Kategoria: äänitekniikka

Mankkakansakunta

·

Viime vuoden puolella mainitsin osallistuneeni jokunen vuosi sitten järjestettyyn kyselytutkimukseen kasettinauhurien käytöstä ja kasettinauhurikulttuurista ja kerroin, että tutkimus oli vastikään ilmestynyt. Kerroin myös omista kasettimuistoistani ja musiikin äänittäjän alkutaipaleestani kasettineliraitureiden parissa.

Palaan asiaan, koska sain lopultakin luettua Kaarina Kilpiön, Vesa Kurkelan ja Heikki Uimosen tutkimuksesta laatiman kirjan Koko kansan kasetti – C-kasetin käyttö ja kuuntelu Suomessa (SKS 2015). Voin suositella kirjaa hyvinkin lämpimästi etenkin niille, jotka ovat itse eläneet C-kasettinauhureiden kultakautta 1960-luvun lopulta 1990-luvun loppupuolelle. Teos on loistavaa lähivuosikymmenien kulttuurihistoriaa.

Nykyään täällä yhdessä maailman rikkaimmista valtioista ei edes viisikymppinen aina muista, että aina 1980-luvulle asti Suomi oli läntisen Euroopan* köyhimpiä maita. Musiikkitallenteet – äänilevyt ja nauhat – olivat kallista tavaraa eikä normaali-ihmisillä ollut varaa niitä hankkia niin paljoa kuin musiikkimaku ja musiikin tarve olisi vaatinut. Levyjen saatavuuskin – ainakin jos kyse oli hittilistoilla viihtymättömästä musiikista – oli vähän heikkoa, lukuun ottamatta muutamia valistuneiden tuntemia erikois- ja postimyyntiliikkeitä. Radion tarjonta oli puolestaan melkein yhtä yksipuolista kuin nykyään, tosin tyylilajierolla: poppia ja rockia tuli vain muutama tunti viikossa, iskelmiä vähän enemmän, jazzia ja klassista ja muuta ”korkeatasoista” musiikkia sitäkin enemmän. Musiikin äänittäminen tyhjille C-kaseteille joko radiosta tai kaverien (tai kirjaston) levyiltä oli henkireikä kuulla muutakin kuin mitä korkeammat tahot halusivat kansan kuulevan.

C-kasetti oli myös keino tuoda itse valittua musiikkia olohuoneiden ulkopuolelle – teini-ikäistyvien (ja myöhemmin myös leikki-ikäisten) lasten omiin huoneisiin, bileisiin, rannalle, autoon ja muualle ulos. Kasettien äänittäminen, kopiointi ja lainailu kehittivät musiikin kuunteluharrastusta sosiaalisempaan ja, kömpelöä lainasanaa käyttääkseni, ubiikimpaan suuntaan. Mielimusiikki saattoi soida missä vain, omia lemppareita tai muuten kiinnostavia juttuja saattoi viedä kaverien korvien ääreen. Ainakin niin kauan, kun mankan pattereissa riitti virtaa, eli tunnin–parin ajaksi.

Suomessa ei ainakaan kovin laajalti puhuttu mixtape-kulttuurista, mutta ilmiö sinänsä oli tuttu kaikille mankkakauden lapsille – jopa minulle, vähäkaveriselle introvertille! Kavereille ja ihastuksen kohteille ääniteltiin kokoelmakasetteja, joko tunnelmapakkauksiksi tai ”tästä sä saattaisit tykätä” -hengessä. Koska korvalappustereokautta edeltävän ajan nauhureissa oli järjestään sisäänrakennettu mikrofoni (tai niiden mukana tuli erillinen mikrofoni), mankkoja käytettiin myös oman laulun ja soiton tallennukseen, tehtiin äänikirjeitä ja -päiväkirjoja.

Aivan oma lukunsa ovat tietysti etenkin 1980-luvun alun demokasetit, joita etenkin hc-punkkien bändit innokkaasti äänittivät ja monistivat lähettääkseen niitä sitten aateveljilleen eri puolilla maailmaa. Juuri tätä kautta esimerkiksi Terveet kädet tuli tutuksi eräillekin Brasilian Belo Horizonten teineille, jotka sittemmin perustivat Sepulturan. Hc-kulttuuri muodosti maailmanlaajuisen maanalaisen verkoston jo kauan ennen kuin kukaan yliopistojen ulkopuolella oli kuullut sanaa ”internet”. Kaikki tämä oli kasettien ansiota: Koko kansan kasetti sivuaa tätä(kin), vaikka sen painopiste on kotimaan kasettimankkakulttuurissa. Siitä kirja onnistuu sisällyttämään puoleentoistasataan sivuunsa varsin huikean laajan esittelyn. Paljon tuttua, paljon nostalgista, paljon uutta tai sellaista, joka ei ole tullut ennen mieleenkään.

