Kategoria: ”Muurahaispuu”

Kaukaa menneisyydestä viisas

·

Olen aina ollut melkoinen filminkuluttaja. Osittain kyse oli siitä, että olin oppinut toimittajavanhemmilta (ja heidän lehtikuvaajatuttaviltaan) että samasta kohteesta pitää ottaa aina monta kuvaa, niin että lopputuloksissa on ainakin yksi julkaisukelpoinen, jossa kellään ei ole silmät kiinni eikä kukaan vääntele naamaansa. (Filmiaikoina valokuvien retušoiminen oli huomattavasti vaikeampi taito kuin nykyään.)

Kaikenlaista tulikin sitten räpsittyä, kuten huomasin pari vuotta sitten ryhtyessäni skannaamaan tallessa olleita vanhoja negatiivejä. Ujona ihmisenä en kuvannut mitenkään hirveästi ihmisiä, enemmänkin kaikenlaista tavaraa. Ja maisemia. Esimerkiksi huoneeni ikkunasta.

Tämä ruutu on kuvattu talvella joskus vuoden 1974–75 tienoilla. Pitkän talon päädyn tuolla puolella olleet parakkikoulut (joissa itse kävin kansakoulun kaksi ensimmäistä luokkaa) on purettu, mutta nykyistä Keinutien ala-astetta ei ole vielä rakennettu. Kuva on otettu joko omasta huoneestani tai vanhempieni työhuoneen ikkunasta Keinutie 11:n O-rapun ylimmästä kerroksesta.

Isä oli antanut minulle vanhan Flexaret-kaksipeilikameransa. Se ei valitettavasti ole enää tallella: olen edelleenkin sitä mieltä, että kuiluetsin on makeinta mitä valokuvaustekniikka on koskaan kehittänyt. Kamera käytti laadukasta, kookasta  6×6-filmikokoa, minkä ansiosta negatiivit ovat säilyneet kinofilmejä paremmassa kunnossa. Toisaalta 12 kuvan filmirullat olivat myös hintavia, ja niiden lataaminen kameraan oli oma temppunsa: filmin suojana ei ollut minkäänlaista suojakuorta tai -kasettia kuten kinarifilmeissä, joten homma oli viisasta suorittaa mahdollisimman pimeässä tilassa.

Takana näkyviä Keinulaudantien taloja tulin siis tuijottaneeksi aika ison osan lapsuudestani, vaikka en tainnut tuntea sieltä kovinkaan monta henkeä (lukuun ottamatta paria kansakoulukaveria ja myöhempää Limes-hallituskumppaniani Heiniä, johon tutustuessani olin kyllä jo muuttanut Keinutieltä pois). Ehkä juuri siksi talot tuntuivat niin hyvältä paikalta Muurahaispuun Kari Lännenheimon lapsuudenkodiksi.

Tämä taas oli erinomainen syy käyttää juuri tätä kuvaa Muurahaispuun kansikuvan pohjana.

Kuvassa on talvi ja Muurahaispuu tapahtuu viime vuoden touko–syyskuussa. Kirjassa puhutaan kuitenkin paljon Karin lapsuudesta – ynnä lapsuudenaikaisista valokuvista. Ja kaitafilmeistä. Joten talvikansi on ihan paikallaan.

Joten oli ihan fiksua räpsiä aikanaan näitä valokuvia kodin ikkunasta.

Tällä mennään

·

Pari tuntia sitten, ennen kuin lähdin kolaamaan pihaa, sähköpostitin kustannustoimittajalleni listan korjattavista asioista hänen edellisenä päivänä lähettämissään taittovedoksissa.

Korjattavaa ei ollut paljon, eikä tietysti tässä vaiheessa pitäisikään. Taittaja oli tehnyt hyvää työtä, ja tavutuksetkin olivat enimmäkseen asiallisia. Kunhan kustannustoimittaja on tarkemmalla silmällään käynyt hänkin taiton läpi, kirja lähtee painoon. Seuraavan kerran teksti nähdään valmiina kirjana.

Hyvillä mielin isukki tämän nuorimman lapsosensa maailmalle päästää.

Seli.

