Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Pitkästä aikaa tarjoan teille omatekemää musiikkia. Minulla on tapana väkertää onnistuneina pitämistäni lauluista kymmeniä versioita ennen kuin olen tyytyväinen (tai riittävän turhautunut) lopputulokseen. ”Sivullinen” on kuitenkin versionumeroltaan I. Se syntyi tavallaan pastissina Chris Whitleyn hienosta ”Poison Girlistä”. Teksti syntyi vasta lopuksi: nimi ”Sivullinen” oli kyllä alusta lähtien valmiina ja koronaa sivuava teema, mutta tekstin kirjoitin pariinkin kertaan uusiksi. Itse asiassa olin kuvannut videonkin ennen kuin teksti oli lopullisessa kuosissaan.
(Video piti kuvata ennen kuin tontinrajan puiden lehdet olivat kasvaneet niin pitkiksi että ne peittivät takana olevan puiston kokonaan.)
Sain pitkästä aikaa väkerrettyä uuden laulun. Äänitystulos saapuu nyt teidän kuultavaksenne.
Laulu juontaa juurensa Muurahaispuun unijaksoon, jota olen lausunut kitaran ja viivepedaalien säestyksenä jo muutaman vuoden ajan. Tuli mieleen väkertää teemasta ”oikea” laulu, jonka voisi ehkä upottaa lausutun katkelman lomaan, mutta kun tämä laulunväkerrelmä on sitten tämänhetkisessä kuosissaan yli kahdeksanminuuttinen, kokonaisuudesta saattaisi tulla vähän turhan pitkä kokonaisuus.
Laulun aloittava kellontikitys on joka tapauksessa äänitetty alkuaan vuoden 2012 Finnconin kunniavierasesitystä varten. Äänessä on meidän keittiömme seinäkello, jonka kanteen teippasin kontaktimikrofonin. Sointukulun ideoita pohdiskelin alkuaan jo kesällä, mutta laulun teksti, perusrakenne ja lopullinen soinnutus syntyivät kuitenkin vasta eräänä iltana Anttolan kuntoutusviikkojen aikana. Tänään kuultava äänitys on syntynyt pikku hiljaa sen jälkeen. Tietyssä mielessä tämä versio kappaleesta sulkee eräänlaisen ympyrän: siinä kuullaan loppukesästä valmiiksi saamani viisikielisen basson ja syksyn kirjamessuilta ostamani akustisen, teräskielisen kitaran ohella Korg A3 -multiefektilaitetta, jonka hankin käytettynä silloisen Kyyria-yhtyeen kitaristilta Mikaelilta parisenkymmentä vuotta sitten. Kyseisen efektilaitteen tuottamien pitkien viiveiden säestämänä äänittelin aikoinaan leijuvia, pyörteileviä kitaraimprovisaatioita, jotka sittemmin johtivat minut tekemään teatterimusiikkia – ja vielä myöhemmin innoittivat käyttämään kitaraa ja efektilaitteita kirjankatkelmien lausumisen säestyksenä.
Vaikka omissa kirjoissani tämä versio kulkee vielä otsikolla ”luonnos” – teen siitä varmaankin uuden version sitten kun rupean työstämään tosissani seuraavaa Studio Yrttimaa -levyä – se näyttää kohtuullisen mutkikkaalta ja työläältä kokonaisuudelta, kun sitä tarkastelee äänitysohjelman ikkunoissa:
(Musiikin äänittäminen on yksi niistä syistä, miksi tykkään siitä että tietokoneessa on useampi, iso, leveä ja lavea näyttö.)
En ole ihan tyytyväinen tekstiin, miksaukseen enkä kokonaisuuteenkaan, joten kuulen mielelläni kommentteja, kehuja, ideoita ja kritiikkiä.
Parissakin seuraamassani sarjakuvablogissa on palattu toisinaan lapsuuteen ja julkaistu lukijoiden ihailtavaksi niitä piirroksia, mistä sarjakuvabloggaajan ura on urjennut. Niinpä tuli mieleeni tehdä sama temppu, mutta musiikilla. Aina silloin tällöin, etenkin kun olen tullut hommanneeksi edellistä paremman äänikortin tai oppinut jotakin uutta äänenkäsittelyn suhteen, kaivelen esiin vanhat neliraitakasettinauhurillani äänitetyt demonauhoitukset ja rupean suunnittelemaan niiden restauruointia ja miksaamista entistä ehommaksi. Nyt tuli vain mieleeni kiusata näillä nauhoituksilla teitäkin, hyvät lukijat – ja testata samalla flash-soittimen upottamista blogiin.
