Kategoria: ”Alas”

Riskille alttiina

Tuttava postitti Naamattuun kuvan varoituskyltistä, jossa luki suunnilleen seuraavasti:

VAROITUS
Kirjailija työssä
sivulliset vaarassa päätyä tarinaan

Niin, myönnetään: niin se on. Kirjailija – tai kuka tahansa tarinankertoja – verottaa kohdalle sattuneiden kanssaihmisten elämästä palasia kuin mikäkin vampyyri. Turvassa eivät ole tuttavat, sukulaiset eivätkä ohikulkijatkaan. Itse asiassa ohikulkijat ovat suurimmassa vaarassa. Luullakseni suurin osa kirjailijoista välttelee minun laillani keräilemästä aiheitaan (ainakaan liian) avoimesti lähipiiristä. Ohikulkijat, tuntemattomat, ovat siinä suhteessa parempaa ainesta. Muutaman sivusta kuullun repliikin ympärille voi rakentaa paljon vapaammin tarinoita. Tai ohikulkijan olemuksen ympärille.

Muurahaispuun Iiriksellä oli nimi ja luonne jo ennen viimekesäistä Messilän kirjailijakokousta, mutta ulkoisen olemuksensa hän sai siellä tapaamaltani uudelta tuttavalta.* Moneenkin kirjaan on ripoteltu palasia, jotka ovat peräisin joko omasta tai (joskus) tuntemieni ihmisten elämästä. Harvoin kuitenkin ilmeisiin paikkoihin, ja lähes aina melkoisesti muutetussa muodossa. Jotkut Neduja lukeneista tuttavista ovat kuulemma pohtineet, mitkä asiat kirjassa ovat minun elämästäni niiltä ajoilta, kun itse asuin vanhassa puutalossa Korson pientaloalueella. Tunnustan: hyvin, hyvin harvat. Lähipiirin kokemuksia on ripoteltu kyllä moneenkin viidestä romaanistani, mutta minkäänlaiset avainromaanit eivät ole minun juttuni. Okei, yhden romaanin yhden kohtauksen tapahtumat liippasivat niin läheltä erään ihmisen yksityiselämää, että pyysin häneltä luvan käyttää kyseistä episodia, mutta se on poikkeus.

Paljon parempi hyödyntää niiden elämiä, joita en tunne ja jotka eivät tunne minua. Ja siirtää tarinat, keskustelunpätkät ja tapahtumat toiseen paikkaan, toiseen aikaan ja toisenlaisiin tilanteisiin.

*

Olen joskus tainnut kertoa, että pari viikkoa Alshainin painoonmenon jälkeen rupesin harmittelemaan, ettei ollut enää tilaisuutta lisätä kirjaan yhtä tai kahta viatonta pikku virkettä. Näin minun ei seuraavassa samaan maailmaan liittyvässä kirjassa tarvitsisi tempaista tyhjästä… paria pientä asiaa. Ei pieniä tarinan kannalta, eikä itse asiassa ikään kuin fyysisestikään, mutta sellaista, jotka olisivat olleet pieniä asioita Alshain-romaanissa.

Onni onnettomuudessa on, että tajusin vähän aikaa sitten, ettei Paluulle kehittelemäni rakenne ja miljöö itse asiassa toimi kovinkaan hyvin. Jatko-osa olisi tyyliltään ja rakenteeltaan lineaarisempi, tavanomaisempi ja tylsempi. Takaisin piirustuspöydälle, siis. Eräänä aamuna hyvin nukutun yön jälkeen heräsin sitten mielessäni paljon lupaavamman oloinen perusidea. Ja, kuinka ollakaan, tämä idea ei vaadikaan niitä paria pikkuasia, joita en maininnut Alshainissa. Molempi parempi.

Saattaa tosin olla, että joudun keksimään Paluulle paremmin uuteen ideaan sopivan työnimen. Ans kattoo. Edessä on vielä monen monta ideointiyötä ennen kuin pääsen työstämään kertomusta täyspäiväisesti.

