Kategoria: kirjallisuus

Yksinäisyydestä

·

Laura Honkasalon Pöytä yhdelle – Yksinäisyydestä ja yksin olemisen taidosta (Kirjapaja 2016) lähestyy yksinäisyyttä, yksinäisyyden (aiheuttamia) ongelmia, niiden ratkaisuyrityksiä ja myös yksinäisyyden myönteisiä puolia melkoisen monilta suunnilta. Mukana on viittauksia tutkimuksiin, sitaatteja nettifoorumeilta, haastatteluja ja, kirjan ytimenä ja punaisena lankana, kirjailijan omaa elämätarinaa, kipuilua ja kamppailua yksinäisyyden kanssa kouluajoista nykytilanteeseen. Yksinäisyys yhteiskunnallisena ongelmana jää sivuun, sillä kirja keskittyy henkilökohtaisiin kokemuksiin. Paljon tilaa saavat myös (mahdollisesti) hyvää tarkoittavien nettineuvojien ohjeet, miten yksinäisyydestä pääsisi helposti eroon – ja ennen kaikkea se, miten kaukana tällaiset pintapuoliset neuvot yleensä ovat yksinäisen todellisesta elämästä. Yksinäisyys ei ole (välttämättä) pelkästään joko perheen, kaverien, parisuhteen tai seksin puutetta, eikä seksikokemuksia vaille jäänyt aikuinen hyödy luultavasti juurikaan siitä, jos menisi kapakkiin ”pokaamaan jonkun” ja pääsisi kiusallisesta neitsyydestään eroon – jos pokaaminen ylipäänsä onnistuisi. Kyse on isommista, monisyisemmistä asioista.

Puolitoistasataasivuisen kirjan alkupuolella tekijän henkilökohtainen kokemus on yhtenä säikeenä monien joukossa, loppua kohden se saa yhä enemmän tilaa. Koska satun tuntemaan Lauran – istumme molemmat Helsingin kirjailijoiden hallituksessa – luin kirjan kertojaminää tuntemakseni ihmiseksi ehkä toisinaan turhankin paljon: ei-fiktiivisen kirjankin kertoja on väistämättä kirjan kertojaääni eikä todellinen henkilö, silloinkin kun kertojaääni kertoo sen luoneen kirjoittajan omista kokemuksista.

Joitakin, aika paljonkin, kirjassa ääneen pääsevien kokemuksia jaan yhtä kaikki itsekin. Minäkin olin kouluaikoinani introvertti erakko, tosin sosiaalisten tilanteiden pelisilmäni oli siihen(kin) aikaan sen verran heikko etten välttämättä edes tunnistanut joutuneeni pelatuksi kaveripiirien ulkopuolelle, jos sellaista tapahtui. Kaverisuhteet olivat aika pintapuolisia, mutta enpä minä siinä vaiheessa osannut oikein sen kummempaa kaivatakaan. Ihastukset jäivät yksipuolisiksi, ainakin luullakseni: mikäli minusta oltiin kiinnostuneita en välttämättä edes tajunnut asiaa enkä tiedä olisinko osannut tehdä yhtään mitään mikäli joku olisi ilmaissut asian niin suoraan että minäkin olisin sen tajunnut. Joka tapauksessa: sosiaalisen pelisilmän puutteessa en osannut myöskään kokea tilannetta mitenkään ahdistavaksi. Tilanne oli minun kannaltani katsottuna ihan normaalia elämää, koska muunlaisesta elämästä ei ollut kokemusta.

Sosiaaliset taidot alkoivat kehittyä vasta opiskeluvuosina järjestötoimintaan ajautumisen vuoksi, jolloin joistakin kaveruuksista syveni ystävyyksiäkin. Tässä vaiheessa alkoi syntyä myös minun lähipiirilleni hyvin luonteenomainen piirre: suurin osa harvoista läheisistä ystävistäni on aina ollut naisia. Jotkut heistä ovat olleet jossakin vaiheessa myös yksipuolisen ihastumisen tai rakastumisen kohteita, mutta tämä ei ole yleensä haitannut ystävyyden jatkumista ainakaan minun osaltani: ihastumisten yksipuolisuus nyt vain sattui olemaan ihan normaalia elämää, ei ihastumisen kohteen vika.

Toinen tyypillinen piirre tuntuu minulla olleen tarkoituksellinen ajautuminen vanhan kaveri- ja tuttavapiirin ulkopuolelle, vaikkei mitään skismaa olisi ollutkaan. Tämä alkoi jo kansakoulusta oppikouluun mennessä: vaikka olin aikanaan mennyt kouluun vuotta liian aikaisin koska (minua edeltävänä vuonna syntyneet) parhaat kaverini menivät, hain neljä vuotta myöhemmin tieten tahtoen Kontulan kahdesta oppikoulusta siihen, mihin suurin osa luokkakavereistani ei hakenut. Joissakin myöhemmissä valinnoissa tuntuisi näkyvän samoja piirteitä, näin jälkeenpäin miettien. Ensimmäinen pitkä parisuhteeni esimerkiksi aiheutti sen, että lakkasin enemmän tai vähemmän pitämästä yhteyttä vanhoihin kavereihin. Minun sosiaalisilla taidoillani uusien kaveripiirien ja ystävyyksien synnyttäminen on perin hidasta, joten näistä puolitietoisen tahallisista erkautumisista on seurannut pitkiä jaksoja, jossa yksinäisyys ei ole enää ollutkaan ihan niin miellyttävää kuin normaalisti, ja taipumus jonninmoiseen (yleensä onneksi lievään) kaksisuuntaisuuteen on noussut häiritsemään elämistä ja olemista. Onneksi törmäsin sosiaalisen median varhaisiin ituihin jo 1980-luvun lopulla, mikä on helpottanut yhteydenpitoa ja jatkuvuutta – ja löytänyt takaisin vanhoja kavereita ja ystävyyksiä.

