Kategoria: Kiina

Hieman Kiinan historiaa

·
Kuva: Eva Isaksson

Eilen illalla järjestettiin Hunanin pienimuotoinen julkistustilaisuus perinteikkäässä Kirjailijatalo Villa Kivessä. Aloitin illan pienimuotoisella esityksellä Kiinan 1900-luvun alkupuolen historiasta, koska arvelin – ilmeisesti aivan oikein – että kovin moni läsnäolija ei ole aiheesta kovin hyvin perillä. Tässä pieni tiivistelmä esityksen pääkohdista.

1900-luvun taitteessa Kiina oli muodollisesti suvereeni keisarikunta, mutta käytännössä suuri osa maata oli eurooppalaisten valtioiden (sekä Japanin ja Yhdysvaltain) hyödynnettävissä. Jangtse-joella partioi säännöllisesti englantilaisia tykkiveneitä valvomassa, etteivät paikalliset pääsisi häiritsemään brittien oikeutta hyödyntää mielensä mukaan Kiinan raaka-ainevaroja ja käytännöllisesti katsoen ilmaista työvoimaa. Ymmärrettävästi tämä katkeroitti Kiinan nousevaa sivistyneistöä, ja maassa oli lukuisia eurooppalaisvastaisia liikkeitä. Eräs ryhmittymä havitteli esimerkiksi Hunanin maakunnan itsenäistymistä niin, että uusi, kiinalaisten hallitsema Kiina voitaisiin aikaa myöten rakentaa tämän muita vähän vähemmän ”tahrautuneen” alueen ympärille.

Vuonna 1912 lapsikeisari Pu Yi lopulta syrjäytettiin ja Kiinasta muodostettiin tasavalta. Valtion johtoon nousi lääketieteen tohtori Sun Yat-sen, joka oli viehättynyt utopistisen sosialismin ajatuksista. Hänen asemansa oli kuitenkin huteralla pohjalla, sillä suurin osa Kiinaa oli erilaisten aseistettujen ryhmittymien (ja ulkovaltojen joukkojen) hallussa. Tästä syystä kenraali Yuan Shikaista tuli tohtori Sunin tärkeä liittolainen. Vähitellen Yuan syrjäytti ensimmäisen maailmansodan keskellä horjahtelevan tasavallan hallituksen ja nimitti lopulta itsensä Kiinan keisariksi. Hänen kannatuksensa oli siinä vaiheessa ehtinyt menettää kannatuksensa jopa oman armeijansa keskuudessa, ja keisarikunta jäi vuoden mittaiseksi: Yuan joutui luopumaan vallasta ja menehtyi vuonna 1916. Sun palasi tasavallan johtoon, mutta käytännössä hänen ja Kuomingtang-puolueen johtama maa käsitti vain osia Kiinan eteläosista. Muu maa oli lukuisten ns. sotaherrojen hallinnassa, ja keskellä monen eri osapuolen sisällissotaa.

Sunin menehdyttyä maksasyöpään 1925 Kuomingtangin ja Kiinan johtoon nousi kovaotteinen kenraali Tšiang Kai-šek, joka alkoi muutaman vuoden kuluessa puhdistaa brutaalein ottein Kuomingtangia sosialisteista ja muista vasemmistolaisista. Ensimmäisessä puhdistusaallossa vuonna 1927 murhattiin lähes miljoona ihmistää, seuraavien vuosien kuluessa tapettiin tai näännytettiin nälkään vielä pari miljoonaa lisää. Sisällissota sotaherroja vastaan vaimeni 1930-luvun alussa, mutta kommunistivainot jatkuivat. Vähitellen Tšiangin joukot onnistuivat karkoittamaan kommunistit keskisestä Kiinasta luoteiseen Shaanxin maankuntaan, johon muodostui Neuvostoliiton tuella jonkinlainen hutera kommunistinen valtio. Parivuotisesta vetäytymisestä luoteeseen tuli sittemmin osa Kiinan Kommunistisen puolueen mytologiaa, ja se on saanut nimen ”Pitkä marssi”.

Chinese civil war map 03

Taistelu kommunisteja vastaan oli Tšiangille tärkein sotilaallinen tavoite, ja Japani saattoi jokseenkin ongelmitta valloittaa Mantšurian ja perustaa sinne Mantšukuo-nimisen vasallivaltion, jonka nukkehallitsijana toimi Kiinan entinen keisari Pu Yi. ”Japanilaiset ovat pelkkä ihosairaus, kommunistit sydämen sairaus”, kerrotaan Tšiangin sanoneen.

Keskisen Kiinan tilanteen rauhoittuminen salli joka tapauksessa lähetystyön jatkumisen myös luoteis-Hunanissa, jonne saapui 1930-luvun alkupuolella englantilaisten suojatteina myös runsaasti suomalaisia lähetystyöntekijöitä, muun muassa Hunan-romaanin keskeinen henkilö, (tuleva) kummitätini Helvi Söderman.

Tilanne muuttui dramaattisesti loppukesällä 1937, kun Japani hyökkäsi Shanghaihin ja eteni vähitellen Jangtsea ylävirtaan. Joulukuussa sortui tasavallan pääkaupunki Nanjing. Kaupungin valtaus oli eräs toisen maailmansodan raa’immista ja silmittömimmistä yksittäisistä siviiliväestön murha- ja raiskausoperaatioista. Netistä löytyy runsaasti japanilaisten itsensä ottamia valokuvia sotilaidensa toiminnasta, mutta en linkitä niitä tähän. Huomattavaa on, että japanilaiset ylpeilivät alkuun toiminnallaan täysin avoimesti. Maan lehdistön hehkuttama kuvamateriaali ja raportit aiheuttivat kuitenkin kansainvälistä kohua, ja hillitäkseen sotilaiden riehumista Japani perusti heille bordelleja. Paha vain, että bordelleihin viedyt kiinalaiset ja korealaiset ”lohtunaiset” olivat yhtä vähän vapaaehtoisia kuin muut raiskausten uhrit.

