Sunnuntain kunniaksi viime tiistain konserttiartistia Simphiwe Danaa kahden videon voimin. Ensin ”Bantu Biko Street”.

.

.

”Nderedissä” on hauskan afrofuturistinen video:

.

Perjantai-illan Madeleine Peyroux -keikasta huolimatta palataan vielä Peter Gabrieliin ja hänen pitkäaikaiseen yhteistyökumppaniinsa, nykyiseen Senegalin kulttuuriministeriin Youssou N’Douriin.* Alkuaan N’Dourin upealla The Lion -levyllä vuonna 1989 julkaistu ”Shakin’ the Tree” saa minut aina toivomaan, jossakin mieleni sopukassa, että pystyisin jonakin päivänä tekemään itse yhtä upean laulun.**

Tämä versio on myöhempi, ilmeisesti 1990-luvun alusta, mutta toisaalta siinä on satsattu vähän vähemmän rymisevään äänikuvaan kuin orkkisversiossa. Sitä paitsi videoklipissä*** nähdään helmikuisella Gambian-reissulla ihailemiani perinteisiä senegambialaisia veneitä.****

.

___
* Hmm, tästäpä tuli mieleen eräs toinen vanha musiikkisuosikki, jonka eräs jäsen on nykyään ministerismiehiä. Täytyypä palata heihin joskus lähitulevaisuudessa.
** … ja ehkä myös, että oppisin joskus laulamaan yhtä upeasti kuin N’Dour.
*** joka löytyy netistä myös alkuperäislevytykseen sovitettuna.
**** Perinteisesti veneen kylkeen maalataan sen omistajan nimi, kuten videollakin huomaamme.

Tänä sunnuntaina saatte kuulla Seasick Steveä. En tiedä miten paljon herran olemus on harkittua ja mietittyä markkinointia – Steven Gene Wold on pitkän linjan äänittäjä ja äänitetuottaja – mutta musiikillisesti homma toimii komeasti kaikessa ajattomassa vanhanaikaisuudessaan. Ilmeisesti herran ura lähti lentoon juuri tästä esiintymisestä Jools Hollandin uudenvuodenshow’ssa kolmikielisen kitaran* ja ”Mississippi Beatboxin”** säestyksellä.

___
* Tuo punainen kitara lienee joskus ollut Fender Coronado, arvostetun soitintehtaan vähemmän arvostettu puoliakustinen malli 1960-luvulta.
** Puulaatikon kantena toimii vanha rekisterikilpi. Sisällä on sähkökitaran tai -basson mikrofoni, joka reagoi teräskilven värähtelyyn yhtä hyvin kuin (teräksisten tai nikkelisekoituksesta tehtyjen) kielten värähtelyyn. Sitten vain piuha vahvistimeen ja menoksi. Pitäisiköhän itsekin rakennella tuollainen joskus?

Viime sunnuntain slide-duettoputki sai alkunsa siitä, että etsin videopätkiä Bonnie Raittin uudenSlipstream-levyn lauluista. Sellainenkin löytyi, ja saa nyt koristaa elokuun ensimmäistä sunnuntaita. ”Right Down the Line” on alkuaan Gerry Raffertyn (1947–2011) laulu, ja Bonnie-rouva kyllä tekee sille oivasti oikeutta.

Kesän kunniaksi kolme sunnuntaivideota yhden hinnalla! Ja naiset ensin. Bonnie Raitt on – niinkuin ehkä tiedättekin – yksi lempparikitaristeistani, ja tässä vuonna 2005 kuvatussa pätkässä lavalle astuu myös toinen mainio moderni blues-lauluntekijä, laulaja ja kitaristi: Keb’ Mo.

Jatketaan lempparislidekitaristien myötä: Sonny Landreth on huikea, vaikka päästääkin itsensä lauluntekijänä usein liian helpolla. Tässä pätkässä on mukana myös lupaava englantilaiskitaristi nimeltä Eric Clapton.

Jatketaan perusasioilla, todella perusasioilla. John Lee Hooker (1917–2001) on 1900-luvun musiikin suuria kulmakiviä, ehkä kaikkein suurin, eikä Ry Cooderkaan ihan onneton ole kitaristina (eikä laulajana eikä lauluntekijänäkään), vaikka ei hän sentään mikään John Lee Hooker sentään ole*… Laulu on ”Serves Me Right to Suffer”, Hookerin suuria klassikoita.

.

___
* Sen hän toki myöntää itsekin: uusimmalla (hienolla!) albumilla Pull Up Some Dust and Sit Down on hänen tulkintansa Hookerin klassikosta ”John Lee Hooker for President”. Suoraan sydämestä.

On Finncon-sunnuntai, joten saatte kuulla ajankohtaan – ja myös lähitulevaisuuden tiedeuutistarjontaan – sopivaa musiikkia. Aikanaan todelliselta ufo-olennolta näyttänyt laulaja on tietenkin David Bowie ja laulu on vuoden 1971 mestariteos ”Life On Mars?”, jonka surrealismia lähentelevä teksti kertoo populaarikulttuurista, elokuvista, päättyneestä ihmissuhteesta,… ehkä. Tai sitten jostakin muusta.

.

.

Huikeasta jousisovituksesta muuten vastasi Bowien näiden aikojen luottokitaristi Mick Ronson (1946–93).

Vielä minun nuoruudessani (hah!) 1970-luvun loppupuolella kysymys ”Biitles vai Rollarit?” oli sekä kohtuullisen yleinen että, jollakin tavoin, mielekäs. Siinä vaiheessa kun aloin kunnolla perehtyä musiikkiin ja innostua siitä ennennäkemättömällä tavalla, minulla oli vastaus kysymykseen. Vastaus oli tietenkin ”The Who!”

Tämä filmikooste ”Who Are Youn” äänityssessioista on peräisin loistavasta The Kids Are Alright -elokuvasta. Hankkikaa se käsiinne! Elokuvan mittaan on monia tilaisuuksia ihmetellä bändin rumpalia Keith Moonia. Totaalinen sekopää vääntelemässä naamaansa mielipuolisen isojen rumpupatteristojen takana – mutta jos käyttää silmien lisäksi myös korviaan, tajuaa että mieshän soittaa aivan mielettömän hyvällä taimilla, tyylitajulla ja tekniikalla.

.

.

Valitettavasti elokuvasta tuli surullinen muistokirjoitus Moonille, joka kuoli päihdeongelmiensa uhrina ennen kuin leffa ilmestyi. DVD-tuplalevy puolestaan ilmestyi pian huikean basistin John Entwistlen kuoleman jälkeen vuonna 2002. Mukana on pari palaa, joista on karsittu kaikki muu paitsi Entwistlen bassoraita. Ne ovat sävelteoksia jo sinänsä.