Kategoria: reilu peli

Koska meitä käsketään

·

Stanley Milgramin Yalessa 1961 tekemät tottelevaisuuskokeet ovat luultavasti yksi tunnetuimpia sosiaalipsykologian koesarjoja, niin tunnettuja että niistä on jopa tehty lauluja:

Perusasetelma on yksinkertainen. Milgramin työryhmä palkkasi lehti-ilmoituksella haettuja vapaaehtoisia koesarjaan, jossa väitettiin tutkittavan, auttoiko rangaistus oppimisessa. Vapaaehtoisia oli aina paikalla kaksi, jotka arpoivat keskenään, kummasta tulisi ”oppija” ja kummasta ”opettaja”. Opettajan tehtävänä oli luetella sanoja, jotka viereisessä huoneessa olevan oppijan piti sitten toistaa määrätyssä järjestyksessä. Mikäli hän teki virheen, opettaja antoi hänelle sähköiskun – ensin pienen, sitten suuremman, lopulta aina yli neljäänsataan volttiin asti. Opettajan tukena oli tutkija, joka kannusti ja lopulta painosti häntä noudattamaan sovittua menetelmää, vaikka opettaja kuulikin oppijan tuskanparahdukset ja paniikin yhä voimakkaampien sähköiskujen johdosta. Pahimmillaan sähköiskut olivat hengenvaarallisen voimakkaita.

Todellisuudessa ”opettajaksi” muka ”arvottua” vapaaehtoista viilattiin linssiin. ”Oppija” ja tutkija olivat näyttelijöitä, sähköiskulaite oli pelkkä kulissi ja tuskanparahdukset tulivat nauhalta. Todellisuudessa Milgramin ryhmä tutki, miten moni vapaaehtoinen suostuisi tuottamaan vallassaan olevalle ihmiselle tuskaa käskystä. Koesarja käynnistettiin samaan aikaan, kun Adolf  ”Noudatin vain käskyjä” Eichmann oli oli Israelissa oikeudessa sodanaikaisista rikoksistaan ihmisyyttä vastaan, joista hänet sittemmin tuomittiin kuolemaan.

Milgramin koesarjastaan julkaiseman ensimmäisen artikkelin tulokset levisivät mediassa ja synnyttivät aikamoista kohua ja järkytystä: 65 prosenttia kokeisiin osallistuneista vapaaehtoisista oli totellut käskyjä kokeen loppuun asti ja jatkanut sähköiskuja huolimatta uhrin ilmeisestä tuskasta ja hänelle aiheutuneesta hengenvaarasta.

Australialainen psykologi ja kirjailija Gina Perry on perehtynyt Milgramin kokeisiin varsin perusteellisesti ja kirjoittanut aiheesta kirjan (ja tv-dokumentin) Beyond the Shock Machine (2012). Hänen viimeviikkoisessa New Scientistissä (17.3.2018) julkaistu artikkelinsa ”Fifty Shades of Obey” (NS:n nettisivuilla nimellä ”The Shocking Truth of Stanley Milgram’s Obedience Experiences”) esittää Milgramin työryhmän toiminnasta ja aineiston käsittelystä varsin kriittisen kuvan. Ensinnäkin shokeeraava 65 prosenttia perustui ainoastaan ensimmäiseen koesarjaan, johon kuului neljäkymmentä vapaaehtoista miestä, joista vain 26 suostui suorittamaan kokeen loppuun. Tilastollisesti tämä on naurettavan pieni aineisto, josta ei ole järkevää tehdä kovinkaan pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Myöhemmissä koesarjoissa tulokset heittelehtivät melkoisesti, osittain siksi että kokeen perusasetelmia muutettiin monella tavoin. Joissakin tapauksissa ”opettajan” työtä seuraava ”tutkija”-näyttelijä painosti ”opettajaa” hyvinkin aggressiivisesti. Monet ”opettajat” kehittelivät lennossa erilaisia tapoja huijata ”tutkijaa”: he yrittivät esimerkiksi parhaansa mukaan syöttää ”oppijalle” oikeita vastauksia tai antoivat ohjeiden vastaisesti paljon lievempiä sähköiskuja. Osa oli jopa valmis väkivaltaan ”tutkijaa” kohtaan saadakseen kokeen keskeytettyä.

Vapaaehtoiset eivät myöskään olleet niin tyhmiä kuin Milgramin ryhmä oli antanut ymmärtää. Vapaaehtoisia haastateltiin useaan otteeseen koesarjan suorituksen jälkeen, ja Milgram tunnusti julkisesti vasta kymmenkunta vuotta kohututkimuksensa jälkeen, että 44 prosenttia koehenkilöistä oli selvästikin tajunnut, että sähköiskut olivat pelkkää huijausta: heillä ei tietenkään ollut mitään estoja väännellä toimimattomiksi arvaamiaan kytkimiä korkeimpiin ”jännitteen” arvoihin asti. Jos näiden nokkelien–pokkelien osuus vähennetään alkuperäisestä prosenttiluvusta, sähköshokkeja käskyjen mukaan antaneiden ja shokkien aitouteen uskoneiden osuus pienenee 21 prosenttiin – eli he ovat sittenkin olleet selvä vähemmistö.