Hunanin pikkukaupungeissa toimineilta lähetystyöntekijöiltä Japanin hyökkäys käytännössä sulki ulospääsyn Kiinasta: kunnollisen maantieverkoston puutteessa käytännössä ainoa kelvollinen kulkureitti olisi nimittäin ollut juuri Jangtse-joki, sillä rautateitä oli vähän ja sitä paitsi Japani miehitti nopeasti muutkin merkittävät satamakaupungit. Kiinan tasavallan käytännössä ainoaksi huoltoreitiksi jäi ns. Burman tie, jota turvaamaan tuli seuraavien vuosien aikana lukuisia ulkomaalaisia vapaaehtoisryhmittymiä. Niistä tunnetuin joukko olivat ”Lentävät tiikerit”, amerikkalaislentäjien osasto, joka maalasi P-40 Warhawk -hävittäjiensä öljynjäähdyttimiin, epäloogisesti, valtavan hainkidan.

Hells Angels, Flying Tigers 1942.jpg
By R. T. Smith, copy at SDASM Archives – R.T. Smith Autographed AVG
Uploaded by PDTillman, Public Domain, Link

Tilanne muuttui jälleen joulukuussa 1941, jolloin Japani hyökkäsi Pearl Harborin laivastotukikohtaan Havaijilla ja Yhdysvallat liittyi toiseen maailmansotaan. Samalla loppui yleinen naureskelu kiinalaisten vaikeuksille puolustaa kotimaataan japanilaisten hyökkäykseltä: muutamien kuukausien kuluessa Britannian, Ranskan, Hollannin, Australian ja Yhdysvaltain puolustus Kaakkois-Aasian ja läntisen Tyynenmeren alueella olevilla alueillaan romahti jotakuinkin täydellisesti.

Suomalaiset lähetystyöntekijät olivat entistä vaikeammassa tilanteessa. Japanin joukkojen eteneminen Jangtsen ylävirtaan ja Hunanin pääkaupungin Changshan tietämiin asti toi sodan ja pakolaiset heidän työalalleen. Toisaalta Suomi oli mantereen toisella laidalla sodassa Neuvostoliittoa vastaan Saksan ja siten myös Japanin liittolaisena. Näin ollen suomalaiset olivat kiinalaisten kannalta vihollismaan kansalaisia. Paikallisviranomaisten ja siviiliväestön kannalta lähettien työ kouluissa ja sairaaloissa oli kuitenkin niin tärkeää, että jotakuinkin kaikki löysivät itselleen riittävän vaikutusvaltaisia takaajia, joten työ jatkui, vaikkakin aikaisempaa vaikeammissa oloissa ja toistuvien ilmapommituksien keskellä.

Seuraavien parin vuoden kuluessa Japanin ensin voittamattomalta vaikuttanut sotakoneisto alkoi hyytyä ja lopulta maa antautui syyskuun alussa 1945. Tämä merkitsi myös, että Kiinan miehitetyt alueet palautuivat takaisin tasavallan hallintaan – ja sisällissota alkoi saman tien uudelleen. Tšiang Kai-šekin ja Kuomingtangin joukkojen toiminta edeltävien kahdenkymmenen vuoden mittaan oli kuitenkin pitkälti rapauttanut tasavallan (tai, käytännössä, diktatuurin) kannatuksen kansan keskuudessa. Nationalistiarmeijan taistelutaktiikan pahamaineisimpia tempauksia oli Keltaisen joen patovallien räjäyttäminen Zhengzhoun lähellä vuonna 1938: tämä hidasti toki hieman japanilaisten etenemistä, mutta samalla 400 000–800 000 kiinalaista hukkui. Kommunistien joukot koostuivat enimmäkseen köyhistä maalaisista, ja ainakin tässä vaiheessa ne suhtautuivat siviiliväestön kärsimyksiin huomattavasti sivistyneemmin.

Jangtsen-väylä oli kuitenkin jonkin aikaa niin rauhallinen, että toistakymmentä vuotta asemapaikoillaan viettämään joutuneet suomalaiset lähetit, Helvi Söderman heidän joukossaan, pääsivät lähtemään kaivatulle kotimaan-lomalle. Monen suunnitelmissa oli palata takaisin Hunaniin muutaman vuoden kuluttua, mutta Kiinan kansantasavallan perustaminen 1949 romutti suunnitelmat. Uusi kommunistihallinto ei katsonut sopivaksi, että maassa pyöri ulkomaalaisia levittämässä ulkomaalaisia uskontoja – siitäkään huolimatta että monen kommunistiaktivistin taustalla oli perusopintoja lähetysasemien kouluissa. Kiinalaiset kristilliset kirkot saivat kyllä jatkaa toimintaansa, kunhan ne eivät ottaneet vastaan ulkomaista rahoitusta.

Tšiang Kai-šek ja kuomintangilaiset vetäytyivät Taiwanin saarelle, joka pysyi käytännössä Tšiang-diktatuurina aina generalissimuksen kuolemaan asti vuonna 1975, jonka jälkeen hallinto alkoi vähitellen demokratisoitua. Taiwanilla lähetystyökin saattoi jatkua entiseen tapaan – Tšiang itse oli kääntynyt nuorena kristityksi – ja moni vanha Manner-Kiinan lähetti jatkoi siellä työtään.

