Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Pääsen jälleen kerran valittamaan, etten käy läheskään tarpeeksi usein kuuntelemassa elävää musiikkia. No, elokuussa oli tietysti Huvilateltanviikonmittainenputki, mutta silti… onneksi kavereilla on erinomaisia bändejä, ja onneksi saan edes joskus aikaiseksi raahautua tuonne Vironniemen suuntaan myös klubikeikoille.
.
.
Eilisiltaisen Taukoklubin avannut Emilia Tuovilaja Väijytys olivat minulle aivan uusi tuttavuus, mutta akustisehko musiikki kilautti mielessä montaa miellyttävää kelloa: lauluja joissa sanoilla on merkitystä, Ani DiFranco (etenkin Tuovilan kitaransoittotyylin osalta), 1980-luvun alun kokeilevammat uuden aallon ryhmät, ainekset kansanmusiikista,… Tuttavan kanssa pohdittiin, että oliko kvartetin musiikki erinomaisuudestaan huolimatta jopa hieman tekotaiteellista, mutta tämä keskustelu eskaloitui nopeasti pohtimaan, oliko ylipäänsä mahdollista olla olemassa taidetta johon ei liity tekemistä.
.
.
Kuokkala ja kumppanit eivät ole vielä julkaisseet levyjä, mutta jahka niitä tulee, olen jonossa. Siihen asti heidän musiikkiaan kelpaa kuunnella Soundcloudissa.
.
.
SkipZone oli illan yhtyeistä se kaikkein tutuin, eikä pelkästään siksi että hyllystä löytyvät bändin molemmat albumit ja yksi eepee vielä siihen lisäksi. Kertakaikkisen mukavat ihmiset tekevät laadukasta alt.countryrockia (tai jotain sinnepäin – olen huono lokeroissa) jota kelpaa seurailla livenäkin, etenkin kun kuusikko vetäisi eilisiltana parhaan, rennoimman ja kulkevimman keikan mitä olen heiltä päässyt näkemään. Pyry Suomalan ja Maria Pääkkösen laulut soivat hienosti yhteen, mutta visuaalisella puolella huomio kiinnittyi tällä kertaa Mikko Aspelinin kosketinsoitintyöskentelyyn hartiavoimin väännettyine sähköurkuklustereineen.
.
. .
Illan kolmas kokoonpano OLV jäi minulle (hah!) etäisimmäksi. ”Seiskötluvun syntsadisko” -instrumentaalit tuntuivat parin ensimmäisen kappaleen aikana riemastuttavan hauskalta idealta, mutta minun korvassani homma ei jaksanut ihan kantaa koko setin mittaa – toisto, tehokeinona, toimii vain tiettyyn rajaan asti. Mutta jollekulle toiselle tämäntyyppinen juttu voisi hyvinkin olla kertakaikkisen makeaa herkkua vaikka koko illan.
Olen tässä blogissa muutamankin kerran kehunut Berkeley Breathedin mainiota Bloom County -strippisarjakuvaa. Niinpä onkin aiheellista kertoa niille, jotka eivät ole vielä huomanneet: Breadhed on ryhtynyt jälleen piirtämään Bloom Countya!
Historiallisehkon romaanin kirjoittamiseen hyödyllinen lähdemateriaali löytyy joskus oudoistakin suunnista. Faktat on hyvä saada kohdalleen, mutta pelkkä normaali tietokirjallisuus ei välttämättä tarjoa kaikkea sellaista mitä tarvitaan. Tarvitaan tunnelmia, mielikuvia, joskus ennakko- ja harhaluulojakin.
Luin varhaisessa (ja jotakuinkin myöhäiskypsässä) nuoruudessa hyvinkin mielelläni Armas J. Pullan kirjoja. Tarkoitan ennen kaikkea sellaisia leppoisia historiallishenkisiä pakina- tai esseekokoelmia kuin mainonnan (ja propagandan) historiaa luotaileva Keisari kuninkaan vatsassa (1965) tai muodin historian kummallisuuksille hymähtelevä Kuusivarpaisesta kuninkaasta hameen mytologiaan (1966). Pullan kaunokirjallisesta tuotannosta en niin välittänyt – tiesin kyllä Ryhmy ja Romppanen -kirjojen olemassaolosta, mutta eivätpä ne kutkutelleet edes sitä puolta mielestäni jota sotahistoria kiinnosti. En myöskään tullut koskaan tarttuneeksi nimimerkki ”Kapteeni Leo Rainion” teoksiin, vaikka osan nimimerkin kirjoista oli kirjoittanut Pullan kanssa yhteistyössä Mika Waltari, jonka Sinuhe egyptiläinen oli minulle hyvinkin tärkeä romaani.
