Tekijä: jPekka

Harmaa kalkkuna

Dominoivan äidin suojelun näivettämä kiltti perhetyttö saa elämänsä tilaisuuden, mutta tilaisuus on karkaamassa käsistä: tyttö on kyllä täydellinen hyveellisenä enkelinä, mutta paheellisen viettelijättären esittäminen ei oikein luonnistu. Tyttö yrittää päästä sinuiksi pimeän puolensa kanssa flirttailemalla päihteiden ja seksuaalisuutensa kanssa, mutta…

Darren Aronofskyn ohjaama melodraama Black Swan kierrättää 1970-luvulla suosittujen ”psykologisten kauhuelokuvien” latteuksia baletin raadollisen kilpailun maailmassa. Efektointi pysyy varsin hillittynä ja tyylikkäänä, mutta muuten näyttävä visuaalisuus ei pysty peittämään käsikirjoituksen klišeistä kökköyttä.  Elokuvan vanhoista Teuvo Tulio -klassikoistakin tuttu sanoma epäilemättä kelpaa perssuomalaisten kiihkokatoliselle johdolle: paha taide, iso kaupunki ja yököttävä seksuaalisuus tuhoavat viattoman impyen.

Ei, ei tämä ollut musta joutsen. Korkeintaan geenimuunneltu harmaa kalkkuna.

Oo.

Tänä sunnuntaina saatte kuulla (ja nähdä) erään kaikkien aikojen merkillisimmistä listahiteistä, Laurie Andersonin käsite- ja performanssitaidetta lähentelevän singlen ”O Superman”.

 

 

Apurahahakemus, tuo suuri innoittaja

Kirjoittelin eilen apurahahakemuksia, ja koska yksi niistä ylsi tavallista pidemmälle ajanjaksolle, merkitsin siihen suunnitelmaksi myös Muurahaispuuta seuraavan kirjahankkeen. Näin se tuli saaneeksi myös nimen: Paluu. Kyseessä on tietenkin pelkkä työnimi, mutta minun projektieni työnimillä on ollut taipumusta kestää.

Nimi-idea on pyörinyt mielessäni kyllä aikaisemminkin, mutta sen laittaminen paperille (jonka alareunassa on vielä omakätinen allekirjoitukseni) tekee siitä tavallaan vähän ”virallisemman”. Myös Karsta-projekti tuli aikanaan – ainakin jossain mielessä – potkaistua liikkeelle apurahahakemuskaavakkeen ”Työsuunnitelma”-kohdassa. Se on (viimeistään) hyvä paikka jäsennellä hajanaisia ideanpoikasia ja teemahahmotelmia konkreettiseksi aikatauluksi.

Hyllyssäni on ollut tälle vastakastetulle kirjaprojektille jo hyvän aikaa mappi, mutta sen selässä lukee edelleenkin proosallisesti ”Alshain II”, enkä aio nimeä ainakaan vielä muuttaa. Tavallaan edellisen kirjan hengen mukaisesti parempi voisi olla ehkä mieluummin jokin ei-suomenkielinen paikannimi – vaikkapa Tressoa* – mutta Paluu kyllä sopii muutamaan kirjaa varten kehittelemääni ideaan.

Eilinen oli muutenkin antoisa päivä. Kirjailijaliiton kokouksessa tuli paitsi nähtyä tuttuja, myös tutustuttua hieman kirjallisten agenttien toimintaan. En ollut itse asiassa oikeastaan edes tiennyt, että näitä ulkomailta ja käännöskirjojen etulehdiltä tuttuja toimijoita edes on Suomessa. Olen valistettu.

Illalla ja yöllä syntyi myös muutama uusi idea tuohon hankkeeseen, jonka olin päivällä tilapäiskastanut.