·

Olin eilen kustantajan kevätpressissä. 391 julkaistiin aikanaan Henki ja elämä -tapahtumassa ja muista kirjoista olen ollut puhumassa Liken syyskauden avajaisbileissä, kirjamessuilla ja vastaavissa karkeloissa, mutta tämä taisi olla ensimmäinen kerta puhumassa rauhallisessa tilassa, kunnon katsekontaktin kera, yleisölle, joka koostui yksinomaan median ja kirjakauppojen edustajista. Sitä paitsi minua ei tällä kertaa haastateltu, annettiin vain viisi minuuttia aikaa kertoa siitä, millainen kirja Muurahaispuu on.

Tätä itse asiassa hieman pelkäsinkin etukäteen. Minusta Muurahaispuun asetelmaa on ollut koko ajan hiukan hankala selittää:

Siis tässä niinku tää päähenkilö muuttaa kesäksi takaisin lapsuudenkotiinsa, kun sen isä on joutunut pysyvästi sairaalaan, ja sen pitää tyhjentää se kämppä myyntiin, ja sit se löytää sieltä papereista kaikenlaista niiden vaarista joka kaatu sotasankarina vuonna nelkötneljä mutta joka ei ihan niinku ollukaan sitä mitä on sanottu, ja sit se näkee sellaisia unia joissa se on naapureiden mielessä ja sit se huomaa et se pystyy vaikuttamaan niiden naapureiden tekemisiin, vaikkei kyl kaikkien, ja sit se tajuu et siinä talossa on tapahtumassa jotain tosi pahaa.

Itselleni kirjan tarina on tuntunut aivan mielekkäältä ja toimivalta, ateljeekriitikot ja kustannustoimittajat ovat olleet samaa mieltä (kunhan muutamia skröbyjä ja kämmejä ensin korjataan). Myös eilisestä yleisöstä tuli muutama mukava ihminen juttelemaan jälkeenpäin ja toteamaan että kuulostaa kiinnostavalta, ollaan yhteydessä kun kirja ilmestyy. Ilmeisesti viiden minuutin kuvaukseni oli sittenkin parempi kuin osasin itse hahmottaa?

Tai ehkä pitäisi luottaa Kirjavinkkien äärimmäisen lohdulliseen kommenttiin Neduista: ”Tämä kirja on parempi kuin miltä sen idea kuulostaa.”

No, pianhan se nähdään, kun median edustajat ja ns. oikeat lukijat saavat käsiinsä itse kirjan. Elämme jännittäviä aikoja, ystävä hyvä.*

.

___

* Monessakin suhteessa. Mistä tulikin mieleen: olen Pekka Haaviston ja muun kampanjaväen kanssa Jakomäen Teboililla (tai niillä hörneillä) perjantaina 20.1. noin kello 11–12. Tervetuloa!

Äänessä

·

Eilen kustannustoimittajalle lähti sähköpostitse uusin Muurahaispuun versio. Stella oli kirjoittanut edellisen version plariin jälleen kerran erinomaisia huomioita, kommentteja ja ehdotuksia. En toki tälläkään muuttanut kaikkea hänen ehdotustensa mukaan, monessa kohtaa tuli mieleen jotakin joka ainakin omaan silmään näytti paremmalta, napakammalta tai äänessä olevan henkilön suuhun paremmin sopivalta.

Useamman kuukauden tauon jälkeen kirja vaikutti oikastaan… itse asiassa aika hyvältä. Ensi kuusta alkaen kuullaan, jakavatko muut lukijat minun ja Stellan (sekä ensimmäisen kirjaversion lukeneiden ateljeekriitikoiden) tunnelmat, kiinnittävätkö he kirjassa huomiota samoihin asioihin, välittyykö se mitä olen tarkoittanut sanoa, vai välittyykö jotakin mitä (jonkun psykologisoivamman lukijan mielestä kenties) en tarkoittanut sanoa, mutta sanoin tarkoittamattani. Vaikka tässä kirjassa on paljon samankaltaisia teemoja kuin aikaisemmissa, käsittelytapa on kuitenkin jälleen vähän toisenlainen. Olenhan minä ennenkin vältellyt aika visusti jumpsisjömpsis-sädepistooli-sankaritarinoita, mutta tämä on entistäkin pienimuotoisempi eikä varsinaisesti scifiä.* Kirjoitusvaiheessa heitin muutamalle tutulle puolivitsinä että ”tässä kirjassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään”, mutta verrattuna parhaillaan lukemaani erinomaiseen ja arvostettuun romaaniin** Muurahaispuussa on kyllä ihan reippaasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Monessakin mielessä.

