Edellinen merkintä poiki runsaasti kommentteja – kiitoksia hyvästä keskustelusta!

Nyt kokeilemme musiikin rauhoittavaa voimaa. Tämän raidan ns. jippo on tietystikin se, että sillä räppäävä vanhempi herrasmies on Edwin ”Buzz” Aldrin, toinen Kuun pinnalla kävelleistä Apollo 11 -astronauteista:

Funny or Dien sivuilta löytyy myös lyhyt Making Of -videopätkä, jossa haastatellaan mukana olleita Snoop Doggya ja Talib Kwelia.

Lukioaikoinani pari luokkakaveria harrasti siihen aikaan vielä harvinaista tapaa ja tilaili levyjä ulkomailta – ennen kaikkea Englannista. Joitakin levyjä tulin sitten lainailleeksikin, ja sitä myötä tutustuin sellaisiin merkittäviin bändeihin kuin The Monks (ei se 60-luvun tonsuuritukkainen jenkkibändi vaan brittiläinen punk-parodiaryhmä joka teki hulvattoman Bad Habits -levyn), Vice Greems, Squeeze,… ja The Flying Lizards. Monksin ohella juuri Flying Lizards saikin seuraavina vuosina melkoisesti soittoaikaa c-kasettidekissäni. (Siihen aikaanhan musiikkia tappoi kotinauhoittaminen: kaverilta lainatut levyt äänitettiin ensimmäisellä kuuntelukerralla suoraan kasetille.)

Lizardsin tapauksessa kyse tosin oli pikemminkin eräänlaisesta avantgardepop-sivuprojektista kuin bändistä. Tämä cover Barrett Strongin ”Moneysta” on ryhmän tunnetuin tuotos, ja näköjään sitä on käytetty useammassakin elokuvassa. Nauttikaa!

George Antheil kirjoitti teoksensa Ballet pour Instruments Mécaniques et Percussion jo vuonna 1924, mutta teoksen alkuperäisversion esittäminen onnistui vasta vuonna 2000. Teos on nimittäin sävelletty kokoonpanolle, jossa on lyömäsoittimien, lentokoneenpotkurien ja sireenien lisäksi kuusitoista automaattipianoa, eikä kuudentoista paperirullapianon synkronointi oikein onnistunut. Homma toimi vasta sitten kun oli midi ja sekvensserit.

Tässäpä National Gallery of Artin Dada-näyttelyssä esitetty versio, joka on toteutettu kokonaan mekaanisesti robottisoittimien avulla:

Oikein mukavaa ja rauhallista sunnuntaita!

Okei, en yritä väittää että ”en yleensä linkitä videoita, mutta”. Saatatte olla nähneet tämän montakin kertaa, mutta minä kuulin tämän tulkinnan äsken ensi kertaa:

Fiona Apple tavoittaa huikean hyvin alkuperäislevytyksen tunnelman. ”I Want You” on sikäli harvinainen rakkauslaulu, että tunnelma on onnen, haikeuden tai sen sellaisten tunteiden sijaan silkka vittuuntuneisuus – sekä rakastumisen kohdetta että itse rakastumisen tunnetta kohtaan. Kovin totta, kovin usein. Ja saa nauttimaan nykyisestä tasaisen mukavasta parisuhteesta entistäkin enemmän.

Soolokitarassa laulun säveltäjä/sanoittaja Elvis Costello.

Jotta Loistava puhallus uskoisi että Sonny Landreth on slide-kitaran hallitseva kuningas:

Aloitetaan ”Leevee Townilla”.

Jatketaan live-instrumentaalilla ”Überesso”.

Sitten rauhallisempi pala ”Next to Kindred Spirit”.

Ja lopuksi pieni opetusvideopätkä Landrethin omintakeisesta soittotekniikasta.

… enkä erityisemmin perusta klassisesta musiikista,* mutta teen kyllä poikkeuksia silloin kun siltä tuntuu. Clara Rockmore on poikkeus. Joskus 1990-luvun alkupuolella, kun olin kymmenen vuoden tauon jälkeen tullut hommanneeksi television – ja elämäni ensimmäisen videonauhurin – telkkarista tuli parituntinen dokumentti venäläisestä keksijästä Leon Thereministä (oik. Lev Termen) ja hänen tunnetuimmasta keksinnöstään, theremin-nimisestä elektronisesta soittimesta. Clara Rockmoren kädet thereminin ääressä – soitintahan ei kosketa silloin kun sitä soitetaan – jäivät lähtemättömästi mieleen.

Aloitetaan Saint-Saënsilla:

Ja perään Ravelia:

Theremin on ehdottomasti yksi niitä soittimia, jonka haluaisin itsekin omistaa. Tai rakentaa – netin kauttahan voi tilata erään Bob Moogin suunnittelemia rakennussarja-thereminejä. Toisaalta kyse on niin vaikeasti hallittavasta instrumentista, ettei minulla kyllä riitä kärsivällisyyttä sen treenaamiseen niin, että saisin siitä irti mitään muuta kuin kissoihin kohdistuvasta seksuaalisesta väkivallasta kertovia sävelteoksia.

Ehkä on parempi vetää raja nauhattomien bassojen rakentamiseen ja soittamiseen.

—

* Tässä ”klassiseen” musiikkiin ei kuulu barokkimusiikki tai muu ns. ”vanha” musiikki, joista kyllä tykkään. Ainakin silloin jos niitä ei raiskata klassisromanttisella pompösiteetillä tai riviklasarisoittajien kehnolla rytmisellä soittotaidolla.