Tuskin olisin Rainioon tarttunut nytkään, ellei Lempeä korvanleikkaaja (1933) sijoittuisi Kiinaan – tai ainakin kuviteltuun Kiinaan sellaisena kuin edes jonkin verran uutisia seuraavat suomalaiset Kiinaa pitivät 1920–30-lukujen taitteessa. Historialliset faktat Kiinan kulttuurin pitkästä iästä ja monissa suhteissa korkeammasta sivistystasosta vielä barbaarisiin eurooppalaisiin verrattuna ovat kohdallaan, mutta Pulla-Rainion ajankohtaisten asioiden tiedot näyttävät jämähtäneen 1920-luvun kaoottisen sisällissodan, sotaherrojen ja kaaoksen tienoille. On hupaisaa verrata tämän romaanin klisee-kiinalaisia nykyisen mediakäsityksen klisee-kiinalaisiin: kiinalaiset ovat laiskoja, likaisia, raakoja, petollisia ja maa on yhtä kaaosta, vailla minkäänlaista keskus- tai esivallan kunnioitusta. Maan väestö onkin vain kulissia parin suomalaisen, yhden englannittaren ja muutaman muun eurooppalaisen hauskan jännittäväksi tarkoitetulle kohellusseikkailulle jossakin kuvitteellisessa maakunnassa jossain Jangtsen yläjuoksulla. Hauskimmillaan kirja on itse asiassa vinoillessaan Euraasian toisella laidalla sijaitsevan juuri ja juuri teini-ikäisen Suomen tasavallan sisäpolitiikalle, kirjallisille piireille ja entiselle yhteistyökumppanille Waltarille. Niistä asioista Pulla on tiennytkin jotain.
Toisen 1930-luvun tunnetun nimimerkkikirjoittajan Serpin teos Kiinassa kuukin on kummempi (1935) on sitten aivan toinen juttu. Kokenut toimittaja, kirjailija sekä elokuva- ja näytelmäkäsikirjoittaja Serp eli Seere Salminen asui Shanghaissa 1931–33 konsulimiehensä Akseli Salmisen kanssa, minkä lisäksi hän matkusteli myös (nykyisessä) Malesiassa ja Japanissa. Kirjaan on koottu alun perin eri aikakauslehdissä julkaistuja pakinoita parivuotisen rupeaman ajalta: tuokiokuvia, tarinoita, vaikutelmia. Mukaan otetut valokuvat ovat ajan painotekniikan vuoksi kovin karkealla rasterilla painettuja, olisi mukava päästä näkemään parempilaatuisia kopioita.
Serp myöntää moneen kertaan, ettei ”Idän Pariisi” Shanghai ollut tuolloin (lieneekö vieläkään?) kovinkaan edustava palaneen Kiinaa: eri länsimaiden läänityksiin jaetussa kaupungissa saattoi eurooppalainen elää vallan hyvin olematta juurikaan tekemisissä kiinalaisten kanssa, pakollisena elämään kuuluvaa palvelusväkeä lukuun ottamatta. Serp tuntuu itse uskaltautuneen, peloitteluista huolimatta, myös kiinalaisten pariin, mutta hän myöntää kyllä että kommunikaatio on jäänyt vajavaiseksi heikon kielitaidon vuoksi. Shanghain ulkopuolisten matkakohteiden valikoima jäi myöskin vähän rajalliseksi: hän ehti parin vuoden aikana käydä lähinnä maan (silloin) uudessa pääkaupungissa Nanjingissa ja eurooppalaisten kesähelteillä suosimassa vuoristolomakaupungissa Kulingissa.
