Tekijä: jPekka

Musiikillisia unelmia kuvina ja sanoina

·

Viime torstaina sattui olemaan ylimääräistä aikaa kaupungilla ennen Kirjailijaliiton kevätkokousta, joten poikkesin suorimmalta reitiltä ja huomasin käveleväni Kulkukatin pojan ohi. Tai, kuten arvata sopii, en sitten kävellytkään ohi. Poikkesin vilkaisemaan, löytyisikö myymälästä sattumalta ranskankielistä sarjakuvaa (kieliopintoja varten) mutta, kuten arvata sopii, poistuessani minulla oli kaupan ainoan ranskankielisen sarjakuvakirjan (Jacques Tardi -pokkari) ohella laukussani joukko jo pitkään himoitsemiani kotimaisia albumeita.

Olen ennenkin tainnut mainita rakkaudestani Kramppeihin ja nyrjähdyksiin. Pauli Kallion käsikirjoittama ja usean eri piirtäjän vuosien mittaan kuvittama sarja upposi minuun jo ensimmäisenä Rumba-inkarnaationaan, jolloin piirtäjänä toimi sarjan nimeen n-kirjaimen tuonut Christer Nuutinen. Nuutisen tyyliin ehti tottua niin paljon, että myöhempien piirtäjien erilaiset tyylit tuntuivat aina vähän vääriltä. Siksi olikin ilon päivä löytää hänen ja Kallion yhteistyötä Suomen kuvalehdestä, jonka tilaajiin muutenkin kuulun. Tyyli on säilynyt tuttuna, mutta uudistuksiakin on tapahtunut: paitsi että stripit ovat nykyään värillisiä, sen keskeisillä henkilöillä on nykyään (etu)nimet, joita ei vanhoina aikoina kertaakaan mainittu.

Krampeista tekee hienon sarjan myös, että hahmot ovat kasvaneet, vanhentuneet ja muuttuneet kuten ihmisille yleensä käy: Rumba-aikoina he tuntuivat olevan uskottavia ikätovereitani ja sellaisina he ovat pysyneet. Idealismia on paljon tallella, mutta elämään on tullut arkisempaakin huolehdittavaa pelkän kohkaamisen ja pätkätöiden rinnalle. Sarja on aina onnistunut välttämään kaavamaisia asetelmia, ja onnistuu siinä edelleen. Se on lempeästi ilkeä jopa epämiellyttäville ihmisille. Albumimuoto – ja albumisarja Nuorten naisten maailmassa (Arktinen banaani 2010), Parempaa elämää (A. b. 2011), Viidakon vaarat (A. b. 2013) ja Ihan pienet juhlat (Hans Nissen 2014) – tuo esiin sivunmittaisten jaksojen takana etenevät suuret tarinakaaret. Alkuperäisestä nelikosta Aino – eli Kallion ja Nuutisen vanhojen sarjojen ”vaalea neiti” on jäänyt enemmän sivuhenkilöksi – mutta muut kolme ovat yhä vahvasti mukana. Pari sivuhenkilönä mukaan tullutta hahmoa saa välillä kokonaan omiakin sivujaan.

Nyt kun sarjishyllyn albumisarja on taas (toistaiseksi) jotakuinkin täydellinen, pitäisi oikeastaan lukea läpi koko setti alusta alkaen.

Olin kuullut paljon kehuja JP Ahosen ja KP Alaren Perkerosista (Perkeroksesta? WSOY 2013) ja kirja kyllä lunastaa lupauksensa. Visuaalisesti upea tarina tuntuu alkuun oikeastaan vuosikymmentä nuorempien tyyppien Krampeilta: kaupunki taitaa olla sama, ja treenikämpällä pyristelevää progemetallibändiään johtavassa kitaristi-Akselissa on paljon samaa kuin Nyrjähdysten Ristossa (eli siinä nimettömien aikojen parrakkaassa kitaristikaverissa). Perkeros on kuitenkin selkeästi sarjakuvaromaani, ei kokoelma, ja vähitellen tarinaan tulee perin epäarkisia aineksia. Itse tarina loppuratkaisuineen on jossakin mielessä vähän kökkö ja kliseinenkin, mutta näyttävä toteutus pelastaa paljon.