Muodostuu vahva vaikutelma, että Stanley Milgram oli päättänyt haluamansa tulokset etukäteen ja manipuloinut aineistoa tähän suuntaan. Myöhemmät, inhimillisemmin toteutetut koesarjat ovat kuitenkin antaneet jossain määrin samansuuntaisia tuloksia hänen raporttiensa kanssa. Onko niitäkin manipuloitu ja/tai toteutettu tieteellisesti hatarilla menetelmillä? En tiedä.

 

 

Myrkynlykkääjä

· 2 kommenttia ·

Thomas Midgley Jr. (1889–1944) oli niitä ihmisiä, jollaisia nykytalouden johtohahmoiksi itsensä asemoivat kaipaavat tähänkin päivään: kiistämätön huippuyksilö, innovaattori jonka keksinnöt ratkaisivat vakavia pulmia ja jotka pystyttiin jotakuinkin saman tien muuttamaan patentoitaviksi, taloudellista voittoa tuottaviksi tuotteiksi.

Hänen tunnetuimmissa töissään oli myös piirre, joita minulla on pahana tapana kutsua ”insinööriratkaisuiksi”: näppäriä teknisiä toteutuksia, jotka ratkaisevat nokkelasti vaikean ongelman, mutta joiden sivuvaikutukset saattavat aiheuttaa uusia ja vielä pahempia ongelmia, joiden ratkaisemiseen tarvitaan uusia nokkelia ratkaisuja, joiden aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseen tarvitaan uusia nokkelia ratkaisuja, joiden aiheuttamien ongelmien ratkaisemiseen…

Midgleyn kahdesta suuresta keksinnöstä ensimmäinen ratkaisi autojen (ja muiden kulkuneuvojen) polttomoottoreiden tehoa ja hyötysuhdetta heikentävän polttoaineen epätasaisen palamisen (eli nakutuksen) ongelman. Midgley kehitteli puolentoistasataa erilaista yhdistettä, joiden lisääminen bensiiniin esti nakutusta. Eräs onnistuneimmista vaihtoehdoista oli viljasta tislattu etyylialkoholi, mutta lopulta Midgley työtovereineen valitsi suosikikseen tetraetyylilyijyn (Pb(C2H5)4): sitä tarvitsi lisätä bensiinin sekaan paljon vähemmän, se oli halpaa valmistaa ja, ennen kaikkea, se oli patentoitavissa.

Tetraetyylilyijy on myös hyvin myrkyllistä.

Asiasta varoiteltiin laajalti jo siinä vaiheessa kun Midgleyn ja muutaman amerikkalaisen auto- ja öljy-yhtiön perustama Ethyl-yhtiö alkoi markkinoida lisäainettaan öljy-yhtiöille 1920-luvulla, mutta Midgley ja öljy-yhtiöt vähättelivät uuden lemmikkikemikaalinsa ongelmia. Midgley itse pesi käsiään yleisön edessä yhdisteellään ja sanoi voivansa tehdä niin vaikka joka päivä ilman haittavaikutuksia. Hän ei tietenkään kertonut, että hän itse oli jo 20- ja 30-luvuilla ollut useaan otteeseen sairaslomalla lyijymyrkytysoireiden vuoksi. Useita yhtiön työntekijöitä kuoli lyijymyrkytykseen, minkä johdosta Ethylistä kehittyi vähitellen erittäin taitava ja turvallinen lyijy-yhdisteiden käsittelijä. Mutta autojen pakoputkista Ethylin myymä lisäaine tuprusi aina 1990-luvulle asti meidän kaikkien hengitysilmaan, veteen ja keuhkoihin. Lyijy-yhdisteet aiheuttavat suurina pitoisuuksina vakavia hermostovaurioita: liikenteen päästöt ovat kirkkaasti turvarajojen alapuolella, mutta lyijyllä on taipumusta kasautua elimistöön. 1980-luvulta alkaen tetraetyylilyijyn käytön kieltämistä alettiin vaatia yhä äänekkäämmin. Ethyl ja öljy-yhtiöt kiistivät tietenkin jyrkästi että aineessa olisi mitään vaarallista ihmisille tai eläimille – ja tilasivat useitakin arvovaltaisen oloisia tutkimuksia tukemaan kantaansa – mutta lopulta lyijy-yhdisteiden lisääminen polttoaineeseen kiellettiin (pienkoneiden käyttämää lentobensiiniä lukuun ottamatta). Eri puolilla maailmaa kaupunkilaislapsien verestä mitatut lyijypitoisuudet ovat sittemmin vähenneet kolmannekseen.

Midgley itse siirtyi 1930-luvulla ratkomaan General Motorsin omistaman Frigidaire-yhtiön kylmäkoneiden ongelmia. Jäähdytysjärjestelmien tarvitsemina nesteinä käytettiin tähän aikaan useita erilaisia kemikaaleja, jotka olivat joko erittäin myrkyllisiä tai tulenarkoja. Midgley kehitti uuden, edistyksellisen, myrkyttömän ja palamattoman – sekä, ennen kaikkea, patentoitavan – yhdisteen: dikloorifluorimetaani, tuotenimeltään CFC tai ”Freon”, osoittautui myöhemmin myös erinomaiseksi ponnekaasuksi toisen maailmansodan viidakkosotilaiden käyttämien DDT-pohjaisten hyönteismyrkkyjen spraypulloihin. Sodan jälkeen CFC-ponnekaasut levisivät deodorantteihin ja lukemattomiin muihin spray-pulloissa myytäviin aerosolituotteisiin.