___
* Käytän termiä tässä poliittisessa, en maantieteellisessä mielessä. Suomi kuuluu maantieteellisesti Euroopan pohjoiseen tai koilliseen osaan, mutta tuohon(kin) aikaan maamme noudatti suurin piirtein markkinatalouspohjaista järjestelmää toisin kuin monet valtiot Suomesta etelään ja lounaaseen.

Kapean nauhan aika II

· 2 kommenttia ·

Englantilainen Sound On Sound -lehti viettää parhaillaan 30-vuotisjuhliaan, ja juhlan kunniaksi julkaistiin uudessa numerossa kiinnostava juttu siitä, millaista – nykyajan perspektiivistä – oli äänittää lehden syntyajan 1980-luvun puolivälin kotistudiossa. Lehden artikkeli ei luultavasti avaudu kokonaan kuin tilaajille, mutta äänitysprojektin lopputulos löytyy myös Soundcloud-palvelusta.

SOS:n väellä oli, minun näkökulmastani, aikamoisen hulppea kalusto käytettävissään: kunnollinen miksauspöytä, kahdeksanraita-kelanauhuri, Atari-tietokone sekvensseriohjelmineen synkronoituna nauhuriin niin ettei nauhurin kallisarvoisia raitoja tarvinnut tuhlata rumpuihin tai kosketinsoittimiin – ainoastaan tallentaa yhdelle raidoista synkronointisignaali, jonka avulla rumpukoneet ja syntetisoijat – sekä varhainen Akai-sampleri peliefektiääniä varten – saadaan pyörimään samaan tahtiin nauhalle tallennettujen laulu- ja kitararaitojen kanssa.

Työryhmä kohtasi aika monta ongelmaa matkan varrella, joista osa johtui siitä että käytetyt laitteet olivat yksinkertaisesti kolmekymmentä vuotta vanhoja,  eikä elektroniikkaa ole yleensä suunniteltu tai valmistettu kestämään niin kauan: kasiraituri suostui tallentamaan ainoastaan viidelle kahdeksasta raidasta, joten synkkasignaalin keralla tämä merkitsi sitä että ”oikeita” soittimia ja duettolaulua varten käytössä oli vain neljä raitaa.

Saman veran kuin minulla oli aikoinaan kaiken kaikkiaan.

Alunperin tarkoituksenani oli vuoden 1984 aikoihin ostaa itselleni ainoastaan toinenkin (käytetty) kasettidekki, ja rakennella bändille biisiaihioita äänittämällä dekiltä toiselle. Tiesin kyllä, että tällä tavalla äänenlaatu heikkenisi aika nopeasti äänityskertojen myötä, mutta en pitänyt asiaa olennaisena: ei ollut tarkoitus tehdä julkaisukelpoista materiaalia, ainoastaan jotakin mistä kaverit kuulisivat, miten olin ajatellut biisin menevän.

Ostamani dekki kuitenkin hajosi yhden illan käyttämisen jälkeen, joten vein sen takaisin kauppaan ja sain rahat takaisin. Viereisessä radioliikkeessä Liisankadulla oli tarjouksena Fostexin uusi ja markkinoiden halvin neliraita-kasettinauhuri X-15. Dekin palautuksesta saamani summa riitti käsirahaan. Kotistudioharrastajan varustelukierre oli alkanut.

Fostex oli jopa sen ajan kasettiraituristandardien mukaan perin primitiivinen laite. Sillä saattoi äänittää ainoastaan kaksi raitaa kerrallaan, basso- ja diskanttikorjaimet olivat käytössä ainoastaan äänittäessä (jolloin äänittäjän oli siis syytä tietää mitä oli tekemässä) ja muistaakseni laitteessa ei ollut erillisiä ulostuloja äänitetyille neljälle raidalle, joten miksausvaiheessa oli mahdollista käyttää vain laitteen omaa ”mikseriä”, joka käsitti kaikille neljälle kanavalle ainoastaan äänenvoimakkuus- ja panorointisäätimet. Lisäksi laitteen kohinanvaimennusjärjestelmä (Dolby-B) oli ihan pätevä normaalissa kasettidekkikäytössä, mutta päälekkäisäänittelyssä se ei vaimentanut kohinaa kovinkaan hyvin (etenkin kun muutkin laitteeni kohisivat) ja suhinoita tarttui nauhalle kerrassaan runsaasti.

