Tekijä: jPekka

Tulossa: Kääntäjän ääni ja Tähtivaeltajapäivä!

·

Kääntäjän ääni

Tiistaina 22. maaliskuuta KOM-ravintolassa (Kapteeninkatu 26, Helsinki)

Kevät etenee ja kääntäjät jatkavat ääntelyään. Maaliskuun Kääntäjän ääni -illassa suomentajavieraina ovat Riina Vuokko ja Laura Jänisniemi. Riina Vuokko suomentaa kiinasta ja esittelee hiljan ilmestyneen suomennoksensa Hyvien kukkien lapset (AjatusKirjat)  ja Laura Jänisniemi on luvannut puhua ja lukea otteita suomennoksestaan Kotiin (Bazar).
Tule kuuntelemaan suomentajien mietteitä työstään ja esittämään omia kysymyksiäsi. Baari on auki koko illan ja KOMin mainio keittiö huolehtii nälkäisistä ennen ja jälkeen varsinaisen ohjelma-ajan.
Illan juontaa tällä kertaa toimittaja-kirjailija Miina Supinen.
Vapaa pääsy. Tervetuloa!

Järjestäjät: Suomen kääntäjien ja tulkkien liitto ja KOM-ravintola

* * *

Tähtivaeltaja-päivä 2011

Kunniavieraina
Ann ja Jeff VanderMeer

Lauantai 16. huhtikuuta 2011 kello 12.00–02.00.
Ilmainen sisäänpääsy, K18. Ravintola Pohjanhovi-sali, Domus Academica, Hietaniemenkatu 14 B

Kaksitoista tuntia scifiä ja fantasiaa, viihdettä ja asiaa!

Tähtivaeltaja-päivä la 16.4. ohjelma:

12.00 Ovet auki
12.15 Supermimmit ja miehet, jotka haluavat saada heiltä turpiinsa
Miksi sarjakuvien supernaiset ovat niin paljon parempia kuin oikeat?
Rami Rautkorpi (pj), Petri Hiltunen, Toni Jerrman, Pekka Manninen, Otto Sinisalo
13.15 Reaalifantasiaa vai dystopiaa? Kotimainen spekulatiivinen fiktio nyt.
Millaista on suomalainen tieteis- ja fantasiakirjallisuus vuonna 2011?
Vesa Sisättö (pj), Saara Henriksson, Eija Lappalainen, Tiina Raevaara, Petri Salin
14.15 Kryosohva live (engl.)
Ann ja Jeff VanderMeer paljastavat mielensä salat elävän yleisön edessä!
Haastattelijana Toni Jerrman
15.30 Kuinka The Quantum Thiefistä tuli Kvanttivaras
Spefin suomentajat keskustelevat ammattinsa erityispiirteistä
Juha Tupasela (pj), Antti Autio, J. Pekka Mäkelä, Johanna Vainikainen-Uusitalo
16.30 Vedenalaiset natsi-zombiet über alles!
Miksi natsit ovat yhä hyviä vihollisia – tulivat he sitten Kuusta tai merenpohjasta?
Toni Jerrman (pj), Petri Hiltunen, Ilja Rautsi, Syksy Räsänen sekä yllätysvieras
17.30 Weird Fiction Today (engl.)
Panelistit uivat syvällä kummallisen genrekirjallisuuden uumenissa
Jukka Halme (pj), Hannu Blommila, Ann VanderMeer, Jeff VanderMeer
18.30 Profeettoja ja velhoja
Miksi suosikkisarjakuvien tekijät muuttuvat tämän tästä mielipuoliksi?
Otto Sinisalo kertoo ja näyttää mallia
19.15 Pelimiehet avautuvat
Tietokonepelit alfasta omegaan
Petri Hiltunen (pj), Henri Hakkarainen, Jyrki J. J. Kasvi, Veikko Laeslehto, Mikko Rautalahti
20.15 Nyhjää tyhjiöstä
Spekulatiiviset kirjat
Syksy Räsänen (pj), Hannu Blommila, Aleksi Kuutio, Tiina Raevaara, Ilja Rautsi
21.15 Myy kirja -kisa
Juuri sinä voit voittaa! Ota mukaan haluamasi kirja ja lue siitä pätkä lavalla niin haltioituneesti kuin mahdollista. Show-elkeet sallittu! Max 2–3 minuuttia per esitys. Voittajat palkitaan ruhtinaallisesti.
Juontajana Vesa ”Strippari” Sisättö
22.00 Scifi-sarjakuvakaraoke
Eläydy Hopeasurffariksi, Halo Jonesiksi, Teräsliljaksi tai Kapteeni Hyperventilaattorimieheksi. Valitse suosikkisarjakuvasivusi ja esitä se itse tai kaverisi kanssa. Halutessasi voit tuoda mukana myös oman sarjakuvasivusi. Parhaat suoritukset palkitaan hulppeasti!
Juontajana Vesa Kataisto
22.45 Tiedon väärti
Turkasen totinen tieteistietovisa
Vetäjänä Jukka Halme
23.45 Kalkkunatrailereita
Maistuvat einekset pitävät aivonnälän loitolla
00.15 Ohjelma loppuu ja hupi alkaa
Vapaata seurustelua avaruuden käymättömillä korpimailla
02.00 Ovet kiinni

Urania

·

Tämä kirjoituskoneenrahja seikkailee aika paljon Yrttimaa.netin sivujen kuvituksessa. Se on edelleenkin vanhan Yrttimaan aikakirjan otsikossa, ja on – vahvasti käsiteltynä – myös uuden Yrttimaa.netin otsikkopalkissa. Tähtitieteen muusan Uranian mukaan nimetty saksalaisvalmisteinen kirjoituskone tietysti sopii vallan mainiosti tieteiskirjailijalle, mutta tällä nimenomaisella laitteella on kyllä historiaakin, ennen kuin se päätyi ruosteisena lojumaan talomme pihanurmikolle ja ehdin napata siitä vielä viimeiset kuvat ennen lähtöä kirjoituskoneiden taivaaseen.