Freonit eivät olleet suoraan vahingollisia ihmisille tai eläimille. Vähitellen kuitenkin huomattiin, että niiden päästäminen ilmakehään vahingoittaa ylemmän ilmakehän otsonikerrosta, joka puolestaan (muun muassa) suojaa meitä maanpinnan asukkaita Auringon tuhoisalta ultraviolettisäteilyltä. Otsonikadosta tuli 1980-luvulle niin nopeasti paheneva ilmiö, että monilla seuduilla jouduttiin julistamaan vaaralliseksi 1900-luvun mittaan muodikkaaksi muuttunut auringonottokulttuuri.

Ei liene kenellekään yllätys, että aerosoliteollisuus kustansi isolla rahalla suuria ja näyttävästi julkistettuja tutkimuksia, jotka olivat osoittaakseen CFC-yhdisteet täysin vaarattomiksi. Lopulta rahakaan ei riittänyt todistamaan mustaa valkoiseksi, ja vuonna 1987 saatiin aikaan kansainvälinen sopimus CFC-yhdisteiden käytön rajoittamisesta. Otsonikerroksen arvellan palautuvan entiselleen tämän vuosisadan puoleenväliin mennessä. Tämä ympäristönsuojelullinen voitto on sittemmin antanut toivoa, että myös hiilivetypäästöjen aiheuttamalle ilmaston lämpenemiselle pystytään, kaikista takaiskuista huolimatta, tekemään jotakin.

”Yhden miehen ympäristökatastrofiksi” sanottu Thomas Midgley ei päässyt näkemään, kuinka hänen suurimmat keksintönsä muuttuivat siunauksista kirouksista. Hänen henkensä vei hänen kolmas oma innovaationsa. Hän oli sairastunut vuonna 1940 tuohon aikaan yleiseen tartuntatautiin polioon, joka teki hänen liikkumisestaan vaikeaa. Päästäkseen omin voimin vuoteesta pyörätuoliinsa tämä satojen patenttien mies kehitti nerokkaan köysi- ja taljajärjestelmän, johon kuristuneena keksijä löydettiin marraskuussa 1944.

(Lähteitä: New Scientist, Encyclopedia Britannica, Wikipedia)

Ihmistietokoneet

· 2 kommenttia ·

Luonnontieteissä, monien muiden tieteiden tapaan, tarvitaan runsaasti suurten aineistojen analyysia. Havaintojen tuottama raakadata on käytävä perusteellisesti läpi, huomattava joukosta virheet, muutettava raakadata sellaiseen muotoon, että havaintotuloksia on mahdollista verrata teorioiden pohjalta laadittuihin hypoteeseihin ja niiden tuottamiin ennustuksiin, jotta hypoteesi (ja sitä kautta teoria) voidaan osoittaa oikeaksi, vääräksi tai säätöä (ja uusia hypoteeseja) vaativaksi. Raakadata ei välttämättä ole valmiita lukuarvoja, esimerkiksi tähtitieteessä aineiston analysointi voi tarkoittaa esimerkiksi satojen tai tuhansien valokuvalevyjen käymistä läpi, pistemäisten tähtien kirkkauden ja ja niiden (eri aikoina otettujen valokuvien) kirkkaudenvaihteluiden tai spektrien arvioimista.

Nykyään näitä operaatioita on mahdollista automatisoida tietokoneiden tehtäväksi, mutta tämä on suhteellisen uusi ilmiö: vielä suurimman osan 1900-lukuakin analyyseja tekivät taitavat matemaatikot ja taitavien matemaatikoiden muodostamat työryhmät, joita on (jälkijättöisesti) kutsuttu ”ihmistietokoneiksi”. Merkittävä osa näistä analyytikoista oli naisia.

Tähtitieteen historia tuntee lukuisia naisia, joiden analysointitaitojen ansiosta ala on hypähtänyt merkittäviä askelia eteenpäin. Annie Jump Cannonin yli sata vuotta sitten spektrien analyysin perusteella kehittämä tähtien pintalämpötiloihin perustuva luokitusjärjestelmä on pääpiirteissään edelleenkin käytössä, ja hänen ansiostaan meidän Aurinkomme tunnetaan ”G2-luokan tähtenä”.

Vähän ennen ensimmäistä maailmansotaa Henrietta Swan Leavitt havaitsi ns. kefeidimuuttujien kirkkausvaihteluiden jakson pituuden ja tähden kirkkauden välisen suhteen, jonka avulla pystyttiin ensi kertaan osoittamaan, että galaksit ovat Linnunradan ulkopuolisia, tavattoman kaukaisia ”saarimaailmankaikkeuksia” eivätkä mitään Linnunradan sisäisiä tähtiryppäitä – ja kunkin galaksin  etäisyys pystyttiin arvioimaan varsin luotettavasti. (Leavitt olisi saanut työstään vuoden 1926 fysiikan nobelin, ellei Ruotsin tiedeakatemialle olisi viime hetkellä selvinnyt, että hän oli ehtinyt kuolla muutamaa vuotta aikaisemmin.) Ilman Leavittin pohjatyötä Edwin Hubblella ei olisi ollut mahdollisuuksiaa tehdä niitä havaintoja, jotka osoittivat maailmankaikkeuden laajenevan.