Saan tekstin eteeni seuraavan kerran taittovedoksina. Muurahaispuu poikkeaa edellisistä siinä, että tällä kertaa en taita sitä itse. Tämä johtuu siitä, että tulossa on myös sähkökirjaversio, ja yhteispaketin tekninen toteutus on hyvä jättää ammattimaisempiin käsiin. Valmis, eh, tuote on saatavilla noin kuukauden kuluttua.

Pientä esimakua tulevasta – luultavasti kirjan omalaatuisimmasta, hörhöimmästä ja runomaisimmasta jaksosta – saivat eiliseen Kirjailijat ja kääntäjät haluavat Pekka Haaviston presidentiksi!– tapahtumaan osallistuneet. Väkeä Kuudennessa linjassa oli melkoisen mukavasti meidän useammankymmenen esiintyjän lisäksi, ja meno parhaimmillaan riemukasta. Runoja lomittivat poliittisemmat puheet, pikku tarinat ja laulut. Suosikkiesitykseni oli tilaisuuden puuhamiehen Leevi Lehdon ja kääntäjäkollega Tero Valkosen railakas, nonsensistinen runo- ja rumpuduetto, joka herätti henkeen sitä vanhaa holtitonta siekkarihenkeä, joka sinänsä erinomaiselta joulukuiselta keikalta hieman puuttui.

Olin etukäteen vähän ihmeissäni, miten oma tajunnanvirtapätkäni mahtaa toimia ilman pitkiä johdantoja, mutta ainakin yleisön reaktioista ja jälkeenpäin saamistani kommenteista päätellen homma sujui vallan mainiosti. Iso kiitos siitä kuuluu tämänkin tapahtuman työn sankarille Anssi Kelalle, joka säesti kitaraimprovisaatiota useammankin illan lausujan taustalle (ja lauloikin lopuksi). Pyysin häntä soittamaan taustalleni kellon tikitystä, ja sitä myös tuli: tasainen nakutus myös teki omaan puheeseeni hyvän rytmin.

Tästä on hyvä jatkaa.

Ja kai olette huomanneet, että presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen ennakkoäänestys on alkanut? Jos gallupit, asiantuntija-arviot ja yleinen ilmapiiri mitään kertovat, näissä vaaleissa on paras taktiikka äänestää Pekka Haavisto*** suoraan kakkoskierrokselle. Hän on nimittäin paras tyyppi pistämään kampoihin myös eräälle(kin) nimeltämainitsemattomalle ennakkosuosikille.

___

* Jos tarkkoja ollaan, erääseen juonisäikeeseen tuli editointivaiheessa scifistinen elementti. Tai, jos vielä tarkempia ollaan, vähän laajemmassa katsannossa tässä säikeiden nipussa oli aiemminkin hieman scifistinen sävy, sellainen jota sivusin vähän toisessa yhteydessä jo Alshainissa ja Neduissa ja jota luultavasti sivuilen vastakin.
** Antti Hyryn Uuni. Suosittelen. Lisää lähipäivinä.
*** Muistin itse asiassa vasta eilen, että Pekka, mainio mies muutenkin, on myös entinen työnantajani: Olin 1980-luvun lopulla vähän aikaa latojan hommissa Perusta ry:ssä. Perusta-ajan kokemukset eivät ole niitä, joita sittemmin hyödynsin kuvaillessani Neduissa Jollen ankeaa osapäivätyöpaikkaa. Ne kokemukset tulivat vasta muutamia vuosia myöhemmin.

Muistutus huomisesta:

·

Kertaus on harjoitusten äiti. Eli lyhyesti:

Julkisessa keskustelussa vihalla, pelolla ja katkeruudella on liian suuri painoarvo. Kirjailijat ja kääntäjät haluavat olla mukana yrityksessä saada myös toisenlaiset äänet kuulumaan, muuttaa suuntaa. He haluavat Pekka Haaviston Suomen presidentiksi.

Nonstop-maraton-reading tiistaina 10. tammikuuta 2012 alkaen klo 21.00, Ravintola Kuudes linja, Hämeentie 13, Helsinki (sisäänkäynti pihan puolelta: Kaikukatu 4. HUOM! Paikka muuttunut 29.12.).

