Tekijä: jPekka

Paluu Keski-maahan

·

Joskus 1970-luvun puolivälissä perheemme lomaili Yleisradion työntekijöiden kestäsiirtolassa Suvisaaressa (eli Högkloppan-nimisellä Espoon Suvisaariston saarella). Syystä tai toisesta hieman toisella kymmenellä ollut minä ehti lukea mukaansa ottamat kirjat jo parina ensimmäisenä lomapäivänä, minkä vuoksi äitini luovutti minulle omaksi lomalukemisekseen ottamansa tiiliskiven nimeltä Sormuksen ritarit. Siinä suhteessa oli oiva asia, että ei ollut muuta lukemista, sillä kirjan alun miltei kulttuurantropologinen johdanto-osa olisi saattanut lannistaa nuorta mieltä ja saanut tarttumaan johonkin luistavampaan ennen kuin tarinassa olisi päästy ns. asiaan. Siinä suhteessa oli myös oivaa, ettei äiti ollut hankkinut tätä kohtuullisen suosittua kirjasuomennosta aivan tuoreeltaan: jos olisin joutunut odottelemaan tarinan kahta jälkimmäistä osaa kumpaakin vuoden, olisi saattanut tulla parku ja epätoivo. Tiiliskivi nimittäin humahti melkoisella vauhdilla. J. R. R. Tolkienin maailma osui, upposi ja vetosi.

Pikkusiskolleni kävi samoin muutama vuosi myöhemmin, ja lopulta kotimme ovessa luki hänen tekstaamanaan haltiakielinen toivotus pedo mellon a minno. Kolmiosainen Taru Sormusten herrasta taisi jäädä hänelle. Itse hommasin vasta 1980–90-lukujen taitteessa yhteisniteen pokkariversion (joka tunnetaan kansikuvansa mukaan Kaapuhemmo–painoksena), mikä ei ollut hyvä idea: teksti oli niin lukemisen kannalta ikävän pientä ja ahtaasti ladottua pränttiä. Mutta luettua sitäkin tuli, ja uppouduttua maailmaan. (Siinä mitassa että muistan silloisen avovaimoni ainakin kerran hermostuneen pahan kerran, kun yritin keskittyä lukemiseen hänen sijaansa – vaikka hänkin tykkäsi Tolkienista perin paljon.)

Kaapuhemmokirja ei muuttanut helmikuussa kanssamme uuteen kotiin, sillä jo toista vuotta on ollut tiedossa, että Kersti Juva on käymässä läpi – jälleen kerran – omaa (sekä osin Eila Pennasen ja Panu Pekkasen) Sormusten herra -käännöstä suomennoksen (ja Tolkienin kuoleman) 50-vuotisjuhlapainosta varten. Esimakuakin työstä oli ehditty saada sekä Kerstin eri tilaisuuksissa pitämien esitelmien sekä Matka suomeen– ja Tolkienin tulkkina -kirjojen käännös- ja käännöskorjailuesimerkkien ansiosta.

Tuhatsivuinen juhlapainos on massiivinen ja näyttävä järkäle. Alkuperäiset kolme kirjaa on nytkin ahdettu samoihin kansiin, mutta taitto ja ladonta ovat huomattavasti parempia kuin kaapuhemmopokkarissa: kirjasinkoko ei ole suuri, mutta luettavaa kokoa silti. Liitteet ovat aikaisempia versioita laajempia, sillä nyt on sukupuiden ja taustahistorioiden ohella mukana Tolkienin täysimittainen alkuperäinen selostus siitä miten hän on ”kääntänyt” keksimiensä westronin-, sindarin- ja quenyankielisten ihmisten ja paikkojen nimet englanniksi – lomitettuna Kerstin huomautuksilla siitä miten nimistö on sitten jatkojalostunut suomeksi. Lisäksi Kersti on kirjoittanut laajan tiivistelmän Tolkienin tulkkina -kirjan alkuaan esittelemistä muutoksista, korjauksista ja parannuksista käännökseen. Kirjan lopussa on vielä jotakin jota romaaneissa ei kovin usein näe: hakemisto.

Niin, ja lisäksi mukana on Tolkienin alkuperäisiä kuvituksia teokseen. Suurinta osaa kuvista hän ei suinkaan tarkoittanut julkaistaviksi, lähinnä ne olivat hänelle itselleen tukena paikkojen kuvauksissa. Väripainatussivut tekstin lomassa tekevät kirjaan joka tapauksessa mukavan vanhahtavaa tunnelmaa.