(Tästä syystä olen edelleenkin vähän yliallerginen kaikelle, mikä äänittäessä kohisee tai suhisee.)

Olin joka tapauksessa päässyt alkuun. Pian ruokahalu kuitenkin alkoi kasvaa, ja Fostexin puutteet harmittaa, joten investoin (edes) pykälää parempaan neliraiturimalliin.

VestaFire MR-10 ei ollut niin arvostettua merkkiä, mutta äänenlaadullisesti se oli, ainakin jossain määrin, laadukkaampi. Säätömahdollisuuksiakin oli enemmän, ja kohinanvaimennus toimi tähän tarkoitukseen sopivammalla dbx-tekniikalla. Kerrallaan saattoi edelleenkin äänittää vain kaksi raitaa, ja mikseriosasto oli yhtä vaatimaton. Tässä laitteessa oli kuitenkin erilliset ulostulot raidoille, joten miksausvaiheessa saattoi käyttää erillistä mikseriä – tai olisi voinut käyttää, jos minulla olisi sellainen ollut. Aux-sisääntulon ansiosta oli kuitenkin mahdollista kytkeä systeemiin miksausvaiheessa esimerkiksi kaikulaite, ja sellainen minulla oli. Vuosien mittaan niitä oli minulla erilaisia: useimmat olivat lähinnä kitaroille tarkoitettuja kaikupedaaleja, mutta niiden impedanssisovitusten kaltaiset hienoudet eivät olleet mikään erityisen iso ongelma minun taidoillani. Oli minulla vähän aikaa myös Fostexin massiivinen stereo-jousikaikutankki, jollainen olisi varmankin nykyään kuuminta vintage-hottia, mutta itse olin tyytyväinen päästessäni siitä eroon. Se kohisi kuin faan.

VestaFirellä opin myös, että äänenlaatu ja dynamiikka paranevat korvin kuultavasti, kun nauhanopeus kasvaa. Niinpä opin vääntämään vehkeen nauhannopeussäätimen maksimiinsa (plus 15 %) ja aloin haaveilla sellaisesta hienommasta vehkeestä, joka pyörittäisi kasettinauhoja oikeasti ja kunniallisesti tuplanopeudella. Jonkin verran haaveilin myös pikku hiljaa edullistuvista kahdeksan- ja kuusiraitureista, vaikka tiesinkin kyllä, että jos C-kasetin nauhan leveyden jakaa neljän sijaan vielä useampiin raitoihin, äänenlaatu heikkenee entisestään.

(Muistaakseni Akai valmisti jonkun aikaa kaksitoistaraitanauhuria, joka käytti C-kasetin sijaan leveänauhaisempaa videokasettia, mutta se oli kyllä jo reippaasti minun rahojeni ulottumattomissa.)

Kaikkein isoin ongelma VestaFiressä olivat häiriöäänet. Nauhoituksille ilmaantui satunnaisesti pieniä ”prt”-äännähdyksiä, jotka vähintäänkin häiritsivät kuuntelua. Monta kertaa otin kitara-, basso- tai lauluosuuksia uusiksi kun häiriö oli tullut väärään paikkaan, vaikka ei tietenkään ollut mitään takeita siitä etteikö uuteen vetoon olisi tullut samanlaista.

Vuosia myöhemmin, vanhoja neliraitanauhoitteita kuunnellessani, tajusin että ”prt”-häiriöitä esiintyi vain niissä kappaleissa joita olin nauhoitellut silloisessa asunnossamme Itäkeskuksen Kauppakartanonkujalla. Ilmeisesti sähköverkossa oli häiriöitä, jotka jotenkin pääsivät sitten verkkomuuntajan kautta nauhurin äänipuolelle ja nauhalle. Joka tapauksessa tämä oli vähitellen tärkein syy alkaa etsiskellä uutta ja parempaa neliraitanauhuria.