___
* En muista, olenko joskus aikaisemminkin maininnut, että Alshain-kirjan paikannimiä yhdistää yhteinen teema, joka on vahvasti sidoksissa kyseiselle maailmankolkalle hahmottelemaani historiaan. Koska aikaa on kulunut nimistön alkusyiden ajoista, kirjoitusasut ovat vain hieman muuttuneet siitä miten ne ns. meidän aikanamme kirjoitetaan.

Itämaisia tunnelmia

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että jonkun pitäisi tehdä Dick Dalen ”Misirlousta” kunnon itämaaversio. Mutta nythän on niin, että se on tehty jo toistakymmentä vuotta ennen kuin Dick Dale levytti loistavan surf-instrumentaalikitarapläjäyksensä.

Dick Dale tuli nähtyä Roskildessa joskus vajaa kymmenen vuotta sitten, ja kyllä oli muuten aika messevää menoa. Vähän niin kuin tähän tyyliin:

Visuaalisena detaljina jäi mieleen Dalen kitarasoundille oleellinen vanha Fenderin putki-jousikaikulaite. Jotta se ei olisi ottanut häiriöitä lavan tärinästä ja vahvistimien jyrinästä, se oli ripustettu valorikiin kymmenmetrisellä nailonköydellä.

Tulossa: Kääntäjän ääni ja Tähtivaeltajapäivä!

Kääntäjän ääni

Tiistaina 22. maaliskuuta KOM-ravintolassa (Kapteeninkatu 26, Helsinki)

Kevät etenee ja kääntäjät jatkavat ääntelyään. Maaliskuun Kääntäjän ääni -illassa suomentajavieraina ovat Riina Vuokko ja Laura Jänisniemi. Riina Vuokko suomentaa kiinasta ja esittelee hiljan ilmestyneen suomennoksensa Hyvien kukkien lapset (AjatusKirjat)  ja Laura Jänisniemi on luvannut puhua ja lukea otteita suomennoksestaan Kotiin (Bazar).
Tule kuuntelemaan suomentajien mietteitä työstään ja esittämään omia kysymyksiäsi. Baari on auki koko illan ja KOMin mainio keittiö huolehtii nälkäisistä ennen ja jälkeen varsinaisen ohjelma-ajan.
Illan juontaa tällä kertaa toimittaja-kirjailija Miina Supinen.
Vapaa pääsy. Tervetuloa!

Järjestäjät: Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ja KOM-ravintola

* * *

Tähtivaeltaja-päivä 2011

Kunniavieraina
Ann ja Jeff VanderMeer

Lauantai 16. huhtikuuta 2011 kello 12.00–02.00.
Ilmainen sisäänpääsy, K18. Ravintola Pohjanhovi-sali, Domus Academica, Hietaniemenkatu 14 B

Kaksitoista tuntia scifiä ja fantasiaa, viihdettä ja asiaa!

Tähtivaeltaja-päivä la 16.4. ohjelma:

12.00 Ovet auki
12.15 Supermimmit ja miehet, jotka haluavat saada heiltä turpiinsa
Miksi sarjakuvien supernaiset ovat niin paljon parempia kuin oikeat?
Rami Rautkorpi (pj), Petri Hiltunen, Toni Jerrman, Pekka Manninen, Otto Sinisalo
13.15 Reaalifantasiaa vai dystopiaa? Kotimainen spekulatiivinen fiktio nyt.
Millaista on suomalainen tieteis- ja fantasiakirjallisuus vuonna 2011?
Vesa Sisättö (pj), Saara Henriksson, Eija Lappalainen, Tiina Raevaara, Petri Salin
14.15 Kryosohva live (engl.)
Ann ja Jeff VanderMeer paljastavat mielensä salat elävän yleisön edessä!
Haastattelijana Toni Jerrman
15.30 Kuinka The Quantum Thiefistä tuli Kvanttivaras
Spefin suomentajat keskustelevat ammattinsa erityispiirteistä
Juha Tupasela (pj), Antti Autio, J. Pekka Mäkelä, Johanna Vainikainen-Uusitalo
16.30 Vedenalaiset natsi-zombiet über alles!
Miksi natsit ovat yhä hyviä vihollisia – tulivat he sitten Kuusta tai merenpohjasta?
Toni Jerrman (pj), Petri Hiltunen, Ilja Rautsi, Syksy Räsänen sekä yllätysvieras
17.30 Weird Fiction Today (engl.)
Panelistit uivat syvällä kummallisen genrekirjallisuuden uumenissa
Jukka Halme (pj), Hannu Blommila, Ann VanderMeer, Jeff VanderMeer
18.30 Profeettoja ja velhoja
Miksi suosikkisarjakuvien tekijät muuttuvat tämän tästä mielipuoliksi?
Otto Sinisalo kertoo ja näyttää mallia
19.15 Pelimiehet avautuvat
Tietokonepelit alfasta omegaan
Petri Hiltunen (pj), Henri Hakkarainen, Jyrki J. J. Kasvi, Veikko Laeslehto, Mikko Rautalahti
20.15 Nyhjää tyhjiöstä
Spekulatiiviset kirjat
Syksy Räsänen (pj), Hannu Blommila, Aleksi Kuutio, Tiina Raevaara, Ilja Rautsi
21.15 Myy kirja -kisa
Juuri sinä voit voittaa! Ota mukaan haluamasi kirja ja lue siitä pätkä lavalla niin haltioituneesti kuin mahdollista. Show-elkeet sallittu! Max 2–3 minuuttia per esitys. Voittajat palkitaan ruhtinaallisesti.
Juontajana Vesa ”Strippari” Sisättö
22.00 Scifi-sarjakuvakaraoke
Eläydy Hopeasurffariksi, Halo Jonesiksi, Teräsliljaksi tai Kapteeni Hyperventilaattorimieheksi. Valitse suosikkisarjakuvasivusi ja esitä se itse tai kaverisi kanssa. Halutessasi voit tuoda mukana myös oman sarjakuvasivusi. Parhaat suoritukset palkitaan hulppeasti!
Juontajana Vesa Kataisto
22.45 Tiedon väärti
Turkasen totinen tieteistietovisa
Vetäjänä Jukka Halme
23.45 Kalkkunatrailereita
Maistuvat einekset pitävät aivonnälän loitolla
00.15 Ohjelma loppuu ja hupi alkaa
Vapaata seurustelua avaruuden käymättömillä korpimailla
02.00 Ovet kiinni

Urania

Tämä kirjoituskoneenrahja seikkailee aika paljon Yrttimaa.netin sivujen kuvituksessa. Se on edelleenkin vanhan Yrttimaan aikakirjan otsikossa, ja on – vahvasti käsiteltynä – myös uuden Yrttimaa.netin otsikkopalkissa. Tähtitieteen muusan Uranian mukaan nimetty saksalaisvalmisteinen kirjoituskone tietysti sopii vallan mainiosti tieteiskirjailijalle, mutta tällä nimenomaisella laitteella on kyllä historiaakin, ennen kuin se päätyi ruosteisena lojumaan talomme pihanurmikolle ja ehdin napata siitä vielä viimeiset kuvat ennen lähtöä kirjoituskoneiden taivaaseen.

Viimeiset vuotensa se toimi lasten leluna taloyhtiön pihassa nököttäneessä, laivan muotoisessa leikkimökissä, joka oli vastikään purettu: lahonnut hökötys olisi pitänyt rakentaa käytännössä täysin uusiksi, eikä taloyhtiössä ole tätä nykyä leikki-ikäisiä lapsia.

Viimeinen ns. asiakäyttö koneella taisi olla minun veroilmoitukseni joskus 2000-luvun ensimmäisinä vuosina. Olin varmaankin viimeisiä varsinaisen ilmoituksen täyttäviä verovelvollisia – johtuu freelancerin tulojen epämääräisyydestä – ja jonakin vuonna sain päähäni naputella ilmoituksen, hah, tyylikkäästi koneella. Sen tuottama jälki oli yhtä kehnoa kuin muistinkin – paljon kehnompaa kuin Urania-kirjoituskoneiden kirjoitusjäljen pohjalta tehdyssä fontissa. Näppäinten liikerata on parisen senttiä, ja niitä täytyy lyödä pohjaan todella voimalla, jos haluaa saada paperiin jälkeä. Silloin O-kirjainten ja pisteiden kohdalle tuli reikä.