Nyt, melkein viisikymmentä vuotta ensilukemisen jälkeen, itse tarinaan suhtautuu toki osin toisella tavoin kuin ennen teini-iän alkua. Tarinan järkähtämätön usko hyvien (ja huonojen!) luonteenominaisuuksien geneettiseen periytyvyyteen hyppää sieltä täältä silmille ja saa kiinnittämään huomiota myös siihen, miten vähättelevästi Tolkien suhtautuu maailmansa tummempi-ihoisiin tai ”kierosilmäisiin”, kellertäväihoisiin ihmisiin. Yksilöllisyyttä, jaloutta ja muita positiivisia ominaisuuksia löytyy lähinnä vaaleaihoisista lännen ja/tai pohjoisen asukeista, tarkemmin sanottuna miespuolisista asukeista. Koko kirjasarjajärkäleessä taitaa olla sitä paitsi yksi ainoa nainen – Éowyn – jolla on minkäänlaisia henkilökohtaisia luonteenpiirteitä, ja hänkin löytää elämälleen oikean suunnan ja onnen vasta kohdattuaan elämäänsä miehen ja tilaisuuden tulla kotiäidiksi. Muut naispuoliset ihmiset (tai haltiat) eivät pääse edes oikein kulisseiksi. Enkä tässä käy puuttumaan itse tarinan epäloogisiin kummallisuuksiin tai Keski-maan maantieteellisiin ja/tai geologisiin outouksiin.

Silti: lumous kantaa yhä edelleen. Myöhempien (oikean!) kulttuuriantropologian opintojen myötä johdanto ei enää tunnu niin raskaalta jankkaukselta, ja kun tarina pääsee alkuun, se kulkee aina Konnun leppoisista maisemista Tuomiovuoren jyrkänteille. Olisi vaikea kuvitella lukevansa tätä kirjaa pikku hiljaa – ei, tämä on (kuten, hih, nykynuoriso ehkä sanoisi) bingetettäväksi tarkoitettu kirja, hiljaisen viikonlopun täyttävä täräys, hiilijalanjäljeltään hyvin vähäinen matka eksoottiseen maahan ja aikaan.

En ole koskaan opetellut aikaisempia suomennosversioita niin perusteellisesti, että olisin tuosta vaan tunnistanut kohtia joissa muutoksen punakynän on ollut käytävä. Voin vain sanoa, että teksti luistaa, on sävykästä ja toimivaa kieltä. Luultavasti uusia versioita ei enää tule (vaikka kirjan painoonmenon jälkeen on kuulemma muutama pikkuvirhe vieläkin löytynyt, ja yhden merkityksettömän sellaisen bongasin itsekin). Tällä kyllä voi hyvin mennä, ja tähän kirjaan on sen painosta huolimatta kepeämpi tarttua kuin kaapuhemmoversioon.

Hän, Se ja paljon muuta

·

En ole erityisemmin täällä blogissakaan salaillut, miten merkittävä yhtye Se on minulle ollut (joskin vähän jälkijättöisen tutustumisen jälkeen), ja Sen laulaja/kitaristi/lauluntekijä Jari ”Yari” Knuutisen muitakin tekemisiä on tullut seurailtua. Kun tieto tuoreen taiteilijaeläkeläisen (ihan aiheesta) tulevista muistelmista kantautui korviini, oli aivan selvää että kirja tulisi hankittua tuoreeltaan. Lopulta en sitten joutunut ostamaan sitä: koska Yari siteeraa kirjan loppupuolella pitkän pätkän muutaman vuoden takaista blogikirjoitustani Sen Tuntemattoman Numeron Nosturi-keikasta, kirja päätyi käsiini tekijän kiitos-omistuskirjoituksen koristamana.

Kuusisataasivuinen Taikurin apulainen (muistelee) (Like 2023) nousee kyllä suomalaisen musiikkihistoriankirjoituksen ykkösluokkaan jo ilmeisellä huolellisuudellaan. Yari ei ole luottanut yksinomaan muistiinsa, asioita on tarkastettu muilta läsnäolleilta, lehtijutut sun muut on huolellisesti lähdeviitteistetty. Sujuva teksti etenee lyhyinä lukuina, ei aivan kronologisessa järjestyksessä, muttei sentään myöskään minään ”tuostapatulikinmieleeni”-kaaoksena. (Vielä yksi viimeinen oikolukukierros olisi auttanut karsimaan jokusen pikkuvirheen ja tekstillisen kömpelyyden sieltä täältä, mutta tämä on jo niuhotusta: kyllä tämä toimii ja kulkee.)

