Kategoria: ”Kaupunki”

Neljä kaupunkia

Viimeksi kulunut kuukausi on aika pitkälti kulunut apuraha-asioita miettiessä. Minähän olen itse mukavasti viisivuotisella taiteilija-apurahalla, joten suoranainen velvollisuuteni on sitten ollut – lotterista itse monta vuotta poissaolevana – osallistua apurahalautakuntien vertaisarviointiprosessiin. Tästä syystä on tullut myös luettua tuoretta kotimaista kirjallisuutta vähän laajemmalla haitarilla kuin tavallisesti, mistä lisää tuonnempana. Ensiksi haluan kuitenkin esitellä teoksen, joka ei ole kotimaista kirjallisuutta eikä liity suoranaisesti työasioihin – vielä. Sen lukeminen kuitenkin synnytti romaani-idean, josta ehkä kehkeytyy jotakin… joskus. Ehkä.

Annalee Newitz – joka suosii englanninkielen sukupuolineutraalia they-pronominia – on tuttu New Scientistin kolumnistina, mutta hän on myös tieteis- ja tietokirjailija. Hänen romaaneihinsa en ole tutustunut (täytyy pitää mielessä) ja tänä vuonna julkaistu Four Lost Cities: A Secret Hstory of the Urban Age (W. W. Norton & Co. 2021) on ensimmäinen häneltä lukemani tietokirja.

Minulle vanhana arkeologia-wannabenä ajatus ”kadonneista kaupungeista” on tietenkin jo sinänsä hurmaava, mutta Newitzin kirjassa käy moneen kertaan selville, ettei otsikon lost tässä käänny ”kadonneeksi” vaan pikemminkin ”menetetyksi”, ehkä jopa (yhtä kaupunkia lukuun ottamatta) ”hylätyksi”. Kaikkien kirjan neljän historiallisen tai esihistoriallisen kaupungin paikka tiedettiin niiden lähiseudulla oikein hyvin, vaikka kaikista eivät eurooppalaiset tienneet mitään, ennen kuin eurooppalaisia tunki paikalle kaivelemaan, tonkimaan ja (pahimmillaan) ryöstelemään.

Kaupunkinelikosta vanhin, nykyisessä Anatoliassa (Turkin valtion alueella) sijaitseva Çatalhöyük syntyi, kehittyi ja rapistui suunnilleen puolentoistatuhannen vuoden aikana noin 7100–5700 eaa., mikä tekee siitä, sikäli kuin nykyään tiedetään, ehkä koko planeetan vanhimman kaupunkimaisen yhdyskunnan. Roomalainen Pompeiji on kaupunkikvartetista ainoa, jolle tiedetään selkeä loppu: voimakkaita maanjäristyksiä seurannut Vesuviuksen purkaus syksyllä 79 jaa., joka peitti kaupungin myrkylliseen vulkaaniseen tuhkaan. Olen itsekin nuorempana lukenut, että n. 800–1400-luvuilla jaa. nykyisen Kamputsean alueella kukoistaneen Angkorin olisi viidakkoon hautautuneena löytänyt 1800-luvulla muuan ranskalainen löytöretkeilijä, mutta tämä tieto on täyttä roskaa: vaikka paikkaa ei enää varsinaisesti voinutkaan kaupungiksi kutsua, siellä oli kuitenkin vakinaista asutusta – enimmäkseen buddhalaisia munkkeja – ja se oli Kaakkois-Aasiassa hyvinkin tunnettu ja suosittu pyhiinvaelluskohde. Enemmän tai vähemmän nykyisen St. Louisin kaupungin alueella Yhdysvaltain Missourissa sijainnut ns. Mississippi-kulttuurin suurkaupunki, Angkorin aikalainen Cahokia tavallaan katosi, sitä kutsutaan nykyään erään seudulla myöhempinä vuosisatoina vaikuttaneen intiaanikansan nimellä.