Aivan kuten ennenkin.

Äiti lykkäsi vehkeen minulle raivatessaan varastoaan joskus 1990-luvun loppupuolella, ja kun olin muuttanut pienestä Korson yksiöstäni vähän väljempiin tiloihin Pihlajistoon, otin koneen mukaani. Nostalgiseksi koristeeksi, sillä en tosiaankaan aikonut käyttää sitä kirjoittamiseen.

Varastoissa se olikin pyörinyt aina 1970-luvun loppupuolelta lähtien, jolloin vanhemmillani oli lopultakin ollut varaa ostaa (käytetty) sähkökirjoituskone. He käyttivät kotikirjoituskonetta työntekoonkin, sillä vaikka isä oli tuohon aikaan Yleisradion A-studion toimittaja ja äiti ensin Jaanan toimittaja ja sitten Annan toimituspäällikkö, molemmat hankkivat lisätienestiä kirjoittamalla juttuja myös muualle. Oli taloudellinenkin pakko, isossa asunnossa majaileva nelihenkinen perhe (ja kesästä 1979 alkaen kolmihenkinen yksinhuoltajan perhe, kun isä muutti toisaalle) oli melkoisen velkaantunut. Olen perinyt oman talouden kunnossapidon taitoni vanhemmiltani.

Ennen kuin sähkökoneeseen lopulta oli varaa, Urania oli aiheuttanut erinäisiä harmaita hiuksia ja itkukohtauksia surkean kirjoitusjälkensä vuoksi, josta päätoimittajat huomauttelivat. Toisinaan vanhemmat lainasivat minulle joululahjaksi (käytettynä) ostettua pientä matkakirjoituskonetta, mutta sen näppäimistö oli sen verran paljon pienempi että täyskokoiseen koneeseen tottunut teki tavallista enemmän kirjoitusvirheitä. (Tämä oli tietenkin paperille suoraan kirjoittavassa laitteessa paljon isompi ongelma kuin tietokoneella.) Minun koneessani oli sitä paitsi kaksivärinen värinauha (jostakin syystä se oli minusta hienompi), joten useimpien kirjainten alaosa oli punainen mustan sijaan.

Kun kävin konekirjoituskurssia Schneidegger-opistossa, sain kurssin ajaksi lainaksi vallan kelvollisen mekaanisen kirjoituskoneen. Vanhemmat käyttivät sitä otettuaan näppäinten päältä ensin pois niiden merkinnät peittävät värilliset muovihatut. Kurssin ideana oli nimittäin opetella kirjoittamaan sokkona, hattujen värikoodit osoittivat millä sormella mitäkin näppäintä kuului painaa. Kävin kurssia laiskasti enkä oppinut kunnon kymmensormijärjestelmää, mutta sen jälkeen olen kirjoittanut etusormien sijaan lähinnä keskisormilla (ja välilyönnit peukalolla). Uranian vaatima fyysinen voima ja syvä painallus varmaankin edisti keskisormiin siirtymistä. Jos sormi lipsahti ja painoi vahingossa kahta näppäintä kerralla, niihin kytketyt kirjasinvasarat takertuivat toisiinsa. Silloin piti avata kansi ja vapauttaa ne käsin toistensa syleilystä.