Näillä mennään

·

Eduskuntavaalien tulokset tietävät mielenkiintoisia aikoja. Keskustan Juha Sipilä pääsee demonstroimaan, onko miljoonaomaisuuden keräämisestä itselle minkäänlaista apua viiden ja puoden miljoonan ihmisen asioiden hoitamisessa. Kepun menestys yhdessä perssuomalaisten toiseksi suurimmaksi puolueeksi nousun kanssa antaa ymmärtää ”ikkunat kiinni maailmaan” -konservatiivisuuden kasvua, mutta toisaalta vaalikonevastausten perusteella yhä vankempi enemmistö kansanedustajista kannattaa esimerkiksi tasa-arvoista avioliittolakia. Uusi eduskunta jatkanee edellisen tihutöitä perustutkimuksen ja yliopistolaitoksen alasajohankkeissa. Viimeisetkin suurpedot kadonnevat Suomen luonnosta, ja maaseudun matkailuvaltit muuttunevat uusien talvivaarojen jätevesialtaiksi. Toisaalta uusi eduskunta näyttäisi olevan nahkeampi tuhlaamaan rahaa mielipuolisen kalliisiin ja koskaan energiaa tuottamattomiin olkiluotokolmosiin.

Kulttuurille ja taiteille tulos ei lupaile suuria toiveita. Näin pienen maan ja kielialueen taiteentekeminen on väistämättä riippuvaista apurahoituksesta: aika näyttää, miten määrärahoille tulee käymään.

Mutta ei kannata muuttaa maasta, vaan pitää entistä enemmän ja entistä perustellumpaa älämölöä tärkeistä asioista! Tämä eduskunta ei istu kuin (korkeintaan) neljä vuotta, ja seuraavien vaalien alla tilanne voi olla täysin toinen. Sitä paitsi positiivisiakin asioita tapahtui vaaleissa, ja paljon. Vihreiden erinomaisen menestyksen lisäksi eduskuntaan pääsi huomiota herättävän paljon nuoria, teräviä naisia, kuten vassareiden Li Andersson. Naisten jalkoihin jäivät omissa puolueissaan jopa Kepun suuret muinaiset, Paavo Väyrynen ja Mauri Pekkarinen. Muutos 1933 2011 jäi eduskunnan ulkopuolelle, samoin piraatit.

Perussuomalaisten tilanne tulee olemaan mielenkiintoinen. Vaalituloksen perusteella puolue on todennäköisesti hallituksessa. Vaali-illan lähetyksen mittaan oli kuitenkin mahdotonta olla huomaamatta, miten uupuneelta ja jopa itkuiselta Timo Soini vaikutti voitostaan huolimatta. Voitonpuhe puolueen vaalivalvojaisissa oli miltei säälittävää seurattavaa: hetkittäin Soini sai itseensä puhtia ja uhoa, mutta lysähti sen jälkeen aina näkyvästi kokoon ja kyyryyn. Lähiviikot näyttävät, oliko kyse vain hetkellisestä uupumisesta vai onko hänellä jälleen vakavia terveysongelmia. Mikäli kunto ja vireys eivät ole tapissa, kilpailevien puolueiden parempikuntoiset pomot pystyvät käyttämään tilannetta hyväkseen. Jos ministeripaikkojen määrä ja laatu muodostuu puolueelle ja sen kannattajille pettymykseksi, hajoamisen riski kasvaa: eihän PS ole (enää) pelkästään Soinin kiistämättömän karisman varassa, mutta kyllä hän on silti kiistämättä herra ja ylhäisyys, joka on onnistunut pitämään eri suuntiin haikailevat ryppyilijät enimmäkseen kurissa.

Soinin olemuksen näkeminen oli erittäin terveellinen muistutus itsellenikin. Hän on minua kolmisen viikkoa nuorempi mies. Tässä iässä kehon ja mielen kunto eivät enää kestä kovinkaan hyvin, ellei asialle tee mitään. On syytä tehdä, jos aikoo saada jotakin kestävää aikaiseksi.

Laukaassa

·

Kesästä on tulossa taas yhtä kirjallisen kulttuurin ammatillista tapahtumaa täydempi. Mukkulaan palaavan Lahden kansainvälisen kirjailijakokouksen ja Maarianhaminassa ensiaskeliaan ottavan Archipelaconin täydennykseksi on tulossa myös kääntäjätapahtuma. Palasin nimittäin eilen illalla Laukaan Järvilinnasta, jossa minä ja joukko muita Kääntäjien ammattiosaston KAOSin aktiiveja oli suunnittelemassa elokuussa ensi kertaa järjestettävää Järvilinnan kääntäjäpäivät -tapahtumaa.