Newitz korostaa, että neljän kaupungin synnyt tai ”tuhot” eivät olleet missään määrin yhteismitallisia. Çatalhöyükin asukkaiden esivanhemmat, ehkä isovanhempiin asti, olivat ehkä paikasta toiseen vaeltavia nomadeja tai metsästäjä/keräilijöitä, ja hän arvelee että vasta kaupunkiin asettuneet saattoivat ensi kertaa identifioitua olemaan jostakin kotoisin sen sijaan että olisivat olleet ”vain” jotakin sukua: minulle, antinationalistille, tämä ei sinänsä kuulosta kovin hyvältä kehityssuunnalta, vaikkakaan en suuremmin perusta sukulaisuuksillakaan ylvästelystä. Çatalhöyük vaikuttaa aluksi olleen jokseenkin tasa-arvoinen yhteisö, sillä kaupungin ”vanhan” itäpuolen talot ovat olleet kaikki jokseenkin samankokoisia, ahtaita savikopperoita, joihin kuljettiin katossa olevista aukoista, jotka toimivat myös tulisijojen savun poistoaukkoina. Asukkaat haudattiin omiin asuntoihinsa ja uusi talo rakennettiin entisen päälle. (Tyhjillään olevia asuntoja käytettiin myös roskiksina ja vessoina, ja vaikka tämä ilahduttaa arkeologeja, voi vain kuvitella miltä kaupungissa on aikoinaan löyhkännyt.) Myöhemmin länsipuolelle nousseessa uudemmassa osassa näkyy jo eriarvoistumista, sillä osa asumuksista on selkeästi suurempia. Tällainen meininki ei ilmeisesti tyydyttänyt kaupunkilaisia, sillä vähitellen väki häipyi omille teilleen eikä yhtä suuria taajamia syntynyt moneen tuhanteen vuoteen. (Paikalliset kyllä tiesivät paikan ja sitä on käytetty tuhansien vuosien ajan hautuumaana.) Autioitumiseen on saattanut vaikuttaa myös ilmaston muuttuminen toimeentulon kannalta epäsuotuisammaksi: viimeinen (tai viimeisin) jääkausi oli vasta pikku hiljaa hiipumassa, ja tämä aiheutti melkoisia muutoksia ilmastoon kaikkialla Maapallolla.

Angkorissa ei ollut alun alkaenkaan mitään tasa-arvoista, ja sen suuruudenaikojen päättyminen johtui ilmastoa enemmän huonosta vesirakennustaidosta. Khmer-valtakunnan kuninkaiden hulppea ja valtavan suuri pääkaupunki rakennettiin alusta alkaen monumentiksi. Rakentamisessa pyrittiin suureen symmetriaan, mikä ei ollut tosiaankaan hyvä idea kukkulaisessa maastossa: seitsemän kilometriä pitkän suorakulmaisen tekojärven toinen pää oli yleensä kuiva vaikka toinen pää tulvi yli äyräiden. Vesi ja vesirakentaminen olivat täysin oleellisia kaupungissa, jonka elintarviketalous perustui pitkälti riisiin, suokasviin: kymmenien kilometrien alueelle leviävä kaupunki muistutti ilmeisesti pikemminkin valtavaa riisinviljelijöiden siirtolapuutarha-aluetta – jossa viljelijöiden talot jököttävät veden yllä pylväiden varassa – kuin meidän ajatustamme kaupungista. Riisinviljely vaatii myös sitä että alueelle saadaan oikeisiin aikoihin runsaasti vettä, ja tässä vesirakentaminen oli ratkaisevan tärkeässä osassa. Niin kauan kuin kanavat ja laskuojat toimivat, kaikki oli hyvin. Jos ne suunniteltiin huonosti tai niitä ei pidetty kunnolla yllä, elämisen edellytykset heikkenivät nopeasti ja, kaupungin jatkuvuuden kannalta, lopullisesti. Khmer-kuninkaat muuttivat lopulta Phnom Penhiin ja entinen angkorilaisrahvas sinne missä sai tienattua elantonsa.