Viimeiset vuotensa se toimi lasten leluna taloyhtiön pihassa nököttäneessä, laivan muotoisessa leikkimökissä, joka oli vastikään purettu: lahonnut hökötys olisi pitänyt rakentaa käytännössä täysin uusiksi, eikä taloyhtiössä ole tätä nykyä leikki-ikäisiä lapsia.

Viimeinen ns. asiakäyttö koneella taisi olla minun veroilmoitukseni joskus 2000-luvun ensimmäisinä vuosina. Olin varmaankin viimeisiä varsinaisen ilmoituksen täyttäviä verovelvollisia – johtuu freelancerin tulojen epämääräisyydestä – ja jonakin vuonna sain päähäni naputella ilmoituksen, hah, tyylikkäästi koneella. Sen tuottama jälki oli yhtä kehnoa kuin muistinkin – paljon kehnompaa kuin Urania-kirjoituskoneiden kirjoitusjäljen pohjalta tehdyssä fontissa. Näppäinten liikerata on parisen senttiä, ja niitä täytyy lyödä pohjaan todella voimalla, jos haluaa saada paperiin jälkeä. Silloin O-kirjainten ja pisteiden kohdalle tuli reikä.

Aivan kuten ennenkin.

Äiti lykkäsi vehkeen minulle raivatessaan varastoaan joskus 1990-luvun loppupuolella, ja kun olin muuttanut pienestä Korson yksiöstäni vähän väljempiin tiloihin Pihlajistoon, otin koneen mukaani. Nostalgiseksi koristeeksi, sillä en tosiaankaan aikonut käyttää sitä kirjoittamiseen.

Varastoissa se olikin pyörinyt aina 1970-luvun loppupuolelta lähtien, jolloin vanhemmillani oli lopultakin ollut varaa ostaa (käytetty) sähkökirjoituskone. He käyttivät kotikirjoituskonetta työntekoonkin, sillä vaikka isä oli tuohon aikaan Yleisradion A-studion toimittaja ja äiti ensin Jaanan toimittaja ja sitten Annan toimituspäällikkö, molemmat hankkivat lisätienestiä kirjoittamalla juttuja myös muualle. Oli taloudellinenkin pakko, isossa asunnossa majaileva nelihenkinen perhe (ja kesästä 1979 alkaen kolmihenkinen yksinhuoltajan perhe, kun isä muutti toisaalle) oli melkoisen velkaantunut. Olen perinyt oman talouden kunnossapidon taitoni vanhemmiltani.

Ennen kuin sähkökoneeseen lopulta oli varaa, Urania oli aiheuttanut erinäisiä harmaita hiuksia ja itkukohtauksia surkean kirjoitusjälkensä vuoksi, josta päätoimittajat huomauttelivat. Toisinaan vanhemmat lainasivat minulle joululahjaksi (käytettynä) ostettua pientä matkakirjoituskonetta, mutta sen näppäimistö oli sen verran paljon pienempi että täyskokoiseen koneeseen tottunut teki tavallista enemmän kirjoitusvirheitä. (Tämä oli tietenkin paperille suoraan kirjoittavassa laitteessa paljon isompi ongelma kuin tietokoneella.) Minun koneessani oli sitä paitsi kaksivärinen värinauha (jostakin syystä se oli minusta hienompi), joten useimpien kirjainten alaosa oli punainen mustan sijaan.

Kun kävin konekirjoituskurssia Schneidegger-opistossa, sain kurssin ajaksi lainaksi vallan kelvollisen mekaanisen kirjoituskoneen. Vanhemmat käyttivät sitä otettuaan näppäinten päältä ensin pois niiden merkinnät peittävät värilliset muovihatut. Kurssin ideana oli nimittäin opetella kirjoittamaan sokkona, hattujen värikoodit osoittivat millä sormella mitäkin näppäintä kuului painaa. Kävin kurssia laiskasti enkä oppinut kunnon kymmensormijärjestelmää, mutta sen jälkeen olen kirjoittanut etusormien sijaan lähinnä keskisormilla (ja välilyönnit peukalolla). Uranian vaatima fyysinen voima ja syvä painallus varmaankin edisti keskisormiin siirtymistä. Jos sormi lipsahti ja painoi vahingossa kahta näppäintä kerralla, niihin kytketyt kirjasinvasarat takertuivat toisiinsa. Silloin piti avata kansi ja vapauttaa ne käsin toistensa syleilystä.

Uraniakin oli hankitty käytettynä, muistaakseni joltakin isän pressiklubikaverilta. Sillä kirjoittelin ensimmäisiä historiallisia seikkailukertomuksiani varhaisteininä. Liuskat lienevät edelleenkin jossain tallessa. Uranian jälki on helposti tunnistettavissa epätasaisista riveistä ja lukemattomista rei’istä paperissa. Uudellakin värinauhalla osa kirjaimista näkyi lähinnä painalluksina, ei musteena, ja värinauhat olivat kalliita, joten ne oli käytettävä todella viimeistä mustehippusta myöten. Luultavasti näkövammaisten kokeneet sormet pystyisivät lukemaan tarinoitani aivan mainiosti paperien kääntöpuolelta.