Kymmenkunta vuotta myöhemmin Cecilia Payne-Gaposchkin havaitsi vedyn olevan maailmankaikkeuden yleisin alkuaine. Työnsä ansiosta hänestä tuli Harvardin ensimmäinen tähtitieteestä väitellyt nainen ja myöhemmin yliopiston ensimmäinen naisprofessori.

Avaruuslentojen aamunkoitossa ”ihmistietokoneiden” tarve kasvoi aivan uusiin mittoihin. Kesti hyvin pitkään, ennen kuin tietokoneiden tehot riittivät laskemaan avaruusalusten lentoratoja Maan (ja myöhemmin Kuun) gravitaatiokentän ja ilmakehän muodostamassa äärimmäisen mutkikkaassa järjestelmässä, ja kesti vielä kauemmin ennen kuin tietokoneiden tuottamat laskelmat olivat niin luotettavia, että niiden varassa uskallettiin lähettää ihmishenkiä hengenvaaralliselle matkalle (ja vielä kaiken lisäksi televisiokameroiden jatkuvassa tulituksessa).

Matemaatikko Dorothy Vaughan (1910–2008) kokosi NASA:n tutkimuskeskukseen Virginian Langleyyn armottoman taitavan naismatemaatikko- ja insinööriryhmän, jonka jäsenet – muiden muassa Mary Jackson (1921–2005)  ja Katherine Johnson (s. 1918) – olivat, heidän johtajansa Vaughanin tavoin, amerikkalaisten perverssin ”rotuun” perustuvan luokittelujärjestelmän mukaan ”mustia”. Tämä tarkoitti, etteivät he saaneet esimerkiksi käyttää samoja vessoja kuin laitoksen muut (naispuoliset) työntekijät, ja luultavasti tästä syystä ryhmän olemassaolosta oltiin muutenkin enemmän tai vähemmän hys ja hys. Astronautit itse kyllä tiesivät, keiden työn varassa heidän elämänsä ja uransa oli, ja he arvostivat tätä korvaamatonta työtä. Ensimmäisenä Maapallon kiertäneen amerikkalaisen John Glennin (1921–2016) kerrotaan kieltäytyneen nousemasta Mercury-kapseliinsa ennen kuin ”tyttö” – neljäkymmentäkolmevuotias Katherine Johnson – ”on tarkastanut luvut”. Sittemmin Johnson laski myös ensimmäisen kuulennon sekuntiaikataulut ja oli mukana vielä avaruussukkulaohjelmassa.

Katherine Johnson

Iloinen asia on, että nyt 98-vuotias Katherine Johnson on elänyt riittävän pitkään saadakseen nähdä, että hänen ja hänen työtoveriensa uurastus on lopultakin tuotu esiin ja palkittu. Barack Obama myönsi 2015 hänelle korkeimman siviilihenkilölle annettavan kunniamerkin, Presidentin Vapausmitalin. NASA:n matemaatikkoryhmästä on tehty myös tuore näytelmäelokuva Hidden Figures Margot Lee Shetterlyn samannimisen tietokirjan pohjalta. Toinen tuore kirja, Dava Sobelin The Glass Universe: The hidden history of the women who took the measure of the stars kertoo tähtitieteen ”naistietokoneista”. Itse olen kirjoittanut tämän bloggauksen New Scientistin tammikuun 21. päivän numero Katherine Johnsonia ja ”naistietokoneita” käsittelevien artikkelien (sekä Wikipedioiden) pohjalta.

Kunnia vastaan kunnioitus

· 2 kommenttia ·

New Scientist –lehdet tuntuvat saapuvan Britanniasta postilaatikkoomme perin satunnaisella viiveellä. Välillä saattaa saman päivän postissa olla useamman viikon numerot, tai peräkkäisinä päivinä, ja sitten on useamman viikon tauko. Tällä hetkellä tuoreimmassa käsiin päätyneessä numerossa (12. marraskuuta 2016) oli muun asian lisäksi Emma Youngin kiinnostava artikkeli ilmiöstä, jota artikkeli kutsuu kunniakulttuureiksi (honour cultures). Vastakohta, dignity cultures, on hankalampi suomennettava: dignity voi tarkoittaa arvoa, arvokkuutta, ihmisarvoa ja itsekunnioitusta, ja Youngin jutun kokonaisuudessa se tarkottaa oikeastaan näitä kaikkia. Tämä jälkimmäinen ryhmä kulttuureja noudattelee pitkälti sellaisia arvoja, joita olemme tottuneet pitämään ”länsimaisina”: jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kohdelluksi tasavertaisena, hänellä on oikeus puolueettomaan oikeudenkäyntiin ja muihin perusoikeuksiin riippumatta siitä, keitä hänen sukulaisensa ovat, mihin (keinotekoiseen) ryhmittymään hän kuuluu ja (jopa) mitä hän on (mahdollisesti aikaisemmin) tehnyt.

Kunniakulttuureissa puolestaan vaikkapa seuraavanlaiset (minun keksimäni) virkkeet saattaisivat kuulostaa ihan asianmukaisilta:

Eräs Yorkin suvun edustaja on loukannut erään Lancasterin suvun edustajan kunniaa, joten kaikkien Yorkien on kuoltava.

