Kategoria: innoittajia

Taidetta kotiluoliin

·

Vallitsi pitkään käsitys, että ihmiskunnan esihistoriassa tapahtui nelisenkymmentätuhatta vuotta sitten jonkinlainen älyllinen nytkähdys. Tämä nytkähdys teki meistä sitä mitä me olemme – sai meidät puhumaan, ajattelemaan abstrakteja ja tekemään taidetta. Pohtimaan muutakin kuin mistä löytää seuraava ateria tai miten välttyä muiden metsästäjien kitaan joutuminen. Vallitsi pitkään myös käsitys, että tämä älyllinen nytkähdys tapahtui Euroopassa tai ainakin Lähi-Idässä, niillä alueilla missä ns. nykyihminen kohtasi serkkunsa Homo neanderthalisin. Käsitys oli ymmärrettävä: näiltä alueilta tunnettiin ehdottomasti suurin määrä esimerkiksi luolamaalauksia ja, kaiken lisäksi, hienoimmat koskaan tavatut luolamaalaukset. Pitkään uskottiin myös, että abstrakti ilmaisu on nykyihmisen ”keksintö”, etteivät neandertalilaisserkkumme olisi moiseen pystyneet – ei heidän uskottu osanneen edes puhua.

Käsityksiä on jouduttu viime vuosikymmeninä kuitenkin rukkaamaan. Mitään yksittäistä älyllistä nytkähdystä tai geneettistä mutaatiota ei ole tapahtunut, ja jos onkin, se on tapahtunut Afrikassa paljon aikaisemmin ja luultavasti muutos on ollut hyvin vähittäinen. Euroopan korostuminen löytöaineistoissa on johtunut kahdesta asiasta: viileähkönä alueena tämä Aasian luoteinen niemimaa on ollut otollinen maalausten, esineiden ja myös luulöytöjen säilymiselle. Sitä paitsi Eurooppaa on tutkittu paleontologian ja arkeologian kannalta paremmin kuin mikään muu maanosa. Huolellisen tutkimustyön leviäminen muillekin mantereille rapisuttaa pala palalta eurooppakeskeistä omahyväisyyttä tässäkin asiassa.

Tätä todistaa sekin, että Leang Timpusengin luolasta Indonesian Sulawesin saarelta löytynyt luolamaalaus – sellainen samanlainen maalia puhaltamalla tehty kämmenenkuva jonka mukaelman tein Nedujen kanteen – on osoittautunut eurooppalaisia vastineitaan vanhemmaksi. Ennätyskuvan iäksi on mitattu sen päälle kertynyttä kalsiittia tutkimalla peräti noin 39 900 vuotta. Kämmenkuvan vieressä on nelisentuhatta vuotta nuorempi kuva, jonka arvellaan esittävän babirusaa eli hirvisikaa. (Nature-lehdessä julkaistu kuva kalliopiirroksista linkkien takana.)

Neandertalilaisten genomia puolestaan tutkittaessa heiltä on löytynyt samankaltainen Foxp2-”puhegeeni” kuin nykyihmisiltä (kuten tässäkin blogissa on toistuvasti todettu): kurkun rakenne on toisenlainen, joten äännevalikoima on ehkä ollut toisenlainen, mutta luultavasti nedut puhuivat. Nyttemmin on löytynyt myös ilmeisen harkittua abstraktia kalliopiirrosilmaisua, jonka ikänsä puolesta täytyy olla neandertalilaisten tekosia.

Mitä luoliin tulee, vietimme pari viikkoa sitten mukavan puolipäiväisen Li-joen risteilyllä Guilinin lähellä Guanxin maakunnassa. Seutu tunnetaan sokeritoppamaisista karstikukkuloistaan ja -vuoristaan, joita tuli ihmeteltyä ja ihailtua. Jyrkkien rantatörmien kyljistä silmä (ja kamera!) poimi myös lukuisia luolien suuaukkoja, hyvän matkaa tulvavesirajojen yläpuolella. Alue on kuuluisa niistäkin: tippukiviä piisaa. Luolista on myös löytynyt kaikenlaisia jälkiä seudun muinaisista asukeista jopa kolmenkymmenentuhannen vuoden takaa (joskaan ilmeisesti ei kalliomaalauksia). Seutu vaikutti sen verran mukavalta että sinne palaisi mielellään toistekin. Ehkä silloin ennättää tutustumaan myös luoliin.

Tällaiset paikat pistävät aina kirjailijan mielikuvituksen liikkeelle. Ikään kuin en olisi ollut jo ennestäänkin ammattikiinnostunut paleoliittisen kauden ihmisten olemisista ja tekemisistä.*

___
* Jokunen vuosi sitten osallistuin Finnconissa paleofiktiota käsittelevään paneelikeskusteluun, jossa esitin ikään kuin itselleni ääneen kysymyksen ”Pitäisikö minun kirjoittaa paleofiktiota?”. En vastannut siihen silloin (eivätkä muutkaan panelistit) enkä ole sitovia päätöksiä sittemminkään tehnyt, mutta… ehkä, joskus. Kenties. Jos syntyy sellainen tarinanitu, joka olisi mielekästä sijoittaa paleoliittiselle kivikaudelle.

