Syyskuun ensimmäisen sunnuntain kunniaksi paras kuulemani versio tavattoman hienosta laulusta. Tämä The Staplesin ja The Bandin yhteisesitys on tietenkin rockelokuvien tienraivaajateoksesta, Martin Scorsesen The Last Waltzista (1978).

Osa tästä joukosta on jo poissa: pianisti Richard Manuel, basisti Rick Danko ja kitaristi/laulaja Roebuck ”Pops” Staples. Mutta Mavis Staples on vastikään julkaissut levyn (vuoden 2007 We’ll Never Turn Back on huikea) ja olen ymmärtänyt, että The Bandin lauluntekijä/kitaristi Robbie Robertsonkin olisi pikku hiljaa aktivoitumassa myös laulunteon eikä pelkän elokuvamusiikin suhteen. (True Bloodin kakkoskauden soundtrackilla on julkaistu yksi laulu, ja oma levy lienee tulossa).

Viime sunnuntaina ei tullutkaan soitettua teille videomusiikkia – iskiaksen takia ei ollut oikein ns. fiiliksiä – joten tällä kertaa tupla-annos.

Lainasin joskus 80-luvun lopulla serkultani Keijolta laulaja/lauluntekijä/kirjailija Saphon tupla-LP:n Live au Bataclan, ja siitä äänitettyä kasettia tuli sittemmin kuunneltua melkoisen paljon. 16-vuotiaana Ranskaan muuttaneen juutalaisen marrakešiläisperheen tyttärellä tuntui olevan mainio taito yhdistää ranskalaista perinnettä ja arabialaisen musiikin aineksia. Sapho taisi itse asiassa olla ensimmäisiä artisteja, jotka avasivat korviani pohjoisen Afrikan upealle popmusiikille. Sillä tiellä ollaan edelleenkin. Saphon levytysten hankkiminen on vain osoittautunut mutkikkaaksi: tarjolla on ollut vain paria myöhempää ja tylsempää diskopoppislevyä (kuten Digital Sheikha). Viime viikolla onnistuin ilmeisesti jäljittämään paikan ostaa Live au Bataclanin cd-versio, ja postitätiä odotellessa ilahdutan teitä kahdella tulkinnalla tuolla mainiolla albumilla julkaistuista lauluista.

Tämä ”Tam Tamin” tulkinta on tuore, tänä vuonna ilmestyneeltä dvd:ltä. ”Methylene” taas on peräisin hollantilaisen televisio-ohjelman VHS-nauhoituksesta vuodelta 1987.

Ranska tuntuu olevan kummallisella tavalla sisäänpäinkääntynyt markkina-alue. Isojenkaan nimien levyjä on vaikeaa saada mistään muualta, ja isotkaan ranskalaisnimet eivät välttämättä ole kovin tunnettuja muualla. Juhannuksena näin Keijon ja hänen miehensä luona pätkiä Mylene Farmerin stadionkonsertti-dvd:ltä, ja systeemin mittakaava – puhumattakaan pukujen ja valtaisien lavasteiden liki morbideista kuolemateemoista – oli kertakaikkisen häkellyttävä.

Kuuntelen kyllä paljonkin Ranskassa levytettyä musiikkia, mutta musiikkia jonka alkuperämerkintänä on useinmiten joko Afrikan tai Lähi-Idän maa. Kanadalaissyntyinen Farmer ei ole päässyt tästä maahanmuuttajaboomista osalliseksi, epäilemättä siksi että hänen musiikkinsa on (kulisseistaan huolimatta) paljon lähempänä tavallista, modernia keskitien popmusiikkia, jota tehdään aika hyvin vähän kaikkialla.

Daniel Lanois meni alkukesästä telomaan itsensä prätkäonnettomuudessa, joten Black Dub ei soita tänään Pori Jazzissa. Dang. Täytyy sitten tyytyä näihin videoklippeihin.