Tyttäreni on tahrannut perheemme maineen harrastamalla esiaviollista seksiä, joten hänen on kuoltava.

Kaikkien suurta kansakuntaamme tai sen johtoa pilkkaavien on kuoltava.

Joku kalliolaispelle vittuili yhdelle alppilalaiselle. Mennään hakkaan kaikki kalliolaiset!

Kaikki nauravat meille.

Jos muut eivät kunnioita meitä, me PAKOTAMME heidät kunnioittamaan meitä.

Nuo vain käyttävät meitä hyväkseen ja nauravat päälle.

Mitähän ulkomaalaisetkin ajattelevat?

Youngin artikkeli antaa useita esimerkkejä tällaisista kunniakulttuureista: Pakistan ja eräät muut muslimimaat (ainakin joiltakin osin), rikollisjärjestöt, aatelisto, ”Villi Länsi” ja, artikkelin mukaan parhaiten tutkittuna, Yhdysvaltain etelävaltiot (sekä kasvavassa määrin myös Yhdysvaltain ns. latinoväestö). (Itse lisäisin joukkoon äärioikeiston ryhmittymät ja oikeastaan melkein kaikki nationalismia korostavat yhteisöt.) Kunniakulttuurien piirissä loukkaukset – mikä tahansa, mikä koetaan ”loukkaukseksi” – on paljon todennäköisempää kostaa väkivallalla. Oman käden oikeuden käyttö on paljon yleisempää, ja ylipäänsä luottamus ”viranomaisiin” tai oman, tarkasti määritellyn yhteisön ulkopuolisiin tahoihin on vähäisempää.

Kunniakulttuureille tyypillistä on muutenkin ulkopuolisen avun hakemisen kokeminen häpeällisenä. Tutkimusten mukaan Yhdysvaltain etelävaltioissa käytetään psyykenlääkkeitä paljon vähemmän kuin muualla liittovaltion alueella, vaikka masennusoireet ovat yleisempiä – samoin itsemurhat. Psykiatrin puheille meneminen olisi osoitus heikkoudesta, itsemurha ei: jälkimmäisellä menetelmällä ongelmia hoitaen on sentään seisty omilla jaloilla, vieraan apuun luottamatta (Suomenlinnan portin päällekirjoitusta mukaillen.)

Näennäisen paradoksaalista kyllä, raiskaukset ovat kunniakulttuureissa yleisempiä kuin muualla. Tämä liittynee kunniakulttuureille hyvin tyypillisiin jähmeisiin sukupuolirooleihin ja sekä (stereotyyppisen) ”miehisyyden” että ”naisellisuuden” ihannointiin.

Kiinnostavaa (ja kuvaavaa) on myös Youngin jutun kuvaus kokeesta, jossa tutkittiin etelävaltiolaisten ja muualta Yhdysvalloista tulleiden suhtautumista siihen, että (kokeen todellisesta tarkoituksesta) tietämättömään koehenkilöryhmään tuotiin muka yhtenä jäsenenä tutkija, jonka tarkoitus oli olla mahdollisimman ärsyttävä. ”Pohjoisvaltiolaiset” ilmaisivat ärtymystään huonoon käytökseen avoimesti koko ajan, mutta ärtymyksen taso pysyi kurissa. He tekivät ääliölle koko ajan selväksi, missä kulkee raja ja milloin ääliö on sen ylittänyt. Sillä selvä. Etelävaltiolaiset puolestaan pysyivät kohteliaina, kohteliaina ja kohteliaina koko ajan – kunnes räjähtivät.

(Ja kyllä: tunnistan omassa käytöksessäni hyvin, hyvin paljon tällaista kuvausta ”kunniakulttuurilaisesta”, vaikka muistan vain yhden tilanteen jossa olin käymässä melkein fyysisesti väkivaltaiseksi. Minun räjähdystapani on lähinnä kakaramaista ja jälkeen päin itsestäkin noloa itkupotkuraivarityyppiä.)

Vaikuttaa siltä, että monesti pintapuoliseksi selitykseksi tarjottu ”uskonto” ei vaikuta juurikaan kunniakulttuurien syntymiseen tai säilymiseen, kysymys on mutkikkaammasta ilmiöstä. On ylipäänsä hyvin vaikeaa hahmottaa jälkikäteen, miten jonkun yhteisön kulttuuri on kehittynyt tiettyyn suuntaan ja miksi jossakin toisessa paikassa (tai samassa paikassa mutta jollakin mahdollisesti keinotekoisella kriteerillä erilaisessa yhteisössä) toisenlaiseksi. Epävarmuus taloudellisesta kehityksestä ja tulevaisuudesta saattaa nostaa muun ”ennen oli kaikki paremmin” -tunteilun ohella kunniakulttuurihenkistä ajattelua, etenkin sellaisissa ympäristöissä missä taustalla on hyvin jähmeän hierarkkinen sääty-yhteiskunta, jossa säätykierto on sittemmin muuttunut hyvin toisenlaiseksi tai jota ympäröi säätykierroltaan demokraattisempia yhteisöjä (kuten etelävaltioissa).