Ohjelma-aika jaetaan tasan kaikkien esiintymään lupautuneiden kesken. Ehdokas itse on paikalla ja saa vuorollaan saman ajan kuin kaikki muutkin. Jokainen esiintyjä päättää itse vapaasti, miten aikansa käyttää.

Itse luen luultavasti pienen pätkän Muurahaispuusta, joten tästä tullee kirjan ensimmäinen julkinen esiintyminen.

 

Ja mulla on (virtuaali)paperitki siitä!

·

Liken kevätkatalogi on ilmestynyt, ja sieltä löytyy esittely myös Muurahaispuusta. Esittelysivulta löytyy katkelma kirjasta, samoin kuva sen kannesta. Kannen valokuvan olen ottanut itse vuoden 1975 tietämissä oman huoneeni ikkunasta. Tämä ei kuitenkaan ollut ainoa syy sijoittaa kirjan tapahtumia vain muutaman sadan metrin päähän talosta, jossa asuin (kahdessa eri asunnossa) suurimman osan lapsuuttani ja nuoruuttani, vuodet 1966–81.

Eilen torin laitaan kasvoi mandoliinipuu…

·

… tai, jos tarkkoja ollaan, eilen pihamme hopeapoppelista karsittiin pari hankalaan suuntaan kasvanutta haaraa. Sain haarojen suorista, oksattomista osuuksista talteen hyvänmittaiset pätkät, jotka vähän lankummannäköisiksi sahattuina viettävät pari seuraavaa vuotta ullakolla kuivumassa. Sitten niistä voi ehkä rakentaa soittimen, tai ainakin soittimen osia. Mandoliinia ei minulla tosiaan vielä olekaan.

Päivän Helsingin Sanomat kertoo tiedesivullaan toksoplasmoosista samanlaisia asioita mitä minä taannoin pohdiskelin. Ainakaan vielä juttua ei löydy lehden nettiversion ilmaisosasta, ehkä myöhemmin.

Itse muokkaan parhaillaan Muurahaispuusta parempaa romaania. Ateljeekriitikot ja kustannustoimittaja ovat sanansa sanoneet: tekstistä ja tarinasta on pääosin tykätty, mutta tarinassa on monta asiaa, jotka ovat pistäneet silmään. Muutama ristiriitaisuus. Jaarittelua siellä täällä. Turhan epäselviksi jääviä asioita. Kummallisia, tyyliin ja henkilöiden luonteisiin sopimattomia sanavalintoja. Niin, ja tietysti kirjoitus- ja lyöntivirheitä, jotka minun silmäni ja automaattioikolukija ovat missanneet. Oikeastaan kaikki lukijani katsovat tarinaa perin erilaiselta kantilta ja kiinnittävät huomiota erilaisiin asioihin. Siksi niitä lukijoita kannattaa olla monta. Kyse ei ole siitä, että minä karsisin tekstistä kaiken sen, mistä joku ei tykkää, ja jättäisin jäljelle ns. pienimmän yhteisen nimittäjän. Niin minä en tee. Vaikka olenkin joskus puolivitsinä väittänyt Muurahaispuun olevan ”huoraamiskirja” – koska se on ensimmäinen romaanini, joka ei ole scifiä, vaikka siitä ei mitään mainstream-(näennäis)realismia tullutkaan – se on silti minun tekstiäni ja minun näköistäni tekstiä ja pysyykin sellaisena. Toisenlainen näkökulma auttaa hahmottamaan, miten lukijan ajatus saataisiin pysymään (minun mielestäni) oleellisessa ja olemaan takertumatta epäoleelliseen.

Tauko tekstin katselemisessa on auttanut sekin. Nyt tarinaa ja sen säikeitä näkee ainakin vähän eri tavalla itsekin.