Kääntäjäpäivien ohjelman on tarkoitus olla yhdistelmä kirjallisuuden kääntäjien ammattitaidon kehittämistä sekä tiedon levittämistä kirjallisuuden kääntämisestä. Ryhmätyöskentelyn ja kouluttautumisen lisäksi hommaan liittyy yleisötapahtumia sekä Järvilinnassa (sunnuntaina 16. elokuuta) että Laukaan kirjastoissa (maanantaina) sekä mahdollisesti Jyväskylän kaupunginteatterissa. Kääntäjät jalkautuvat arjen koittaessa myös laukaalaisten koululaisten iloksi osana kunnan kulttuuriopetussuunnitelma- eli KOPS-pilottiprojektia.

Eikä homma jää yhteen kesään: seuraavat Järvilinnan kääntäjäpäivät on tarkoitus toteuttaa jo seuraavana kesänä ja siitä lähtien joka toinen vuosi, aina Lahden kirjailijakokouksen välivuosina.

KAOSin kaltaiselle nuorelle ja (vielä) perin pienelle yhteisölle tämä on aikamoinen ponnistus, ja voimme olla todella kiitollisia Järvilinnaa(kin) pyörittävälle Kauko Sorjosen säätiölle tämän tilaisuuden tarjoamisesta.

Tuloksia ja odotuksia

·

Kerkesin vasta äsken käydä postissa (toisin sanoen postin virkaa toimittavassa kioskissa, joka on mukavasti auki iltaisin ja sunnuntaisinkin) hakemassa odotetun paketin. Nyt kädessä on muutama kappale uusinta omaa suomennostani.

Manu Chao – maailman kiertäjä on siis nyt lukijoiden ulottuvilla. Tästä hankkeesta on jäänyt erinomaisen hyvä mieli, eikä se johdu suinkaan pelkästään siitä että kirjaprojekti on alkuaan oma ehdotukseni suomennettavaksi. Manu Chaon musiikki on kiinnostavaa, mutta hän on kiinnostava myös hahmona: maahanmuuttajataustainen* maailmanparantaja, joka on hyvin usein käyttänyt mainettaan ja julkisuutta varsin hyvin edistääkseen tärkeänä pitämiään asioita.

Maailmassa tosiaan on paljon parantamisen varaa. Ja kukapa muu olisi parempi tarttumaan hommaan kuin Manu, minä ja sinä. Meille kahdelle jälkimmäiselle koittaa vaivaton tilaisuus yrittää tehdä edes jotakin viimeistään ensi sunnuntaina eduskuntavaaleissa. Ei äänestäminen isoa muutosta aiheuta, mutta parhaat muutokset ovatkin hitaita ja vähittäisiä. Kun iso joukko ihmisiä kärsivällisesti kaivaa maata lyhytnäköisen markkinatalousahneuden, kansallismielisen typeryyden ja dogmaattisen konservatiivisuuden alta, jotakin antaa lopulta periksi. Minun  äänestysvalintani helsinkiläisenä on Outi Alanko-Kahiluoto, numero 69, mainio tyyppi ja fiksu ihminen. Valitse sinä itse, lukija, valitse hyvin ja huolella.

Minulle tarjottiin myös kohtuullisen kiireellistä käännöshanketta, romaania jonka suomennoksen pitäisi olla valmiina jo heinäkuussa. Koska kyseessä on hyvä kirja ja muutenkin hyvä hanke, suostuin. Kerron hankkeesta lisää jahka allekirjoitusten muste on ehtinyt kuivahtaa.

Tämä käännösprojekti aiheuttaa, ymmärrettävästi, tauon oman kirjan tekemisessä. Nyt käykin niin, ettei Hunan ehdi mitenkään valmistua pitkään puhumani aikataulun mukaisesti ensi vuoden alkupuolella julkaistavaksi. En ole niin nimekäs kirjailija että minun kannattaisi julkaista romaanejani syksyllä, joten voi hyvin olla että Hunan pääsee lukijoiden käsiin vasta vuoden 2017 alussa. Tämä antaa minulle lisää aikaa tehdä normaaliromaanejani työläämpää ja mutkikkaampaa projektia, ja kun tällä hetkellä näyttäisi että siihen on myös taloudellisia edellytyksiä, luulen että käytän aikalisän hyväkseni.