Yhtä kaikki, tunnistan oikein hyvin myös Pöytä yhdelle -kirjan loppupuolen kuvaukset tasapainottelusta yksin ja rauhassa olemisen pakottavan tarpeen sekä ympäristön, parisuhteen ja työelämän vaatiman sosiaalisuuden välillä. Tässä kohtaa lähestytään Pauliina Vanhatalon Keskivaikeaa vuotta, joka toki on ollut Laurankin lähdeteoksena. Minulla, Lauralla ja Pauliinalla on ollut onnea päätyä alalle, jota voi pitää introverttien paratiisina: saan tehdä töitä omissa oloissani, kenenkään häiritsemättä, kenenkään katselematta olan yli. Minun vähäisellä kuuluisuudellani ei edes haastattelu- tai kirjailijavierailupyynnöistä ole tullut minkäänlaista, hah, rasitetta. Mutta ehkä olen myös oppinut itsestäni jotakin, ehkä ymmärrän hieman aikaisempaa paremmin, mihin minun sosiaalisuuteni (ja erakkouteni) venyvät luonnostaan ja mihin asti niitä ei pidä mennä väkisin venyttämään, ellei halua elämäänsä kaoottista ja ahdistavaa kautta, josta tulee lopulta pakko rimpuilla pois. Kuten Pöytä yhdelle -kirjan kertojaminäkin tuntuu oppineen.

Opus-kasa kasvaa

·

Jouduin yllättäen hakemaan postista isokokoisen kirjeen. Luulin, että olin saanut jotakin pyytämättä ja yllätyksenä, mutta ei, ei asialla tällä kertaa ollut mikään Anneli. Kyllä minä tämän albumin olen tilannut: ennakkotilauksesta on vain sen verran pitkä aika, että en muistanut koko juttua.

Riemuitsin vajaa vuosi sitten, että Berke Breathedin mainio Bloom County -strippisarjakuva oli tehnyt nettipaluun vuosikymmenien hiljaisuuden jälkeen, juuri sopivasti (ja ilmeisen tarkoituksella) Yhdysvaltain presidentinvaalien alla. Uuden Episode XI – A New Hope -albumin saatesanoissa Breathed pohtii, miksi sekä hän että (ainakin Suomessa) häntä tunnetummat Bill Watterson (Calvin & Hobbes / Lassi ja Leevi) ja Gary Larson (The Far Side / Kaukanapoissa) lopettivat menestyssarjansa niiden ollessa menestyksensä huipulla, kun syndikaatio imuroi piirtäjille(kin) melkoiset tulot ympäri maailmaa.*

Tekemisen ilo oli kadonnut.

Nyt Breathed tuntuu löytäneen sen uudestaan – tai sitten absurdi presidentinvaalikampana on herättänyt uudelleen taistelunhalun. Vaalit ovat isossa osassa uudessa kokoelmassa: bloomcountylaisten Niittypuolue on taas kerran kampanjoimassa puolikuoleen Bill-narkkarikissan ja varapresidenttiehdokaspingviini Opuksen puolesta. Muutenkin sarja tuntuu elvyttävän enemmän alkuperäistä Bloom Countya kuin Outland– tai Opus-jatkoja: Tympeä Äijäsohva vain vilahtaa, ja henkilögalleriaan ovat palanneet sarjan alkuperäisin hahmo Milo Bloom, sekä jo The Academia Waltz -opiskelijasarjassa nähty pyörätuolissa istuva sotaveteraani Cutter John – jonka pyörätuoli muuttuu jälleen tarvittaessa avaruusalukseksi, tätä nykyä tosin pikemminkin Star Wars– kuin Trek-henkisesti. Toki mukana on myös rakkaudessa epäonninen äijäjuristi Steve Dallas, jonka Opus-sarjoissa saama poika on kadonnut kuvioista.

(Tuoreemmissa stripeissä paluun tekee myös maailman viimeinen basselooppi – bassetin ja antiloopin risteytys – nimeltään Rosebud.)

Yhä edelleen Bloom County ottaa kantaa ajankohtaisiin asioihin, yhä edelleen sarja on vasemmistoliberaalisti ilkeä konseraviivejä kohtaan, yhä vieläkin sen aika ajoin kaoottisessa kohelluksessa on paljon lämpöä ja välittämistä. Herkimmillään sarja on jättäessään jäähyväiset sekä aikoinaan odottamatonta fanipostia Breathedille lähettäneelle Harper Leelle että vain vähän aikaisemmin menehtyneelle David Bowielle.

Nykyään Breadhedin ei tarvitse välittää sanomalehtisarjojen painoteknisistä rajoituksista, joten ruutujen kokoa tai värinkäyttöä voi muokata sen mukaan mitä strippi vaatii, ja Breadhed käyttää tilaisuutta hyväkseen.

Reilun puolen vuoden verran strippejä sisältävä uusi albumi on (tietenkin) ohkaisempi kuin vanhat kaksivuotiset kokoelmat, mutta kyllä siinä lukemista riittää: ja mukana on, normaaliin albumityyliin, strippejä ja sivujuonia jotka puuttuvat netissä julkaistusta. Kyllä se rahalle vastinetta antaa. Mutta minähän olenkin fani, vaikkei minulla ole koskaan ollutkaan täytettyä Billiä tai Opusta, ei edes T-paitaa.