Laitetaan vielä eräänlaisena lisäbonarina klippi tuossa keväällä linkittämäni ”Love Livesin” miksauksesta:

Mielenkiintoinen tuo ajatus: ”Tämä ei voi olla koskaan laulu, vaan ääniveistos jostakin toisesta galaksista.” Tykkäsin raakaversiostakin, mutta tämä demonstroi varsin hyvin miten sinänsä varsin yksinkertaisin keinoin toteutettu kappale voi saada tasoja miksausvaiheessa. Päällekkäisäänityksiä ei minun korvieni mukaan ole kauheasti, enimmäkseen kyse on tosiaankin varsinaisen miksausvaiheen työstöstä.

Olisikos ollut vuonna 2000 kun tulin poikenneeksi Roskilden festareilla katsomassa pakistanilaista rockbändiä, joka osoittautui aivan loistavaksi. Sittemmin selvisi, että Junoon on todella iso nimi sekä kotimaassaan että Intiassa, vaikka sen rajan ylittäminen on musiikillekin joskus vaikeaa. Roskilden keikalla äänitetty ”Jugalbandi” päätyi sittemmin Andaz-levylle, joten periaatteessa minunkin ääneni kuuluu sieltä yleisön joukosta… periaatteessa.

Tämän vähän kehnolaatuisen videopätkän kuvamateriaali on kuvattu bändin basistin Brian O’Connellin kotikaupungissa New Yorkissa, Central Parkissa pidetyssä muistokonsertissa yhdelle kaikkien aikojen huikeimmista laulajista, Nusrat Fateh Ali Khanille.

Nyttemmin Junoon on hajonnut. Kitaristi/lauluntekijä Salman Ahmad on julkaissut levyjä Junooni-nimellä, mutta laulajana hän ei ole Ali Azmatin veroinen.

Toisin kuin videoklippi väittää, tämän kappaleen nimi on ”War” eikä ”Mercury”. Bändin nimi on joka tapauksessa Hypnotic Brass Ensemble, viime viikkiksen uusia festarituttavuuksia.

Toivoakseni tämänkertainen valinta summaa tämän viikonlopun hienoja hetkiä. Tätä hienoa Prince-coveria ei tietääkseni ole julkaistu muualla kuin Land (1975–2002) -kokoelmalla.

On aika kuunnella kotimaista livemusaa. Tämä tosin on soitettu ja kuvattu sisätiloissa niinä vuosina, jolloin en ihmissuhdessyistä käynyt festareilla – tai ylipäänsä näkemässä ja kuulemassa elävää musiikkia – lainkaan niin paljon kuin olisin halunnut. Ja biiseistä jälkimmäinen on minun suosikkejani ”kaikkien aikojen kesäbiisi” -kategoriassa (vaikka suosikkibiisini tältä bändiltä onkin perinteisesti ollut esikoisalbumin ”Mennyt maailma”).

Kadotetut ovat (edelleenkin) yksi lempparibändejäni 80-luvun alkupuolelta. Ja ”Hiljaiset kyyneleet”, joka jostakin käsittämättömästä syystä puuttuu muutaman vuoden takaiselta kokoelmalevyltä, on lempparibiisini Kadotetuilta. Tässä hommassa kiteytyy juuri se mistä minä uudessa aallossa pidin: musiikillisesti voi tehdä mitä tahansa, sanoitus sanoo jotakin eikä vain ole täyttämässä tilaa. Eikä laulun sanoma edelleenkään ole vanhentunut, valitettavasti.

Kadotetu on jossain muodossa kokoillut rivejään aina silloin tällöin. Tämän levyn kokoonpanosta saksofonisti/lyömäsoittaja Kimmo Helistö on nykyään (mm.) vihreiden kaupunginvaltuutettu, sittemmin Avanti!ssakin soittanut viulisti Sanna Salmenkallio elokuvasäveltäjä.