Pieniä suuria paikkoja

· 4 kommenttia ·

Viime kesän Finnconin ”Inspiraation lähteet” -paneelikeskustelun jäljiltä en ollut ihan varma, miten hyvin yleisö (tai edes kanssapanelistit) ymmärsivät mitä yritin sanoa kallioista ja siitä miten innoittavia asioita kallioiden pinnat voivat olla. Joten yritän nyt selittää vähän paremmin, ja käytän havaintovälineenäni tätä pientä kotitekoista stereokuvaa:

(Saat näkyviin isomman version klikkaamalla kuvaa. Liikuttele päätäsi näytön edessä ja yritä löytää kohta, jossa toinen silmäsi katsoo stereokuvan toista puoliskoa ja toinen toista, jolloin kuva näkyy kolmiulotteisena.)

Kyseessä on ihan tavallinen pieni suomalainen kallionnyppylä, jonka ohi moni helsinkiläinen lienee joskus kävellyt. Osa saattaa tunnistaakin paikan. Ei, ei paikassa tai kalliossa ole itsessään mitään ihmeellistä. Ihan tavallinen kallio, joskin vinkeällä tavalla haljennut joskusmuinoin. Kuvasta voi hahmottaa, että vieressä oleva puu on nuorehko ja hennohko, ison miehen sormet yltävät sen ympärille.

Mutta jos kalliota tuijottaa sillä tavoin kuin introvertti ja omissa maailmoissaan viihtyvä lapsi sitä osaa tuijottaa – ja kykenee tuijottamaan vaikka tunnin! – mittakaava voi muuttua. Sammalläntistä voi tulla tiheä metsä, jolloin kallion reuna onkin äkkiä mielettömän massiivinen jyrkänne jossakin toisenlaisessa maailmassa. Mahtavatko tiheässä metsässä, jyrkänteen harjalla asuvat tietää lainkaan, millaista väkeä asuu jyrkänteen alla? Löytyykö halkeamasta luolia, joissa voi asua aivan muunlaista väkeä, joita metsän kansa pelkää? Entä jos joku metsän kansalainen haluaisi päästä näkemään jyrkänteen tyven elämää – miten hän sen tekisi? Rakentaisiko hän itselleen liitimen ja leijailisi sen avulla?

En taatusti ole ainoa joka on viihdyttänyt lapsena itseään tällaisilla kuvitelmilla.* Lasten leikit – pikku-ukkoineen, pienoismalleineen kaikkineen – perustuvat juuri tällaiselle ajattelulle. Se mikä kenties erottaa (spekulatiivisen fiktion) kirjoittajan ns. tavallisesta kansasta on, että kirjoittaja viihdyttää itseään tällaisilla ajatusleikeillä aikuisenakin, eikä häpeile asiaa lainkaan.† Kalliot ovat siihen loistavia kapineita. Muutkin maastonmuodot käyvät, mutta kalliot ovat minun omia lemppareitani.

Yksi mielikallioitani tällaisiin ajatusleikkeihin sijaitsee niinkin epätodennäköisessä paikassa kuin Tampereen kylpylän allaosastolla. Yksi hallin seinistä on nimittäin kauniin punertavaa luonnonkalliota. Sen jälkeen kun sain lahjaksi riittävän vahvoilla diopterivoimakkuuksilla linssitetyt uimalasit huomasin, miten hienoa pintaa kyseinen kallio on. Jos sulkee mielestään seinämälle ripustetut kasvit ja kääntää pystypinnan mielessään vaakasuoraksi, voi mukavasti porealtaassa lekotellen nähdä silmiensä edessä kallioisen ylätasangon jollakin karulla, elottomalla planeetalla… vaikkapa Marsissa. Ylätasangolla kulkee ihmisiä, he etsivät jotakin. Ovat ehkä eksyksissä. Miksi? En tiedä vielä. Mutta ehkäpä minulta ilmestyy jonakin kauniina päivänä romaani, jonka päähenkilö vaeltaa karulla ylätasangolla Marsissa. Kukapa tietää. Ainakin minulla on jo valmiiksi hyvä mielikuva siitä paikasta, jonka halki hänen on kuljettava.

___
* Tietysti olisin nuorna pohtinut myöskin tuollaisen kallion soveltuvuutta haastavaksi neppisradaksi, enkä varmaankaan olisi juuri murehtinut mahdollisuutta, että neppisautoni putoaisi halkeamaan, ulottumattomiin. Luultavasti niin olisi käynytkin.
† Melkeinpä kuvittelisin, että kirjailijoilta – ja muilta taiteilijoilta – myös löytyy kotoa keskimääräistä aikuisväestöä useammin esimerkiksi legoja ja rakennussarjoja.