Normaaleista muusikko(oma)elämäkerroista poiketen Taikurin apulainen käsittelee bändien, keikkojen, levytysten ja kiertueiden myös musiikin tekemistä, sitä miten ja mistä aineksista laulut (ja elokuvamusiikki) ovat syntyneet. Tähän Yarilla on keskimääräistä paremmat eväät musiikkiopisto- ja orkesterimuusikkotaustansa sekä ilmeisen analyyttisyytensä ansiosta. Tärkeää on (ja lauluja tehdessä on ollut) myös kadehdittavan laaja-alainen kiinnostus erilaisiin ja eri aikojen musiikkityyleihin. Tämän ansiosta Sen ja muiden musiikillisten teosten sekaan – niin melodioihin, soinnutuksiin kuin kappaleiden rakenteisiinkin – on ollut mahdollista ujuttaa aineksia yllättävistäkin suunnista. Sen ”Mä haluan elää”-singlen sähköpianointro, esimerkiksi, on itse asiassa sitaatti Anton Weberniltä.

Vaikka Yari on kokenut olleensa koko uransa ajan jossain määrin sivullinen suomalaisessa musiikkikentässä – ensin jyväskyläläisenä ennen kuin jyväskyläläisiä bändejä alettiin noteerata kaupungin ulkopuolellakin, sittemmin pienen pohjoiskarjalaiskylän asukkina – hän on kuitenkin onnistunut olemaan tekemisissä melkoisen kulttuurihahmogallerian ja kulttuuritapahtumien kanssa, alkaen Love Records -yhtiöstä ja sen hahmoista, sekä aikamoisen huonosti dokumentoiduista 1980-luvun suomalaismuusikoiden kiertueista silloisessa Itä-Euroopassa aina 2000-luvun nuoriin tekijöihin (ja Eläkeläisiin!). Niinpä Taikurin apulainen on myös ansiokasta kulttuurihistoriaa.

Jäähyväiset Yrttimaantielle

· 2 kommenttia ·

Muuttohenkilöt ovat hoitaneet hommansa. Tavarat on kannettu uuteen asuntoon, vuokralaatikot palautettu, muutosta ehjänä selvinneet pahvilaatikot kierrätetty seuraavalle muuttajapariskunnalle. Tarpeettomiksi luokitellut tavarat on myyty tai kuljetettu Tammiston Konttiin. Avaimet on luovutettu.

Työhuone, jossa on syntynyt seitsemän romaania ja montakymmentä suomennosta – ynnä aika monta laulua – on tyhjä. Tammikuussa sata vuotta täyttänyt Billnäsin kirjoituspöytä on siirtynyt uudelle omistajalle.

Asuimme Osmola-nimisessä taloyhtiössä Helsingin Töyrynummella yhdeksäntoista ja puoli vuotta. Se on ollut hienoa aikaa. Miltei heräteostoksena päädyimme taloyhtiöön, jossa on koko ajan ollut loistava henki ja yhteisen tekemisen tuntu. On järjestetty juhlia isolle porukalle, pidetty kerran pihakonserttikin, on puuhattu yhdessä ja juhlittu yhdessä. Ison pihan keskellä sijaitseva vanha pienkerrostalo on innoittanut kaikenlaiseen touhuun: kun siirryimme toistakymmentä vuotta sitten kaukolämpöön, maanalainen vanha pannuhuone muuttui nikkaritilaksi, jossa olen väkertänyt monta kitaraa ja bassoa. Taloyhtiölle olen tehnyt muun muassa pari ovea ja portteja. Minusta, joka en erityisemmin tykännyt koulun veistotunneista, kuoriutui iloinen puuntyöstäjä.

Mutta aikansa kutakin. Yli kuusikymmenvuotias, moneen kertaan purkkaviritelty talo on ns. käyttöikänsä päässä. Toki sen olisi voinut remontoida uuteen uskoon, mutta remontista olisi tullut niin kallis, ettei kellään meistä olisi ollut siihen varaa. Niinpä taloyhtiö myytiin. Vanha rakennus – ja pihan lasihuone, jäänne talon varhaisajoilta kauppapuutarhan päärakennuksena – puretaan ilmeisesti huhtikuussa. Tilalle nousee neljä uutta erillistaloa.

