Ann Dryuan. Juontajan vaativan tehtävän täyttää luultavasti paras kuviteltavissa oleva henkilö: astrofyysikko, tieteen popularisoija ja Carl Saganin (eräänlainen) oppilas Neil deGrasse Tyson.

Sarjan alkuperäinen lähettäjäkanava on epäilemättä herättänyt hämmennystä ja huvittuneisuutta monissa muissakin kuin minussa. Amerikkalaista Foxia ei todellakaan tunneta minään tieteen tai tieteen popularisoimisen arvostuksen temppelinä, päinvastoin: kyseessä on äärikonservatiivinen, uskonnollista oikeistoa nuoleskeleva kanavarypäs, joka on antanut estottomasti ohjelma-aikaa mm. ilmastonmuutosdenialistien höpinöille. Nyt kanavarypäs on kuitenkin satsannut ohjelmaan, joka varoittelee vakavasti (muun muassa) tieteenvastaisuuden tuhoisuudesta ja ilmastonmuutoksen aiheuttamasta vahingosta. Samainen Fox on monta kertaa kompuroinut surkuhupaisaan ”emme ole rasisteja, mutta…” -rasismiin, joten lisähuvittuneisuutta voi herättää, että sarjan keulakuvana on tyyppi, joka amerikkalaisen, jotakuinkin perverssin ihmistenluokittelujärjestelmän mukaan on ”musta”.

En muista nähneeni alkuperäistä Cosmosia enkä ole varma, onko sitä Suomessa lähetettykään: jos on, se on lähetetty luultavasti sen jälkeen kun vuonna 1982 muutin pois kotoa ja kieltäydyin ottamasta mukaani tarjottua televisiota.* Uusi Cosmos seurailee pitkälti alkuperäissarjan henkeä, mutta päivittää tieteen ja toteutustekniikan nykyhetkeen. Alkuperäissarjasta on lainattu myös ajassa ja paikassa liikkuva matkaväline, mielikuvitusalus, joka kiidättää Tysonia ja katsojaa galaksista toiseen, vieraille planeetoille, mustan aukon tapahtumahorisontin taa, vesipisaran sisään ja dna-molekyylin kierteiden lomaan. Samoin alkuperäisestä sarjasta on peräisin ajatus esittää maailmankaikkeuden historia alkuräjähdyksestä nykyhetkeen vuoden mittaisena kalenterina. Alkuperäissarjan näyteltyjä historiallisia jaksoja on korvattu kohtuullisen onnistuneilla animaatiojaksoilla.

Visuaalisesti toteutus on kiistämättömän komea, elokuvatasoista CGI-ilotulitusta, ja äänimaisemaankin on satsattu.† Käsikirjoitus on varsin oivaltava, yhteyksiä mikro- ja makrokosmoksen sekä eri tieteenalojen välille vedellään mainion lavealla siveltimellä. Etenkin sarjan päätösjaksossa julistetaan myös erittäin kiitettävästi ”tieteessä parasta on se, että kaikkeen ei ole vastauksia tai selityksiä” -asennetta – juuri sitä syytä, miksi tieteet ovat niin lumoava ala. Cosmos tuo ihailtavalla tavalla esille myös tavanomaisimpien ”huippuyksilöiden” sijaan niitä (ainakin ns. suurelle yleisölle) vähän tuntemattomampia tutkijoita, jotka ovat tehneet korvaamattoman arvokasta tausta-, pohja- ja analysointityötä toisten varjossa: esimerkiksi naistutkijoita ja islamilaisen tieteen loiston päiviä esitellään asianmukaisen arvostavassa hengessä.

Hieno sarja, siis, ja ainakin minun mielestäni dvd-pakettina ostamisen arvoinen. Tämän katsoo kyllä mielellään toistamiseenkin. Sarjan suomennoskin tuntuisi olevan kohtuullisen laadukasta työtä, tosin viimeisessä jaksossa sattui silmään jokunen kiusallinen kämmäys.