Viikonlopun kirjamessut sujuivat tällä kertaa perin leppoisasti. Kiertelin hallissa ehkä vähemmän kuin aikaisemmin, mutta onnistuin silti näkemään melkoisen liudan tuttuja ja muita mukavia ihmisiä. Sekä sf-seurojen että Kääntäjäliiton osastolla käytiin kiinnostavia keskusteluja. Muutama ideanpoikanenkin juolahti mieleen jutellessani kirjoittamisestani ja suomentamisestani.  (Tämä on yksi syy siihen, että juttelen ihan mielelläni keskeneräisistäkin kirjoitushankkeistani, vaikka vältänkin visusti juonen tai muun sellaisen paljastamista: asiasta puhuminen sopivassa seurassa saattaa tuottaa ideoita.) Aika näyttää, kasvaako niistä siemenistä puu.

Väri sekä nuoli

·

Juhlistin Aleksis Kiven päivää käymällä kaupungilla allekirjoittamassa Muurahaispuun kustannussopimuksen. Näillä näkymin kirja menee painoon tammikuun alussa ja tulee sieltä luultavasti joskus helmikuussa. Kirjasta tullee myös sidottu, kovakantinen: tieteiskirjallisuuden harrastajat ovat tottuneet ostamaan nidottuja kirjoja, mutta tämä teos liippaa lähempää ns. mainstreamia, joten voi olla järkevää tarjota myös sen puolen mahdollisesti kiinnostuneille lukijoille jotakin sellaista mihin he ovat tottuneet. Tässä tapauksessa se ei ole keneltäkään muultakaan pois.

Samalla reissulla sain kustannustoimittaja-Stellalta monilla merkinnöillä ja lukuisilla kysymysmerkeillä koristellun käsikirjoitusprintin. Myös osa ateljeekriitikoista on jo ehtinyt antaa palautetta. Ilahduttavaa kyllä teksti ja tarina tuntuu toimivan, vetoavan ja pitävän mielenkiinnon yllä. Paljon löytyy toki myös korjattavaa, tiivistettävää, selitettävää, valaistavaa. On epäloogisuuksia ja kummallisuuksia, on vähän tylsiä kohtia. Valmiissa kirjassa niitä on (toivon mukaan) paljon vähemmän, kiitos ahkerien esilukijoiden punnitun palautteen. Kirja ei ole vielä valmis, mutta nyt sen siipien kantavuutta ja lento-ominaisuuksia on testattu muuallakin kuin vain minun mielessäni.

Alkaa olla vähitellen aika pohtia myös, mitä seuraavaksi. Kuten olen ennenkin maininnut, tarkoitus on jatkaa Alshainin maailmaan sijoittuvaa kirjasykliä teoksella, joka ainakin toistaiseksi kulkee työnimellä Paluu. Se ei ole suoraa jatkoa, vaan itsenäinen romaani, jossa kyllä viitataan Alshainin tapahtumiin ja jossa tavataan uudelleen ainakin kaksi Alshainin henkilöä. Sen tiedän. Muuten tarinassa, henkilöstössä, näkökulmissa ja tunnelmissa on vielä hakemista. Muutama idea on kyllä syntynyt viime aikoina: yksi josta voisi muotoutua Paluun kantavia teemoja, ja toinen joka koskee enemmänkin koko (mahdollisesti) viisiosaista kirjasykliä: Alshain ei välttämättä olekaan tarinan alku, vaan ehkä puoliväli? Ehkä. Näin juonikaarella voisi olla sekä pituus että suunta – ”väri sekä nuoli”, kuten Heikki Salo asian ilmaisi ”Tomujoessa”.

On myös toinen kirjaidea, johon olen joskus viitannut, joka saa toistaiseksi luvan kulkea työnimellä Hunan, mutta siitä ei ole vielä paljoakaan kerrottavaa. Kaikki aikanaan. Voi olla, että minua jotenkin alitajuisesti pelottaa, ettei olisi minkäänlaista romaani-ideaa kehitteillä. En tiedä, olenko moista tyhjyyttä joutunut kokemaan… ööö… neljäänkymmeneen vuoteen? Tai neljäänkymmeneenviiteen? Sen jälkeen, kun opin lukemaan ja kirjoittamaan?

(Kuva ei suoranaisesti liity kirjoittamiseen tai minun kirjaprojekteihini. Se on Keski-Suomen ilmailumuseossa Tikkakoskella entisöitävänä olevan, toisen maailmansodan aikaisen Suomen ilmavoimissa palvelleen Hawker Hurricane -hävittäjän ohjaamo. No, on sillä suunta. Ja raamit. Aikaa myöten siitäkin tulee valmis.)