Tuttava postitti Naamattuun kuvan varoituskyltistä, jossa luki suunnilleen seuraavasti:
VAROITUS
Kirjailija työssä
sivulliset vaarassa päätyä tarinaan
Niin, myönnetään: niin se on. Kirjailija – tai kuka tahansa tarinankertoja – verottaa kohdalle sattuneiden kanssaihmisten elämästä palasia kuin mikäkin vampyyri. Turvassa eivät ole tuttavat, sukulaiset eivätkä ohikulkijatkaan. Itse asiassa ohikulkijat ovat suurimmassa vaarassa. Luullakseni suurin osa kirjailijoista välttelee minun laillani keräilemästä aiheitaan (ainakaan liian) avoimesti lähipiiristä. Ohikulkijat, tuntemattomat, ovat siinä suhteessa parempaa ainesta. Muutaman sivusta kuullun repliikin ympärille voi rakentaa paljon vapaammin tarinoita. Tai ohikulkijan olemuksen ympärille.
Muurahaispuun Iiriksellä oli nimi ja luonne jo ennen viimekesäistä Messilän kirjailijakokousta, mutta ulkoisen olemuksensa hän sai siellä tapaamaltani uudelta tuttavalta.* Moneenkin kirjaan on ripoteltu palasia, jotka ovat peräisin joko omasta tai (joskus) tuntemieni ihmisten elämästä. Harvoin kuitenkin ilmeisiin paikkoihin, ja lähes aina melkoisesti muutetussa muodossa. Jotkut Neduja lukeneista tuttavista ovat kuulemma pohtineet, mitkä asiat kirjassa ovat minun elämästäni niiltä ajoilta, kun itse asuin vanhassa puutalossa Korson pientaloalueella. Tunnustan: hyvin, hyvin harvat. Lähipiirin kokemuksia on ripoteltu kyllä moneenkin viidestä romaanistani, mutta minkäänlaiset avainromaanit eivät ole minun juttuni. Okei, yhden romaanin yhden kohtauksen tapahtumat liippasivat niin läheltä erään ihmisen yksityiselämää, että pyysin häneltä luvan käyttää kyseistä episodia, mutta se on poikkeus.
Paljon parempi hyödyntää niiden elämiä, joita en tunne ja jotka eivät tunne minua. Ja siirtää tarinat, keskustelunpätkät ja tapahtumat toiseen paikkaan, toiseen aikaan ja toisenlaisiin tilanteisiin.
*
Olen joskus tainnut kertoa, että pari viikkoa Alshainin painoonmenon jälkeen rupesin harmittelemaan, ettei ollut enää tilaisuutta lisätä kirjaan yhtä tai kahta viatonta pikku virkettä. Näin minun ei seuraavassa samaan maailmaan liittyvässä kirjassa tarvitsisi tempaista tyhjästä… paria pientä asiaa. Ei pieniä tarinan kannalta, eikä itse asiassa ikään kuin fyysisestikään, mutta sellaista, jotka olisivat olleet pieniä asioita Alshain-romaanissa.
Onni onnettomuudessa on, että tajusin vähän aikaa sitten, ettei Paluulle kehittelemäni rakenne ja miljöö itse asiassa toimi kovinkaan hyvin. Jatko-osa olisi tyyliltään ja rakenteeltaan lineaarisempi, tavanomaisempi ja tylsempi. Takaisin piirustuspöydälle, siis. Eräänä aamuna hyvin nukutun yön jälkeen heräsin sitten mielessäni paljon lupaavamman oloinen perusidea. Ja, kuinka ollakaan, tämä idea ei vaadikaan niitä paria pikkuasia, joita en maininnut Alshainissa. Molempi parempi.
Saattaa tosin olla, että joudun keksimään Paluulle paremmin uuteen ideaan sopivan työnimen. Ans kattoo. Edessä on vielä monen monta ideointiyötä ennen kuin pääsen työstämään kertomusta täyspäiväisesti.
___
* Kyllä, olen kertonut asiasta hänelle, ja lähettänyt kirjankin. En tiedä, onko hän lukenut sitä – hän kyllä osaa jonnin verran suomea, mutten tiedä miten paljon lukee tällä kielellä – mutta ajatuksesta hän tuntui olevan vallan huvittunut. Loistava tyyppi.