___
* Kyllä, olen kertonut asiasta hänelle, ja lähettänyt kirjankin. En tiedä, onko hän lukenut sitä – hän kyllä osaa jonnin verran suomea, mutten tiedä miten paljon lukee tällä kielellä – mutta ajatuksesta hän tuntui olevan vallan huvittunut. Loistava tyyppi.

Entä sitten?

Lauantai-iltana tulimme katsoneeksi vanhalta digiboksilta klassikkoelokuvan Kuin surmaisi satakielen, joka olikin ehtinyt odotella katsotuksi tulemista jo kolmisen vuotta. Hieno elokuvanakin, mutta tuli tunne että pitäisi lukea vaikuttava kirja uudelleen.* Ainakin muistikuvani mukaan Harper Lee piti lapsen näkökulman paljon johdonmukaisemmin ja eheämmin kuin elokuva.

Sitä paitsi Harper Leetä voi oikeastaan pitää hyvinkin esikuvallisena kirjailijana. Hän kirjoitti kirjan, sanoi siinä sanottavansa ja vetäytyi sitten syrjään. Ei Lee sentään ihan niin irrallaan kirjallisista piireistä ollut kuin myytti kertoo – hänhän sentään perusti Dillin  hahmon lapsuudenystäväänsä Truman Capoteen, jonka kanssa hän teki sittemminkin yhteistyötä – mutta yhtä kaikki: esikoisromaani Kuin surmaisi satakielen (1960) on edelleenkin ainoa julkaistu teos. Lee ilmeisesti kirjoitti kahta muutakin kirjaa, mutta jätti ne kesken. Toivottavasti perikunnalla on tolkkua jättää käsikirjoitukset pöytälaatikkoon sittenkin kun lähes yhdeksänkymppisestä kirjailijattaresta aika jättää.

Harper Lee tuli mieleen myös selaillessani reaalifantastikkokollega Pasi Ilmari Jääskeläisen blogia, jossa on tuskailtu seuraavan romaanin kirjoittamisen tuskaa ja mahdollista hyödyttömyyttä: näin pienellä kielialueella romaani ei käytännössä koskaan tuota tekijälleen edes kohtuullista vaivanpalkkaa. Apurahat ja uusi lainauskorvausjärjestelmä toki avittavat hieman, mutta silti. Ulkomaisista julkaisuista voisi olla apua, jos kirjasta jostakin kumman syystä tulisi valtaisa menestys ja se ehkä jopa elokuvattaisiin: mutta sellainen on on vieläkin epätodennäköisempää kuin lottovoitto. Harper Lee sai lottovoittonsa – jonka hän myös ansaitsi – ja on ilmeisesti pystynyt, hyvin vaatimattomasti eläen, tulemaan toimeen Satakielen tuotoilla. Kesken jätetyt romaanihankkeet viittaavat kyllä siihen, että hänkin on joutunut pohtimaan pitkään ja paljon, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi sekä kirjallisen uran että koko loppuelämän kannalta.

Suomalainen kirjailija joutuu pohtimaan asiaa luultavasti jokaisen julkaisun jälkeen. En usko että kovin moni Finlandia-voittajakaan pystyy elämään yhden menestyksen tuotoilla kuin muutaman vuoden, eikä ole mitenkään itsestään selvää – tai edes todennäköistä – että seuraavat kirjat myyvät enempää kuin murto-osan hitin tuotoista.

Omat kirjani näyttävät kustantamojen tilitysten perusteella myyvän tasaisesti: ensimmäisen vuoden myynnit eivät ole kovin kaksisia, mutta eivät lukemat seuraavina vuosina mitenkään kauheasti laske. Tämä on tietysti sinänsä hyvä merkki, tai olisi, jos vuotuiset myyntilukemat olisivat muutamaa sataa suurempia. Niin kauan kuin kustantaja malttaa pitää painosten jämiä varastotilaa täyttämässä voi olettaa että parintuhannen painokset kuluvat pikku hiljaa loppuun. Uusintapainosten ottamisessa, sitten kun se aika tulee, ei välttämättä ole sitten mieltä.