Pompeiji oli jossain määrin oman aikansa Kauniainen, tyylikäs satelliittikaupunki, josta patriisit – tai pikemminkin heidän vapautettunsa – kävivät lähisatamakaupungeissa hoitamassa bisneksiä. Sillä oli – useimpien maailman kaupunkien tapaan – perin monikulttuurinen historia, sillä seudulla oli ollut vuosisatojen ajan sekä kreikkalaista asutusta – etenkin tietysti läheisessä ”Uudessakaupungissa” eli Neapolisissa, nykyisessä Napolissa – että foinikialaisia ja samnilaisia ennen kuin kaupunki lopulta liitettiin Rooman valtakuntaan. Ehkä kaupungin vaurauden vuoksi Rooma huolehti ilmeisesti varsin hyvin (ainakin varakkaampien) henkiinjääneiden toimeentulosta ja uudelleenasuttamisesta.

Cahokia on saattanut olla jossain määrin oman aikansa ja kulttuurinsa Burning Man, juhla- ja festivaalikaupunki, johon keräytyi tiettyinä aikoina paljon väkeä laajalle alueelle levinneen Mississippi-kulttuurin pienemmistä taajamista. Mutta kyllä siellä asuttiinkin, pitkään. Mitään selkeää syytä kaupungin pikkuhiljaiseen hiljenemiseen ei tunneta. Mississippi-kulttuurin ”kummunrakentajat” kuitenkin jatkoivat oloaan, eloaan ja menoaan vielä satoja vuosia muissa, pienemmissä yhteisöissä, kunnes eurooppalaismiehityksen mukana tuomat taudit, ryöstely ja muu hävitys vähitellen hautasivat entisiä temppeleitä (?), seremonioita ja/tai hautoja varten rakennetut korkeat, pyramidimaiset maakummut kasvillisuuden kätköihin 1700-luvun mittaan jaa. (Eräästä tällaisesta kummusta on muuten puhetta Howard Waldropin erinomaisessa tieteisromaanissa Vain vanhat luut.)

Newitz ei peittele närkästystään monen muunkin arkeologin ja antropologin hampaissa olleeseen Jared Diamondiin ja tämän hyvää tarkoittaviin, mutta kaavamaisia ja heikosti perusteltuja selitysmalleja tarjoaviin populaaritiedekirjoihin. Tällä kertaa kritiikin kohteena on ennen kaikkea Romahdus (Collapse), joka selittelee kaupunkien ja kulttuurien tuhoa ilmeisesti hyvin yksioikoisilla ilmastonmuutosselittelyillä. Ei kukaan, ei Newitzkään, kiistä etteikö ilmastonmuutoksilla olisi osaa – joskus ratkaisevaakin – monissa tapauksissa, erittäin todennäköisesti siinäkin mitä ikiomalle kultturillemme tapahtuu seuraavien vuosikymmenien ja -sadan mittaan. Tämän kirjan neljästä kaupungista yksikään ei kuitenkaan ole mitenkään ”romahtanut”. ”Hiipuminen” on paljon parempi sana. Lähimmäksi ”romahdusta” pääsee Angkor, jossa ilmaston vaikutusta tehosti eliitin kyvyttömyys kaupunkisuunnittelussa.

Jos Newitzin erinomaisen luistavasti kirjoitetusta kirjasta haluaa hakea puutteita, niin ainakin tämä lukija olisi kaivannut kuvia: ympäristöä, kaivauksia, ennallistuksia, mitä vain. Sinänsä tyylikkäästi piirretyt karttaluonnokset ovat ainoa mukaan mahtunut visualisointi. Nyt lukemista joutui tuon tuostakin keskeyttämään piipahtaakseen koneella etsimässä kuvia kustakin kaupungista.

Alunperin ajattelin käydä Four Lost Citiesiä kannattelevaa kirjapinoa läpi tässä bloggauksessa, mutta koska tekstiä on nytkin runsaasti, palaan asiaan loppuviikosta.