Me olemme muuttaneet Koillis-Helsingistä Kaakkois-Helsinkiin, aivan uuteen taloon. Vaikka montaa asiaa Osmolassa tulee taatusti iso ikävä – etenkin kesän koittaessa – tuntuu toisaalta ylelliseltä ettei tarvitse koko ajan pelätä, mikä talossa hajoaa seuraavaksi, ja tapahtuuko hajoaminen yöllä vai juhlapyhänä. Jos jotakin on vialla, voi vain soittaa ammattihenkilöille. Eikä tarvitse tehdä lumitöitä.

Itselleni on eksoottista myös asua korkealla, sillä en ole asunut ensimmäistä kerrosta korkeammalla sitten 1980-luvun. Enkä koskaan hissillisessä talossa.* Ja työhuoneen ikkunasta näkee muutakin kuin puunrunkoja ja naapuritalon tiiliseinän. Valoakin tulvii sisään sen verran, ettei keinovaloa tarvitse aurinkoisina päivinä kuten entisessä työhuoneessa. Ja ajatellessa voi oikeasti katsoa kaukaisuuteen.

Aika näyttää, millaisia tarinoita – romaaneja, novelleja, suomennoksia, lauluja – tämän kirjoituspöydän ääressä syntyy. Monta asiaa on idullaan.
____

* No, jos tarkkoja ollaan, asuin syksyn 1982 Katajanokalla talossa jossa oli hissi, mutta ensimmäisessä kerroksessa majaillessani en sitä koskaan käyttänyt.

Valoisampaa vuotta 2023

·

Toivottavasti alkava vuosi on vähemmän sotkuinen ja rauhaisampi kuin päättyvä. Toivokaamme, että meistä itse kukin löytää ystäviä odottamattomista paikoista.

Mettiäisen mielenliikkeet

·

Olen yleensä kuvitellut, että muurahaisten kaltaisten yhteisöeläinten yksilöt ovat kaikesta kemiallisesta sun muusta viestinnällisestä nerokkuudestaan huolimatta enemmän tai vähemmän älyttömiä koneita, ikään kuin isomman ja mahdollisesti ajattelukykyisen olion soluja. Voi hyvin olla, että olen ollut tässä suhteessa aivan hakoteillä.

Saksalaissyntyisen hyönteistutkijan Lars Chittkan tuore yleistajuinen kirja The Mind of a Bee (Princeton University Press, 2022) analysoi sosiaalisten pistiäisten – ensisijaisesti mehiläisten ja kimalaisten – aivoja, aistimaailmaa ja aivotoimintaa hyvinkin perusteellisesti, äärimmillään jopa yhden ainoan, mutta mehiläisten toiminnan kannalta äärimmäisen tärkeän aivosolun tarkkuudella.

Mehiläisellä on pikkuriikkiset aivot, joissa on vain noin miljoona hermosolua (verrattuna ihmisaivojen noin 86 miljardiin hermosoluun), mutta solujen määrää tärkeämpää on niiden verkostoneisuus, ja siinä suhteessa pistiäisaivot ovat hyvinkin kehittyneet. Niillä on myös erinomainen aistimisto, tarkka hajuaisti (tuntosarvissa) ja valtavat verkkosilmät, joiden ”pikseliresoluution” karkeutta korvaavat muun muassa kyky nähdä ultraviolettivaloa ja (silmän yläosalla) valon polarisaatiota, joka on erittäin hyödyllinen suunnistusapu pilvisinä päivinä. Niillä saattaa olla suunnistamiseen jonkinlainen magneettikenttäaisti. Sillä suunnistamisen mehiläiset totisesti osaavat: ne saattavat lentää päivänsä aikana kymmeniä kilometrejä etsimään mesipitoisia kukkia – tai palaamaan aikaisemmin löytämälleen tai pesätoverien löytämälle apajalle – sekä palaamaan sieltä kotipesään jotakuinkin erehtymättä.

Mehiläiset osaavat myös ottaa vaarin toverien toiminnasta. Useimmat lienevät kuulleetkin mehiläisten ”tanssista”, liikesarjoista joilla hyvän kukka-apajan löytänyt mehiläinen kertoo pesätovereilleen, missä suunnassa apaja on ja miten kaukana – pilkkopimeässä pesässä. Sen lisäksi Chittka kertoo kokeista, joilla on osoitettu, että yksittäinen kimalainen ottaa opikseen toisen lajitoverin – tai jopa erilajisen pistiäisen – toiminnasta ja valinnoista laboratorien eriväristen keinokukkien ääressä, kun saa katsella sitä lasin toiselta puolen.