Tietysti voi toivoa, että tilanne muuttuu. Muurahaispuu on aikaisemmasta tuotannosta jonnin verran poikkeava tarina, mikä saattaa herättää uusien lukijoiden kiinnostuksen, ja saamani privaattipalautteen perusteella näin on käynytkin. On tietysti aivan mahdollista, että vastaavasti osa vanhoista lukijoista jättää tämän kirjan väliin, ja myynnit pysyvät ennallaan. Minun kirjojani (sekä omia että käännöksiä) lainataan ilmeisen paljon, joten lainauskorvauksia tulee enemmän kuin myyntirojalteja. Toistaiseksi minulla on ollut aika hyvä apurahaonni (kop kop), joten vaikka tämän kirjailija/suomentajan proverbiaalinen ajopeli kulkeekin aika ajoin pelkillä tyhjenneen tankin bensahöyryillä, toistaiseksi matkaa on ollut mahdollista jatkaa, vaikka oikean auton omistamiseen ei olekaan varaa (eikä, luojan kiitos, tarvettakaan).

Mutta sitten se toinen kysymys: onko tässä mieltä? Onko minulla uutta sanottavaa? Pitäisikö todeta, että oleellinen on nyt ilmaistu, repikää siitä, muu olisi pelkkää vanhan toistoa?

En tiedä. Tiedän kyllä kierrättäväni teemoja ja osin henkilöitäkin kirjasta toiseen, vähän eri vaatteissa, vähän eri tilanteissa, vähän eri näkökulmista. Niin teki tietysti Mika Waltarikin, jonka historiallisia romaaneja ei kannata lukea peräperään (kuten minä tein), koska se ainainen herkkäuskoinen, mutta seksuaalisesti kyvykäs päähenkilö rupeaa ns. nyppimään. Waltarin kirjoittaminen oli ymmärtääkseni melkoista tuskailua, mutta hän jatkoi sitä sinnikkäästi ja ahkerasti. Ehkä hän ei osannut muuta. Tai ei osannut lopettaa. Ehkä muut vaihtoehdot olisivat tuntuneet vieläkin ikävämmiltä.

Siinä on yksi motiivi. Tämä on, kaikesta huolimatta, aika kivaa duunia. Minä olen sen verran epäsosiaalinen, että jaksan mielihyvin istua päivät kotosalla työhuoneessa ja pitää Naamattua virtuaalityöyhteisönäni. Ja kun ajattelee akuankkamaisen kirjavaa työhistoriaani muissa ammateissa, niin ainakin nämä hommat pitävät minut niin sanotusti poissa pahanteosta. Ja kun palautetta sentään tippuu pikkuhiljaa sekä uusista että vanhoista kirjoista – omista ja käännöksistä – ja se on pääosin positiivista niin… mikäs tässä, oikeastaan. Niin kauan kuin tilanne ei joltakin ratkaisevalta osaltaan muutu huonommaksi. Tai tule tilannetta, jossa pannumyssystä ei löydykään muhimasta paria–kolmea uudelta tuntuvaa tarinanideaa.

Mutta nyt pitää vaihtaa tuohon toiseen näytön ikkunaan. Nukuin viime yönä huonosti, ja yrittäessäni kieriskellä niin hiljaa ettei Kultuli heräisi, tulin kehitelleeksi Paluulle uutta ja entistä paremmin ideoita herättävää rakennetta. Siitä tarinasta voisi hyvinkin kehkeytyä jotakin, ehkä jopa kohtuullisen nopeasti. En minä nyt mitenkään voi vielä aikatauluttaa, että minulla olisi upouusi tieteisromaani esiteltävänä tai edes viimeistelyvaiheessa vuoden 2013 Finnconissa, mutta olisihan se aika komeaa.