___
* Myös Bloon Countyn klassinen esikuva, Garry Trudeaun Doonesbury tuntuu olevan jonkinlaisessa jäähdyttelyvaiheessa. Ainakin netissä julkaistaan uutta enää sunnuntaisarjoina, arkistripit ovat kertausta sarjan historiasta.

Viikko liikkeellä

·

Reilun viikon verran ehdin käydä kotona vain nukkumassa, ja sitäkin vain kahtena yönä: muuten olin menossa eri puolilla Keski-Suomea (ja yhtenä iltana Helsinkiä) työ- ja harrastusasioiden parissa. Kaiken lisäksi liikkuminen tapahtui enimmäkseen ensin yhdeksän hengen pikkubussilla ja sitten ihan tavallisella farmariautolla, joissa itse istuin kuljettajan paikalla. Selkä alkoi viimeisinä päivinä jo ilmoitella, että nyt sopisi riittää: voin vain kuvitella, miten hirveää olisi joutua ajamaan autolla joka ikinen päivä.

Mutta matkat olivat vaivan arvoisia.

Ensimmäinen kohde olivat Järvilinnan toiset kääntäjäpäivät Laukaassa. Järjestävät tahot – Kääntäjien ammattiosasto KAOS ja Kauko Sorjosen säätiö – tarjosivat jälleen kolme ja puoli päivää antoisia keskusteluja, loistavaa seuraa ja kiinnostavia, opettavaisia ammatillisia haasteita meille osanottajille. Viime vuodesta poiketen päivien yleisötapahtuma oli ensimmäisenä päivänä, sunnuntaina, mutta emme me päässeet olemaan loppuakaan aikaa omassa kuplassamme. Koska päivien teemana oli lasten- ja nuortenkirjallisuus, maanantaina saimme seuraksemme laukaalaisia koululaisia suomentamaan – tai, jos tarkkoja ollaan, akuankantamaan – Pelle Peloton -sarjakuvaa. Tiistaina oli vuorossa toinen, muutamaa luokkaa vanhempi koululaisryhmä, joka pui kanssamme nuortenkirjojen tekstiä.

Erityisesti jälkimmäisellä ryhmällä oli meille paljonkin annettavaa. Hehän ovat, loppujen lopuksi, nuorten kielen asiantuntijoita, joita me keski-ikäiset tai keski-ikäistyvät suomentajat tarvitsemme saadaksemme kirjojen kielestä luontevaa, toimivaa ja sellaista, ettei se muutaman vuoden jälkeenkään vilise sellaisia sanoja tai sanontoja, jotka lukijan silmissä näyttävät antiikkisilta ja muodista menneiltä.

Yksi ryhmäläisistä huomautti, että kovin nuorisoslangihtava kieli kirjassa saattaa potkia itseään pahan kerran nilkkaan: jos vaikkapa laukaalainen nuori kokee, että kirjan teksti on sanastoltaan tai tyyliltään kovin helsinkiläistä, se saattaa tuntua toispaikkakuntalaisesta ylimieliseltä tai jopa halveksivalta – ja palata kirjaston hyllyyn lukemattomana. Suomentajat ottavat mielellään aineksia slangista ja nuorison kielestä, mutta sen suhteen on siis syytä olla varovainen.

Iltaohjelmassakin käsiteltiin kieltä ja kääntämistä, mutta kovin toisenlaisista näkökulmista ja paljon kevyemmällä, iloisemmalla otteella: käänsimme pikkulasten kuvakirjoja kielistä joita emme (todellakaan) osanneet, käänsimme (ja teimme) limerikkejä, väänsimme rap-runoriimejä ja uusia suomenkielisiä tekstejä vanhoihin englantilaisiin joululauluihin. Niitä myös esitettiin riemastuneelle yleisölle – ravintolassa, jossa meidän lisäksemme oli paikalla vain (ilmeisesti) merkkipäiväänsä juhliva aviopari. Toivottavasti heillä oli yhtä hauskaa kuin meillä.

Kääntäjäpäiviltä paluuta seuraavana iltana oli vuorossa Helsingin Taiteiden yö ja Villa Kivi, jossa ohjelmaa tarjosi oma kirjailijajärjestöni Helsingin kirjailijat. Villa Kiven ohjelmat ovat ennenkin vetäneet väkeä, mutta tällä kertaa tehtiin jotakuinkin ennätys. Jos ensimmäinen, sodanjälkeisen ajan kirjailijamaailmaa käsitellyt panelikeskustelu olisi kestänyt vielä vartin kauemmin, salissa ja salin viereisellä käytävällä olisi luultavasti pyörtyilty, eikä vain siksi että panelissa istui loistava, hurmaava ja sanavalmis Kirsi Kunnas. Väkeä vain oli niin paljon, ehkä liikaakin tilaan nähden.

Mutta illan mittaan tuli yhtä kaikki kuultua kiinnostavia keskusteluja sekä salin puolella että takahuoneessa, tavattua vanhoja tuttuja ja uusia tuttavuuksia. Minulla on onni olla alalla, jolla on todella mukavia kollegoja – ja tämä pätee sekä suomentajuuteen että kirjailijuuteen.