Kuten Youngin juttu toteaa, Donald Trump käytti hyvinkin paljon kunniakulttuurille tyypillistä kieltä presidentinvaalikampanjassaan, varsin menestyksellisesti. Hän on myös selvästi ilmaissut uskovansa kunniakulttuureille ominaiseen ihmisten hierarkiaan muun muassa siinä suhteessa, että naiset ovat alempia olentoja eikä heidän juttuihinsa tarvitse kiinnittää huomiota. Tämä on tietysti pelottavaa, sillä kunniakulttuuriin kuuluu toki myös sanassaan pysyminen: jos uhkaa jotakuta, on syytä pysyä sanassaan ja toteuttaa uhkaus, mikäli tämä joku ei nöyrry ja tottele.

Mutta toisaalta: Trump ei ole kunniakulttuurissa kasvanut etelävaltiolainen, vaan tuoretta maahanmuuttajasukua oleva itärannikkolainen, etelävaltioiden rehellisen väen kustannuksella elelijä, eikä hänessä ole mitään aatelista. Voi hyvin olla, ettei hän ole myöskään sanansa mittainen mies.

Pitkästä aikaa pientä säätöä

·

Blogin ulkonäössä on tapahtunut pikkuriikkisiä muutoksia, mikä johtuu siitä että tarkoituksena on tehdä muutoksia myös koko Yrttimaa.net-sivustoon. Ulkonäön hiomisen lisäksi keskeinen tehtävä on poistaa sivustolta asioita, jotka tällä hetkellä tuntuvat vähän turhanpäiväiseltä ja tarpeettomalta.

Odotellessa voitte käydä vaikka Kansalaisaloite-sivustolla allekirjoittamassa Äitiyslaki-aloitteen niin että lasten ja vanhempien asema saataisiin turvattua niissäkin perheissä jotka eivät ole ihan kaikkein kliseisintä (kuviteltua) perinteistä mallia.

Eräät tukevat Erää

·

Viime torstaina, mennessäni taiji-tunnille kuulin lähettyviltä epämääräistä mölinää. Opettaja tiesi kertoa, mistä oli kyse: Tapanilan Erän karatejaosto oli tarjonnut liikuntatunteja turvapaikanhakijoille, ja tätä vastaan protestoimaan oli jostakin roudattu parisenkymmentä mielenosoittajaa. En nähnyt itse mielenosoitusta, mutta jälkeenpäin Erän pakkipaikan reunoilla lojui muutama kyltti, joissa oli sekavanoloisia uskonnollisia viestejä.

Tänään sunnuntaina, ystävänpäivänä, tapanilalaiset ja muut lähikaupunginosien asukkaat kokoontuivat ilmaisemaan tukeaan Tapanilan Erälle ja ansiokkaalle työlle turvapaikanhakijoiden liikuntamahdollisuuksien parantamiseksi. Meitä oli paikalla silmämääräisesti parisensataa. Erän aktiivit ja poliitikot puhuivat, elävää musiikkia soitettiin, makkaraa ja kahvia myytiin. Tähän mielenilmaukseen uskalsi tulla lasten ja lemmikkienkin kanssa.

Olipahan luultavasti ensimmäinen kerta, kun olin mukana tukemassa minkään urheiluseuran toimintaa. Vaikka en olekaan Erän jäsen, olen ollut seuran järjestämillä taiji-kursseilla mukana yhteensä varmaankin toistakymmentä vuotta: monikulttuurista rajojenaukaisutoimintaa sekin. Täytyy harkita sitä jäsenyyttäkin.

Kuin elokuvissa

·

Mietin, pitäisikö pistää lusikkansa soppaan Laura Lindstedtin Finlandia-voittopuheesta syntyneessä kohussa, mutta en tiedä olisiko minulla asiaan mitään sellaista sanottavaa, jota ei ole jo sanottu.

Olen Lindstedtin kanssa samaa mieltä, että oikeisto on ajamassa Suomea lähemmäksi luokkayhteiskuntaa, mutta en nyt oikein jaksa uskoa että takana on mitään suurta salaliittoa, pikemminkin lyhytnäköistä tyhmyyttä. Viimeksihän, kun yritettiin yhdistää luokkayhteiskuntaa ja sellaista koululaitosta jossa suurimman osan kansalaisista oli pakko oppia edes välttävästi lukemaan, saatiin aikaiseksi vahva ammattiyhdistysliike, vallankumouksia ja maailmansota. Luokkayhteiskunta toimii vain, jos suurin osa kansasta ei osaa lukea ja kuvittelee, että luokat ovat jumalien määräämä asiaintila eikä minkään muunlaista yhteiskuntaa edes voisi olla olemassa.