Lupaus tämä ei ole. Eikä edes varovainen ennustus. Näissä hommissa ei voi mitenkään tietää käännös- sun muiden hankkeiden aikatauluja noin pitkälle. Mutta… ei se mahdotonta ole. Ehkä.

___
* Ellei Sean Stewartin romaanissa Mockingbird olisi esiintynyt ihan oikeitakin Mimus polyglottos -lajin lintuja, olisin kyllä suomentanut kirjan nimen (ja päähenkilön äidin kotijumalan) biologisesti virheellisesti, mutta poeettisesti toimivammasti Satakieleksi. En pelkästään Harper Leen ja etelävaltioihin sijoittuvan miljöön takia, mutta totta kai sekin vaikutti.

Me täällä

Uusi Tähtivaeltaja (4/2011) löytyi eilen postilaatikosta, kun sen pääsin lopulta tutkimaan puolenyön tietämissä. En ole vielä ehtinyt lukemaan lehteä, mutta siinä näyttää olevan ansaitun runsas lukupaketti reaalifantastikkokollega Anne Leinosesta. Hän ja hänen tuotantonsa ovat totisesti sellaisen ansainneet, loistavaa!

Lehdessä on myös minun suomennokseni Tom Crosshillin novellista ”Hei äiti, täällä me, poikasi Ženja”. Varsin vinkeä tarina, jolle toivon mukaan olen tehnyt oikeutta.

Syy postilaatikon tyhjennyksen myöhäisyyteen olivat viikon kolmannet (ja viimeiset!) pikkujoulut. Tällä viikolla on istuttu iltaa erinomaisessa seurassa ensin kirjallisuudensuomentajatovereiden ja sitten kahden kustantamon edustajien (ynnä kirjailija- ja suomentajakollegoiden) erinomaisessa seurassa. Mukavia iltoja, mukavia ihmisiä, kiinnostavia keskusteluja, mutta tilaisuuksien kasautuminen helpottaa henkisesti(kin) kotiinlähtöä jo hyvissä ajoin ennen puoltayötä eikä vasta jatkojenjatkojen jälkeen aamuneljältä.

Parissa näistä tilaisuuksista tulin kuvailleeksi keskustelukumppanille paria suunnitelmissa olevaa kirjallista hanketta. Ensimmäinen tapaus oli hyvinkin harkittu: olen kehitellyt erästä näytelmäideaa jo useamman vuoden, ja sitä olisi hyvä vähän tönäistä eteenpäin niin että idea muuttuisi suunnitelmasta teokseksi. Keskustelukumppanini on teatterin kanssa tekemisissä, ja piti ideaa kiinnostavana, toteuttamisen arvoisena. Nyt minulla on taas vähän enemmän motivaatiota edistää hanketta, kun seuraavalla tapaamisellamme kaveri todennäköisesti kysyy, mitä näytelmälle kuuluu.

Toisissa bileissä, toiselle tuttavalle tulin esitelleeksi, vähän vähemmän etukäteen harkiten, romaani-idean, joka juolahti mieleeni muutama viikko sitten. Hän piti sitä kiinnostavana, mikä tietysti motivoi minua pohtimaan tätä vähän omalaatuisena ja alkuaan melkein puolivitsinä kehittelemääni tarinanpoikasta. Joten nyt ollaan taas siinä tilanteessa, että minulla on mietintämyssyssä pyöriskelemässä kolmekin romaani-ideaa: Alshainin maailmaan sijoittuva Paluu, Kiinan kanssa tekemisissä oleva Hunan ja sitten tämä uusi, jonka työnimenä olkoon Basso. Plus näytelmä. Plus eräs mahdollinen, vähän toisenlainen kirjallinen hanke, joka minulle eilen illalla esitettiin, joka sivuaa läheltä moniakin aikaisempia tekemisiäni, mutta jollaista en olekaan ennen tehnyt, ja jonka kehittelyyn, valmisteluun ja toteuttamiseen menee joka tapauksessa useampi vuosi. Jos siitä mitään sitten kehittyy.