Toisaalta Kiinaa likipitäen ryöstöhyödyntänyt eurooppalaisyhteisö on sekin kiinnostava palanen 1930-luvun alun historiaa, ja Serpillä on riittämiin älyä ja viisautta pohdiskella asioita paljon monenlaisemmilta puolilta kuin ylimielinen ja omahyväinen Pulla. Hän on myös kirjailijana valppaampi ja taitavampi siirtämään lukijansa vieraan kaupungin kaduille, asuntoihin ja puoteihin. Kiinassa kuukin on kummempi on sympaattinen pieni teos, jota näyttää löytyvän kirja kerrallaan -uusintapainoksena useammaltakin nettikauppiaalta.
Sitä varten me tällä planeetalla olemme. Me olemme maailmankaikkeuden yritys ymmärtää itseään. No, okei, se on yksi syistä, jos syitä ylipäänsä on olemassa. Agnostikkona en tietenkään voi olla asiasta varma.
Yksin Marsissa on poikkeuksellinen elokuva myös siksi, että siinä ei ole pahiksia, ja siksi että – no, en kerrokaan. Se selviää teille elokuvan loppuun mennessä. Kuten S. huomautti, elokuvassa on myös suorastaan nostalgisen seiskyt-kahdeksankytlukuisen hellämielistä kansainvälistä ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa: NASAn henkilöstö on riemunkirjava kokoelma etnisiä taustoja, uskontoja ja kulttuureja, minkä lisäksi tehdään suhteellisen pyyteetöntä kansainvälistä yhteistyötä (kirjaversion mukaan ilmeisesti kyllä jossain määrin pyyteellisesti). Elokuvassa on runsaasti naisia merkittävissä asiantuntijarooleissa, mutta ainakaan meidän muistikuviemme mukaan se ei silti läpäise Bechdelin testiä. Siitä miinus. Toinen miinus elokuvan finaalista, joka on jotenkin niin… no, Hollywoodia. No, ihan viimeinen kuva luentosalissa on hieno, aivan kuten Bad Astronomyn Phil Plait totesi.
Mutta muuten: komea elokuva, etenkin visuaalisesti. Kävimme katsomassa kolmiulotteisversion koska joku oli sitä suositellut, ja kyllähän tuo käytti hyvin syvyysvaikutelmaa ainakin joissakin kohtauksissa. Ridley Scott osoitti jo Alien – kahdeksas matkustaja -elokuvassa muinoin osaavansa kertoa loistavasti asioita kuvan rakenteella (mistä syystä ko. elokuva ei toimi televisiosta kovinkaan hyvin) ja taito on tallella. Suosittelen leffan katsomista teatterissa: leveä ja lavea valkokangas voimistaa tilan, tyhjyyden ja autiuden vaikutelmaa. Vähäisten 3D-kokemuksieni perusteella olen sitä mieltä että kolmiulotteisuus asettaa myös leikkaukselle ja kohtausten rytmitykselle erilaisia vaatimuksia kuin kaksiulotteinen kuva, ja siinä suhteessa Scottin työryhmä on tehnyt hyvää jälkeä.
Jotkut kirjat kestävät aikaa. Jotkut kirjat kestävät aikaa kauemmin kuin niiden ehkä olisi syytäkään. Joidenkin kirjojen sisältämät ajatukset putkahtavat ilmoille satoja vuosia niiden kirjoittamisen jälkeen, tuhansia vuosia niiden kirjoittamisen jälkeen, kerran toisensa jälkeen. Joistakin kirjoista ei kerta kaikkiaan päästä eroon vaikka ehkä olisi syytä. Joitakin kirjoja valtio, uskonnolliset instituutiot tai toisinajattelijat tunkevat viattomien kansalaisten kurkusta alas vaikka väkisin.