___
* Hommasin moisen vekottimen vasta kymmenen vuotta myöhemmin nähdäkseni kiinalaisen Viimeinen keisari -televisiosarjan, joka lähetettiin muutamia vuosia Bertoluccin komean elokuvan jälkeen. Molemmat pitäisi oikeastaan hankkia käsiinsä ja katsoa uudelleen… joskus.
† Aina voi tietysti nillittää supernovaräjähdysten ja muiden kosmisten tapahtumien äänistä – eihän ääni kuulu avaruudessa eikä supernova kuulosta pomminräjähdykseltä Maan pinnalla.

Neljäs kvartaali

·

Ja niin päättyi vuosi 2014, ja niin päättyi myös yhden vuoden apurahakausi. Hunanin tekeminen ei puolestaan pääty, ei vielä hyvään aikaan.

Vuoden verran säännöllisiä tuloja on näissä hommissa eksoottinen ja harvinainen kokemus. En voi todellakaan kiistää nauttineeni ajasta hyvin paljon. Koska apurahan lisäksi tilille kilahti reilu vuosi sitten hieman isän perintörahojakin (kuolinpesän selvittely on kestänyt erinäisiä vuosia), on ollut myös mahdollista matkustella tavallista enemmän ja kauemmaksi. Keväinen Barcelonan reissu oli silkkaa lomailua, kesäinen matka Vienanmerelle Solovetskin saarille vähän siltä väliltä – mieltä reissu avasi monessakin suhteessa, vaikka sen herättämät ajatukset eivät suoranaisesti kesken olevaan kirjaprojektiin liitykään. Syksyinen matka Kiinaan liittyi siihen sitäkin vahvemmin, enemmän kuin lähtiessä oikeastaan osasin odottaakaan. Matkalaukussa oli palatessa paljon maisemia, tunnelmia ja ajatuksia. Niitä tuli myös Anttolan TYK-kuntoutuksessa.

Apurahan syy ja tarkoitus, Hunan-romaani, ei valmistunut vuodessa. Konkreettisia tuloksia on siis vain yhden valmistuneen suomennoksen verran – Manu Chao -elämäkerta ilmestyy näillä näkymin huhtikuussa – ja suomennostyöhönhän apurahaa ei ollut tarkoitettu. Mutta Hunankin on edistynyt melkoisesti. Tiesin alusta alkaen, että tässä on kyseessä aikaisempia romaanejani paljon mutkikkaampi rakennustyö siitäkin huolimatta, että pohjana on valmis tarinarunko, aito päiväkirja 1930–40-luvuilta. Päiväkirjaan merkityt tapahtumat ja ajatukset ovat pelkkä luuranko, jonka ympärille joudun, kreationistisesti, kokoamaan esteettisesti miellyttävän ja toiminnallisen eliön.

Jo ennenkin kehumani Scrivener-kirjoitusohjelma on osoittautunut tässä hankkeessa vallan mainioksi kapineeksi. Olen aikaisemmin kirjoittanut kaikki romaanini samassa järjestyksessä missä teksti on lopullisessa teoksessa, mutta Hunanin työmetodi on erilainen: tarina rakentuu fragmentteina, näkökulmahenkilö kerrallaan. Scrivenerissä tämänkaltainen näperteleminen on helpompaa, sillä käyttöliittymä pitää esillä kaikkien projektin tiedostojen tekstit, niiden välillä on helppo liikkua ja samaan liittymään saa myös ympättyä lähdeaineistoa, ideoita, henkilöhahmojen kuvauksia tai vaikka valokuvia – tavaraa jota ei ole tarkoituskaan saada lopulliseen kirjaan, mutta joka on hyvä olla käsillä kirjoittaessa. Suurin Scrivenerin puute on suomen kielen koneoikoluvun puuttuminen, joten käsikirjoitus siirtyy perinteisempään tekstinkäsittelyohjelmaan siinä vaiheessa kun versio 1.o on kasassa. Mutta siihen vaiheeseen menee vielä hyvä tovi.