Uraniakin oli hankitty käytettynä, muistaakseni joltakin isän pressiklubikaverilta. Sillä kirjoittelin ensimmäisiä historiallisia seikkailukertomuksiani varhaisteininä. Liuskat lienevät edelleenkin jossain tallessa. Uranian jälki on helposti tunnistettavissa epätasaisista riveistä ja lukemattomista rei’istä paperissa. Uudellakin värinauhalla osa kirjaimista näkyi lähinnä painalluksina, ei musteena, ja värinauhat olivat kalliita, joten ne oli käytettävä todella viimeistä mustehippusta myöten. Luultavasti näkövammaisten kokeneet sormet pystyisivät lukemaan tarinoitani aivan mainiosti paperien kääntöpuolelta.

Joten ei, en lainkaan kaipaa tuota elämässäni niin kauan viipyillyttä kirjoituskonetta. En ylipäänsä näe mitään täysjärkistä syytä nostalgisoida kirjoituskoneiden aikakautta. Minä ehdin elää sitä ihan riittävän kauan.

 

Puolentoista vuoden odysseia

Blogin vakiolukijat epäilemättä huomasivatkin eilen tuohon sivupalkkiin ilmestyneen linkin A Glance Beyond Nature -projektin sivulle. Projekti, josta olen maininnut täällä kerran jos toisenkin, on lopultakin valmis ja sen tulokset ovat kyseisellä sivulla kuultavissa ja ennakkotilattavissa.

Kyseessä on viiden laulun mittainen kokonaisuus, jonka tarinaa olen pikku huulena kutsunut ”nuoren miehen rajuksi odysseiaksi”*. Hanke alkoi itää kesällä 2009, kun sisarenpoikani Oskari Jakosen Samrat-progeyhtye siirtyi hyllylle jäsentensä opiskelujen ja muiden muualle muuttojen vuoksi. Osku kysäisi, kiinnostaisiko minua ryhtyä äänittäjäksi ja basistiksi hänen kaavailemaansa, säveltämäänsä ja sanoittamaansa pop-projektiin. Kuulosti kiinnostavalta, joten suostuin toki.

Siinä vaiheessa kun sain Oskulta sävellyksiä midi-tiedostoina huomasin kyllä, että progesta ponnistavan Oskun ja progen vastapainoksi nousseeseen uuteen aaltoon aikanaan hurahtaneen minun mielikuvat sanan ”pop” sisällöstä poikkesivat toisistaan aika tavalla… äänityksiä ehdittiin tehdä melkoinen tovi ennen kuin minä aloin mitenkään hahmottaa laulujen rakenteita tai kokonaisuuksia.

Ensimmäinen äänitettävä soitin olivat Oskun itsensä soittamat rummut heinäkuussa 2009.

Olin saanut päähäni hillittömän idean käyttää rumpuäänitystilana taloyhtiömme oleskelutilaksi muutettua entistä pikku kasvihuonetta. Tämä osoittautui vallan toimivaksi ratkaisuksi: lasiseinät heijastavat ainoastaan korkeimpia taajuuksia, kaikki muu pujahtaa sujuvasti pois kaikumasta ja kimpoilemasta. Naapurisovun vuoksi äänitys piti tosin tehdä arkena ja päiväsaikaan… ja muista syistä a) kesällä, koska lasitalon kamiinalämmitys ei ole kovinkaan tehojas, sekä b) pilvipoudalla. Viimeisen biisin äänitysten aikana aurinko alkoi paistaa ja kasvihuoneessa vallita kasvihuoneilmiö… viilentäytymistauot edes vähän viileämmällä pihamaalla pitenivät, mutta onneksi saimme onnistuneet otot talteen ennen kuin rumpali alkoi hyytyä lopullisesti.

Kirjoitin Oma studio -kirjaan melkoisen asiantuntevan oloisia neuvoja siitä miten rumpuja kannattaa äänittää, mutta tämä sessio, puolisentoista vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen, oli itse asiassa ensimmäinen kerta kun kun itse pääsin soveltamaan kirjoista ja lehtiartikkeleista opeteltuja neuvojani käytäntöön! Onneksi ”Glyn Johns -mikitys” toimi suhteellisen hyvin ja äänitysjälki oli myöhemminkin kuunnellen vallan käyttökelpoista. Saman vuoden lokakuussa pääsin äänittämään, jälleen ensimmäisen kerran elämässäni, flyygeliä.