Kirjani keskushenkilö Helvi Söderman ei kuitenkaan palannut lähetystyöhön, vaan muutti Tampereelle jatkamaan vanhaa työtään matematiikan ja fysiikan opettajana. Lopulta hänen Kiinan-vuosiensa päiväkirjat päätyivät minulle ja rungoksi Hunan-nimiseen romaaniin, joka nyt on sitten ikään kuin virallisesti julkaistu ja ilmestynyt.

 

Kuva: Eva Isaksson

No niin.

·

Etukansi näyttää siltä miltä sen pitikin. Punainen sävy on oranssimpaa kuin kuvittelin, mutta toimii oikein hyvin. Ja kirjan nimen kuparinvärinen foliopainatus vie kantta vähän kauemmaksi Kansantasavallan lipun väreistä, mikä on hyvä asia (koska kirjan tapahtuma-aikaan Kiinan kansantasavalta oli vasta pilke muutamien ihmisten silmäkulmassa).

Suojapaperi näyttää kokonaisuutenakin vallan mainiolta.

Minulla oli ajatuksena, että koska suojapaperissa oli (tietokoneen ruudulta katsottuna) ne Kansantasavallan värit, kansipahvin päällys voisi olla sininen ja folioteksti valkoinen niin, että mukaan tulisivat myös Kiinan tasavallan värit, mutta kustantamopuolella arveltiin, että kokonaisuudesta tulisi turhan ristiriitaisen näköinen. Mutta ei tämä musta ja oranssikaan pahalta vaikuta.

Perin iloinen olen siitä, että kirjan alun ja lopun esilehdille saatiin kartta, jossa näkyy ainakin kohtuullinen osa kirjassa puheena olevista paikkakunnista. Niitä on translitteraatiokäytännön muutosten vuoksi vähän hankala etsiä edes Google Mapsista, nimittäin.

Myös itse tekstin painojälki vaikuttaa hyvältä. Olin etukäteen vähän peloissani siitä miten osanvaihtosivujen taustana käytetyt skannaukset Helvi-tädin alkuperäisistä päiväkirjoista toimivat (ja niiden kuvien suhteen olikin pientä viimehetken paniikkisäätöä), mutta hyvältähän nuo näyttävät.

No niin. Hunan on tullut painosta, se on valmis, se näyttää hyvältä ja ensi viikolla sen pitäisi olla kaupoissa (ja varmaankin pikku hiljaa myös kirjastoissa). Nyt voi vähän aikaa olla tyytyväinen työnsä tuloksiin.

552 sivua

·

No niin. Mitään ei ole enää tehtävissä. Jos jotain jäi, niin jäi ja on ja tulee olemaan. Hunan on lähtenyt eilen painoon.

Kuten asiaan kuuluu, viime hetken säätöjä tehtiin viime hetkiin asti ja sähköposteja liitetiedostoineen sinkoili minun, kustannustoimittaja-Stellan, taittaja-Tuomon ja muun kustantamon väen välilä. Takaliepeen katkelmasitaatti vaihdettiin toiseen, joka piti valita. Taittoa piti hienosäätää, rivitykset ja tavutukset tarkistaa, nolot leski- ja orporivit siistiä istumaan paremmin sivuille. Viime hetkessä huomattiin, että minun varmaankin jo pari vuotta sitten skannaamani sivut alkuperäisistä, käsinkirjoitetuista päiväkirjoista olivat väärää formaattia ja väärää laatua, joten niitä piti vaihtaa lennosta. (Onneksi alkuperäisskannaukset olivat tallessa, joten en joutunut penkomaan vihkoja uudelleen ja skannailemaan toiseen kertaan.)

Mutta lopulta kaikki saatiin kohdalleen ja ainakin näytöltä tarkasteltuna kirjasta tuntuisi tulevan melkoisen hyvännäköinen paketti. Olen myös iloinen siitä, että kirjan etu- ja takakannen sisäpuolen esilehdille saadaan painettua kartta, josta Jangtsen jokilaakson maantietoa tuntematonkin löytää ne pikkukaupungit, joihin yksitoistavuotinen tarinani sijoittuu. Kirjaan painetulla kartalla on lisäarvoa sikälikin, että kirjassa nimettyjä paikkoja on keskimääräistä vaikeampi etsiä esimerkiksi nettikartastoista. Olen nimittäin kirjoittanut niiden nimet 1900-luvun alkupuolella käytetyn ns. Wade-Giles-translitteraatiojärjestelmän mukaisesti enkä nykyään yleistyneellä pinyin-järjestelmällä. Niinpä nykyään nimellä Cili tunnettu kaupunki on kirjassa Tzeli, Jinshi on kirjoitettu Tsingshi ja niin edelleen.

Helmikuun viimeisellä viikolla sitten selviää, näyttääkö painosta putkahtanut tiiliskivi siltä miltä sen pitäisi.

Joka tapauksessa vuonna 2014 alkanut projekti on nyt saavuttanut eräänlaisen päätepisteensä. Tämä on ollut sekä sivu- että työmäärältään massiivisin kirja jonka olen koskaan tehnyt. Itse olen toistaiseksi täysin kyvytön arvioimaan, onko se ollut vaivansa arvoinen vai ei. Käsikirjoituksen eri versioita lukeneiden kommentit antaisivat ymmärtää kyllä, mutta aika, tuo kriitikoista karuin, näyttäköön miten käy.

751841 merkkiä (ja sata vuotta)

·

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää itse kullekin, itse kussakin kolkassa yhteistä planeettaamme! Olkoon jatkossakin niin, että voimme valita elämämme polkuja omien arvojemme ja kiinnostustemme mukaan, toisten estämättä ja toisten tuen avulla, toisiamme tukien.