Ns. länsimaissa tuollaisia teoksia on montakin – tulee mieleen vaikkapa Euklideen Alkeet, jonka antiikin viimeiseksi filosofiksi tituleerattu aleksandriatar Hypatia ilmeisesti toimitti lopulliseen muotoonsa ja jota sitten käytettiin matematiikan perusoppikirjana hyvän matkaa toista tuhatta vuotta. Mutta se on vielä pientä. Mestari Kongin eli Kongfuzin eli Kungfutsen (552 e.a.a.– n. 481 e.a.a.) puheista koottu pieni kokoelma Keskustelut* putkahtelee keskusteluun Itä-Aasiaa ja Kiinaa sivuavissa keskusteluissa tuon tuostakin. Mestari Kongista tuli yhtenäisen Kiinan keisarikunnan virallinen filosofi Han-dynastian alusta (206 e.a.a.) aina Kiinan tasavallan syntyyn 1911 asti. Hänen ja hänen oppilaidensa/tulkitsijoidensa ajatuksia ovat käyttäneet hyväksi myöhemmin myös tasavaltalaiset ja kommunistit. Hyvän klassikon tavoin myös mestari Kongia voidaan tulkita monin tavoin, etenkin kun Keskustelut on koottu raamattumaiseen tapaan kauan mestarin kuoleman jälkeen muistinvaraisista katkelmista ja silloinkin (kiinalaisten suurta keksintöä paperia edeltäneille) bambuliuskoille, joita puolestaan yhdisteltiin kokonaisuuksiksi vielä paljon myöhemmin.
Siinä missä mestari Kongin aikalaisen, taolaisuuden myyttisen perustajahahmon Laozin (eli Laotsen) ajatuksia on julkaistu uusina suomalaisina käännöksinä tuon tuostakin, vähemmän myyttinen ja kaikesta yliluonnollisesta irtisanoutunut mestari Kong on saanut paljon kylmempää kättä. Hyllystäni löytyvä Toivo Koskikallion suomennos 1950-luvulta on ollut harvinainen poikkeus. Jyrki Kallion suomentama ja toimittama Mestari Kongin keskustelut – kungfutselaisuuden ydinolemus (Gaudeamus 2014) paikkaa aukkoa komealla tavalla.
Visuaalisesti tyylikäs teos käsittää paitsi Keskustelujen uuden kriittisen suomennoksen, myös runsaita katkelmia tärkeimpien kungfutselaisten muiden filosofien teksteistä aina klassisista Mengzistä ja Xunzista aina Kiinan kommunistiliikkeen syntyyn ja ajatteluun vaikuttaneeseen Kang Youweihin (1858–1927) ja moderneihin Kong-tulkkeihin asti. Koska Keskustelut on alkukielellä vieläkin kompaktimpi teos kuin suomeksi, alkuteksti (tosin nykyaikaisilla kirjoitusmerkeillä) on voitu sekin sisällyttää teokseen kokonaisuudessaan:
Kungfutselaisuutta on – osin ihan aiheellisesti – syytetty keisarillisen kiinan jähmeästä konservatiivisuudesta, joka tuotti maassa tuhoa monet monituiset kerrat aina silloin kun eteen tulevat ongelmat eivät olleetkaan sellaisia joita mestari Kongilla oli ollut edessään yhtenäisestä, keskusjohtoisesta valtakunnasta vasta haaveilessaan pienen Lu-nimisen pikkuvaltion virkamiehenä. Kungfutselaisuutta on – taaskin ihan aiheellisesti – syytetty naisen heikosta asemasta, sitä on syytetty – pitkälti virheellisesti – kiinalaisten esi-isien palvonnasta, sitä on syytetty yleisestä takapajuisuudesta ja ties mistä. Toisaalta kungfutselaisen ajattelun on kiitetty tehneen Kiinasta (pitkälti) aatelissäädyttömän meritokratian jo ennen kuin Eurooppa oli päässyt edes omaan keskiaikaansa: virkamiestutkintoihin saattoi osallistua kuka (mies) tahansa, sukutaustasta riippumatta – vaikka on selvää, että rikkaiden kakaroilla oli silloinkin paljon helpompi hankkia lukutaito, kirjoja ja käyttää aikaa niiden tankkaamiseen kuin katukauppiaan lapsilla. Tämän ajattelun ansiosta kahden suuren keisaridynastian – Hanin (206 e.a.a. – 220 j.a.a.) ja Mingin (1368 – 1644) – perustajat saattoivat nousta talonpoikaissäädystä.