Chittka rapauttaa entisestään ”ne ovat vain isomman kokonaisuuden osasia” -ajatteluani kuvaillessaan kokeita, joissa kyettiin osoittamaan saman pesän yksilöiden välisiä eroja sekä luonteessa että ongelmanratkaisukyvyssä, siitä huolimatta että saman pesän yksilöt ovat geneettisesti identtisiä saman kuningattaren tyttäriä. Huvittavin esimerkki oli koe, jossa testattiin mehiläisten suunnistuskykyä sieppaamalla ne pesän suulta pieneen mustaan rasiaan ja kuljettamalla ne sitten johonkin kauemmaksi, mistä niiden piti löytää sitten itselleen oudommassa paikassa sekä mettä syötäväksi että tie kotiin. Useimmat pyydystettävistä paheksuivat ja protestoivat vangitsemista, mutta muuan (merkitty) tapaus lensi suoraan rasiaan jos vain näki sen jossain lähellä: hänelle se oli ilmainen taksimatka jonnekin missä saattoi hyvinkin olla mainio mesiapaja. Pienten RFID-tagien avulla on myös pystytty tutkimaan yksittäisten mehiläisten ja kimalaisten päivittäisiä lentoreittejä: jotkut kulkevat päivästä päivään samaa reittiä siinä missä niiden pesätoverit saattavat jatkuvasti muuttaa lentoratojaan ja etsikellä uusia reittejä mahdollisesti uusille apajille. Ja jotkut ovat laiskempia kuin toiset.

Kirjan loppua kohden Chittka alkaa pohdiskella, onko mehiläisillä tietoisuus. Hänen vastauksensa on, että hyvin mahdollisesti. Kokeilla on todettu, että niillä on ainakin jonkin verran metakognitiivisia kykyjä: esimerkiksi joissakin niille tarjotuissa valintatilanteissa ne ”tietävät, etteivät tiedä”, eivätkä välttämättä viitsi haaskata aikaa ja energiaa selvittää ongelmia, joiden ratkaisusta ei tunnu olevan juurikaan hyötyä ravinnon saannin tai muun niille keskeisen asian suhteen. Ainakin jotkut kimalaislajit tunnistavat pesätovereistaan eri yksilöiden kasvot – mehiläisillä tämä on harvinaisempaa, sillä tuhansien mehiläisten pesissä yksilöiden erottaminen vaatisi valtavasti muistikapasiteettia.

The Mind of a Bee on kiehtova kirja. Paikka paikoin sen analyysit esimerkiksi mehiläisen aivojen hienorakenteesta ovat maalikkolukijalle ehkä turhankin yksityiskohtaisia. Toisaalta Chittka tuo esiin myös pistiäistutkimuksen nykytilanteen lisäksi alan historiaa aina 1800-luvun alusta alkaen, ja antaa valaisevia esimerkkejä siitä miten entisajan ja nykyajan tutkijat ovat tuloksiinsa päätyneet – ja, monessa tapauksessa, miten äärimmäisen huolellinen ja uraa uurtava tutkimus on saatettu sivuuttaa vuosikymmeniksi esimerkiksi sen takia että tutkija on sattunut olemaan tummaihoinen yhdysvaltalainen 1800-luvulla tai saksanjuutalainen 1930- ja 1940-luvuilla. Tässä suhteessa kirja on myös kiinnostavaa tieteenhistoriaa pieneltä, mutta hyvinkin uteloittavalta alalta.

Poikkeuksellisen paha päivä

·

Dinosaurus-sana saattaa tarkoittaa arkikielessä jotakin vanhaa, pölyttynyttä, kehnoa ja uudempien asioiden jalkoihin jäävää, mutta monelle meistä kyseessä on kaikista kiehtovin eläin- tai jopa eliöryhmä, joka planeetallamme on koskaan elänyt. Juuri dinosaurusten henkiin herättämisestä on tuotettu valtaisan menestyksen saanut elokuvasarja, ja ensimmäisen osan kävin minäkin katsomassa peräti pariin kertaan, ja olin teatterin penkissä lyödä polvet leukaani, kun Velociraptor hyökkäsi välikaton läpi. No, okei, niuho minussa toki muisti (jälkikäteen) urputtaa, että suurin osa elokuvan dinoista oli itse asiassa liitu- eikä jurakaudelta, mutta silti… Cretaceous Park ei ehkä olisi ollut aivan yhtä myyvä nimi.