Tämä bloggaus tulee viime aikojen tavoista poiketen vähäkuvaisempana. Järjestelmässä on muutettu vähän säätöjä eivätkä (uudet) yrttimaa.netin levytilaan siirretyt kuvat suostu linkittymään. Laitan sitten tuohon Hunanin kansikuvan, kun sen sentään sai näkyviin. Kannen 1930-luvulla Kiinassa otetun nuorta naista esittävän pääkuvan tekijä on muuten Ellen Thorbecke (1902–1973), joka sattui olemaan kirjassa keskeisessä roolissa olevan kummitätini Helvi Södermanin ikätoveri, vain puolisen vuotta häntä vanhempi.

Kuten nokkelampi–pokkelampi–hyvämuistisempi saattaisi otsikosta päätellä, Hunanin käsikirjoituksen tuore versio on hieman kasvanut edellisestä. Tekstissä tapahtui tällä kierroksella paljon tiivistämistä ja minulle kovin tyypillistä turhaa toistelua saatiin siivottua pois, mutta oli myös tarvetta lisäillä asioita, muun muassa kaksi (lyhyttä) lukua, joten kokonaispituus meni plussan puolelle. Hunan on melkoisen massiivinen pläjäys, ja kustantamon esittelysivulle merkitty 500 sivun laajuus voi jäädä lieväksi vähättelyksi. Taittovaiheessa – jonka teen itse alkuvuodesta – voi tietysti hieman säätää sivumäärää, muttei loputtomiin. On kaikkien etujen mukaista, että teksti näyttää kirjan sivulla rauhalliselta, lukemaan kutsuvalta ja sekä kirjasin- että sivukoko ovat riittävän isoja.

Lupasin uuden version kustannustoimittajalleni ”hyvissä ajoin ennen kuunvaihdetta”. Saatesähköpostissa kysäisin varmuuden vuoksi: ”Eikös kahtakymmentä minuuttia vaille ole ’hyvissä ajoin’?” Kaikeksi onneksi oli, riittävän hyvissä ajoin.

Kovin pitkää lomaa ei urakan jälkeen ole ollut varaa pitää. Piipahdimme tosin Ala-Saksin Mindenissä juhlistamassa kaverin kuusikymppisiä oikein mukavassa baari-illassa, ja tutustuimme samalla reissulla muutamiin kuuluisiin saksalaisiin joulumarkkinoihin. Pahoin pelkään, että joudun pikapuoliin palauttamaan voimaan jo valitettavan perinteisen musiikintekokieltoni, sillä nyt on tarkoitus puskea hyvällä tahdilla kokoon suomennos lyhyestä, mutta antoisasta astrofysiikan populaaritieteellisesta kirjasta.

(Spammitulvan vuoksi olen lyhentänyt artikkelien kommentointimahdollisuutta toistaiseksi kuukaudesta viikkoon. Pahoittelut, jos tämä aiheuttaa rauhallisempaan tahtiin kirjoituksiani lueskeleville hankaluuksia.)

All work and no play

·

TYK-kuntoutusryhmässämme viime ja edellisenä vuonna valitin useaan otteeseen, että minulla on taipumusta tehdä suurin osa töistä viime tingassa, juuri ennen deadlinea. ”Mutta sinähän saat ne työt tehtyä”, toverit totesivat. ”Sinulla on siis ihan hyvin toimiva työrytmi.” ”No, tavallaan…” vastasin. ”Mutta olisi joskus hauska tehdä työt tasaisemmalla rytmillä ilman että ensin lorvii ja pohdiskelee suurimman osan ajasta huonoa omaatuntoa tuntien ja sitten tekee pitkää päivää pienessä paniikissa.”

Lupailin Hunanin käsikirjoituksen seuraavan version kustannustoimittajalle kesäkuun alkupuolella, joten nyt ovat menossa viimeiset piinalliset ja toivon mukaan aikaisempaa kevättä työteliäämmät viikot – viimeiset tällä erää. Jollen opi noudattamaan kurinalaisempaa työrytmiä, samanlaisia stressijaksoja on edessä tuon tuostakin.

Vaikka olen monessakin mielessä jotakuinkin toiveammatissani, asian muuttuminen työksi vähentää huomattavasti hinkua kirjoittaa fiktiota. Jos olisin ammattimuusikko tai -säveltäjä, intoni väkertää uusia biisejä olisi huomattavasti laimeampaa kuin se on nyt, jolloin olen joutunut kieltämään itseltäni laulunteon ja musiikin äänittämisen siihen asti kunnes kässäri on taas tällä erää luovutuskunnossa. Vähentäisin luultavasti myös sosiaalisia kontakteja, elleivät sukulais- ja järjestövelvoitteet vaatisi liikahtamaan edes silloin tällöin työhuoneelta ihmisten ilmoille. Toki toki, hyvää se tekee päälle ja hyvää se tekee myös työvireelle, etenkin kun kyse on niin onnistuneista tapahtumista kuin lauantaiset Kirjailijaliiton 120-vuotiskekkerit tai maanantainen Helsingin kirjailijoiden uusien ilta.

Liikuntaa olen yrittänyt olla laiminlyömättä, sillä se on osoittautunut erinomaiseksi keinoksi pitää yllä sekä työvirettä että -kuntoa. Siinä suhteessa tämän päivän ilo oli kesän ensimmäinen aamupyöräily Kumpulan maauimalaan ja takaisin, sekä puolituntinen kroolausta perillä. (Vain puolituntinen normaalin tunnin sijaan, koska a) lähdin liikkeelle tavallista myöhempään ja b) koska siltä tuntui.) Pyörä on itse asiassa nopein tapa päästä paikalle, bussi & kävely -yhdistelmä veisi kauemmin.