(Toinen yllä olevassa kuvassa, oikeanpuoleisella näytöllä näkyvä näppärä kirjoittajaohjelma on Aeon Timeline, joka nimensä mukaisesti on tarkoitettu aikajanan rakentamiseen. Scifi- ja fantasiakirjoittaja hyötyy siitäkin että ohjelmassa aikajana on mahdollista rakentaa itse kehitellylle kalenterille. Tässä nimenomaisessa hankkeessa tarvitsen tapahtumien ja eri henkilöiden vaiheiden kirjaamiseen kuitenkin ihan normaalia gregoriaanista.)

Työ siis jatkuu apurahakauden päättymisen jälkeenkin. Yritän saada kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille näytettävissä olevan version kasaan toukokuuksi: kirjan julkaisuhan on suunniteltu alkuvuodeksi 2016, ja toimittaminen vaatii tovin.

Näissä hommissa on harvinaista herkkua, että asioita voi suunnitella ja miettiä rauhassa, ja pitää toisinaan lomaakin tuntematta huonoa omaatuntoa siitä, että pitäisi tehdä jotakin ns. hyödyllistä. Yritän pitää asian mielessä jatkossakin, ja ihan harjoituksen ja asian muistamisen mielessä vietän vielä tänään joululomaa. Huomenna on sitten taas työpäivä, joka alkaa – kuten monet lomapäivätkin – kävelyretkellä Malmin uimahalliin ja kolmen kilometrin kroolaamisella. Liikunnasta tulee näemmä vuosi vuodelta tärkeämpi ja mieluisampi osa viikko- ja päivärytmiä, kun aivottomaan kilpailuhenkeen ja kilpaurheilijaskouttaukseen keskittyneen koululiikunnan aiheuttamat traumat ja inhot hiipuvat. Olen tyytyväinen, että näin on tapahtunut ennen kuin mikään paikka on kunnolla ehtinyt hajota. Viime vuoden saldona on 202 yli kahden kilometrin mittaista reipasta kävelyretkeä, yhteensä 871,4 kilometriä, sekä 296,2 kilometrin uimamatka 114 osassa. Painokin on hieman pudonnut, sekä liikunnan että varsin mukavaksi rytmiksi osoittautuneen 5:2-pätkäpaastoilun ansiosta. Joulupukki toi vielä hienon urheilukello-sykemittari-aktiivisuusranneke-yhdistelmähärpättimen, joten olemisia, menemisiä ja tekemisiä on entistä helpompi seurata ja kirjata.

S. on ollut opintovapaalla, joten meillä on ollut normaalia paljon enemmän yhteistä aikaa. Se on toisaalta merkinnyt myös sitä, että minulla on tullut pläträttyä musiikin tekemisen ja äänittämisen kanssa aikaisempaa vähemmän – jonkun soitinosuuden työstäminen, treenaaminen ja eiku-pohjainen äänittely on sivullisista uskoakseni sen verran rasittavaa puuhaa, että teen sitä mieluiten vain silloin kun olen yksin kotosalla. Olin kyllä mukana White Siren -duon euroviisubiisikandidaatin äänitys-, tuotanto- ja sovituspuuhassa (tällä kertaa en soittanut enkä laulanut äänitteellä mitään), mutta hieno laulu ei valitettavasti päässyt alkukarsinnoista eteenpäin. Musiikin tekeminen on kuitenkin sen verran terapeuttista puuhaa, että jatkan sitä edelleen, sammumattomalla innolla, ihan jo omaksikin ilokseni. Sama pätee soittimien rakentelemiseen.

Tekemistä kyllä piisaa. Raha on sitten ihan eri asia: nythän minulla ei ole sovittuna uusia käännöshankkeita tai muuta ns. tuottavaa työtä. Täytyy vain toivoa, että apurahojen jumalat luovat minuun jatkossakin joitakin suotuisia katseita ja siskon kanssa omistamamme perintöasunto käy lopultakin kaupaksi.