Kungfutselaisuudesta, ennen kaikkea Mengzin tulkitsemana, on noussut myös periaate, jota maan vallanpitäjät ovat enimmäkseen yrittäneet painaa mahdollisimman paksulla villaisella: Mikäli hallitsija ei toimi hyveellisesti, hän menettää oikeutensa valtaan – kunnian miehillä on tällöin oikeus, ellei suorastaan valvollisuuskin, suistaa kelvoton valtias istuimeltaan. Kiinalainen ruhtinas ei siis ollut mikään eurooppalaistyylinen lakien ja tapojen yläpuolella oleva ”Jumalan voideltu”, vaan vain tekojensa summa. Ja mitä jumaliin tulee, niistä mestari Kong ja hänen seuraajansa pitäytyivät pitkälti erossa. Vaikka kungfutselaisuudelle on historian sivu pystytetty temppeleitä ja mukana on paljon uskonnollisuuden piirteitä, kyseessä on yksi maailman monista jumalattomista uskonnoista – ellei maassa perinteisesti palvottuja esi-isiä pidetä jonkinlaisina jumaluuksina.
(Sivuhuomautuksena: kiinan kieleen tuli ”uskontoa” tarkoittava sana, zongjiao, vasta 1800-luvun loppupuolella ja silloinkin käännöslainana japanista. Se voidaan kääntää ”esi-isäin opiksi”. Sanalle tuli tarvetta vasta kun molemmat kulttuurit joutuivat tekemisiin eurooppalaisten paljon ahtaamman ja yksisilmäisemmän uskontokäsitteen kanssa.)
Mestari Kongin keskustelut on tavattoman hyödyllinen kirja kaikille Kiinasta ja sen historiasta kiinnostuneille.
___
* Jotkut ovat kutsuneet kirjaa nimellä Analektit sille vakiintuneen englanninkielisen nimen (Analects, ”katkelmia”) mukaisesti.
Olen aina ollut jossakin muualla kuin musiikin uusien trendien aallonharjalla. Jouluna 1977, jolloin punk teki tuloaan ja rockabilly oli Suomessa suosittua, minä diggailin doo-wopia ja halusin joululahjaksi Electric Light Orchestran levyn.
Massiivinen tupla Out of the Blue oli juuri ilmestynyt, ja sitä taisin kuunnella jotakuinkin päivittäin aina seuraavaan kesään asti. Jossakin mielenpohjalla kuitenkin kutkutteli, että bändin edellinen levy A New World Record (1976), jolta olin kuullut jokusen kappaleen, olisi vieläkin parempi ja se pitäisi hommata kun saa jostakin rahaa. Lopulta sain, hommasin ja parempi se oli. Sitäkin tuli kuunneltua julmetun paljon seuraavina aikoina – niin paljon, että vinyyliä hyllystä ottamattakin pystyn palauttamaan mieleeni, miltä levyn kansi tuntuu sormissa. (Painetun pahvipinnan päälle on liimattu kiiltävä muovikalvo, ja bändin logossa on kohopainatus.)
.
.
Sittemmin ELO:n aikaisempaa diskografiaa tuli kerättyä enemmänkin, ja opittua että kaiken alkuna olivat kaksi birminghamilaista 1960-luvun poppisbändiä, The Move ja Idle Race, sekä niiden johtohahmot Roy Wood ja Jeff Lynne, jotka alkoivat pohdiskella ajatusta yhdistää Beatlesien kokeilevaa melodisuutta klassisen musiikin vaikutteisiin – ikään kuin jatkaa siitä, mihin ”I Am the Walrus” jäi. Tämän hankkeen valmisteluna Lynne hajotti Idle Racen ja liittyi The Moveen, jonka kokoonpanoon tässä vaiheessa kuului Woodin lisäksi enää rumpali Bev Bevan. Trio levytteli jonkin verran (muun muassa alkuperäisversion ”Do Yasta”) mutta muutti sitten nimensä Electric Light Orchestraksi, kasvatti kokoonpanoaan ja julkaisi debyyttialbuminsa. Kaksi vahvatahtoista laulaja-lauluntekijää oli liikaa yhteen bändiin, joten Wood lähti perustamaan Wizzardia ja jätti ELO:n Lynnelle.
Jos nyt haluaa niuhottaa, ei ”Tightrope” pohjimmiltaan ole kovinkaan kaksinen rokkikappale, mutta tuo intro ja jousisovitukset kappaleen mittaan tekevät siitä jotakin aivan muuta. Minä olin myyty jo tässä kohtaa kuunnellessani levyä silloisessa Musiikki-Fazerin liikkeessä Aleksanterinkadulla (suunnilleen siinä kohtaa missä nykyään on Dressman – soittimet olivat yläkerrassa, levyt alakerrassa ja neljän–viiden levysoittimen ja kuulokkeiden kuuntelupiste sekä kassa oven lähellä).