Sama pätee, itse asiassa, myös rakkaaseen harrastukseeni musiikin tekemiseen. Taiteiden yötä seuraavana aamuna matka vei, kait jo viidettätoista kertaa, Muusikoiden.netin jokakesäiseen miittiin. Pari päivää kului rattoisasti jutustellessa, huonoja vitsejä kuunnellessa, kuppia ottaessa ja musisoidessa. Tällä kertaa en ollut mukana yhdessäkään tribuutissa basistina, mutta kahdessa laulajana: tulkitsin tai ainakin ”tulkitsin” Juice Leskistä ja Kauko Röyhkää. Itseluottamukseni vokalistina on kasvanut melkoisesti keväällä alkaneiden laulutuntien myötä, mutta en voi silti kuin nöyränä kuunnella erinäisten paikalla olleiden toverien soitto- ja laulutaitoa sekä paneutumista. Vieläkin tärkeämpää on kuitenkin asenne: eivät kaikki esitykset menneet putkeen, eivät kaikki olleet kovinkaan hyviä (tai edes auttavia) siinä instrumentissa jota he olivat kuhunkin esitykseen soittamaan, mutta silti homma vedettiin läpi – tai naurettiin itselle ja vedettiin läpi. Ensi vuonna uudestaan.

Mutta tällä erää olen saanut katkoviivan katselusta tarpeekseni, enkä suostu toviin lähtemään postilaatikkoa kauemmaksi kuin korkeintaan jalan, pyörällä tai julkuneuvolla. Kohtapian niistä viimeksimainitulla, sillä Huvilateltassa on tänään kiinnostavaa musiikkia, jota en ole kuullut koskaan aikaisemmin. Mutta siitä, kenties, lisää huomenna.

Sunnuntaina Järvilinnaan, torstaina Villa Kiveen

·

Jo toiset Järvilinnan kääntäjäpäivät alkavat sunnuntaina Laukaan Taidekeskus Järvilinnassa (Järvilinnantie 213, Vihtavuori). Sunnuntain koko perheen yleisötapahtuma alkaa kello neljätoista.

Maanantain, tiistain ja keskiviikon me kääntäjät keskitymme kehittämään ammattitaitoamme laukaalaisten koululaisten kanssa. Tämän vuoden teemana on lasten- ja nuortenkirjallisuus, ja niiden erityisongelmia pääsemme ratkomaan kohderyhmän opastuksella.

Mutta eivät kirjalliset yleisötapahtumat siihen lopu. Ensi torstaina on Helsingin taiteiden yö, ja perinteiseen tapaan Helsingin kirjailijat järjestää kirjailijatalo Villa Kivessä ohjelmaa iltapäiväviidestä puolilleöin. Joskus kello 19 jälkeen paljastetaan myös, kenet palkitaan tänä vuonna Vuoden helsinkiläiskirjailijan kunniakirjalla.

Tänään on julkistettu Valtion kirjallisuustoimikunnan valinnat ensi vuoden kirjallisuuden ja kääntämisen apurahansaajista – ja määräaikaiset taiteilijaprofessuurit. Itse apurahansaajat saivat tiedon jo parisen viikkoa sitten, joskaan ilmeisesti eivät taiteilijaprofessorit, sillä ainakin toinen heistä kuuli asiasta yllättyneenä vasta tänään, kun onnitteluja alkoi sadella.

Omalta kohdaltani uusi yksivuotinen apuraha tarkoittaa, että toimeentulo kirjailijana on turvattu ensi vuoden loppuun saakka. Näissä hommissa se on melkoisen pitkä aika, aikamoista ylellisyyttä: vajaat 1700 euroa kuussa on kulttuurialan freelancerille kohtuullisen leveä leipä (vaikka siitä riemusta joutuukin vuoden mittaan maksamaan pari tonnia eläkemaksuja). Ei valittamista, siis. On taas vähän aikaa mahdollisuus keskittyä tarinoihin, ideoihin, teksteihin ja niiden toteuttamistapoihin. Uusia hankkeita on mielessä ja tekeillä, kunhan ensin saan Hunanin ensimmäisen editointikierroksen tehtyä pois pöydältä.

Paikka vailla itää ja länttä

·

Luin lapsena ja varhaisnuorena paljon löytöretkiä käsittelevää kirjallisuutta. Vaikutteille alttiiseen mieleen vetosi ajatus tuntemattomille seudulle tunkeutumisesta, kamppailusta luonnonvoimia, uupumusta, aliravitsemusta, sairauksia ja omia heikkouksia vastaan. Kyse ei ollut siitä, että olisin halunnut itse koetella henkistä ja fyysistä kuntoisuuttani äärioloissa: siinä iässä ihminen pitää täysin itsestään selvänä, että pärjäisi hyvin missä tahansa, ja itsestään selvänä myös, että jonakin päivänä itse on mukana – tai johtamassa – jossakin yhtä legendaarisessa hankkeessa. Paha vain, että jo 1960-luvulla suurin osa Maapallon paikoista alkoi olla jo käyty ja koluttu – lukuun ottamatta tietenkin kaikkea sitä Maapalloa, joka on vähintään kilometrin–parin paksuisen merivesikerroksen alla (eli suurin osa Maapallon pintaa) – mutta toisaalta avaruus näytti olevan aukeamassa urheille seikkailijoille aivan lähivuosina.