___
* Hänen vanhempansa pakenivat Ranskaan Espanjasta Francisco Francon diktatuurin aikana.

Pieniä vaikenemisia

·

Tulin sunnuntai-illan puuhasteluksi käyneeksi läpi selaimeen kirjanmerkityt blogit. Aika moni näyttää nyykähtäneen parin viime vuoden mittaan, tai kadonneen kokonaan. Ei sillä etteikö niitä olisi aikamoinen määrä edelleenkin vallan aktiivisena.

Osa on lakannut olemasta (tai päivittymästä) siksi että niiden perustamisen aiheuttama tarve on päättynyt – joissakin tapauksissa suureksi onneksi: eräs ystäväni, esimerkiksi, kirjoitti muutaman vuoden blogia syöpähoidoistaan. Merkkejä sairauden uusiutumisesta ei ole ollut kolmeen vuoteen joten voin olla ystäväni kanssa yksinomaan iloinen jokaikisestä päivästä jona blogi ei päivity.  Kirjanmerkeissä oli myös toinen, minulle tuntemattoman ihmisen blogi, joka (kun jälkeenpäin katsoin vanhoja merkintöjä) alkoi nuoren naisen arjesta kirjoitteluna ja muuttui vähitellen parantumattoman sairauden etenemisen kuvaukseksi. Viimeisessä merkinnässä hän kertoi ettei enää jaksa kirjoittaa. Nyttemmin blogi on näköjään kadonnut kokonaan.

Toisia blogeja ei alunperinkään tarkoitettu kestämään kuin tilapäistä, muutamien kuukausien tai vuoden tarvetta. Ne ovat päättyneet kun tarve on päättynyt. Toiset blogit ovat päättyneet, kadonneet tai nyykähtäneet päivittämättömään tilaan, kun kirjoittaja on kyllästynyt tai elämään on tullut niin paljon muuta tekemistä, ettei bloggaamiseen ole enää aikaa eikä/tai kiinnostusta. Niin se käy. Poistin näitä myös tuosta blogini sivupalkista, jonka edellisestä päivittämisestä on (siitäkin) tovi.

En voi kieltää ettenkö itsekin olisi aina silloin tällöin miettinyt, jatkaako bloggaamista. Palveluntarjoajan tilastojen mukaan blogisivuilla kyllä käydään ihan kohtuuvilkkaasti, mutta en ole aikoihin tullut kirjoittaneeksi mitään sellaista joka olisi provosoinut pahemmin kommenttikeskustelua. Mutta tämä kertoo ehkä yhtä paljon nettikeskustelukulttuurin muutoksesta kuin blogini tylsyydestä (mikä sinänsä on sekin ihan varteenotettava selitys). Kymmenisen vuotta sitten keskusteluliikenne alkoi pikku hiljaa siirtyä nettifoorumeilta blogien kommenttiketjuiksi, ja nyttemmin keskustelu tuntuu siirtyneen enemmän a) itse kunkin facebook-kaveripiirin väliseksi, b) avoimesti luettavien fb-profiilien päivityksissä käydyksi, c) Twitteriin ja d) joissakin tapauksissa takaisin erilaisille foorumeille.

Tässä on tieten järkeä: blogikommentit olivat alun alkaenkin vähän omituinen ja hankala paikka keskustella. Yhtä kaikki sitä kautta on tullut tutustuttua erinäisiin loistaviin tyyppeihin, joista on sittemmin tullut tuttuja myös ns. livenä ja (muualla) somessa.

Blogimaailma itsessään on jossain määrin jakautunut erilaisiin ja toisistaan etääntyviin alueisiin. Toisaalta ovat nettilehtien sun muiden ammattimaiset blogit, joiden kirjoittajille joko maksetaan tai jotka keräävät mainostuloja. Sitten ovat toiveikkaiden blogit, joissain tapauksissa samoilla ammattimaisilla nettilehtialustoilla. Niiden kirjoittajat eivät saa bloggaamisestaan tuloja, mutta heidän mielessään elää toive – ja mahdollisesti julkaisevan tahon esittämä (katteeton) lupaus – että bloggauksen tuoma huomioarvo parantaa heidän mahdollisuuksiaan päästä kiinni ammattimaiseen (ja tuloja tuovaan) kirjoittamiseen. Monet bloggaavat kertoakseen harrastuksestaan, kiinnostuksenkohteestaan tai intohimostaan: tarkoitus on levittää hyvää sanaa mielekkäästi koetusta tekemisestä tai kokemisesta, ja tämä ilo korvaa vaivannäön, joskus ruhtinaallisestikin.