Joten ei, en lainkaan kaipaa tuota elämässäni niin kauan viipyillyttä kirjoituskonetta. En ylipäänsä näe mitään täysjärkistä syytä nostalgisoida kirjoituskoneiden aikakautta. Minä ehdin elää sitä ihan riittävän kauan.

 

Puolentoista vuoden odysseia

·

Blogin vakiolukijat epäilemättä huomasivatkin eilen tuohon sivupalkkiin ilmestyneen linkin A Glance Beyond Nature -projektin sivulle. Projekti, josta olen maininnut täällä kerran jos toisenkin, on lopultakin valmis ja sen tulokset ovat kyseisellä sivulla kuultavissa ja ennakkotilattavissa.

Kyseessä on viiden laulun mittainen kokonaisuus, jonka tarinaa olen pikku huulena kutsunut ”nuoren miehen rajuksi odysseiaksi”*. Hanke alkoi itää kesällä 2009, kun sisarenpoikani Oskari Jakosen Samrat-progeyhtye siirtyi hyllylle jäsentensä opiskelujen ja muiden muualle muuttojen vuoksi. Osku kysäisi, kiinnostaisiko minua ryhtyä äänittäjäksi ja basistiksi hänen kaavailemaansa, säveltämäänsä ja sanoittamaansa pop-projektiin. Kuulosti kiinnostavalta, joten suostuin toki.

Siinä vaiheessa kun sain Oskulta sävellyksiä midi-tiedostoina huomasin kyllä, että progesta ponnistavan Oskun ja progen vastapainoksi nousseeseen uuteen aaltoon aikanaan hurahtaneen minun mielikuvat sanan ”pop” sisällöstä poikkesivat toisistaan aika tavalla… äänityksiä ehdittiin tehdä melkoinen tovi ennen kuin minä aloin mitenkään hahmottaa laulujen rakenteita tai kokonaisuuksia.

Ensimmäinen äänitettävä soitin olivat Oskun itsensä soittamat rummut heinäkuussa 2009.

Olin saanut päähäni hillittömän idean käyttää rumpuäänitystilana taloyhtiömme oleskelutilaksi muutettua entistä pikku kasvihuonetta. Tämä osoittautui vallan toimivaksi ratkaisuksi: lasiseinät heijastavat ainoastaan korkeimpia taajuuksia, kaikki muu pujahtaa sujuvasti pois kaikumasta ja kimpoilemasta. Naapurisovun vuoksi äänitys piti tosin tehdä arkena ja päiväsaikaan… ja muista syistä a) kesällä, koska lasitalon kamiinalämmitys ei ole kovinkaan tehojas, sekä b) pilvipoudalla. Viimeisen biisin äänitysten aikana aurinko alkoi paistaa ja kasvihuoneessa vallita kasvihuoneilmiö… viilentäytymistauot edes vähän viileämmällä pihamaalla pitenivät, mutta onneksi saimme onnistuneet otot talteen ennen kuin rumpali alkoi hyytyä lopullisesti.

Kirjoitin Oma studio -kirjaan melkoisen asiantuntevan oloisia neuvoja siitä miten rumpuja kannattaa äänittää, mutta tämä sessio, puolisentoista vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen, oli itse asiassa ensimmäinen kerta kun kun itse pääsin soveltamaan kirjoista ja lehtiartikkeleista opeteltuja neuvojani käytäntöön! Onneksi ”Glyn Johns -mikitys” toimi suhteellisen hyvin ja äänitysjälki oli myöhemminkin kuunnellen vallan käyttökelpoista. Saman vuoden lokakuussa pääsin äänittämään, jälleen ensimmäisen kerran elämässäni, flyygeliä.

Flyygeliä emme sentään raahanneet lasitaloon, vaan siirsimme session – jälleen läppäriavusteisesti – Toivolan koulun akustisesti erinomaiseen auditorioon (mistä suuri kiitos opettaja-Annulle!). Äänitettävänä oli vain yksi kappale, kokonaisuuden päätösraita ”Rain”, ja saimme viidellä otolla mielestämme käyttökelpoista jälkeä. Otimme varmuuden vuoksi vielä kuudennen. Tähän Osku improvisoi vähän toisenlaisen loppufraasin ns. ihan läpällä, kun kerran hyvä otto oli jo purkissa. Loppujen lopuksi juuri tämä läppäversio pääsi lopulliseen teokseen.

Samasta syksystä alkaen ”Yrttimaa-studioilla”, toisin sanoen minun työhuoneessani, alkoi piipahdella monen eri instrumentin soittajia ja myöhemmin myös laulajia antamassa oman panoksensa projektiin.


Musikanttikaarti valikoitui enimmäkseen Oskun tuttavista, joista osa tosin oli myös minun tuttujani ennen kaikkea Muusikoiden.netin tapahtumien ansiosta. Oikeastaan ainoa oma ”värväykseni” oli ”Lust”-hahmon osuuden laulaja, Tellus-yhtyeen laulaja/lauluntekijä Stella Vuoma – joka sattuu olemaan myös Alshainin ja Karstan sekä toivon mukaan vielä monen muun romaanin kustannustoimittaja.