Myöhemmin, lukeneempana ja sivistyneempänä, olen tajunnut että iso osa ns. ”löytöretkistä” oli ensisijaisesti sadismiin asti väkivaltaisia ryöstö- ja orjuutusretkiä, ja mahdollinen tiedonhankinta ja tutkimustyö olivat korkeintaan pikku sivubonari. Maapallolla on kuitenkin yksi alue, jonne tehdyt tutkimusmatkat eivät ole koskaan olleet pois keneltäkään seudulla jo asuvalta, koska siellä ei ole koskaan asunut ketään ihmistä: Etelämanner, Antarktis. Seitsemännen maanosan tutkimus tuntui ikään kuin puhtaammalta ja tieteellisemmältä: alueelle oli ylipäänsä päästy vasta siinä vaiheessa kun silmitön vahvimman oikeudella ryöstäminen ei ollut eurooppalaisessa kulttuurissa enää niin ihailtua kuin Kolumbuksen, Magalhãesin ja Draken aikoina. Kaikkein kuuluisimpiin tutkimusretkiin liittyi sitä paitsi niin paljon seikkailuromantiikkaa ja tragediaa: Roald Amundsenin ja Robert Falcon Scottin retkikuntien ”kilpajuoksu” Etelänavalle, joka jälkimmäisten osalta päättyi hirveään, mutta hyvin dokumentoituun ja inhimillisessä sankaruudessaan yhtä kaikki romanttisen innoittavaan tragediaan.

Kari Herbertin ja Huw Lewis-Jonesin kirja Etelänapaa etsimässä (suom. Petri Kaipainen) antoi tilaisuuden piipahtaa uudelleen löytöretkien nostalgisessa maailmassa. Alkuteos on julkaistu Amundsenin ja Scottin tutkimusmatkojen satavuotisjuhlavuonna, mutta ilahduttavasti se antaa runsaasti tilaa myös muille merkittäville Etelämantereen tutkijoille James Cookin, Jules Dumond d’Urvillen ja James Clark Rossin ajoista aina moderniin napatutkimukseen asti. Erityisen runsaasti tilaa saa Scottin entinen retkikuntatoveri Ernest Shackleton, jota Scott ilmeisesti itse piti pahimpana kilpailijanaan, ennen kuin Amundsen sähkötti hänelle ja ilmoitti muuttaneensa suunnitelmiaan kesken laivamatkaa: hän ei ollutkaan lähdössä Pohjoiselle jäämerelle, kuten oli aikaisemmin suunnitellut, vaan aikoi päästä ensimmäisenä Etelänavalle.

Scottilla, Shackletonilla ja Amundsenilla oli monessa mielessä yhtä hyvät mahdollisuudet päästä navalle: kaikilla oli kokemusta aikaisemmilta Etelämantereen retkiltä, ja Shackleton oli vuonna 1909 päässyt vain 156 kilometrin päähän navasta, ennen kuin hän katsoi parhaaksi kääntyä paluumatkalle pohjoiseen. Tämä oli jatkossakin Shackletonille tyypillistä: hän onnistui huolehtimaan, että hänen johtamiensa retkikuntien jäsenet selvisivät hengissä kaikkein pahimmistakin kriiseistä. Niitä hänen tapauksessaan nimittäin piisasi: hän menetti tilaisuuden päästä ensimmäisenä navalle, mutta varusti pari vuotta myöhemmin retkikunnan kulkemaan Antarktiksen halki navan kautta. Tämä hanke epäonnistui, kun retkikunnan laiva Endurance murskaantui ahtojäiden paineessa ja Shackleton joutui muutaman miehensä kanssa purjehtimaan laivaveneellä lähes tuhannen kilometrin matkan Etelä-Georgian saarelle maailman myrskyisimmän meren halki voidakseen saada apua Antarktiksen puolelle jääneille tovereilleen. Kaikki saatiin pelastettua, ja Shackletonista tuli etenkin kotimaassaan Scottin ja Amundsenin veroinen sankari, ihan aiheesta.

Kirja valottaa myös retkikuntien työskentelyprosessia: kilpailuasetelmasta huolimatta Scottin ja Amundsenin retkikunnat eivät suinkaan rynnistäneet kohti napaa heti kun saivat jalkansa Antarktiksen kamaralle. Ei, molempien laivat saapuivat mantereelle jo vuoden 1911 alussa, Antarktiksen loppusyksyn aikana, ja miehistöt viettivät jäätävän talven eteläisen napapiirin myrskyjen, nelikymmenasteisten pakkasten ja pimeiden, auringottomien päivien keskellä.

(Retkikunnat itse asiassa kohtasivat toisensa etäältä molempien hakeutuessa syksyllä sopiviin lähtöpaikkoihin Rossin jäähyllyn lähistöllä.)

Jo aikaisemmat retkikunnat olivat kokeneet loputtoman yön musertavan fyysisen henkisen vaikutuksen miehiin, joilla ei ole juuri muuta mahdollisuutta kuin viettää kaikki aikansa pienissä, häthätää kyhätyissä majoissa syömässä säilykeruokaa, koska ulkopuolen pimeydessä riehuvat talvimyrskyt tekevät ulosmenemisestä hengenvaarallista hulluutta. Scottin ja Amundsenin aikaan retkikunnat osasivat jo varautua siihen, että Etelämantereella joudutaan ehkä olemaan parikin vuotta: kesän tulo ei välttämättä tarkoita sitä että laivalle – jos se ei ole jo tuhoutunut – löytyisi jäävuorten ja myrskyjen välistä minkäänlaista väylää kohti lauhkeampia vesiä.