Tuoreeltaan levyn tunnetuin kappale taisi olla ”Roll Over Beethovenin” idealla leikittelevä ”Rockaria!” – minulla on hämärä mielikuva että tästä olisi tehty suomalainen käännöshittiversiokin (josta ilmeisestikään ei tullut hittiä), mutta olenko väärässä? Olin muistavinani että levyttäjä olisi ollut Tapani Kansa, mutta hänen diskografiastaan tällaista pläjäystä ei löydy.
Moni 1970-luvun klassikkoalbumi kuulostaa nykyään soundiensa puolesta (vaikkakaan ei musiikiltaan) vähän tumpulta: ajan tyyliin kuului keinotekoisen äärikuivakka äänikuva vailla luonnollisia tilakaikuja. Orkesterin käyttö A New World Recordilla teki tällaisen sointi-ihanteen jo alun alkaenkin mahdottomaksi, ja tuotanto- ja soundiarvoiltaan albumi kuulostaa edelleenkin kaiken siihen upotetun rahan ja ajan arvoiselta. Bev Bevanin rumpusoundi on edelleenkin hyvin lähellä omaa ihannettani siitä, miltä hyvin äänitettyjen rumpujen pitää kuulostaa. Sitä paitsi Jeff Lynnellä oli taipumus kirjoittaa lauluihinsa stemmoja, jotka jollakin kierolla tavalla kilauttelivat mielessäni tuttuja doo-wop-kelloja.
.
.
Tätä levyä tuli kuunneltua hyvin paljon (ympäristöystävällisesti) kuulokkeilla, sisäpussiin painettuja sanoituksia lukien. Se toimi samalla eräänä englannin kielen oppikirjanani. Kun pari vuotta myöhemmin kirjoitin englannin preliminäärikokeeseen runon,* lainasin siihen suoraan ”fading out of view” -säkeen ”Telephone Linestä”.
.
.
Seuraavan ELO-levyn Discoveryn (1979) ostin tuoreeltaan ja se oli… ihan kiva. Tuli sitä kuunneltua, ja muistan edelleenkin pari biisiä. Kiinnostus kuitenkin alkoi lopahtaa, kun korvien ääreen tuli niin paljon muuta kiinnostavaa, toisenlaista, rosoisempaa musiikkia, ja ELO:n myöhempää uraa ei juurikaan ole tullut seurattua. Toki Jeff Lynne on kunnostautunut tuottajana, mutta ainoa sittemmin hommaamani levy, jossa hän on mukana laulaja/kitaristi/lauluntekijänä lienee Traveling Wilburysin esikoinen. Ilmeisesti ensi kuussa on ilmestymässä uusi albumi ”Jeff Lynne’s ELO” -nimiseltä yhtyeeltä, mutta enpä taida pidättää hengitystäni. Ehkäpä minä mieluummin haluan säilyttää 1970-luvun albumien magian tahrattomana.
___
* Se olikin kouluaikojeni ainoa koe, jossa opettaja – loistava luokanvalvojamme Anja Hölttä – oli kirjoittanut jokaisen korjausmerkintänsä viereen anteeksipyynnön (koska korjaus sotki rytmiikkaa).
Yritin aktiivisesti välttää kovin monien kirjaostosten tekemistä Turun kirjamessuilla – hyllytilaa, lukuaikaa ja rahaa on rajallisesti – mutta jotakin sentään ehti tarttua hihaan.
Heikki Ojan tuoretta Galaksit-teosta (Ursa 2015) olin jo tovin katsellutkin, ja Ursan jäsenyyden tuoma alennus auttoi ostopäätöksen tekemisessä.