(Tämän viimeksi mainitun ryhmän kirjoittajat ovat myös korvaamattoman arvokas resurssi meille kirjoittajille ja kääntäjille, jotka joutuvat tuon tuostakin penkomaan tietoa erikoisalasta tai toisesta. He ovat myös monessa suhteessa 1970-luvun lopulla Suomessa virinneiden vaihtoehto- ja punk-omakustannelehtien tekijöiden henkisiä perillisiä.)

Jotkut bloggaavat siksi että bloggaavat. Heille kyseessä on, kuten alkuperäinen idea olikin, julkinen (tai nimimerkin ansiosta anonyymi) päiväkirja. Kirjoittaminen on mukavaa puuhaa, ja se saattaa tuntua vielä mukavammalta jos joku toinenkin saa lukea. Sitten on niitä, joille bloggaaminen on tiedottamista – ja mainontaa – heidän muista tekemisistään. Tähän kuuluvat tietenkin poliittiset toimijat, joiden blogiaktiviteetti lienee tällä hetkellä, kuukautta ennen eduskuntavaaleja, likipitäen huipussaan. Siihen kuuluu myös paljon meitä kulttuurialan freelancereita ja taiteilijoita, jotka korvaavat bloggaamisellaan (osittain) sitä, että lehdet ja muut mediat ovat enemmän tai vähemmän lopettaneet kaiken ei-suositun* kirjallisuuden ja kulttuurin arvostelujen, arvioiden ja haastattelujen julkaisemisen. Tämä on meidän keinomme mainostaa toimintaamme, kertoa mitä on tehty (sekä miten ja miksi) ja mitä on odotettavissa.

Itse löydän itseni aika monestakin kategoriasta. Tämä blogi – siinä missä Yrttimaa.netin ns. staattiset sivut ja Facebookin ”J. Pekka Mäkelä, kirjailija” -sivu – on osaltaan kirjailija-Mäkelän ja suomentaja-Mäkelän (ynnä musiikintekijä-Mäkelän) tekemisten mainostamista, mutta samalla se on foorumi kertoa asioista, jotka sattuvat kiinnostamaan minua syystä tai toisesta. Minua ei ole kyselty mihinkään mediaan kolumnistiksi tai palkkabloggariksi, enkä ole ihan varma lähtisinkö puuhaan jos joku kysyisi. Rahalle toki olisi käyttöä, ja tekisi ehkä kirjoittajallekin hyvää tehdä jotakin kurinalaisempaa, aikataulutetumpaa ja määrämittaisempaa säännöllistä kirjoittamista. Toisaalta se, että maksan hieman nettipalveluntarjoajalleni siitä että tämä blogi pyörii omalla virtuaalitontillani merkitsee sitä, etten ole riippuvainen mainostajista tai työnantajista, vain Suomen laista ja sen kunnianloukkauksia ja kansanryhmää vastaan kiihottamista koskevista pykälistä – sekä omasta tolkusta, ihanteista ja moraalista. Se sopii minulle oikein hyvin.

___
* Kirjallisuuden (ja television) kohdalla tämä tarkoittaa nykyään lähinnä sellaista kirjallisuutta, joka ei sisällä rikostarinoita. Toivon ettei tätä lueta katkerana heittona – rikostarinat ovat parhaimmillaan oiva tapa käsitellä isoja(kin) yhteiskunnallisia ja kulttuurillisia kysymyksiä – mutta on vaikeaa olla kiinnittämättä asiaan huomiota esimerkiksi siksi, että Elinkeinoelämän keskusliiton tiedotuslehtinen (entinen Helsingin Sanomat) antoi sivun verran palstatilaa Lars Kepler -nimimerkin kirjallisuudelle ja motivoi tekstiä yksinomaan sillä että kirjat ovat ”suosittuja”.