Sekä Scott että Amundsen olivat täydentäneet omia naparetkikokemuksiaan Fridtjof Nansenin kaltaisten muiden pohjoisen ja etelän jäätiköillä liikkuneiden veteraanien neuvoilla ja kokemuksilla. Heidän välilleen muodostui kuitenkin ratkaiseva ero: Amundsen noudatti neuvoja, Scott ei. Koiravaljakoiden sijaan englantilaiset luottivat paksuun hankeen täysin sopimattomiin poneihin, huonosti toimivaan traktoriin ja siihen, että urholliset britit jaksaisivat itse vetää rekiä, joissa heidän tarvitsemansa ruoka ja muut tarvikkeet matkustivat. Heillä oli suksia, mutta harva heistä oli koskaan hiihtänyt. Erinomaisen hiihtotaitoisilla norjalaisilla oli kunnolliset koiravaljakot ja jokseenkin suomeilematon koirapolitiikka: sairastuneet tai heikkoon kuntoon joutuneet koirat tapettiin ja syötettiin jäljellejääneille vetojuhdille.
TerraNova2
Kartta: Wikimedia Commons

Kuten kirja kertoo, naparetki on myöhemmin toteutettu onnistuneesti Scottin retkikunnan varusteiston ja kokoonpanon täydellisellä jäljitelmällä ilman että kukaan on kuollut tai edes sairastunut. Scottilla oli siis kaikki mahdollisuudet selvitä, ellei hänellä olisi ollut tuhoisan huono onni. Hänen retkikuntansa pääsi liikkeelle tukikohdasta Antarktiksen keväällä viikkokausia Amundsenin miesten jälkeen, ja heidän reitillään sattui olemaan jopa Etelämantereeksikin tavattoman huono sää. Heidän mielialaansa vaikutti epäilemättä tuhoisasti sekin, että kun he lopulta viikkokausien taivalluksen jälkeen pääsivät puolimatkan etapilleen – Etelänavalle – he näkivät sinne kuukautta aikaisemmin pystytetyn Norjan lipun. Ja, kuten tunnettua, Scott ja kaksi hänen viimeistä elossa ollutta toveriaan menehtyivät vain kahdeksantoista kilometrin päässä etukäteen valmistellusta muona- ja tarvikevarastosta 30. maaliskuuta 1912. Heidän ruumiinsa löysi retkikunnan satamapaikan miehistöstä koottu etsintäretkikunta joitakin viikkoja myöhemmin. Vainajien alta teltasta löytyi myös viimeiseksi jääneen Scottin päiväkirjat, jotka kertoivat viisikosta kolmikoksi kutistuneen ryhmän tuskaisasta kuolinmarssista, toveruudesta ja henkilökohtaisista uhrauksista: lähes liikuntakyvytön Lawrence Oates oli eräänä iltana ilmoittanut ”Menen ulos ja viivyn hetken” ja lähtenyt teltasta lumimyrskyyn neljänkymmenen asteen pakkasessa ollakseen heikentämättä toveriensa selviämismahdollisuuksia – turhaan.

Tässä vaiheessa Amundsen miehineen oli jo päässyt Uuteen Seelantiin ja sulkeutunut hotellihuoneeseensa torjumaan maailman lehdistön haastattelupyyntöjä.

Monessakin mielessä Amundsenin saavutus, Scottin tragedia ja Shackletonin retkikunnan epäonnistuminen päättivät Antarktiksen tutkimuksen ”sankarikauden”. Järjestelmällisempi tutkimus pääsi kunnolla käyntiin vasta 1920–30-luvuilla, jolloin retkikuntien apuna oli jo modernimpaa tekniikkaa, kuten lentokoneita.  Herbert ja Lewis-Jones käyvät läpi tutkimusten historiaa aina 2000-luvulle asti, jolloin Etelänavalla toimii jo kolmas pysyvä tutkimusasema (aikaisemmat ovat hautautuneet lumeen ja hävitetty vaarallisina) ja varakkaammat turistit voivat päästä ihmettelemään punavalkoista tolppaa suorilla lennoilla. Reellä, suksilla tai jalkapatikassa navalla kulkevat enää vain ekstreme-harrastajat. Mantereen rannikolla Scottin ja muiden tukikohtien satavuotiaat mökit ovat silti yhä paikoillaan, ja niiden hyllyillä saattaa nähdä jopa alkuperäisten retkikuntien säilyketölkkejäkin: hyytävässä ilmastossa muonavarat ja pakkaukset rapistuvat hyvin hitaasti.

Etelänapaa etsimässä on komea, hienosti taitettu kirja, juuri sellainen kuin löytöretkikirjan pitää minusta ollakin. Yksi iso puute siinä tosin on: siitä puuttuu kunnollinen Antarktiksen kartta. Sivuille ja tekstin alle on tosin taitettu useitakin vanhoja karttoja ja karttaluonnoksia, mutta niistä on paha seurata paikannimiä tai hahmottaa eri retkikuntien reittejä.

Silti tässä kirjassa on samaa lumovoimaa kuin kauan sitten lukemissani löytöretkikertomuksissa: Antarktiksen tutkimuksen myöhäisyydestä on sitä paitsi se hyöty, että alkuperäisiltä retkiltä on käytettävissä melkoiset määrät erittäin laadukasta valokuvamateriaalia. Vaikka omat haaveet löytöretkeilystä ovat jääneet lapsuudenmuistoiksi eikä vaikuta siltä että olisi varaa koskaan käydä edes Antarktiksen rannikkoristeilyllä, Etelänapaa etsimässä on mainio keino virtuaalimatkailla niin ajassa kuin paikassa.

 

Taas ohi on con

·

Vuoden 2016 Finncon päättyi pari tuntia sitten Tampereen yliopiston juhlasalissa yhteislauluun järjestävän conitean syntymäpäiväsankarijäsenen kunniaksi. Järjestäjät, turvamiehet, teknikot, vänkärit ja muut viikonlopun vaapaaehtoistöitä paiskineet sekä osa esiintyjistä on siirtynyt ansaitusti  rentoutumaan perinteiseen dead dog partyyn. Itse päädyin kuitenkin viettämään rauhallista iltapuhdetta majapaikassa, lueskelemaan, pakkailemaan steampunk-kitaraa ja muita esiintymistarpeitani.