Flyygeliä emme sentään raahanneet lasitaloon, vaan siirsimme session – jälleen läppäriavusteisesti – Toivolan koulun akustisesti erinomaiseen auditorioon (mistä suuri kiitos opettaja-Annulle!). Äänitettävänä oli vain yksi kappale, kokonaisuuden päätösraita ”Rain”, ja saimme viidellä otolla mielestämme käyttökelpoista jälkeä. Otimme varmuuden vuoksi vielä kuudennen. Tähän Osku improvisoi vähän toisenlaisen loppufraasin ns. ihan läpällä, kun kerran hyvä otto oli jo purkissa. Loppujen lopuksi juuri tämä läppäversio pääsi lopulliseen teokseen.

Samasta syksystä alkaen ”Yrttimaa-studioilla”, toisin sanoen minun työhuoneessani, alkoi piipahdella monen eri instrumentin soittajia ja myöhemmin myös laulajia antamassa oman panoksensa projektiin.


Musikanttikaarti valikoitui enimmäkseen Oskun tuttavista, joista osa tosin oli myös minun tuttujani ennen kaikkea Muusikoiden.netin tapahtumien ansiosta. Oikeastaan ainoa oma ”värväykseni” oli ”Lust”-hahmon osuuden laulaja, Tellus-yhtyeen laulaja/lauluntekijä Stella Vuoma – joka sattuu olemaan myös Alshainin ja Karstan sekä toivon mukaan vielä monen muun romaanin kustannustoimittaja.

Näissä sessioissa menetin poikuuteni myös sellon, viulun, klarinetin, saksofonin ja huilun äänittäjänä. Ilmeisesti kirjoista lukemalla voi sittenkin oppia jotakin, kun tuloksiin ovat kerran olleet tyytyväisiä myös muut kuin minä…

Olin äänittänyt basso-osuuksien luonnokset pian rumpusessioiden jälkeen, jotta muilla soittajilla olisi vähän tukevampi pohja soittaa omia osuuksiaan. Näitä bassoraitoja ei ollut tarkoitettukaan lopullisiksi, ja syystä: siinä vaiheessa minulla ei ollut tosiaankaan minkäänlaista kuvaa siitä, miltä kokonaisuuden pitäisi kuulostaa ja millaisille bassokuluille biiseissä olisi tilaa ja tarvetta.

Lopulliset bassot äänitin vasta aivan loppuvaiheessa viime vuoden lopulla ja (parin paikkauksen osalta) tämän vuoden alussa.

Lauluosuuksia tehtiin kyllä vielä tämänkin jälkeen monessa eri sessiossa, ihmisääni on herkkävireinen instrumentti ja laulajat löysivät edellisten sessioiden tuloksia kuunnellessaan monta kohtaa, jotka arvelivat pystyvänsä vetämään paremmin.

Olin tehnyt jonkinlaista alustavaa miksausta jo äänityssessioiden jatkuessa viime vuoden mittaan, mutta varsinaiseen miksaamiseen päästiin vasta tämän vuoden tammikuussa. Monen monituista versiota ehti käydä Oskulla, Kimillä ja muutamalla muulla projektissa mukana olevalla kuunneltavana ja kommentoitavana. Miksauset olivat oikeastaan saaneet jo kaikilta hyväksynnän, kun vielä lisäsin vihoviimeisenä sessiona ”Demolitioniin” tamburiinin tuplaamaan virvelirumpua kertosäkeisiin. Vaikka Osku itse vastasikin kaikista vaativammista lyömäsoitinosuuksista, tulin itsekin kilkuttaneeksi ja paukuttaneeksi yhtä ja toista pientä korvakarkkia sekaan: enimmäiseen kuulumisen rajamailla olevia detaljeja, joiden ei ole tarkoituskaan herättää kuuntelijan huomiota, vaan luoda atmosfääriä ja korostaa jotakin rytmistä ainesta. Vastaavassa tehtävässä ovat minun ainoa vokaali-kontribuutioni (”Touch My Skinin” puheosuuden pieni kuiskaustuplaus) ja lyhyt häivähdys baritonikitaraa ”Highwayn” introssa.