Näissä sessioissa menetin poikuuteni myös sellon, viulun, klarinetin, saksofonin ja huilun äänittäjänä. Ilmeisesti kirjoista lukemalla voi sittenkin oppia jotakin, kun tuloksiin ovat kerran olleet tyytyväisiä myös muut kuin minä…

Olin äänittänyt basso-osuuksien luonnokset pian rumpusessioiden jälkeen, jotta muilla soittajilla olisi vähän tukevampi pohja soittaa omia osuuksiaan. Näitä bassoraitoja ei ollut tarkoitettukaan lopullisiksi, ja syystä: siinä vaiheessa minulla ei ollut tosiaankaan minkäänlaista kuvaa siitä, miltä kokonaisuuden pitäisi kuulostaa ja millaisille bassokuluille biiseissä olisi tilaa ja tarvetta.

Lopulliset bassot äänitin vasta aivan loppuvaiheessa viime vuoden lopulla ja (parin paikkauksen osalta) tämän vuoden alussa.

Lauluosuuksia tehtiin kyllä vielä tämänkin jälkeen monessa eri sessiossa, ihmisääni on herkkävireinen instrumentti ja laulajat löysivät edellisten sessioiden tuloksia kuunnellessaan monta kohtaa, jotka arvelivat pystyvänsä vetämään paremmin.

Olin tehnyt jonkinlaista alustavaa miksausta jo äänityssessioiden jatkuessa viime vuoden mittaan, mutta varsinaiseen miksaamiseen päästiin vasta tämän vuoden tammikuussa. Monen monituista versiota ehti käydä Oskulla, Kimillä ja muutamalla muulla projektissa mukana olevalla kuunneltavana ja kommentoitavana. Miksauset olivat oikeastaan saaneet jo kaikilta hyväksynnän, kun vielä lisäsin vihoviimeisenä sessiona ”Demolitioniin” tamburiinin tuplaamaan virvelirumpua kertosäkeisiin. Vaikka Osku itse vastasikin kaikista vaativammista lyömäsoitinosuuksista, tulin itsekin kilkuttaneeksi ja paukuttaneeksi yhtä ja toista pientä korvakarkkia sekaan: enimmäiseen kuulumisen rajamailla olevia detaljeja, joiden ei ole tarkoituskaan herättää kuuntelijan huomiota, vaan luoda atmosfääriä ja korostaa jotakin rytmistä ainesta. Vastaavassa tehtävässä ovat minun ainoa vokaali-kontribuutioni (”Touch My Skinin” puheosuuden pieni kuiskaustuplaus) ja lyhyt häivähdys baritonikitaraa ”Highwayn” introssa.

Ja nyt se sitten on ns. siinä. Olisi ehkä pitänyt alusta asti kirjata muistiin tähän kaksikymmentäkuusiminuuttiseen äänitteeseen kulutettu tuntimäärä: se ei ole ihan pieni. Mutta vaivan arvoinen. On ollut hienoa tehdä vaihteeksi musiikillista yhteistyötä vähän erilaisista lähtökohdista kuin omat lauluni tai ambienttiprojektini. Olen oppinut paljon niin äänittäjänä, soittajana kuin miksaajanakin. Ja päässyt näkemään hienojen soittajien hienoa studiotyöskentelyä ihan tuossa vieressäni.

Koko viiden laulun kokonaisuus löytyy kuunneltavaksi sivupalkin A Glance Beyond Nature -linkin takaa. Samoilta sivuilta voi tehdä myös tilauksen. Kuulemme mielellämme kaikenlaisia kommentteja musiikista ja toteutuksesta.

___
* Sivistyneemmät teistä tunnistavat tietenkin jälleen kerran viitteen sekä Kramppeja & nyrjähdyksiä -sarjakuvaan ynnä tietenkin kyseisellä mainoslauseella markkinoituihin 1980-luvun loppupuolella aloittaneiden ”rankkojen” mieskirjailijoiden (esikois)teoksiin.

Ngoni-tähti ja hänen laulajattarensa

·

Bassekou Koyate & Ngoni Ba tuli nähtyä viime kesänä Roskildessa (sieltä oheinen kuva), ja sen verran mainiosta yhtyeestä oli kyse että mielellään sen meni katsomaan uudelleen Savoy-teatteriin. Sitä paitsi minä tunnetusti tykkään muutenkin malilaisesta musiikista, joten jokseenkin kaikki Malista Suomeen tulijat tulee yleensä nähtyä. Pettymyksiä ei tapahdu kovin usein, maan musiikin taso on aivan käsittämättömän kova.

Banjon kaukaisiin esi-isiin kuuluva ngoni olisi ilmeisesti jäänyt pelkäksi perinnesoittimeksi, ellei Koyate olisi kytkenyt siihen sähköjä ja ottanut sitä välineekseen tehdä modernia puoliakustista musiikkia. Bändissä on kahden lyömäsoittajan ohella peräti neljä erikokoisten ngonien soittajaa – ja Laulaja isolla ällällä.

Vaikka Koyate on selvästi bändinsä johtaja ja huikea instrumentalisti siinä missä muutkin bändin jäsenet – kaikilta kuultiin sooloja vähän turhankin paljon – hänen rouvansa Amy Sacko on ryhmän sielu, monipuolinen, huikeaääninen ja laaja-alainen vokalisti. Erityisesti hän pääsi loistamaan siinä nimeltään minulle tuntemattomaksi tälläkin kertaa jääneessä (ja ilmeisesti levyttämättömässä) kappaleessa, joka kuulosti miltei silkalta flamencolta mutta on kuulemma malilaista hovimusiikkia 1200-luvulta.