(Ja vaikka taloutemme on vastikään S:n työmatkasyistä siirtynyt auton omistavaan vähemmistöön helsinkiläisistä kotitalouksista, ajatus liikuntapaikalle menemisestä henkilöautoavusteisesti tuntuu edelleenkin vähän perverssiltä.)

Olen yleensä perin kehno lukemaan muiden fiktiota omaa tekstiä tehdessäni tai työstäessäni, mutta erinäisistä syistä tulin lopultakin lukaisseeksi jo pari vuotta hyllyssä odottaneen, Sampsa Peltosen mainion suomennoksen Hassan Blasimin novellikooelmasta Irakin purkkajeesus (WSOY 2013). Kauniista, mutta jotakuinkin kliseisestä kansitaiteestaan – sekä kornista nimestään – huolimatta kyseessä on erinomainen teos. Eräänlainen ensivaikutelmani tarinoista oli jonkinlainen Gabriel García Marquezin ja Daniil Harmsin tarinoiden ristisiitos, jossa maaginen realismi kietoutuu hyvinkin sattumanvaraiseen ja ahdistavaan väkivaltaan. Suurin osa tapahtumista sijoittuu Blasimin aikaisempaan kotimaahan Irakiin, mutta Blasimin nykyinen kotikaupunki Helsinki (jonne hän muutti Tampereelta vasta tämän kirjan ilmestyttyä) vilahtaa muutamassa tarinassa.

Päälimmäisenä tarinoista huokuu marquezimainen ihmisestä välittäminen, rivienvälin huumori ja arjen pienten, toisinaan sattumanvaraistenkin asioiden ihme. Eräs kirjan lukenut toveri piti kirjaa hyvinkin ahdistavana, osittain siksi että tarinat opettavat välittämään henkilöistään aivan kuten henkilöt välittävät toisistaan, henkilöistä joiden elämä saattaa päättyä yhtäkkiä äärimmäisen epäreilulla tavalla. (Irakissa on vallinnut enemmän tai vähemmän sotatila jo vuosikymmeniä, eikä sodassa ole muuta kuin epäreiluja elämänkohtaloita.) Tarinat kietoutuvat myös toisiinsa, mielenkiintoisilla ja odottamattomilla tavoilla, ja yhdessä tarinassa junamatkustajakumppani jopa yrittää saada Hassan Blasimiksi uskomaansa kanssamatkustajaa tilille siitä että tämä kirjoittaa tällaisia tarinoita.

Hieno teos, joka pitäisi lukea uudestaan. Samoin Blasimin ensimmäinen suomennettu novellikokoelma Vapaudenaukion mielipuoli.

Teemestarien kirja

·

Nyt kun syksyn kirjamessukausi lähenee vähitellen muutaman viikon perästä koittavaa loppuaan, olen lopultakin saanut luettua loppuun viime vuonna Turusta ostamani kirjan.

Ei kyse ole siitä että Pekka Nihtisen Kiinalainen teekirja (Memfis Books 2004, neljäs painos 2015) olisi pitkäveteinen, pitkä tai epäkiinnostava, ei. Kuvan kannu, jonka joka päivä täytän ja tyhjennän, vetää puolisentoista litraa vahvaa teetä (vaikkakin useinmiten perin epäkiinalaista mustaa versiota). Teen lisäksi Kiina ja Kiinan kulttuuri kiinnostavat tavattomasti myös ammatillisista syistä. Kävi vain niin, että jätettyäni Hunanin käsikirjoituksen ensimmäisen version kustantajalle tuli tarve välttää vähän aikaa kaikkea Kiinaa koskevaa. Nyt kun editoin ja kirjoitan kirjan uutta versiota, stressi ei ole vielä päässyt niin pahaksi ettenkö pystyisi varovasti lukemaan aiheeseen liittyvää.

Kiina ja tee kuuluvat erottamatta yhteen. Teepensas on kotoisin itäisestä Aasiasta, ja juuri Kiinassa sitä ilmeisesti alettiin ensimmäisenä käyttää, alkuun rohtona ja sittemmin ensin sivistyneen ylhäisön ja myöhemmin rahvaankin nautintoaineena, piristeenä ja rauhoittajana. Nihtisen teen historiikki yllätti minut siinä, että nykyinen teenvalmistustapa – hapetettujen, paahdettujen ja kuivattujen lehtien hauduttaminen pannussa tai kannellisessa kupissa – näyttää kehittyneen varsin myöhään, vasta Ming-dynastian myötä 1300-luvulta alkaen, kun aikaisemmat keittomenetelmät alkoivat väistyä. Jo kauan sitä ennen teestä oli tullut merkittävä kauppatavara, jolla keisarikunta osti hevosia luoteisten rajojensa takaisilta barbaaripaimentolaisilta. (Nämä joivat teensä perin barbaariseen tapaan: maidon kera.)

Itse teen viljelyn ja valmistuksen ohessa Nihtinen seuraa myös teen nauttimiseen käytettävän välineistön – kuten pannujen – historiaa ja kehitystä. On jotenkin tyypillistä kiinalaiselle ylhäisölle, että parhaiden mestarien valmistamat saviset teekannut ovat saattaneet olla käytössä vuosisatoja ilman että niitä on koskaan pesty sisäpuolelta: näin suvussa kulkenut pannu säilyttää muiston jokaisesta kunnioitettujen esi-isien siitä pannusta nauttimasta teehetkestä.

(Koska kiinalaiset suosivat vihreitä teelaatuja, pannuun ei pääse kertymään yhtä ruskeanmustaa sisäpintaa kuin mustan teen juojan pannuun kertyisi jo muutamassa vuodessa.)