Ja nyt se sitten on ns. siinä. Olisi ehkä pitänyt alusta asti kirjata muistiin tähän kaksikymmentäkuusiminuuttiseen äänitteeseen kulutettu tuntimäärä: se ei ole ihan pieni. Mutta vaivan arvoinen. On ollut hienoa tehdä vaihteeksi musiikillista yhteistyötä vähän erilaisista lähtökohdista kuin omat lauluni tai ambienttiprojektini. Olen oppinut paljon niin äänittäjänä, soittajana kuin miksaajanakin. Ja päässyt näkemään hienojen soittajien hienoa studiotyöskentelyä ihan tuossa vieressäni.

Koko viiden laulun kokonaisuus löytyy kuunneltavaksi sivupalkin A Glance Beyond Nature -linkin takaa. Samoilta sivuilta voi tehdä myös tilauksen. Kuulemme mielellämme kaikenlaisia kommentteja musiikista ja toteutuksesta.

___
* Sivistyneemmät teistä tunnistavat tietenkin jälleen kerran viitteen sekä Kramppeja & nyrjähdyksiä -sarjakuvaan ynnä tietenkin kyseisellä mainoslauseella markkinoituihin 1980-luvun loppupuolella aloittaneiden ”rankkojen” mieskirjailijoiden (esikois)teoksiin.

Ngoni-tähti ja hänen laulajattarensa

Bassekou Koyate & Ngoni Ba tuli nähtyä viime kesänä Roskildessa (sieltä oheinen kuva), ja sen verran mainiosta yhtyeestä oli kyse että mielellään sen meni katsomaan uudelleen Savoy-teatteriin. Sitä paitsi minä tunnetusti tykkään muutenkin malilaisesta musiikista, joten jokseenkin kaikki Malista Suomeen tulijat tulee yleensä nähtyä. Pettymyksiä ei tapahdu kovin usein, maan musiikin taso on aivan käsittämättömän kova.

Banjon kaukaisiin esi-isiin kuuluva ngoni olisi ilmeisesti jäänyt pelkäksi perinnesoittimeksi, ellei Koyate olisi kytkenyt siihen sähköjä ja ottanut sitä välineekseen tehdä modernia puoliakustista musiikkia. Bändissä on kahden lyömäsoittajan ohella peräti neljä erikokoisten ngonien soittajaa – ja Laulaja isolla ällällä.

Vaikka Koyate on selvästi bändinsä johtaja ja huikea instrumentalisti siinä missä muutkin bändin jäsenet – kaikilta kuultiin sooloja vähän turhankin paljon – hänen rouvansa Amy Sacko on ryhmän sielu, monipuolinen, huikeaääninen ja laaja-alainen vokalisti. Erityisesti hän pääsi loistamaan siinä nimeltään minulle tuntemattomaksi tälläkin kertaa jääneessä (ja ilmeisesti levyttämättömässä) kappaleessa, joka kuulosti miltei silkalta flamencolta mutta on kuulemma malilaista hovimusiikkia 1200-luvulta.

Komeasti ja ilmeisen hyväntuulisesti groovaillut yhtye soitti ja lauloi jämäkän puolitoistatuntisen setin ja sai yleisön lopulta tanssimaan salin käytävillä. Tyytyväiseltä vaikuttivat muutkin kuin vain me kaksi. Mukaan tarttui myös parhaillaan stereoissa soiva Sackon, tuon ”Malin Tina Turnerin”, omakustannesoololevy Integration – joka on ilmeisesti julkaistu hieman eri kappalejärjestyksellä ja -valikoimalla nimellä Dakan (Destiny).