Hänelle jäi vain maineen ies

·

Tutun näköinen ja oloinen mies astelee lavalle epävarmasti, keppiin tukeutuen, lysähtää tuolille lavan edessä olevan pöydän ääreen, poimii pöydältä olutpullon ja juo. ”Mitä te enää huudatte”, hän kysyy musiikkin alkammista odottavalta yleisöltä pikemminkin väsyneenä ja vittuuntuneena kuin huulenheittona. ”Minä olen jo täällä.”

Ei, hän ei ole viimeisten vuosien Juice Leskinen, mutta ulkoisessa olemuksessa sen huomaa vain vatsan pienuudesta… ja äänestä. Hän on tamperelaisen Teatteri Staten Lasilliset Juicea -esityksen pääesiintyjä Otto Kanerva. Kyseessä on eräänlainen jäljitelmä Juicen viimeisten vuosien akustisista keikoista: kapellimestarina ja kitaristina toimii Leskisen luottokitaristi Ari Kankaanpää, ja ohjelmisto – ilmeisesti myös ainakin osa välispiikeistä ja väkinäisistä vitseistä – on peräisin eräältä 2000-luvun keikan bootleg-äänitteeltä. (Kyseisestä äänitteestä luvan kanssa tiivistettyä puolituntista cd-levyä myydään teatterin aulassa Juicen kirjaston tuki ry:n kannattamiseksi.)

Jäljitelmäesitys jätti hieman ristiriitaisia mietteitä. Omat Juice-keikkakokemukseni ovat 1980-luvulta, jolloin laulaja/lauluntekijä oli vielä hyvissä voimissa ja hyvällä tuulella, vitsit parempia ja lyhyempiä, bändit – lähinnä Grand Slam eri variaatioineen – innostuneita ja sähköisiä (sanan useammassa merkityksessä) sekä välispiikit hauskoja ainakin spiikkaajan itsensä mielestä. Kanervalla oli käsikirjoitus seurattavanaan eikä mahdollisuutta tarttua, juicemaisesti, ajankohtaisiin asioihin. Toisaalta Kanerva pystyi enimmäkseen olemaan aika uskottava ennenaikaisesti vanhentunut alkoholisti, joka ei enää jaksa eikä välitä eikä oikein pystykään – paitsi hetkittäin. Tasoltaan ja alkuperältään kirjavassa setissä oli riittävän monta huippuhetkeä, jolloin laulajakin sai itsestään irti paljon enemmän kuin kunto antaisi olettaa. Sovitukset noudattelivat Juicen viime vuosinaan suosimia kansanmusiikkihenkisiä sävyjä, mutta kuten S. totesi, muutamassa klassikossa – kuten siinä jossa Musta aurinko nousee – olisi kaivannut erityisesti kunnon urkuja nostamaan kertsiä uudelle intensiteettitasolle.

Teatteri State toimii Tampereen Hämeenkadun upeasti kunnostetussa Kinopalatsissa, ja jo tilan edellisen haltijan lanseeraman konseptin soisi yleistyvän muillakin meille myöhäisteini-ikäisille musiikkia tarjoavilla tahoilla: hyvä ateria ja kunnon konserttti, istumapaikkoja ja juomaa akustisesti toimivassa salissa.

image

 

Juice-konsertin tunnelmista oli hyvä jatkaa Juice-elämäkerralla. Antti Heikkisen Risainen elämä – Juice Leskinen 1950–2006 (Siltala 2014) on saanut suitsutusta ja ihan aiheesta. Kyseessä on huolellisen perehtymisen, lukuisten haastattelujen ja perusteellisen pohjatyön varaan hyvin kirjoitettu elämäkerta, aiheensa arvoinen.