Olen ainakin puolella silmällä seurannut tähtitieteen tapahtumia ja löytöjä 1970-luvun puolivälistä alkaen, ja oikeastaan vasta näin jälkikäteen tulee tajunneeksi, miten valtava myllerrys alalla on näinä vuosikymmeninä tapahtunut – osin pikku hiljaa, suuremman julkisuuden hämärissä nurkissa. Galakseja koskeva tutkimus on siitä oiva esimerkki. Kun aloin lueskelemaan Tähdet ja avaruus-, Astronomy- ja Sky and Telescope -lehtiä ynnä Gunnar Larsson-Leanderin pahamaineista Johdatus tähtitieteeseen -kirjaa,* käsitys galakseista oli aikamoisen staattinen ja pysähtynyt: galaksit olivat avaruuden saaria, valtavan kaukana toisistaan, vailla sen suurempia mahdollisuuksia vuorovaikuttaa toisiinsa, elämässä omaa elämäänsä omia aikojaan. Toki maailmankaikkeuden oli tiedetty jo hyvän aikaa laajentuneen pienestä alusta nykyisiin valtavin mittoihinsa, mutta tämä laajeneminenkin oli ilmeisesti hidastumassa. Olihan tässä ajattelussa ongelmiakin: tiedettiin esimerkiksi Linnunradan ja sen naapurigalaksien tähtien liikkeitä mittaamalla, että galakseilla täytyi olla huomattavan paljon enemmän massaa kuin se mitä syntyi ynnäämällä yhteen kaikkien tähtien ja muun havaittavissa olevan romppeen massa. Mutta yleisesti ottaen syntyi vaikutelma suhteellisen hyvin ymmärretyistä kohteista, joiden suhteen tarvittiin vain pientä hienosäätöä ja lisähavaintoja että kaikki olisi hanskassa.
Osittain kysymys oli yleistajuisemman tieteellisen kirjallisuuden luomasta vahingollisesta illuusiosta. Siihen aikaan suurelle yleisölle ei erityisen mielellään kerrottu, että tässä teoriassa on isoja aukkoja, tuon syistä ei ole harmainta aavistustakaan tai että on paikkoja, aikoja ja tilanteita, joissa mikään tuntemamme fysikaalinen malli ei kertakaikkiaan toimi. Tässä suhteessa on edistytty melkoisesti: Heikki Oja – joka kirjoitti tähtitieteen yleistajuisia kirjoja jo 1970-luvulla – myöntää Galakseissa moneen kertaan, että aika monessa kohtaa on perustellusti syytä olla oikeasti ymmällään. Tässä suhteessa tietokirjallisuuden asenne on muuttunut tieteellisemmäksi.
Hyvin paljon asioita on tietysti saatu selvillekin. Meillä saattaa olla jonkinlainen aavistus siitä, mitä galaksien ylimääräinen massa saattaisi olla, vaikka tästä pimeästä aineesta ei oikein ole onnistuttukaan tekemään kuin epäsuoria havaintoja. Galaksit tai galaksijoukot eivät ole enää mitään saarimaailmankaikkeuksia, vaan solmukohtia koko maailmankaikkeuden kokoisessa valtavassa, pesusienimäisessä ainerihmastossa, jossa ne vuorovaikuttavat toistensa kanssa välillä varsin vauhdikkaastikin – galaktisessa mittakaavassa, siis. Aika moni galaksi on päätynyt nykymuotoonsa useamman galaksin yhdistyessä toisiinsa tai nielaistessa toisiaan: oma Linnunratammekin ”sulattelee” kaiken aikaa erinäisten kääpiögalaksien riekaleita, ja tulee sitä paitsi törmäämään muutaman miljardin vuoden päästä lähimpään isoon naapuriimme Andromedan galaksiin. Eikä maailmankaikkeuden laajeneminen ole suinkaan hidastumassa, vaan kiihtymässä.
Osin vauhdikkaat edistysaskeleet ovat uusien ja parempien havaintomenetelmien ansiota: avaruustekniikan kehittymisen ansiosta kaukoputkia ja muuta havaintolaitteistoa on saatu nostettua kauas ilmakehän aiheuttaman tehosuodatuksen yläpuolelle, joten ympäristöä pystytään nykyään tarkkailemaan monilla sellaisilla taajuusalueilla jotka eivät maanpinnalle asti pääse: 70-luvulla oltiin käytännössä näkyvän valon ja radiotähtitieteen varassa, nyt havaintoja pystytään tekemään myös gamma-, röntgen-, ultravioletti- ja infrapunataajuuksilla. Automatiikka on puolestaan auttanut valtavien tietomäärien käsittelyssä. Ehkä myöskin lapsellinen ”kaikki keskeiset asiat tiedetään jo” -asenne on rapissut, tai ainakaan sellaista ei kehdata (edes) suuren yleisön edessä esittää. Onneksi, sillä tieteessä on oleellista ja kiehtovaa juuri se, että ei tiedetä läheskään kaikkea. Että ollaan vasta aloittelijoita, uteliaita ja kärkkäitä.