Tänä iltana sitten vähän toisenlaista meininkiä, mistä lisää myöhemmin.

Eilen torin laitaan kasvoi mandoliinipuu…

… tai, jos tarkkoja ollaan, eilen pihamme hopeapoppelista karsittiin pari hankalaan suuntaan kasvanutta haaraa. Sain haarojen suorista, oksattomista osuuksista talteen hyvänmittaiset pätkät, jotka vähän lankummannäköisiksi sahattuina viettävät pari seuraavaa vuotta ullakolla kuivumassa. Sitten niistä voi ehkä rakentaa soittimen, tai ainakin soittimen osia. Mandoliinia ei minulla tosiaan vielä olekaan.

Päivän Helsingin Sanomat kertoo tiedesivullaan toksoplasmoosista samanlaisia asioita mitä minä taannoin pohdiskelin. Ainakaan vielä juttua ei löydy lehden nettiversion ilmaisosasta, ehkä myöhemmin.

Itse muokkaan parhaillaan Muurahaispuusta parempaa romaania. Ateljeekriitikot ja kustannustoimittaja ovat sanansa sanoneet: tekstistä ja tarinasta on pääosin tykätty, mutta tarinassa on monta asiaa, jotka ovat pistäneet silmään. Muutama ristiriitaisuus. Jaarittelua siellä täällä. Turhan epäselviksi jääviä asioita. Kummallisia, tyyliin ja henkilöiden luonteisiin sopimattomia sanavalintoja. Niin, ja tietysti kirjoitus- ja lyöntivirheitä, jotka minun silmäni ja automaattioikolukija ovat missanneet. Oikeastaan kaikki lukijani katsovat tarinaa perin erilaiselta kantilta ja kiinnittävät huomiota erilaisiin asioihin. Siksi niitä lukijoita kannattaa olla monta. Kyse ei ole siitä, että minä karsisin tekstistä kaiken sen, mistä joku ei tykkää, ja jättäisin jäljelle ns. pienimmän yhteisen nimittäjän. Niin minä en tee. Vaikka olenkin joskus puolivitsinä väittänyt Muurahaispuun olevan ”huoraamiskirja” – koska se on ensimmäinen romaanini, joka ei ole scifiä, vaikka siitä ei mitään mainstream-(näennäis)realismia tullutkaan – se on silti minun tekstiäni ja minun näköistäni tekstiä ja pysyykin sellaisena. Toisenlainen näkökulma auttaa hahmottamaan, miten lukijan ajatus saataisiin pysymään (minun mielestäni) oleellisessa ja olemaan takertumatta epäoleelliseen.

Tauko tekstin katselemisessa on auttanut sekin. Nyt tarinaa ja sen säikeitä näkee ainakin vähän eri tavalla itsekin.

Viikonlopun kirjamessut sujuivat tällä kertaa perin leppoisasti. Kiertelin hallissa ehkä vähemmän kuin aikaisemmin, mutta onnistuin silti näkemään melkoisen liudan tuttuja ja muita mukavia ihmisiä. Sekä sf-seurojen että Kääntäjäliiton osastolla käytiin kiinnostavia keskusteluja. Muutama ideanpoikanenkin juolahti mieleen jutellessani kirjoittamisestani ja suomentamisestani.  (Tämä on yksi syy siihen, että juttelen ihan mielelläni keskeneräisistäkin kirjoitushankkeistani, vaikka vältänkin visusti juonen tai muun sellaisen paljastamista: asiasta puhuminen sopivassa seurassa saattaa tuottaa ideoita.) Aika näyttää, kasvaako niistä siemenistä puu.