Komeasti ja ilmeisen hyväntuulisesti groovaillut yhtye soitti ja lauloi jämäkän puolitoistatuntisen setin ja sai yleisön lopulta tanssimaan salin käytävillä. Tyytyväiseltä vaikuttivat muutkin kuin vain me kaksi. Mukaan tarttui myös parhaillaan stereoissa soiva Sackon, tuon ”Malin Tina Turnerin”, omakustannesoololevy Integration – joka on ilmeisesti julkaistu hieman eri kappalejärjestyksellä ja -valikoimalla nimellä Dakan (Destiny).

Muiden laskuun

·

Työpöydälle on ilmestynyt uusi tietokone. Oikein näpsäkkä, kevyt ja suhteellisen tehokas läppäri, neljä gigaa muistia, uusi käyttöjärjestelmä ja muuta kivaa. Eikä maksanut mitään, minulle. Ainoa vain, että käyttömahdollisuudetkin ovat rajatut.

Helsingin kaupungin lauta- ja johtokunnat siirtyvät päätöksenteossa sähköiseen asiakirjanhallintaan. Tässä on tietysti huomattavan paljon järkeä: Monen vilkkaamman lautakunnan viikottain käsittelemä paperimäärä liitteineen sun muineen on hyvinkin vanhan ajan HPY:n puhelinluetteloiden sivumääräluokkaa. Niiden monistamatta jättäminen säästää muutamankin metsän hakkuulta, ja vähentää melkoisesti sitä rahasummaa, joka kuluu lähettien pyöräilyyn ympäri kaupunkia. Kaikkien kokousmateriaalien pitäisi tulla tästä lähtien sähköisessä muodossa, ja esimerkiksi muutosehdotukset sanamuotoineen on helppo muotoilla etukäteen (tai vasta kokouksen aikana) pöytäkirjaan lisättäväksi ilman että sihteeri joutuu kirjaamaan asioita ylös sanelusta.

Jollen ole aivan väärin käsittänyt, kaupunginvaltuuston tavoitteena oli järjestelmä, jota itse kukin luottamushenkilö pystyy käyttämään omalta tietokoneeltaan, mahdollisesti itse hankitun tunnistekortinlukijan avulla. Tuntuu kuitenkin, että tehtävän saaneet viranomaiset ja järjestelmää suunnitellut yritys* ovat olleet tietävinään paremmin: järjestelmää voi käyttää ainoastaan sitä varten säädetyltä tietokoneelta. Näin ollen jokainen useista sadoista luottamustoimien haltijoista joutuu hakemaan näinä viikkoina itselleen Helsingin veronmaksajien kustantaman tietokoneen ohjelmistoineen: ei sentään omaksi, sillä paketti on palautettava luottamustoimikauden päättyessä vuoden 2013 alussa.

Kone on sinänsä paljon kevyemmin kannettavissa kokouksiin kuin oma vanha, mutta päivitysten myötä yhä pätevä IBM:ni (viimeisiä tuonmerkkisiä läppäreitä), ja huomattavan paljon tehokkaampi kuin toissa syksynä silmälasien kaupanpäällisenä saatu miniläppäri. Koneen käyttöä hankaloittaa kuitenkin se, ettei siihen oikein pysty asentamaan mitään.

Tietoturvallisuuden nimissä meille luottamushenkilöille ei nimittäin ole annettu koneiden ”järjestelmävalvoja”-oikeuksia, joten jos koneeseen haluaa asentaa jotakin muuten tarvitsemiaan ohjelmia (vaikkapa sähköpostiohjelman), joutuu ottamaan yhteyttä ”kaupungin IT-asiantuntijoihin”. Pientä säätöä on mahdollista tehdä itsekin: sain siirrettyä oman koneen Firefoxin asetukset asianmukaiset piilokansiot kopioimalla, ja tietysti taustakuvan. Mutta esimerkiksi meidän kotiprintteriämme ei ole näjemmä mahdollista ottaa käyttöön.

Itse kokoussovellus, jota näin suojellaan sekä koneen muuta käyttöä vaikeuttamalla, toimikortilla ja väestörekisteritietojen perusteella erikseen postitetuilla PIN-koodeilla, on Internet Explorer -selaimeen rakennettu ActiveX-palikka. Ymmärtääkseni sekä IE että ActiveX ovat tietoturvallisuudeltaan perin reikäisten maineessa. Koneessa on kyllä sivustatukea antamassa aivan asiallinen viruskyylä/palomuuriohjelmisto.

Minun koneellani ei kyllä mitään erityisen salaista liikukaan: sekä Työväenopiston johtokunnan että Teatterisäätiön edustajiston kokousmateriaali on järjestään julkisesti nähtävillä ennen kokouksia ja niiden jälkeen. On kuitenkin lautakuntia, joissa käsitellään esimerkiksi yksityisten ihmisten hyvin henkilökohtaisia asioita. Silloin hyvä tietoturva on tarpeen.