Kaikista painotuksista en ehkä ollut ihan samaa mieltä. Hetkittäin tuntui kiusaannuttavalta, kun Heikkinen pyrki jo Leskisen teinivuosista alkaen kartoittamaan, missä ”normaali” kupinotto alkoi muuttua miehen jo pariin kertaan ennen kuolemaansa melkein tappaneeksi krooniseksi alkoholismiksi. Juicen musiikkia käsitellään ensisijaisesti tekstien kannalta, musiikillinen analyysi jää vähemmälle. Hetkittäin tekstien yksityiskohtien(kin) linkittäminen todellisen Leskisen yksityiselämään tuntui sekin vähän turhan alleviivaavalta ja juorulehtimäiseltä. Kyllähän Leskinen pisti paljon omaa elämäänsä ja asioitaan lauluihin, mutta on niissä paljon muutakin. Heikkisellä on myös turhankin vahvaa intoa selittää Leskisen elämän kaikkia vastoinkäymisiä tämän pitkävihaisella taipumuksella tulkita kaikki aina toisten syyksi. Vaikea kuvitella, että kukaan olisi niin yksioikoinen ihminen. Itse luin riveiltä ja rivien välistä, että Leskinen saattoi olla vähän samantyyppinen ”sosiaalinen introvertti” kuin minä itsekin: hän viihtyi hyvässä seurassa, joko porukan jäsenenä tai pöydän kunkkuna, mutta tarvitsi samaan aikaan paljon aikaa omissa oloissaan – ja sivullisena, ulkopuolisena tarkkailijana. Etenkään tähän viimeiseen hänellä ei ollut kovinkaan hyviä mahdollisuuksia viimeisten vuosikymmeniensä aikana: hänen naamansa ja olemuksensa olivat liian tuttuja kaikille tässä maassa.

En myöskään ole ihan vakuuttunut Heikkisen käsityksestä, että Leskisen kuolemaan johtanut dialyysihoitojen laiminlyöminen olisi ollut tahatonta, tai (katteetonta) kuvitelmaa siitä että kunto olisi paranemassa ja munuaiset olisivat alkaneet jostakin syystä toimimaan.  Leskinen oli perusteellinen mies ja  luultavasti tutki kirjallisuutta myös oman terveydentilansa suhteen. Oma äitini kävi viimeiset kymmenen elinvuottaan dialyysissa kolme kertaa viiikossa – Tampereella  ollessaan joitakin  kertoja Leskisen vierustoverina – ja tiesi aivan hyvin, mihin hoitojen väliin jättäminen johtaisi. Kun hän oli aivohalvauksen jälkeen joutunut loopullisesti sairaalaan, hän valitsi hyvin tarkkaan hetken, jolloin hän ilmoitti hoitajille lopettavansa dialyysihoidossa käymisen: hän ilmoitti sen hoitajille molempien lastensa ollessa paikalla ja tiesi, että mekin tietäisimme kyllä mitä se merkitsi. Olen aika varma, että Leskinenkin oli tiennyt pari vuotta aikaisemmin.

Yhtä kaikki, Antti Heikkinen on nostanut muusikkoelämäkertojen riman melkoisen korkealle. Minua on itsekin muutama vuosi sitten houkuteltu tälle tietokirjallisuuden alalle myös kirjailijaksi eikä vain suomentajaksi, mutta nyt minulla on vielä vähemmän halua ryhtyä sellaiseen urakkaan. Toiset, ainakin Antti Heikkinen, tekevät niitä hommia paljon paremmin kuin mihin minä kykenisin.

Viisikirjaiminen inhokki

· 2 kommenttia ·

Varmaankin kaikilla kielen kanssa läträävillä on suosikki- ja inhokkisanoja. Aika montaa tuttavaa ärsyttävät erilaiset muotisanat ja -ilmaukset, jaxuhalit sunsensellaiset, joissa on se hyvä puoli että niistä päästään yleensä sujuvasti eroon muutamassa vuodessa. Monesti tykkäämiset ja ärsyyntymiset ovat perin epäloogisia, tai perustuvat syihin joita ei ihan ensinäkemältä tulisi ajatelleeksi. Muistelen, että joskus muutama kymmenen vuotta sitten olisi suomen kauneimmaksi sanaksi valittu jossakin lehtikilpailussa somero. Kyllä, kyllähän se soi itse asiassa aika kauniisti, ja on jotenkin hyvin suomalaissoundinen. Mikäpä ettei.

Minä en pidä sanasta biisi.


Heikki Paunonen: Tsennaaks Stadii, bonjaaks slangii – Stadin slangin suursanakirja. WSOY 2000

Siis kyllähän minä käytän sitä ihan kohtuullisen taajaan, mutta puhuessa. Kirjoitettuna se näyttää minusta, yhä edelleen, suunnilleen yhtä oikeassa paikassa olevalta kuin lantsarit tanssilattialla. Slangilla kirjoittaminen on tietysti asia erikseen. (Ylläolevassa Paunosen järkälemäisessä slangisanakirjassa mainitaan lähteenä, kuten tarkkaavainen ja tietäväinen lukija ehkä huomaakin, myös minun isäni, joka kirjoitti varsin mainioita slangipakinoita 1970-luvun alkupuolella.)