Kiina, omalla kielellään 中國 eli ”Keski-maa”, oli pitkään melkoisen eristyksistä Maan muista suurista sivilisaatioista – jopa linnuntietä läheisestä, mutta jyrkkien vuoristojen ja sankkojen viidakoiden takaisesta Intiasta – joten tee pysyi monen muun kiinalaisen ilmiön tavoin melko puhtaasti kiinalaisena ilmiönä. Japaniin teen käyttö ja viljely kyllä levisi siinä missä Kiinan lähipiirin muihinkin barbaarisina pidettyihin maihin, mutta ei juuri sen pidemmälle. Syrjäisessä Euroopassa Kiinasta tiedettiin perin vähän, ja teestä vielä vähemmän: myöhemmin Marco Polon matkakertomusta on pidetty valheellisena siksi, ettei hän kertaakaan mainitse teetä.

Tee levisi Eurooppaan vasta kiihkeimmän löytöretkiajan jälkeen: kofeiinipitoisista kasvisuutejuomista arabien levittämä, alkuaan afrikkalainen qahwa ja atsteekkien xocoatl olivat ehtineet ensin, ja pitkään tee joutui sinnittelemään arvojärjestyksessä kolmantena. Vähitellen teekauppa pääsi kuitenkin vauhtiin tuomaan Qing-dynastialle vientituloja: Nihtilä arvelee, järkeenkäyvästi, että kiinalaisten vähemmän harrastamien enemmän hapetettujen ja terveysominaisuuksiltaan heikompien ”punaisten” teelaatujen (eli ”mustan” teen, kuten täällä päin sanotaan) suosio lännessä johtuu pitkälti siitä, että karavaani- ja purjelaiva-aikoina nämä laadut kestivät kuukausien kuljetusta paljon paremmin kuin vihreä, valkoinen tai keltainen tee.

Nihtilä puhuu paljon 1800-luvun teekaupasta Eurooppaan, mutta kummallista kyllä hän sivuuttaa kokonaan jotakuinkin legendaarisen teeklipperien kauden 1840-luvulta Suezin kanavan avaamiseen 1869, jolloin Skotlannissa rakennettiin pikavauhtia siihenastisen maailman nopeimpia kauppalaivoja ja jolloin näitä ”merten vinttikoiria” purjehdittiin miehistöä ja laivaa säästämättä niin kovalla kädellä, että viisivuotiaana ne olivat loppuun kuluneita: kaikki tämä siksi, että saataisiin mahdollisimman tuoretta teetä kauppoihin.

1900-luku näyttäytyy Nihtilän silmissä teekulttuurin rappion aikana. Kiinan kaoottiset olot tuhosivat pitkälti vanhan teehuonekulttuurin, ja länsimaiden sinänsä runsastuva ja halpeneva teetarjonta merkitsi markkinoilla olevan teen laadun romahtamista, jonka äärimmäisenä pohjakosketuksena oli 1940-luvulla keksityn ”pussiteen” yleistyminen. (Siinä olen kyllä pitkälti samaa mieltä, ja olisin ihan valmis kieltämään ”tee”-sanan käytön liotuspussijuomien yhteydessä.) 2000-luku taas näyttäytyy teekulttuurin uutena elpymisenä sekä lännessä että Kiinassa, joskin Kiinan uudet teehuoneet ovat (jälleen!) enimmäkseen vauraan eliitin ilona. Nykyään vauraaseen eliittiin tosin kuuluu paljon isompi prosenttiosa kiinalaisista kuin keisarien aikana.

Kirjan loppuosassa Nihtinen käsittelee myös hyvän teen valmistusta lähestulkoon molekyyligastronomisella tarkkuudella sekä esittelee joitakin Kiinan teetarjonnan klassisia laatuja. Siinäkin mielessä kirja on mainio perusteos teen ystävän hyllyyn.

 

Aloitteleva pikarunosuomentaja päkeltää

·

Parnasson yleisönosastolla on muutaman numeron ajan kinasteltu Wang Wein runon ”Lù Zhài” suomentamisesta. Keskustelua on jatkettu myös kääntäjien parissa Facebookissa, mikä sai minut innoittumaan yrittämään käännöstä itse.

Kauriiden mailla

Ei autiolla kukkulalla ketään näy
silti erottuu ihmisen ääni
Aurinko kimaltelee siimekseen
ja sammalten rehevyys hehkuu

Minä en tunnetusti osaa kiinaa kuin muutaman sanan ja merkin verran, joten olen turvautunut (kiinantaitoisen kollegan pohdiskelujen ohessa)  Hugh Griggin bloggaukseen aiheesta. Myös Talented Reader -blogissa on runosta pohdintaa. Minun muutaman minuutin väkerrykseni käyttää paljon suomalaisen runouden keinoja, joten siinä mielessä se ei ole kovinkaan uskollinen alkuteoksen hengelle – mutta kiinalaisten runojen muutamaan tavuun upotettua aineettomuuden ja moniselitteisyyden tuntua on perin vaikeaa tavoittaa aivan toisenlaisen kielen avulla.

Kuin elokuvissa

·

Mietin, pitäisikö pistää lusikkansa soppaan Laura Lindstedtin Finlandia-voittopuheesta syntyneessä kohussa, mutta en tiedä olisiko minulla asiaan mitään sellaista sanottavaa, jota ei ole jo sanottu.

Olen Lindstedtin kanssa samaa mieltä, että oikeisto on ajamassa Suomea lähemmäksi luokkayhteiskuntaa, mutta en nyt oikein jaksa uskoa että takana on mitään suurta salaliittoa, pikemminkin lyhytnäköistä tyhmyyttä. Viimeksihän, kun yritettiin yhdistää luokkayhteiskuntaa ja sellaista koululaitosta jossa suurimman osan kansalaisista oli pakko oppia edes välttävästi lukemaan, saatiin aikaiseksi vahva ammattiyhdistysliike, vallankumouksia ja maailmansota. Luokkayhteiskunta toimii vain, jos suurin osa kansasta ei osaa lukea ja kuvittelee, että luokat ovat jumalien määräämä asiaintila eikä minkään muunlaista yhteiskuntaa edes voisi olla olemassa.