Aika näyttää, saadaanko järjestelmän lapsentaudit parannettua, toimiiko tietoturva niin kuin pitäisi, sujuvoituuko kokousmateriaalin jakelu ja käyttö. Aika näyttää myös, miten pärjäävät ne luottamushenkilöt, jotka eivät ole koskaan aikaisemmin käyttäneet tietokonetta: heitäkin on. Aika näyttää myös, miten pian pinna palaa niiltä rassukoilta, jotka joutuvat raahamaan kaupungilla mukanaan uuden luottamushenkilökoneen lisäksi myös työtietokonetta. Aika näyttää myös, miten esimerkiksi kaupunginvaltuusto suhtautuu siihen, että heidän hankkeelle antamansa ohjeistus jätetään tällä tavalla huomiotta. Yksityisessä yrityksessä ”IT-asiantuntijat” olisivat tuskin kovin kauaa palkkalistoilla, jos suhtautuisivat talon johdon tehtävänantoon näin välinpitämättömästi. Kuulemani mukaan vain vihreät kaupunginvaltuutetut ovat protestoineet sitä miten hanke on toteutettu, muut – persuja myöten – ovat nöyrästi alistuneet virkamiesten tahtoon.

___

* Entinen kesätyönantajani, muuten, tosin siihen aikaan 1980-luvun alkupuolella se oli vielä valtion laitos ja nimeltään Valtion tietokonekeskus (VTKK).

Corto Maltese Töölössä

· 5 kommenttia ·

Minulta meni kauan kiinnostua Hugo Prattin Corto Maltese -sarjakuvista. Olin selaillut niitä satunnaisesti ja tari, mutta jokin Prattin ilmaisussa tökki. Yksi todennäköinen syy selvisi sitten, kun aloin perehtyä Prattin tutantoon ja kävi ilmi, että hän on aikaisemmin kirjoittanut Korkeajännitys-tarinoita. Luin Korkkareita nuorena paljonkin*, mutta erityisesti Viidakon Korkeajännitys -lehdissä oli usein piirtäjä, josta en lainkaan tykännyt: hänen luonnosmainen tyylinsä poikkesi melkoisesti muiden piirtäjien ”realistisesta”, tummavarjoisesta mustavalkojäljestä.  Lapsi ei ole välttämättä kovin innoissaan erilaisuudesta.

Vasta joskus 1990-luvun puolivälissä päätin sivistää itseäni ja lainasin kaikki Corto-albumit mitä Tikkurilan kirjastosta löytyi. Visuaalisesti hienoimpaan päähän kuuluva Corto Maltese Etelämerellä auttoi totuttautumaan piirrostyyliin – ja tarinathan olivat historiasta ja merenkulusta kiinnostuneelle väistämättä lumoavia.

Corto Maltesen seikkailujen siirtämiseen Q-teatterin näyttämölle suhtauduin yhtä lailla epäluuloisesti. Eilinen esitys vahvisti osan epäluuloja, mutta kumosi toisia. Tommi Korpela oli sopivasti Corton näköinen, vaikka ei ollutkaan säästänyt nenäjobia varten**. Jani Volasen Rasputin-hahmo oli paljon parempi kuin ennakkokuvista olisi voinut päätellä. Pirjo Lonka,  Taisto Oksanen, Janne Hyytiäinen ja Kreeta Salminen selvisivät lukuisista roolinvaihdoksistaan aikamoisen tyylikkäästi. Oksasen hahmoista tyylipuhtaalla Adolf Ehrnrooth -nuotilla ideologiaansa julistanut venäläisparooni oli suorastaan hykerryttävä. Tarina poukahteli nihilistisestä tappamisesta koskettavaan välittämiseen ja humanismiin albumien lailla. Tarinan matkan edetessä Venetsiasta Samarkandiin vastaan poukahteli Corton vanhoja tuttuja aivan samaan yllättävään tyyliin mitä albumeissakin: näytelmä turvautui takaumiin, albumien lukijan oli kaivettava esiin aikaisempia albumeita jos halusi saada selville, mistä oli kyse ja millainen Corton suhde kuhunkin oli ollut.

Omalta kannalta katsoen tämä runsas takaumien käyttö olikin yksi näytelmän kolmesta isommasta ongelmasta: ne rikkoivat jo muutenkin mutkikasta, poukkoilevaa ja osin epämääräistäkin tarinaa. Toinen ongelma olivat Corton unet ja yksinpuhelut. Prattin Corto pysyy kaiken kaikkiaan arvoituksena sekä ympäristölleen että lukijoilleen: hänen motiivinsa jäävät epäselviksi, sillä hän ei koskaan selitä niitä kuin korkeintaan puolinaisilla heitoilla, joihin kukaan ei usko. Näytelmä yritti aukaista hahmon psyykeä, eikä se välttämättä tee hyvää (tälle) näytelmälle tai sen päähenkilölle. Laivaton kapteeni Corto Maltese ihmisenä on arvoitus, ja siinä on hänen lumonsa.

Ajoittain hyvinkin luonnosmaisesta piirustustyylistä huolimatta Hugo Prattin tarinoiden oleellinen osa ovat miljööt: 1900-luvun alkupuolen kadonnut monikulttuurisuus kansoineen ja tapoineen, aatelisineen ja anarkisteineen, pappeineen ja nihilisteineen, vapaustaistelijoineen ja seikkailijoineen. Pratt on perehtynyt aiheisiinsa ja albumit kertovat kiinnostavalla tavalla toista maailmansotaa edeltävien aikojen niistä alueista ja konflikteista, joita suomalainen(kaan) historianopetus ei ole koskaan ollut kovin kiinnostunut. Näytelmässä tämä puoli jää korkeintaan muutamien hassujen tyyppien lavalle (tai katsomoon) poukahtamisen varaan.