Ojankin kirja epäilemättä vanhenee parissakymmenessä vuodessa vähän koomiseksi kuriositeetiksi – sitten tiedämme taas paremmin. Mutta vielä muutaman vuoden ajan se on hyvin esitetty summaus siitä mitä galakseista tiedetään tällä hetkellä. Komea kuvitus ja onnistunut taitto tekevät siitä sitä paitsi miellyttävän katselukirjan. Osa kuvista olisi toiminut tosin paremmin, jos kirja olisi taitettu isompaan sivukokoon.
Oikeastaan ainoa, mikä minua hieman tökki kirjassa on mittayksikkö. Tähtitieteessä käytetään hyvin runsaasti pituuden mittayksikkönä parsekia siinä missä yleistajuisessa kirjallisuudessa puhutaan kernaammin valovuosista. Molemmat ovat tavallaan täysin naurettavia yksikköjä sikäli, että ne liittyvät hyvin vahvasti erään pikkuriikkisen planeetan rataan erään vähän keskikokoista isomman tähden ympärillä – ne ovat perin nurkkakuntaisia yksiköitä verrattuna jopa kilometriin. Valovuosi on kuitenkin, tavallaan, vähän luontevampi ja järkeenkäyvämpi pituuden mittayksikkö: se liittyy erääseen oleelliseen luonnonvakioon ja toisaalta muuhun yksikköjärjestelmään paljon luontevammin kuin parsek. Oja käyttää paljon parsekia ja myönnän joutuneeni monessa kohtaa miettimään että ”siis niinku valovuosina kolme pilkku jotain kertaa tuo luku”. Toisaalta mustetta ja paperia säästyy kun kirjoitetaan ”kiloparsekeista” tai ”megaparsekeista” eikä ”tuhansista valovuosista” tai ”miljoonista valovuosista”.
___
* Gaudeamus-kustantamon vuonna 1974 julkaiseman yliopistollisen oppikirjan pahamaineisuuteen oli paljolti syynä kirjan ala-arvoinen suomennos, jonka tehnyt vanhan polven professorinplanttu halusi jääräpäisesti pitäytyä ennen sotia oppimassaan sanastossa ja puhui siten esimerkiksi ”tähtimodelleista” ja ”efektiivisistä temperatuureista”, koska sellaiset sanat kuin ”malli” ja ”lämpötila” olivat hänen mielestään pelkkää turhanaikaista muotihapatusta.
Mutta näillä näkymin minut voi joka tapauksessa bongata sekä Turun että Helsingin messuilta, turistina. Introverttiudesta ja ujoudesta huolimatta en ole koskaan pahemmin ahdistunut väkijoukkojen seassa, ja messuilla voi tavata monia tuttuja joita ei ainakaan livenä juuri muuten näe. Saattaa hihaan tarttua jokunen kirjakin, joskin hyllytilan rajallisuus rajoittaa ostoinnokkuutta.
Kiusaan teitä tälläkin viikolla laulunväkermälläni. ”Tavallista elämää” sai ensiesityksensä viime lauantaina vaimoni Sarin viisikymmenvuotisjuhlissa, ei tosin tänä sovituksena: paikan päällä oli minun (laulu ja resonaattorikitara) lisäkseni soittamassa pianisti Oskari Jakonen, mies mm. tuossa sivupalkissakin mainostetun A Glance Beyond Naturen takana. (Siskon- ja kummipoikani on voinut bongata myös MoonTV:n Kaikkien aikojen karsinnat -ohjelmista.) Tämän äänitysversion soitoista, lauluista, ohjelmoinneista ja sovituksista vastaan yksin minä.
Tuo introssa ja säkeistöjen välissä kuultava ujellus ei muuten tule mistään syntetisaattorista tai thereministä. Sen minä soitin akustisella resonaattorikitaralla, slide-putkella ja EBow’lla.
.
.