Vaatimukset, ettei yhteiskuntakritiikkiä ei saa esittää ellei ole ekonomi (edes yhteiskuntatieteilijät eivät tietenkään kelpaa) ja esitä samalla täydellistä budjettiesitystä, saavat minutkin miettimään, mistä niitä post-stalinistisen kulttuurieliitin jäsenkortteja oikein mahtaakaan saada. Kuulun niihin, joiden mielestä perusteltua yhteiskuntakritiikkiä pitää voida esittää ilman talousarvioitakin. Karl Marx taisi muuten olla jotakuinkin ensimmäinen, joka korosti taloudellisten valtasuhteiden merkitystä yhteiskunnallisessa kehityksessä. Lindstedtiä kritisoimaan masinoidut kaaderit ovat tehneet selväksi, ettei yhteiskunnallisia kysymyksiä saa millään muulla tavalla arvioidakaan kuin talouden kannalta, joten tässä mielessä heitä voitaneen pitää tämän keskustelun ”uusmarxilaisina”.*

Yritän kuitenkin keskittyä kirjoittamaan romaaniani. Ahdistavien uutisten syksyn tunnelmat sopivat toki monessakin suhteessa hyvin kirjaan, joka kertoo hyvin ahdistavista vuosista maassa, jossa oli eletty ahdistavia vuosia kauan ennen ja paljon sen jälkeenkin. Minähän olen ollut ”aina” sitä mieltä että sekä historialliset että tieteisromaanit ovat ensisijaisesti rehellisiä kuvia kirjoittamisaikansa aatteista, tunnelmista, peloista ja toiveista, joten nykyajan suodattuminen menneiden vuosikymmenten tunnelmiin on aivan asiallista.

Katselin joskus aikoinaan Peter Jacksonin Taru Sormusten herrasta -elokuvatrilogian dvd-levyjen ekstroja, ja muistelen, että Samin ja Frodon keskustelutuokio kerrottiin kuvatun niin, että kuvakulman vaihtuessa ensimmäisen kasvoista toiseen siirryttiin vuotta myöhemmin kuvattuun materiaaliin, ja päinvastoin. Elokuvissa tämä huomaamaton aikahyppely ei tietenkään ole mitenkään harvinaista: jos päähenkilö kokee jotakin traumaattista paikassa A elokuvan alussa ja palaa samaan paikkaan elokuvan lopussa muka vuosikymmeniä myöhemmin, on hyvin todennäköistä että kohtaukset on kuvattu samalla viikolla, ja kohtausten väliset tapahtumat jossakin muualla kuvataan ennen tai jälkeen A-paikan kuvausten. Elokuvanäyttelijän ammattitaitoa on kyetä kehittämään roolihahmoaan niin, että katsojan illuusio vuosien vierimisestä kuvausten parin päivän (ja elokuvan katsomisajan vajaan tunnin) mittaan säilyy.

Olen joidenkin kirjojeni kohdalla ikään kuin koetellut omaa ammattitaitoani muuttamalla aikaisempia työtapojani. Alasin tapauksessa minulla ei ollut, kuten ennen, huolellisesti laadittua luvuttaista suunnitelmaa kirjan tapahtumista, vain väljä puite siitä mihin kohtaan kunkin näkökulmahenkilön osuudessa sijoittuu se iso tapaus, jolla kirja alkaa ja jolla se viidennen näkökulmahenkilön osuudessa myös päättyy. Aikataulukin oli tiukka, ja kieltämättä työtuolin ja takamuksen väliin mahtui silloin tällöin perin viileähkön tuntuinen rengas. Kirjoittamisen alkuvaiheissa lohduttelin itseäni sillä, että näkökulmaosien järjestystä voi toki vaihtaa sitten myöhemmin, mikäli ajallisesti epälineaarinen rakenne ei toimi, mutta jo hyvän aikaa ennen puoltaväliä tajusin kuitenkin, että eipä muuten voikaan, kirja ei toimisi senkään vertaa.

Vaikka Alas on kirjan maailman ajan mukaan epälineaarinen romaani, kirjoitin sen lineaarisesti: aloitin ensimmäisen kertojan ensimmäisestä luvusta ja kirjoitin jokaikisen luvun samassa järjestyksessä kuin ne lopullisessa romaanissa ovat. Näin olen kirjoittanut kaikki aikaisemmatkin romaanit.

(Muutamassa romaanissa olen tosin vielä editointivaiheessa lisännyt väliin sivujuonia tai uusia kohtauksia.)

Hunanin tapauksessa minulla on ollut runsaasti aikaa, mutta se ei ole tarkoittanut sitä että olisin nyt, deadlinen häämöttäessä, tekemässä viimeisiä säätöjä valmiiseen tarinaan kaikessa rauhassa ja kiireettömästi. Olen Anttolan TYK-jaksoilla valitellut ryhmämme virkaveljille ja -sisarille taipumustani tehdä suurin osa työstä aina viime tingassa, ja niin on tilanne nytkin. Kirjoittamista on paljon. Pitkä täyspäiväinen työrupeama on kuitenkin antanut tavallista enemmän aikaa prosessoida sitä mitä kirjaan haluan ja mitä kirjalla haluan sanoa. Toivottavasti se näkyy lopputuloksessa, sitten kun se lopulta on valmis. (Toimitusaikaakin on onneksi varattu runsaasti, jotakuinkin vuosi.)