Omaa ”Kirjailija ja steampunk-kitara” -esitystäni minun on paha arvioida: mitään suurempia mokia ei tullut tehtyä, yliopiston juhlasalin Aalto-koulukunnan akustiikka aiheutti haasteita, mutta muutama esityksen nähnyt tuli jälkeenpäin kiittämään, joten ei kai se sitten ihan kamalaa kuunneltavaa ollut. Tuossa oikealla puolella Facebook-appletissa pitäisi näkyä linkki Iivari Koutosen kuvaamaan minuutin katkelmaan, jossa Hunan-romaanin tekstiä luetaan ensi kertaa ateljeekriitikko- ja kustannustoimittajapiirin ulkopuolella.

Tämänpäiväinen ”Music in SF –  Bowie & Prince In Memoriam” -paneeli oli puolestaan mainio tapaus. En tiedä sanoinko itse paneelissa mitään tähdellistä, mutta koska panelistikumppaneilla, kunniavieras Catherynne M. Valente, Suzanne van Rooyen ja ennen kaikkea upea puheenjohtajamme Cheryl Morgan toivat keskusteluun niin paljon hyviä huomioita, saatoin joukossa kuunnella sujuvasti. Harvoin olen ollut paikalla paneelikeskustelussa, jonka aluksi koko sali laulaa mukana David Bowien ”Starmanin” kertosäettä!

Bowie ja Prince ovat oikeastaan hyviä symboleja koko tapahtuman monipuolisuudelle ja -muotoisuudelle. Coniyleisön ja -esiintyjien joukossa heiluvat sulassa sovussa transihmiset ja cis-heterot, scifistit ja fantasiafanit, kirjallisuudentutkijat ja cossaajat. Ohjelmakarttaan mahtuu tukevaa tiedettä ja keskiaikatanssiesityksiä, paneelikeskusteluja ja runotyöpajoja.

Naamiaiskilpailu kuuluu tietysti Conin perinteisiin, eikä pettänyt tälläkään kertaa. Ei voi kuin ihailla sitä työmäärää, vaivaa ja huumorintajua jota niin monet ihmiset ovat valmiita laittamaan asuihinsa. Oma kärsivällisyys ei riittäisi kuin kampaamaan tukan brylcreemillä päätä myöten, pistämään päälle kokomustan puvun sekä mustat, ihonmyötäiset hansikkaat ja kiinnittämään rintapieleen Ψ-merkin. Jos minulla olisi tukkaa, siis.

Mutta päätän tämän raportin tähän minkä näin tänään ensi kerran yhden hengen bimbopaneelissa.

Ihan pian on Con

· 2 kommenttia ·

Suomen suurin epäkaupallinen* kirjallisuustapahtuma Finncon 2016 alkaa ylihuomenna. Nyt viimeistään on aika varata bussi- tai junaliput, etsiä majapaikka ja kiirehtiä Tampereelle.

Ohjelmakarttaa tarkastellessa lukutaitoinen huomaa, että minut voi bongata (käytäväkeskustelujen ja iltabileiden ohella) kahdesta ohjelmanumerosta:

Lauantai 2. heinäkuuta kello 16–17, Juhlasali:
Kirjailija ja steampunk-kitara

– Pari laulua ja katkelmia kirjoista ”steampunk-kitaran” (eli metallikoppaisen resonaattorikitaran) ja efektien säestämänä. Tästä tulee ensimmäinen tilaisuus kuulla jotakin Hunanista, sillä setti alkaa pikkuriikkisellä pätkällä tulevaa kirjaa. Setti päättyy puolestaan eräänlaiseen aasinsiltaan seuraavan päivän ohjelmasta:

Sunnuntai 3. heinäkuuta kello 14–15, Luentosali A3:
Music in Science Fiction and Fantasy – Bowie & Prince

– Kunniavieras Catherynne M. Valente, J. Pekka Mäkelä, Suzanne van Rooyen ja paneelin puheenjohtaja Cheryl Morgan keskustelevat (englanniksi) kahdesta vastikään edesmenneestä musiikin jättiläisestä, jotka molemmat näyttivät ja kuulostivat siltä kuin olisivat… pudonneet Maahan jostakin toisesta maailmasta.

Ohjelmanumero ykköseni ansiosta tavallisestikin vähän kaoottinen työhuoneeni on näytänyt tällä viikolla tavallistakin kaoottisemmalta, ja kannan Tampereelle melkoisen määrän metallia ja elektroniikkaa. Mutta itsepähän ryhdyin.

___
* ”Epäkaupallinen” siinä mielessä, että kyseessä ei ole kirjamessut tai muu sellainen tapahtuma jossa ensisijainen tarkoitus on myydä ja ostaa kirjoja – tai että järjestävät tahot saisivat uuraasta työstään palkkaa. Tokihan Conissakin on myyntipisteitä, on paljonkin, mutta myyminen ja ostaminen on oheistoimintaa, ei tapahtuman perimmäinen tarkoitus. Toki tapahtumassa puhutaan myös elokuvista, televisiosta ja musiikista, mutta kirjallisuus on aina ollut tukevasti keskiössä.

Facilis descensus Averni

·

Mikä olisikaan mainiompaa luettavaa kauniina alkukesän päivänä kuin romaani, jossa laskeudutaan peninkulmien syvyyksiin maan poveen?