Cortonsa lukeneelle näytelmä oli kieltämättä kiinnostava ja oikeastaan toimi niin hyvin, kuin äärimmäisen hankalista lähtökohdista ponnistava näytelmä ylipäänsä voi toimia. Hugo Prattin tuotantoa tuntemattomalle, luullakseni, sen lumo jäänee edelleenkin hämäräksi.

___

* Olen varma, että nuoruuden vapaaehtoinen altistuminen valtavalle määrälle sotasarjakuvia ja -kirjallisuutta sai minut tympääntymään aiheeseen niin perusteellisesti, että täysi-ikäisyyden koittaessa sivariin meneminen oli itsestäänselvä vaihtoehto.
** Kramppeja ja nyrjähdyksiä -viite, kuten kaikki kulttuurillisesti sivistyneet lukijani epäilemättä tunnistivatkin.

Kaikki on maalaisten syytä

·

Kaksi kirjaa, jotka tuntuivat jo etukäteen parilta: John Newtonin The Roots of Civilisation – Plants that Changed the World (Pier 9, 2009) ja Spencer Wellsin Pandora’s Seed – The Unforeseen Cost of Civilization (Allen Lane, 2010).

The Roots of Civilisation lähentelee ns. kahvipöytäkirjaa: se on näyttävä, vanhoilla opetustaulutyylisillä väripiirroksilla kuvitettu kevyehkö johdatus kasvilajeihin, jotka ovat tehneet ihmiskunnasta sitä mitä se on nykyään: ruokakasvien ohella on esitelty nautintoaineita, maustekasveja, kuitukasveja, väriainekasveja, psykoaktiivisia aineita tuottavia kasveja ja lemmenlääkkeiksi käytettyjä kasveja. Kepeydestä huolimatta tietoa on paljon: minulle esimerkiksi oli uutta, että arkeologisten löytöjen perusteella oopiumia on valmistetty päihteeksi kauan ennen kuin alkoholia (joskaan en usko ihmisen poikenneen kehityshistoriansa aikana muusta nisäkäskunnasta, joka riemumielin käy vetämässä lärvit aina jos sattuu kohdalle vaikkapa käyneitä marjoja.)

Newtonin kirjaa on mukava lueskella pikku hiljaa, muiden kirjojen ohessa, kasvi tai pari silloin tällöin.

National Geographic Societyssä työskentelevä ja Cornellin yliopistossa professorina toimiva geneetikko/antropologi Spencer Wells on sekä syvällisempi että poleemisempi. Hän lähtee ihmisen perimästä ja kahdesta ajanjaksosta, joiden seuraukset näkyvät geeneissämme vieläkin. Toinen tapahtui noin 80 000 vuotta sitten, jolloin ihminen eläinlajina oli vähällä sukupuuttoon: arvioiden mukaan hengissä selvisi vain parisentuhatta yksilöä. Tämän ”populaatiopullonkaulan” ansiosta olemme edelleenkin toistemme kanssa geneettisesti lähes identtisiä eikä nykyisin elävää ihmiskuntaa voi millään geneettisesti mielekkäällä tavalla jakaa rotuihin.

Toinen järistys tapahtui aivan äskettäin, vaivaiset kymmenkuntatuhatta vuotta sitten. Kyseessä oli ilmastonmuutos: maailmanlaajuinen lauha ja lämmin kausi päättyi ns. nuorempaan dryaskauteen. Edeltävän leppeän ajan kuluessa ihmiskunta oli levinnyt syntysijoiltaan Afrikasta muillekin mantereille. Runsaan ravinnon ja (keräilijä-metsästäjäkulttuureille tyypillisen) runsaan vapaa-ajan ansiosta ihmiskunta oli lisääntynyt varsin vauhdikkaasti. Kun sää kylmeni ja ravintokasvillisuus väheni, oli pakko keksiä jotakin. Samankaltaisia ratkaisuja keksittiin suunnilleen (muutaman tuhannen vuoden tarkkudella) samoihin aikoihin monella Maapallon kulmalla: maanviljelys ja karjanhoito.

Tämä oli, tietysti, monessakin suhteessa järisyttävä muutos. Aikaisemmin ihmiset olivat eläneet kuten muutkin eläimet ja syöneet mitä saivat, mitä kohdalle tuli. Jos täältä ei löytynyt riittävästi ruokaa, muutettiin tuonne tutkimaan, olisiko siellä paremmin. Yhteisöt olivat pieniä, arvioiden mukaan (ja 1900-luvun metsästäjä-keräilijäkulttuurien perusteella) suunnilleen 150-henkisiä. Väkivaltaa oli, mutta sotia ei käyty: miksi olisikaan käyty, kun muilla ei ollut mitään sen kummempaa omaisuutta eikä kukaan ollut niin naurettava, että olisi mennyt väittämään jotakin joutavanpäiväistä maaplänttiä ”omakseen”?