Liitukauden loppu lisää tietenkin kiehtovuutta, eikä kiinnostusta vähennä lainkaan että kauden ja koko dinosauruskunnan – lintuja lukuun ottamatta – loppu tuli nykytietämyksen mukaan äkillisemmin kuin yksikään aikaisemmista Maapallon massasukupuutoista, kun kymmenkilometrinen asteroidi (tai komeetta) jysähti paikkaan, joka nykyään tunnetaan Jukatanin niemimaana, ja synnytti Chicxulubin kraaterina tunnetun muodostelman – tunnetun sen jälkeen, kun se lopulta löydettiin 1980-luvulla. Nykyarvioiden mukaan tämä massasukupuutto tuhosi kahdeksisenkymmentä prosenttia planeetan eliölajeista. Se on vähemmän kuin permikauden parisataa miljoonaa vuotta aikaisemmin päättäneessä ”suuressa kuolemassa” (n. 95 % lajeista), mutta huomattavan paljon äkillisempi tapahtuma. Kyse ei ollut hitaasti etenevästä jääkaudesta, ei laavakenttien ilmakehään puhaltamista kasvihuonekaasuista, vaan yhden ainoan päivän aikana tapahtuneesta asiasta.

Nykytiedon mukaan, siis.

Nykytiedon mukaan amerikkalainen tietokirjailija Riley Black on kirjoittanut mainion kirjan tästä Maan eliökunnan historian karmeimmasta päivästä ja sen jälkiseurauksista: The Last Days of the Dinosaurs: An Asterod, Extinction and the Beginning of Our World (The History Press 2022) ilmestyi keväällä ja oli jokseenkin pakko saada lukuun mahdollisimman pian.

Black kuvailee tapahtumia ennen kaikkia Montanan Hell Creekissä, hyvin laajalti tutkitussa pohjoisamerikkalaisessa myöhäisliitukautisten fossiilien löytöpaikassa. Teksti etenee miltei kaunokirjallisena narratiivina kuvaillessaan (ja kuvitellessaan) elämää seudulla törmäystä edeltävänä päivänä, törmäyspäivänä, seuraavina päivinä, kuukausina, vuotena ja sitten sata, tuhat, satatuhatta ja miljoona vuotta myöhemmin. Jokaisen luvun lopussa on myös ”toisaalla”-osio valaisemassa, millaisia vaikutuksia katastrofilla oli jossakin muussa maapallon kolkassa. Joka episodiin Black poimii yhden tai muutaman alueelta tunnetun eläinlajin yksilön, kuvailee niiden päivää (tai yötä). Tämä on hyvä ja helppolukuinen tapa hahmottaa elämän kiertokulkua, ravintoketjujen romahtamista ja uusien lajien pikkuhiljaista kehittymistä niistä muutamista lajeista, jotka selvisivät katastrofaalisen törmäyksen ensin aiheuttamista maailmanlaajuisista maastopaloista ja sitten vuosikausien mittaisesta talvesta, kun ilmakehään päätyneet heitteleet ja molekyylit heijastivat suuren osan auringonvalosta takaisin avaruuteen ja romauttivat yhteyttävien kasvien, levien ja planktonin elinmahdollisuudet, mikä puolestaan romautti kaikkien kasveja, leviä tai planktonia syövien eläinten elinmahdollisuudet.

Black on järkevästi sijoittanut kirjan liitteeseen kunkin luvun kuvausten pohjana toimineet teoriat ja kertoo siellä myös ne oletukset, joiden perusteella hän on kunkin kuvaelmansa rakentanut. Tämä edistää edelleen kirjan helppolukuisuutta. Koska Blackin kuvailtavakseen valitsevat eläimet eivät läheskään aina ole niitä tunnetuimpia liitukauden dinoja, kirjaan kaipaisi muutakin kuvitusta kuin lukujen alkujen luonnosmaiset piirrokset. Nyt tekee koko ajan mieli loikata kirjan äärestä koneelle katsomaan, miltä vaikkapa Ankylosaurus, Eoconondon tai Purgatorius ovat ehkä näyttäneet.