Hunan ei synny lineaarisesti, vaan eräänlaisella elokuvametodilla. Kun olen saanut vahvan mielikuvan jostakin kirjaan tulevasta kohtauksesta, olen kirjoittanut sen kohtauksen välittämättä siitä, että edeltäviä jaksoja ei välttämättä ole vielä olemassa ainakaan kyseisen näkökulmahenkilön kohdalta. Siinä mielessä tämä tietysti on tuttua, että olen ennenkin suunnitellut tapahtumien kaaria ainakin siinä mielessä, että tiedän mihin henkilöt päätyvät ja, aika usein, millaisiin sanoihin kirjan viimeinen luku päättyy. Tällä kertaa itse tekstiä on syntynyt vain silppumaisemmin. En vielä osaa sanoa onko tämä hyvä toimintatapa, kysykää sitten kun kirja on valmis ja painettu – ja aikaa on kulunut sen verran että pystyn sanomaan kirjasta ja sen syntyprosessista edes juuta tai jaata.

Toimintatapa on johtanut myös siihen, että olen samalla, matkan varrella, huomannut joutuvani myös editoimaan jo kirjoittamiani jaksoja joskus rankallakin kädellä. Scrivener-ohjelman hyviä puolia on, että tekstikatkelmia on helppo siirrellä paikasta toiseen aina kun tarve vaatii, ja kokonaiskaari pysyy silti näkyvillä ainakin jollakin tapaa ikkunan vasemman laidan tiedostolistauksessa. Isompaankin editointiin on tullut tarvetta. Yksi ensimmäisiä kirjaan tekemiäni kohtauksia yli vuosi sitten sisälsi hyvin brutaalia naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Tulin taannoin lukeneeksi pari nyrpeää nettiartikkelia tällaisten asioiden käsittelystä kirjallisuudessa, ja lukaistessani oman tekstini nyt uudelleen totesin, ettei se toimi kovinkaan hyvin: brutaalit ja niljakkaat detaljit tuntuivat nyt halvoilta ja niljakkailta.

Kirjan kannalta on oleellista, että lukija tietää että tietyille henkilöille on tapahtunut erittäin traumaattisia asioita tiettynä ajankohtana tietyssä paikassa, mutta tapauksen yksityiskohdat on parempi jättää lukijan mielikuvituksen varaan – ja ehkä on myös parempi jättää (joidenkin muiden näkökulmahenkilöiden itsekseen pohtima) epäilys siitä, kokivatko ko. tyypit nyt sittenkään mitään niin kamalaa vai oliko se vaan huhua. Nyt kohtaus on symbolisempi, viitteellisempi ja vastaa paremmin erään näkökulmahenkilön sisäistä maailmaa. Kohtauksen väkivalta ei myöskään kohdistu enää pelkästään naisiin, mikä tekee siitä kyseisen historiallisen tapauksen todellisten tapahtumien kannalta jopa realistisemman. Tuo(kin) kohtaus muuttunee vielä paljon kirjan editointivaiheen aikana.

Nyt minulla on joka tapauksessa kirjoitettuna jo monelle näkökulmahenkilöistäni kohtaus, jossa he poistuvat tarinasta, kukin omalla tavallaan. Tämä tekee tietysti kiusauksen kirjoittaa tuleviin alkulukuihin pieniä vinkkejä tai sutkautuksia, jotka ehkä ennustavat sitä miten vuosia myöhemmin käy. Tai sitten ei. Niin kirjaa useampaa kertaa lukevalle voi tarjota pientä silmäkarkkia, tilaisuutta pieneen hah!-ynähdykseen kun hän tajuaa, että tämä viaton pikku letkautus muuten ehkä liittyy johonkin jonka hän muistaa edelliseltä lukukerralta.

___

*  Jotkut Lindstedt-kriitikot ovat inisseet, että koska hän on viime vuodet saanut runsaasti apurahoja yksityisiltä säätiöiltä, joiden tulot ovat peräisin sijoitustoiminnasta eli pörssikeinottelusta (kuten ennen poliittisen korrektiuden aikaa sanottiin), hänellä ei olisi minkäänlaista oikeutta arvostella niitä jotka ovat tienanneet miljoonaomaisuuksia pörssikeinottelulla. Asian voi toki ajatella noinkin: kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

(Siinä mielessä tietysti samaiset inisijät voisivat käskeä vaikkapa ylipormestari Jussi Pajusta pitämään turpansa kiinni: suurin osa hänen helsinkiläisiä palkanmaksajiaan ei kannata kokoomuslaisia arvoja.)

Toisaalta Lindstedt on kritisoinut yhteiskunnallisia asioita jo kauan ennen kuin kyseiset säätiöt ovat hänelle apurahoja myöntäneet, joten voidaan olettaa niiden tienneen, kenelle rahaansa lykkäävät, ja hyväksyneet apurahataiteilijan oikeuden esittää mielipiteitään.

Itsekin olen saanut jokusen pienehkön apurahan yksityisiltä säätiöiltä – Otavan kirjasäätiöltä ja Alfred Kordelinin yleiseltä edistys- ja sivistysrahastolta – mutta pääosa apurahoistani on ollut peräisin veronmaksajilta. Ällistyksekseni huomasin taannoin olevani viimeisten viiden vuoden ajalla kirjastoapurahamenestyjien top kolmessakympissä (heti, yh, Timo Hännikäisen jälkeen): suoritus on sikälikin vaikuttava, että jäin yhtenä jakson vuosista kokonaan vaille kirjastoapurahaa (hyvästä syystä: minulla oli 2015 yksivuotinen taiteilija-apuraha, ja olisihan se kohtuutonta kenellekään saada veronmaksajilta yli kahtakymmentätuhatta vuodessa).