Sen jälkeen kaikki oli toisin. Sekä maanviljely että karjanhoito vaativat pitkäaikaista suunnittelua ja maanviljely pitkälti myös yhteen paikkaan asettumista. Vähitellen yhteisöt paisuivat, organisoituivat – ja eriarvoistuivat: Çatal Hüyükin kaltaisissa varhaisimmissa kiinteämmissä yhteisöissä talot olivat vielä jokseenkin samankokoisia, mutta pian jotkut oppivat keräämään itselleen enemmän tavaraa ja tilaa kuin olisivat oikeastaan tarvinneetkaan. Vaikka sitten väkivalloin: näihin aikoihin ihmiskunta oppi käymään järjestelmällisiä sotia. Ravitsemus yksipuolistui, sillä monet ihmisen luontaiset ravinnonlähteet eivät sopineet viljeltäviksi ainakaan kaikkialla. Ravitsemus myös vääristyi, sillä monien viljelykasvien energia on ihmiselle huonosti sopivien hiilihydraattien muodossa. Hengissäpysymiseen tarvittavan elannon hankkimiseen kuluvien työtuntien määrä moninkertaistui verrattuna jopa karujen seutujen keräilijä-metsästäjiin. Myös tautiperintö muuttui: keräilijä-metsästäjien terveysongelmia ovat lähinnä tapaturmat, mutta etenkin karjatalouden vaatima geneettisten lähisukulaisten majailu samoissa tiloissa ihmisen kanssa aloitti tartuntatautien ja epidemioiden ajanjakson.

Vaikka ihmiskunta onkin geneettisesti perin yhtenäistä, muutamia paikallisia sopeutumia kehittyi. Pohjoisen Euraasian paimentolaiskulttuureissa syntyneen mutaation ansiosta joillakin aikuisilla säilyy aikuisiälläkin kyky käyttää laktoosia ravinnokseen. Sääsken välityksellä leviävän Plasmodium-loisen kotiseuduilla muutamissa Afrikan ja Aasian kolkissa kehittyi mutaatio, joka parantaa vastustuskykyä loisen aiheuttamalle malarialle: paha vain, että tiettyinä, molemmilta vanhemmilta saatuina yhdistelminä tämä geenimuunnelma aiheuttaa myös sirppisoluanemian kaltaisia vakavia sairauksia.

Eipä ihme, että keräilijä-metsästäjäkulttuureista kohti ”sivistystä” siirtymistä murehditaan Raamatussakin karkoituksena Paratiisista, jolloin ihmiskunta tuomittiin työhön.

Mutta vaihtoehtojakaan ei ollut. Wells tarkastelee nykymaailman oikeastaan viimeistä jäännettä keräilijä-metsästäjäkulttuurista: kalastusta. Tähän asti meren satoa on vain korjattu, ei kylvetty, mutta tämä(kin) paratiisillinen tila alkaa olla nyt peruuttamattomasti menetetty. Kalakantojen maailmanlaajuinen romahtaminen on pakottanut pohtimaan ja kokeilemaan muidenkin kuin vain lohikalojen viljelyä.

Myös muiden nykyiselle elämäntyylillemme välttämättömien raaka-aineiden maailmanlaajuiset varannot alkavat olla jotakuinkin lopussa. Wells siteeraa James Howard Kunstlerin kirjoitusta Washington Postissa:

”Mikään aurinko-, tuuli- tai ydinvoiman, etanolin, biodieselin, öljyhiekan tai käytetyn uppopaistorasvan yhdistelmä ei salli meidän pitää käynnissä Wal-Martia, Disney Worldia ja moottoritieverkostoa – ei edes murto-osaa niistä. Meidän on järjestettävä asiat toisella tavalla.”

Wells huomauttaa, että ainakin jossakin mielessä pohjimmiltaan ihmiselle luonnollisinta elämäntapaa harjoittavat nyky-yhteiskunnan puitteissa ne, jotka ajelehtivat paskaduunista toiseen, palkkapäivästä toiseen, keräämättä säästöjä tai ajattelematta huomista, ilman mitään mikä kiinnittäisi heitä tiettyyn paikkaan tai oikeastaan edes tiettyyn maahan. He elävät kuten ihmisen on tarkoitettu. Monessa suhteessa suurin ongelma ihmiskunnalle ovat – viimeisten kymmenen tuhannen vuoden aikana – olleet ne, jotka keräävät itselleen enemmän kuin (välittömästi) tarvitsevat, pistävät jemmaan pahan päivän varalle, hankkivat vähän ylimääräistä.

Wells arvelee muutaman pikku ajatusloikan jälkeen, että maanviljelyn mukanaan kantama ajatus ympäristön hallitsemisesta (ympäristössä toimeen tulemisen sijaan) osaltaan on myös aiheuttanut sen, että nykyelämässämme logos dominoi mythosta: antropologina hän on seurannut viimeisten keräilijäkulttuurien tapaan siirtää katoavaa perintöä sukupolvelta toiselle tarinoiden myötä. Hän näkee fundamentalismin nousun sekä Yhdysvalloissa että Lähi-Idässä vastareaktiona logosin suhteettomaan ylivaltaan, ehkäpä jopa jonkinlaisena irrationaalisena (ja tosiasioista mitään tietämättömänä) kaipuuna kadotettuun menneisyyden paratiisiin.

Tietystä ituhippi-puunhalaajahengestään sekä toisinaan aivan turhan kautta rantain polveilevasta tyylistään huolimatta Pandora’s Seed on sujuvasti kirjoitettu, tiivis (parisataasivuinen), monitieteinen ja monipuolinen katsaus muutamiin keskeisiin tekijöihin, joiden vuoksi ihmiskunta on nyt tällaisessa tilanteessa kuin on. Siinä mielessä vallan suositeltavaa luettavaa.