Vaatimukset, ettei yhteiskuntakritiikkiä ei saa esittää ellei ole ekonomi (edes yhteiskuntatieteilijät eivät tietenkään kelpaa) ja esitä samalla täydellistä budjettiesitystä, saavat minutkin miettimään, mistä niitä post-stalinistisen kulttuurieliitin jäsenkortteja oikein mahtaakaan saada. Kuulun niihin, joiden mielestä perusteltua yhteiskuntakritiikkiä pitää voida esittää ilman talousarvioitakin. Karl Marx taisi muuten olla jotakuinkin ensimmäinen, joka korosti taloudellisten valtasuhteiden merkitystä yhteiskunnallisessa kehityksessä. Lindstedtiä kritisoimaan masinoidut kaaderit ovat tehneet selväksi, ettei yhteiskunnallisia kysymyksiä saa millään muulla tavalla arvioidakaan kuin talouden kannalta, joten tässä mielessä heitä voitaneen pitää tämän keskustelun ”uusmarxilaisina”.*

Yritän kuitenkin keskittyä kirjoittamaan romaaniani. Ahdistavien uutisten syksyn tunnelmat sopivat toki monessakin suhteessa hyvin kirjaan, joka kertoo hyvin ahdistavista vuosista maassa, jossa oli eletty ahdistavia vuosia kauan ennen ja paljon sen jälkeenkin. Minähän olen ollut ”aina” sitä mieltä että sekä historialliset että tieteisromaanit ovat ensisijaisesti rehellisiä kuvia kirjoittamisaikansa aatteista, tunnelmista, peloista ja toiveista, joten nykyajan suodattuminen menneiden vuosikymmenten tunnelmiin on aivan asiallista.

Katselin joskus aikoinaan Peter Jacksonin Taru Sormusten herrasta -elokuvatrilogian dvd-levyjen ekstroja, ja muistelen, että Samin ja Frodon keskustelutuokio kerrottiin kuvatun niin, että kuvakulman vaihtuessa ensimmäisen kasvoista toiseen siirryttiin vuotta myöhemmin kuvattuun materiaaliin, ja päinvastoin. Elokuvissa tämä huomaamaton aikahyppely ei tietenkään ole mitenkään harvinaista: jos päähenkilö kokee jotakin traumaattista paikassa A elokuvan alussa ja palaa samaan paikkaan elokuvan lopussa muka vuosikymmeniä myöhemmin, on hyvin todennäköistä että kohtaukset on kuvattu samalla viikolla, ja kohtausten väliset tapahtumat jossakin muualla kuvataan ennen tai jälkeen A-paikan kuvausten. Elokuvanäyttelijän ammattitaitoa on kyetä kehittämään roolihahmoaan niin, että katsojan illuusio vuosien vierimisestä kuvausten parin päivän (ja elokuvan katsomisajan vajaan tunnin) mittaan säilyy.

Olen joidenkin kirjojeni kohdalla ikään kuin koetellut omaa ammattitaitoani muuttamalla aikaisempia työtapojani. Alasin tapauksessa minulla ei ollut, kuten ennen, huolellisesti laadittua luvuttaista suunnitelmaa kirjan tapahtumista, vain väljä puite siitä mihin kohtaan kunkin näkökulmahenkilön osuudessa sijoittuu se iso tapaus, jolla kirja alkaa ja jolla se viidennen näkökulmahenkilön osuudessa myös päättyy. Aikataulukin oli tiukka, ja kieltämättä työtuolin ja takamuksen väliin mahtui silloin tällöin perin viileähkön tuntuinen rengas. Kirjoittamisen alkuvaiheissa lohduttelin itseäni sillä, että näkökulmaosien järjestystä voi toki vaihtaa sitten myöhemmin, mikäli ajallisesti epälineaarinen rakenne ei toimi, mutta jo hyvän aikaa ennen puoltaväliä tajusin kuitenkin, että eipä muuten voikaan, kirja ei toimisi senkään vertaa.

Vaikka Alas on kirjan maailman ajan mukaan epälineaarinen romaani, kirjoitin sen lineaarisesti: aloitin ensimmäisen kertojan ensimmäisestä luvusta ja kirjoitin jokaikisen luvun samassa järjestyksessä kuin ne lopullisessa romaanissa ovat. Näin olen kirjoittanut kaikki aikaisemmatkin romaanit.

(Muutamassa romaanissa olen tosin vielä editointivaiheessa lisännyt väliin sivujuonia tai uusia kohtauksia.)

Hunanin tapauksessa minulla on ollut runsaasti aikaa, mutta se ei ole tarkoittanut sitä että olisin nyt, deadlinen häämöttäessä, tekemässä viimeisiä säätöjä valmiiseen tarinaan kaikessa rauhassa ja kiireettömästi. Olen Anttolan TYK-jaksoilla valitellut ryhmämme virkaveljille ja -sisarille taipumustani tehdä suurin osa työstä aina viime tingassa, ja niin on tilanne nytkin. Kirjoittamista on paljon. Pitkä täyspäiväinen työrupeama on kuitenkin antanut tavallista enemmän aikaa prosessoida sitä mitä kirjaan haluan ja mitä kirjalla haluan sanoa. Toivottavasti se näkyy lopputuloksessa, sitten kun se lopulta on valmis. (Toimitusaikaakin on onneksi varattu runsaasti, jotakuinkin vuosi.)

Hunan ei synny lineaarisesti, vaan eräänlaisella elokuvametodilla. Kun olen saanut vahvan mielikuvan jostakin kirjaan tulevasta kohtauksesta, olen kirjoittanut sen kohtauksen välittämättä siitä, että edeltäviä jaksoja ei välttämättä ole vielä olemassa ainakaan kyseisen näkökulmahenkilön kohdalta. Siinä mielessä tämä tietysti on tuttua, että olen ennenkin suunnitellut tapahtumien kaaria ainakin siinä mielessä, että tiedän mihin henkilöt päätyvät ja, aika usein, millaisiin sanoihin kirjan viimeinen luku päättyy. Tällä kertaa itse tekstiä on syntynyt vain silppumaisemmin. En vielä osaa sanoa onko tämä hyvä toimintatapa, kysykää sitten kun kirja on valmis ja painettu – ja aikaa on kulunut sen verran että pystyn sanomaan kirjasta ja sen syntyprosessista edes juuta tai jaata.