Muistaakseni VestaFire vaihtui tuplanopeusnauhuri Yamaha MT-100 II:een vasta 1990-luvun puolella. Äänenlaatu parani korvin kuultavasti, mutta asiaan tietysti vaikutti sekin että olin epäilemättä oppinut äänittämään jossain määrin paremmin. Nyt alettiin kuitenkin jo elää minun kasettiraiturikauteni iltaruskoa, osittain siksi että avoeron ja siitä seuranneen masennuksen vuoksi äänittelin seuraavina vuosina varsin vähän. Myös musiikintekomenetelmät muuttuivat, sillä kotiini oli lopulta tullut myös tietokone. Ensi alkuun tietokone toimi ainoastaan (SOS:n tyyliin) midi-sekvensserinä – olin lopultakin hankkinut samanlaisen ”synkkaboksin” jota varakkaammat olivat käyttäneet jo edellisellä vuosikymmenellä – ja erilaisten ”kosketinsoitin”- ja rumpusoundien lähteenä, mutta aikaa myöten ja äänikorttien parantuessa aloin pohtia myös kokonaan tietokonepohjaiseen äänittämiseen siirtymistä.

Yamaha on kyllä edelleen tallella, ja toimi erinomaisesti ainakin viimeksi kun digitoin vanhoja neliraitaäänityksiäni tietokoneelle. Toistakymmentä vuotta pläträämistä kasettineliraitureiden kanssa saa minut silti edelleenkin tuhahtamaan halveksivasti, jos joku vintagehipsteri jaksaa paasata siitä kuinka analogitekniikka on (aina ja ehdottomasti) laadukkaampaa kuin moderni digitaalinen ääni. Ei nimittäin ole.

Äänikortti- ja tietokoneäänitysjutuista voisi ehkä kirjoitella ja muistella lisää joskus tuonnempana.

 

Kapean nauhan aika I

·

Viime päivinä on sattunut silmään parikin lehtijuttua, jotka ovat sivunneet omia muistojani äänittämisestä ja äänittämisen välineistä, C-kaseteista.

Etelähelsinkiläisessä paikallislehdessä oli tänään pitkä juttu Kaarina Kilpiön, Vesa Kurkelan ja Heikki Uimosen kirjasta Koko kansan kasetti – C-kasetin käyttö ja kuuntelu Suomessa. Olen itsekin osa otantaa, sillä osallistuin jokunen vuosi aihetta käsittelevään kyselyyn. Itse kirjaa en ole nähnyt, mutta arvelisin että minun muistoni ja kokemukseni osaltaan noudattelevat monien muiden kasettiaikoja, mutta ovat toisaalta hyvinkin etäällä.

Meidän perheeseen tuli kasettinauhuri varsin aikaisin, jo 1960-luvun lopulla, sillä toimittajavanhempani käyttivät sitä haastattelujen äänittämiseen. Varsin nopeasti minä kekkasin että sillä voi äänittää myös musiikkia radiosta: tuohon aikaan radiosta tuli minulle mieleistä musiikkia niin harvoina tunteina viikosta, että popmusiikin tarvetta oli hyvä jatkaa tallenteiden avulla.

Äänitystekniikkani oli pitkään perin primitiivinen: asetin nauhuriin kytketyn muovisen mikrofonin matkaradion kaiutinta vasten ja juontajan ilmoittaessa mieluisasta (tai kiinnostavasta) kappaleesta – tai kappaleen alkutahtien jo soidessa – kytkin äänityksen päälle mikrofonin rungossa olevasta liukukytkimestä. Tämän vuoksi useimpien kappaleiden alussa ja lopussa kuului pieni nirskahdus kun tartuin mikkiin vääntääkseni kytkintä. Toisinaan aluissa ja lopuissa kuului vielä tavu tai pari juontajan juontoa.

Äänitysinto aiheutti lievää pahemman konfliktin vanhempien kanssa. Eihän minulla, kymmenvuotiaalla ollut varaa ostaa kalliita kasetteja, joten otin käyttöön pöytälaatikoissa pyöriviä epämääräisiä kasetteja ja äänitin niillä olleen puheenlöpinän päälle. Ne olivat vanhempieni haastattelutallenteita, ja osan niistä he olisivat halunneet säilyttää… siirryinkin kohtuullisen pian kuluttamaan viikkorahojani omiin, iskemättömiin nauhoihin. Jonkin aikaa myös numeroin kasetit. Sain tädiltäni syntymäpäivälahjaksi siihen aikaan kohtuullisen suositun englantilaisen laulajatähden  David Bowien uuden albumin The Rise and Fall of Ziggy Stardust and the Spiders from Mars, jonka selkään kirjoitin numeron ”5”.