Jules Vernen klassikko Matka maan keskipisteeseen (alkuteos 1864, Pentti Kähkösen suomennos 1974) tuli nuorna luettua useampaankin kertaan, enkä ole ainoa: oma nykyinen kappaleeni on kolmas painos vuodelta 1975, eikä suomennos ole edes ensimmäinen. Tarinan pääpiirteet olivatkin aika hyvin mielessä siinä vaiheessa, kun seisoimme Snæeffelsnesin kamaralla ja katselimme vanhaa tulivuorta, jonka kraaterin kautta professori Lidenbrock, hänen veljenpoikansa Axel* ja heidän islantilainen oppaansa, haahkanpyytäjä Hans Bjelke laskeutuvat matkalleen syvälle maan poveen. Matka ei osoittaudu mutkattomaksi, ja jokunen yllätyskin matkan varrella kohdataan, kuten suomennoksen kanteen valittu vanha kivipiirros vihjaa.

Jules Vernen yksi kirjallinen tavoite oli valistaa lukijoitaan tieteen uusimmista saavutuksista, ja tämä aspekti on hyvin esillä tälläkin kertaa. Kirjassa puhutaan paljon geologiasta ja paleontologiasta, mineraaleista, kivilajeista ja fossiileista: kirjan lopun sanasto/hakemisto valaisee nykylukijalle viehättävän vanhahtavaa terminologiaa.

Sataviisikymmentä vuotta vanha ajankohtainen tiede on toki perin vanhentunutta: Alfred Wegener esitti mannerliikuntoteoriansa vasta puoli vuosisataa myöhemmin ja kesti jotakuinkin toiset puoli vuosisataa, ennen kuin teorialle lakattiin nauramasta. Vernen aikaan vuoristojen katsottiin olevan ryppyjä, joita maankuoreen syntyi kun Maa jäähtyessään kutistui, ja tulivuorten synnystä ja toiminnastakin esitettiin varsin vinkeitä teorioita. Myös lämpötilan kohoaminen alaspäin kohti Maan sisuskaluja mentäessä oli vasta teoreetikkojen kiistelynaihe, ja antoi Vernelle oivan tilaisuuden leikitellä teorioilla ja niiden mahdollisilla vaikutuksilla sankareiden vaiheisiin.

Olin itsekin vallan kiinnostunut kirjan tieteellisistä aiheista jo ensimmäisten lukukertojen aikaan, mutta ennen kaikkea luin sitä lumoavana seikkailukertomuksena. Sellaisena se toimii vieläkin: Kähkösen suomennos rullaa oikein mukavasti, ja hänen mukaan ottamansa vanhahtavuudet tuovat nykylukijalle mukavaa epookin tuntua. Samoin on epookin tuntua tietysti kirjan perusasetelmassa: ”varsin eteväksi mineralogiksi” kuvattu Axelin morsian Grauben jää itsestäänselvästi odottelemaan kotiin, kun hänen sulhasensa lähtee matkalle kirjaimellisesti tuntemattomaan maailmaan. Se mitä nuoresta naisesta muuten kerrotaan antaa nykylukijan silmään kuvan paljon paremmasta ja luotettavammasta löytöretkeilijäkandidaatista kuin hermoherkkä ja ailahteleva Axel.

Nyt luettuna kirjassa ja ennen kaikkea sen Islanti-osuudessa on tietysti paljon kiinnostavaa ajan ja paikkojen kuvausta: pitkälti edeltävien vuosikymmenien matkakirjailijoiden tekstien varassa operoinut Verne tekee kuvailuissaan muutaman asiavirheen ja sortuu siellä täällä infodumppaukseen epäoleellisista asioista, mutta yhtä kaikki hän laittaa retkueensa matkaamaan Snæffelsnesin niemelle jotakuinkin samaa reittiä mitä me taannoin kuljimme: hänen aikaansa matka tosin kesti monta päivää jalan, hevosella ja lautoilla siinä missä me sujautimme sinne parissa tunnissa siltoja ja vuonojen alle louhittuja tunneleita myöten bussilla – jossa tosin oli suomalaisiin normeihin nähden melkoisen korkea maavara. Väkeä ja asutusta on nykyään paljon enemmän, mutta kyllä Vernen kuvaukset sammaleisista laavakentistä tunnistaa samoiksi tienoiksi joita on itse juuri katsellut.

(Yksi kirjan maamerkeistä oli tosin tullut nähtyä jo kolmisenkymmentä vuotta sitten: kirjan sankareiden odotellessa Kööpenhaminassa Islannin-laivan lähtöä setä Lidenbrock vie korkeanpaikankammoisen Axelin ”kuilukurssille” Vor Frelsers Kirken torniin: helposti tunnistettava torni ulkopuolisine kierreportaikkoineen sattui silmään ollessani aikoinaan ensimmäisellä Roskilden festivaalireissullani: se sijaitsee aivan Christianian vapaakaupungin lähellä.)

Kaiken kaikkiaan tämä sataviisikymmentäkaksivuotias tieteisromaani on kestänyt aikaa yllättävänkin hyvin tiedeosuutensa vanhentuneisuudesta huolimatta. Eihän se ole mikään suunnattoman monitasoinen kirjallinen timantti, vaan rehellinen ja suhteellisen suoraviivainenkin seikkailukertomus – jonka loppuvaiheet, monien seikkailukertomusten tavoin, tuntuvat aikaisempaan tempoon verrattuna kovin hätäisiltä – mutta sellaisenaan vallan mukavaa, kevyttä luettavaa.

___
* Ei siis sisarenpoika, kuten edellisessä bloggauksessa väitin. Niin hyvin tarina ei ollut mielessä.