Aloittajan kunnian saakoon ainakin tekstinsä suhteen ydinturma-apokalyptinen pläjäys nimeltä ”Hyvästi maa”, joka on äänitetty 14. marraskuuta 1986:
Olimme silloisen avovaimoni kanssa muuttaneet pari kuukautta aikaisemmin viidentoista neliön soluhuoneesta suorastaan ylellisen väljältä tuntuvaan kaksioon Itäkeskuksen Kauppakartanonkujalla. Jälkeenpäin olen pohtinut, mahtoiko talon sähköissä(kin) olla jotakin vikaa: useimpiin kyseisessä asunnossa äänitettyihin demoihin ilmestyi väistämättä inhottavia rapsahduksia. Samalla neliraiturilla pari vuotta myöhemmin sivaripaikassani Muhoksella äänitetyt demot ovat rapsahduksettomia.
Äänityskalusto oli yksinkertainen: c-kasettia käyttävä, VestaFire-merkkinen halpa neliraitanauhuri, rumpukone (Yamaha RX21), Audio-Technican mikrofoni, basso (sama nauhansa menettänyt Rickenbacker joka minulla on vieläkin) ja sähkökitara, kaunis yksimikkinen Telecaster-kopio. Lisäksi minulla kuulostaa olleen jonkinlainen kitaraefektilaite ja jonkinlainen kaikulaite.
Olin äänittänyt samasta kappaleesta aikaisemman version kuukautta aikaisemmin, mutta mokannut äänitysprosessissa niin, että kitara- ja lauluraidoilla kuuluvat basso- ja rumputaustat läpi. Oli minulla muutenkin taipumusta äänitellä samoja lauluja uudelleen kerran toisensa jälkeen, mutta mokan vuoksi tämän laulun aikaisemman version miksaaminen oli miltei mahdotonta, joten avokin viettäessä viikonloppuaan vanhempiensa luona (luultavasti) vietin itsekseni laatuaikaa tekemällä siitä uuden version.
Prosessi lähti rumpukoneen ohjelmoinnista tahti kerrallaan, mihin menikin aina melkoinen tovi. Ensimmäinen äänitysrupeama alkoi siitä, että pistin rumpukoneen toistamaan ohjelmoitua komppiaan ja soitin samalla sisään myös basson tai komppikitaran. Tämä täytti neljästä raidasta kaksi (koska halusin pitää rummut stereona). Seuraavaksi oli vuorossa ns. pingpong-äänitys, eli kahden äänitetyn raidan toistuessa soitin komppikitaraosuuden (tai basson) ja äänitin tämän kaiken kahdelle vielä tyhjänä olevalle raidalle. Lopuksi alkuperäinen komppiraitapari uhrattiin laulu- ja soolokitaraosuuksille, jolloin aikaisempi äänitys pyyhkiytyi tietenkin pois.
Lopputulos miksattiin sitten tavalliselle kasettidekille stereoksi, ja miksatessa käytössä oli samat efektit kuin äänittäessä. Alkuperäinen miksaus ei ole enää tallessa, olen viisaasti aikanaan ajatellut että alkuperäinen neliraitaäänitys kannattaa mieluummin pitää tallessa.
Kuunnellessani ”Hyvästi maata” etenkin sinä aikaisempana, epäonnistuneena versiona tulin ajatelleeksi, että siinä on hyvin paljon samaa kuin Talking Headsin ”Wild Wild Lifessä”, vaikka kappaleen tunnelma onkin toisenlainen. Nykykorvin kuunnellen toinen ilmeinen lähde olisi Musta paraati, mutta sitä bändiä en kyllä kahdeksankymmentäluvulla juurikaan kuunnellut kuin radiosta. Rumpukoneen tarkka, mutta grooveton komppaus tietysti vie ajatuksia muutamaa vuotta aikaisempiin rumpukonevetoisiin orkestereihin.
Koetin pitää tuoreen uusmiksaukseni suhteellisen uskollisena alkuperäisen laulun hengelle, joskin nyt oli käytettävissä muutamia jippoja ja efektejä joista en tuohon aikaan osannut edes haaveilla. Ja, kaikeksi onneksi, audioeditori jolla oli mahdollista häivyttää suurin osa niistä riesarapsahduksista jokseenkin kuulumattomiin.