Joitakuita vuosia ja kymmeniä kasetteja myöhemmin perheemme hifistyi sen verran, että meille tilattiin postimyynnistä komeat Ferguson-merkkiset stereot. Oli huikea kokemus, kun musiikki kuului (kahdesta) aivan eri paikasta kuin missä levy pyöri tai kasetti surrasi. Tähän aikaan aloin äänittelyn ohella lainailla kasetteja kirjastostakin ja yritin perehtyä sitä kautta mm. Beethovenin musiikkiin (mutta en kovin hyvällä menestyksellä). Lukiovuosina levyjen lainailu kavereilta ja niiden äänittäminen kasetille tulivat mukaan kuvaan. Radiosta äänittäminen kuitenkin jatkui aika pitkään – itseasiassa niinkin pitkään kuin vapunaattoon 1985, jolloin Radio City aloitti. Nyt radiosta tuli monipuolista rock- ja muuta musiikkia enemmänkin kuin vain muutaman tunnin viikossa, ja sitä paitsi Cityn lähetyssignaali surisi ja kohisi sen verran ettei sieltä viitsinyt äänitellä. Kavereiden levyjen äänittely kyllä jatkui, ja lienee minulla edelleenkin tallessa jokunen äänite Rockradion jokavuotisista Härmärock-konserteista. Fergusonit olivat jo hyvän aikaa sitten siirtyneet romukoppaan ja olin, monen sen ajan opiskelijan tavoin, onnistunut hommaamaan ihan kohtuullisen laadukkaat ”erilliset” stereolaitteet, kasettidekin, viritinvahvistimen, levysoittimen ja kaksivuotiaan lapsen korkuiset kaiutinkaapit. (Sittemmin toisenkin kaiutinparin, kuten taannoin selostin.) Monet näistä komponenteista olin hankkinut käytettyinä.

Korvalappustereo- eli pipodiskokauteen siirryin varsin myöhään, vasta vuonna 1989, jolloin päädyin siviilipalvelusmieheksi kuudensadan kilometrin päähän kotoani. Helsingin ja Muhoksen välisillä junamatkoilla oli runsaasti aikaa, eikä koko aikaa jaksanut lukeakaan. Lisäksi juna pysähtyi Seinäjoella puolisen tuntia, ja siinä ajassa ehti näppärästi piipahtamaan aseman lähellä olevan Sokoksen (jos oikein muistan) musiikkiosastolla penkomassa tarjouskasettilaaria. Näiden viiden tai kymmenen markan nauhojen kautta muistan tutustuneeni ainakin Mory Kanten musiikkiin, joka avasi osaltaan korvia pian syttyvälle laajemmalle maailmanmusiikki-innostukselleni.

Pian sivarin päättymisen jälkeen hankin ensimmäisen cd-soittimeni – käytetyn Philipsin kannettavan, jota ei kuitenkaan kannattanut kuljettaa mukanaan, koska a) se oli sen verran iso ettei mahtunut minkään takin taskuun ja b) se söi pattereita niin miehekkäästi että yhdellä satsilla saattoi juuri ja juuri kuunnella yhden levyn läpi ja c) sillä oli taipumusta hyppiä ja sekoilla kävellessä. Kirjoitellessani levyarvosteluja Rumbaan (tai kun olin muuten hommannut jonkun uuden ja paneutumista kaipaavan levyn) 1990-luvulla minulla olikin tapana nauhoittaa levyt kasetille ja kuunnella kasetteja pipodiskossa: minulla oli muutama vakiokävelyreitti, jotka kuljin sopivasti läpi puolessatoista tunnissa ja näin ollen saatoin kuunnella C90-kasetin molemmat puolet kaikessa rauhassa. Ehdin kuluttaa hajalle pari–kolme kasettipipodiskoa, kunnes 1990-luvun lopulla sain lopulta hankittua sellaisen kannettavan cd-soittimen, jota tosiaan pystyi kuuntelemaan myös kävellessä. Siinä vaiheessa lainattujen levyjen kopioiminenkin oli siirtynyt digitaaliaikaan ja kasettidekki alkoi jäädä varsin vähäiselle käytölle. Kyllä minä sellaisen edelleenkin omistan, mutta viimeisen vuosikymmenen aikana sitä on käytetty lähinnä silloin, kun olen digitoinut omia tai tuttavien vanhoja äänitteitä cd-levyille poltettaviksi.

Minun piti jatkamani tähän perään vielä muistoja neliraitakasettinauhureista ja oman musiikin äänittämisestä, mutta tekstiä on jo sen verran ja olen sen verran flunssaväsynyt että taidan mieluummin kirjoittaa lähipäivinä tähän tarinaan kakkososan.