Väri sekä nuoli

Juhlistin Aleksis Kiven päivää käymällä kaupungilla allekirjoittamassa Muurahaispuun kustannussopimuksen. Näillä näkymin kirja menee painoon tammikuun alussa ja tulee sieltä luultavasti joskus helmikuussa. Kirjasta tullee myös sidottu, kovakantinen: tieteiskirjallisuuden harrastajat ovat tottuneet ostamaan nidottuja kirjoja, mutta tämä teos liippaa lähempää ns. mainstreamia, joten voi olla järkevää tarjota myös sen puolen mahdollisesti kiinnostuneille lukijoille jotakin sellaista mihin he ovat tottuneet. Tässä tapauksessa se ei ole keneltäkään muultakaan pois.

Samalla reissulla sain kustannustoimittaja-Stellalta monilla merkinnöillä ja lukuisilla kysymysmerkeillä koristellun käsikirjoitusprintin. Myös osa ateljeekriitikoista on jo ehtinyt antaa palautetta. Ilahduttavaa kyllä teksti ja tarina tuntuu toimivan, vetoavan ja pitävän mielenkiinnon yllä. Paljon löytyy toki myös korjattavaa, tiivistettävää, selitettävää, valaistavaa. On epäloogisuuksia ja kummallisuuksia, on vähän tylsiä kohtia. Valmiissa kirjassa niitä on (toivon mukaan) paljon vähemmän, kiitos ahkerien esilukijoiden punnitun palautteen. Kirja ei ole vielä valmis, mutta nyt sen siipien kantavuutta ja lento-ominaisuuksia on testattu muuallakin kuin vain minun mielessäni.

Alkaa olla vähitellen aika pohtia myös, mitä seuraavaksi. Kuten olen ennenkin maininnut, tarkoitus on jatkaa Alshainin maailmaan sijoittuvaa kirjasykliä teoksella, joka ainakin toistaiseksi kulkee työnimellä Paluu. Se ei ole suoraa jatkoa, vaan itsenäinen romaani, jossa kyllä viitataan Alshainin tapahtumiin ja jossa tavataan uudelleen ainakin kaksi Alshainin henkilöä. Sen tiedän. Muuten tarinassa, henkilöstössä, näkökulmissa ja tunnelmissa on vielä hakemista. Muutama idea on kyllä syntynyt viime aikoina: yksi josta voisi muotoutua Paluun kantavia teemoja, ja toinen joka koskee enemmänkin koko (mahdollisesti) viisiosaista kirjasykliä: Alshain ei välttämättä olekaan tarinan alku, vaan ehkä puoliväli? Ehkä. Näin juonikaarella voisi olla sekä pituus että suunta – ”väri sekä nuoli”, kuten Heikki Salo asian ilmaisi ”Tomujoessa”.

On myös toinen kirjaidea, johon olen joskus viitannut, joka saa toistaiseksi luvan kulkea työnimellä Hunan, mutta siitä ei ole vielä paljoakaan kerrottavaa. Kaikki aikanaan. Voi olla, että minua jotenkin alitajuisesti pelottaa, ettei olisi minkäänlaista romaani-ideaa kehitteillä. En tiedä, olenko moista tyhjyyttä joutunut kokemaan… ööö… neljäänkymmeneen vuoteen? Tai neljäänkymmeneenviiteen? Sen jälkeen, kun opin lukemaan ja kirjoittamaan?

(Kuva ei suoranaisesti liity kirjoittamiseen tai minun kirjaprojekteihini. Se on Keski-Suomen ilmailumuseossa Tikkakoskella entisöitävänä olevan, toisen maailmansodan aikaisen Suomen ilmavoimissa palvelleen Hawker Hurricane -hävittäjän ohjaamo. No, on sillä suunta. Ja raamit. Aikaa myöten siitäkin tulee valmis.)