Muutama kielellinen ärsy

· 4 kommenttia ·

Satuin viikonloppuna kuulemaan nuorehkon (siis noin kolme–nelikymppisen, hah!) henkilön käyttävän puheessa ”mä rakastan [tehdä jtk]” -ilmaisua, ja se innoitti minua kirjaamaan muutaman muunkin viime aikoina kuullun – ja, ennen kaikkea, luetun – ilmauksen, joista useimmat ovat lähinnä laiskoja käännöslainoja englannista.

Toki on selvää, että tällaisten listaaminen ja niistä urputtaminen on enemmän tai vähemmän turhaa touhua. Kielet kehittyvät, mutta eivät koskaan siihen suuntaan mihin vanhat jäärät niitä haluaisivat. Sanastoa ja ilmaisutapoja tarttuu muista kielistä, halusin juuri minä sitä tai en.

”profiloitunein”

Tähän kammotukseen törmäsi taannoin varsin usein Vironniemen paikallissanomien kulttuuri- etenkin populaarimusiikkijutuissa: ”NN on omassa genressään profiloituneimpia artisteja.” Vaikka näiden esiintymien jutut oli yleensä merkitty suomalaistoimittajan nimiin, oli selvää että kyse oli laiskasta käännöksestä jonkun englanninkielisen median jutusta, jossa oli käytetty ilmaisua most prolific. Huomaa kirjainjärjestys! Englannissa ei ole sanaa ”profilic”, ja prolific kääntyy ”tuottelias, hedelmällinen, satoisa, runsas”.

On toki myönnettävä, että minäkin huomasin kirjainjärjestyseron vasta kun suomentajakollega huomautti asiasta. En muista sitä paitsi kammotukseen törmännneeni ainakaan muutamaan kuukauteen, joten ehkä lehden toimitukseen on hankittu sanakirja ja se on jopa suostuttu avaamaan.

”32-vuotta”

Tämä mystinen yhdysviivallinen kirjoitusmuoto nimenomaan ikämääreissä ei sen sijaan tunnu kadonneen mihinkään. Kirjoittavatko samaiset toimittajat ”juoksuradan pituus on 400-metriä” tai ”etäisyys Andromedan galaksiin on yli 2 000 000-valovuotta” (tai ”2 000 000 -valovuotta”)?

Tietenkin taustalla on ihan korrekti ilmaus ”32-vuotias”, joka on lyhenne muodosta ”kolmekymmentäkaksivuotias”, ja koska kyseessä on yhdyssana, yhdysmerkki on aivan paikallaan. Mutta ”kolmekymmentäkaksi vuotta” ei ole yhdyssana, joten yhdysmerkki ei kuulu väliin.

Käyhän tämä tietysti vaihteluksi huolimattoman somen ja muun huolimattomien arkikirjoittelujen taipumuksesta kirjoittaa yhdyssanoja erikseen. Mutta silti.

”rakastan [tehdä jtk]”

Riipii, broidi, riipii. Ensinnäkin: jos rakastaa-verbiä käytetään viittaamaan mieltymystä johonkin verbillä ilmaistuun toimintaan, anglistista infinitiiviä parempiakin ilmaisuja on: Rakastan uimista.

Ja toisekseen: suomen rakastaa on aikamoisen paljon vahvemman tunteen ilmaus kuin englannin tuosta vaan heitettävissä oleva löysä to love. Jos minä rakastaisin uimista, kävisin Kumpulan maauimalassa joka helkutin päivä kroolaamassa monta tuntia kerrallaan, enkä vain pari kertaa viikossa huitaisemassa kilsan–pari, kuten teen koska minä ”vain” pidän uimisesta ja tykkään uida.

”vihaan [tehdä jtk]”

Samat sanat. Suomen kielessä on niin paljon hienoja epämieltymystä ilmaisevia sanoja, verbejäkin, ettei ole mitään järkeä käännöslainata ankeampaa ilmaisua muualta. Vihaan turhanaikaista anglismien käännöslainailua.

Ja jos minä esimerkiksi vihaisin televisionkatselemista, kirjoittaisin addresseja televisionkatselemisen kieltämiseksi kaikissa muodoissaan vankilarangaistuksen uhalla enkä ainoastaan vetäytyisi toiseen huoneeseen silloin kun rouva haluaa katsella televisioista jotakin joka ei minua kiinnosta.