Toimintatapa on johtanut myös siihen, että olen samalla, matkan varrella, huomannut joutuvani myös editoimaan jo kirjoittamiani jaksoja joskus rankallakin kädellä. Scrivener-ohjelman hyviä puolia on, että tekstikatkelmia on helppo siirrellä paikasta toiseen aina kun tarve vaatii, ja kokonaiskaari pysyy silti näkyvillä ainakin jollakin tapaa ikkunan vasemman laidan tiedostolistauksessa. Isompaankin editointiin on tullut tarvetta. Yksi ensimmäisiä kirjaan tekemiäni kohtauksia yli vuosi sitten sisälsi hyvin brutaalia naisiin kohdistuvaa väkivaltaa. Tulin taannoin lukeneeksi pari nyrpeää nettiartikkelia tällaisten asioiden käsittelystä kirjallisuudessa, ja lukaistessani oman tekstini nyt uudelleen totesin, ettei se toimi kovinkaan hyvin: brutaalit ja niljakkaat detaljit tuntuivat nyt halvoilta ja niljakkailta.

Kirjan kannalta on oleellista, että lukija tietää että tietyille henkilöille on tapahtunut erittäin traumaattisia asioita tiettynä ajankohtana tietyssä paikassa, mutta tapauksen yksityiskohdat on parempi jättää lukijan mielikuvituksen varaan – ja ehkä on myös parempi jättää (joidenkin muiden näkökulmahenkilöiden itsekseen pohtima) epäilys siitä, kokivatko ko. tyypit nyt sittenkään mitään niin kamalaa vai oliko se vaan huhua. Nyt kohtaus on symbolisempi, viitteellisempi ja vastaa paremmin erään näkökulmahenkilön sisäistä maailmaa. Kohtauksen väkivalta ei myöskään kohdistu enää pelkästään naisiin, mikä tekee siitä kyseisen historiallisen tapauksen todellisten tapahtumien kannalta jopa realistisemman. Tuo(kin) kohtaus muuttunee vielä paljon kirjan editointivaiheen aikana.

Nyt minulla on joka tapauksessa kirjoitettuna jo monelle näkökulmahenkilöistäni kohtaus, jossa he poistuvat tarinasta, kukin omalla tavallaan. Tämä tekee tietysti kiusauksen kirjoittaa tuleviin alkulukuihin pieniä vinkkejä tai sutkautuksia, jotka ehkä ennustavat sitä miten vuosia myöhemmin käy. Tai sitten ei. Niin kirjaa useampaa kertaa lukevalle voi tarjota pientä silmäkarkkia, tilaisuutta pieneen hah!-ynähdykseen kun hän tajuaa, että tämä viaton pikku letkautus muuten ehkä liittyy johonkin jonka hän muistaa edelliseltä lukukerralta.

___

*  Jotkut Lindstedt-kriitikot ovat inisseet, että koska hän on viime vuodet saanut runsaasti apurahoja yksityisiltä säätiöiltä, joiden tulot ovat peräisin sijoitustoiminnasta eli pörssikeinottelusta (kuten ennen poliittisen korrektiuden aikaa sanottiin), hänellä ei olisi minkäänlaista oikeutta arvostella niitä jotka ovat tienanneet miljoonaomaisuuksia pörssikeinottelulla. Asian voi toki ajatella noinkin: kenen leipää syöt, sen lauluja laulat.

(Siinä mielessä tietysti samaiset inisijät voisivat käskeä vaikkapa ylipormestari Jussi Pajusta pitämään turpansa kiinni: suurin osa hänen helsinkiläisiä palkanmaksajiaan ei kannata kokoomuslaisia arvoja.)

Toisaalta Lindstedt on kritisoinut yhteiskunnallisia asioita jo kauan ennen kuin kyseiset säätiöt ovat hänelle apurahoja myöntäneet, joten voidaan olettaa niiden tienneen, kenelle rahaansa lykkäävät, ja hyväksyneet apurahataiteilijan oikeuden esittää mielipiteitään.

Itsekin olen saanut jokusen pienehkön apurahan yksityisiltä säätiöiltä – Otavan kirjasäätiöltä ja Alfred Kordelinin yleiseltä edistys- ja sivistysrahastolta – mutta pääosa apurahoistani on ollut peräisin veronmaksajilta. Ällistyksekseni huomasin taannoin olevani viimeisten viiden vuoden ajalla kirjastoapurahamenestyjien top kolmessakympissä (heti, yh, Timo Hännikäisen jälkeen): suoritus on sikälikin vaikuttava, että jäin yhtenä jakson vuosista kokonaan vaille kirjastoapurahaa (hyvästä syystä: minulla oli 2015 yksivuotinen taiteilija-apuraha, ja olisihan se kohtuutonta kenellekään saada veronmaksajilta yli kahtakymmentätuhatta vuodessa).