Normaalissa yleissuomenkielisessä asiatekstissä biisi-sana saa minut yhä edelleen kiemurtelemaan kiusaantuneena, ainakin sisältäpäin. Tämä ei olisi tietysti suurikaan ongelma, ellen sattuisi kääntämään työkseni varsin taajaan musiikkia käsittelevää kirjallisuutta. Siinä käännöksen versiossa joka minulta ensimmäisen kerran lähtee kustantajalle on yleensä noin nolla kappaletta biisi-sanaa, ellei sitten joku tekstissä haastateltu henkilö puhu selkeästi vahvasti slangihtavaa puhekieltä, joten biisi voi olla paikallaan. Mutta muuten käytän melkein mitä tahansa muuta sanaa.

Ongelmana ovat tietysti sopivat synonyymit. Englannin song voi tarkoittaa myös instrumentaalikappaletta eikä ole merkityssisällöltään aivan sama kuin suomen laulu,* jossa on tietysti sekin ongelma että samaa sanaa käytetään myös musiikkikappaleen vokaaliosuudesta tai vokalistin instrumentista. Jokainen ammattinsa osaava kustannustoimittaja puuttuu tekstiini ja merkkaa ainakin osaan minun kappaleistani ja lauluistani korjausehdotukseksi biisin. Onhan sana nykyään jopa Kielitoimiston sanakirjassa:

biisi5 (rinn. piisi) ark. musiikkikappale, sävelmä, iskelmä, ”kipale”.
yks. nom.    biisi
yks. gen.    biisin
yks. part.    biisiä
yks. ill.    biisiin
mon. nom.    biisit
mon. gen.    biisien
mon. part.    biisejä
mon. ill.    biiseihin

Vaikka hakusanan kohdalla yhä luke tuo ”ark(ikielinen)”, suostun kyllä ihan kiltisti ainakin osaan ehdotuksista, vaikka katsonkin tekstini olevan enemmän yleis- kuin arkikieltä. Suostun, vaikka hampaat hieman pitenevätkin joka ikinen kerta.

Ihan normaali nykykielinen sanahan se on, ja sopii vielä taustaltaan† afroamerikkalaiseen rock-, pop- ja bluesmusiikkiin, jota suomentamani kirjat yleensä käsittelevät. Minä en vain pidä siitä. Se näyttää hölmöltä, jotenkin siltä kuin keski-ikäinen setä tai täti yrittäisi olla cool ja käyttää nuorisokieltä, se näyttää minusta ihan yhtä hölmöltä ja kornilta kuin vaikkapa… no… esimerkiksi jos yleiskieliseen tekstiin korjaisi kappaleen tai sävelmän tilalle sanan tsibale. Se svengaa yhtä huonosti kuin särökitara Schubertin liedeissä. Vielä huonommin svengaa sanan seiskytlukuinen rinnakkaismuoto piisi.


Kaarina Karttunen: Nykyslangin sanakirja. WSOY 1979.

 

Eihän minulla ole, kuten huomaatte, mitään järkeviä perusteluja biisivastaisuudelleni. Minä en vain pidä sanasta. Ei se tietysti ole edes pahimpia (musiikkiin liittyviä) sanainhokkejani. Suostun kyllä korjaamaan suomennokseeni sanan biisi, mutta en jumaliste rupea edelleenkään, esimerkiksi käyttämään jammailla-verbiä merkitsemään ”kevyttä, innostunutta tanssahtelua musiikkiesityksen tai -äänitteen tahdissa”. En, en, en.

Jossain se menee minunkin rajani.

___
* Kahden kielen näennäisesti (ja sanakirjan mukaan) samaa asiaa tarkoittavien sanojen merkityssisällöt ovat harvoin kovinkaan samanlaisia muutenkaan. Mutta tämänhän kaikki varmaan tietävätkin.
† Alkuperänä on ilmeisesti vanhan polven amerikkalaisten jazzmuusikoiden samassa merkityksessä käyttämä piece.