Kategoria: ”Alshain”

Taakse jätetty, pöydältä löydetty

·

Kustannustoimittaja lähetti aamulla sähköpostia. Karstan versio 2.8 on saapunut onnellisesti hänen tietokoneelleen.

Finnconissa selitinkin tuota vähän noloa ja nörttiä versionumerointiani. Perusidea on se, että versio 1.0 syntyy siinä vaiheessa kun kirjoitan ensimmäisen kerran pisteen kirjan viimeisen virkkeen perään. Korjauskierrokset kasvattavat desimaalia: ensimmäinen printtaamani versio taisi olla 1.2, kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille lähti versio 1.4. Alkaessani kuun alussa käydä pikku hiljaa läpi heidän kommenttejaan ensimmäinen uusi versionumero oli 2.0, siitä edettiin vähitellen eteenpäin, kymmenys kerrallaan.

Tähän systeemiin on parikin syytä. Ylettömän omanarvontuntoisena kirjailijana haluan tietenkin, että elämäntyöstäni tulevaisuudessa tutkielmia tekevillä opiskelijaparoilla on mahdollisuus vähän paremmin tutustua tekstien synty- ja muokkautumisprosessiin: kovin montaa versionumeroa en printtaa, mutta ne ovat olemassa erillisinä tiedostoina. (Eri asia sitten, miten kauan ne pysyvät luettavassa kunnossa dvd-r- ja kovalevyillä…) Toinen on ns. kantapääviisautta: tekstinkäsittely- ja taitto-ohjelmilla (tässä tapauksessa Word 2007:lla ja InDesignilla) on toisinaan taipumus kompastua omaan nokkeluuteensa niin pahasti, että ne samalla sotkevat työn alla olleen tiedoston täysin lukukelvottomaan kuntoon. Mitä useampi erillinen versio tiedostosta on tallessa, sitä pienemmän lisätyön sotku aiheuttaa.

Juu, on minulla kaikesta myöskin varmuuskopioita kokonaan erillisillä kovalevyillä jotka eivät ole työtietokoneeni kuorien sisällä – yksi sijaitsee itseasiassa yrttimaa.netin palveluntarjoajan tiloissa jossakin Espoon suunnassa – mutta näissä asioissa kannattaa olla enemmän kuin vain vähän neuroottinen. Tietysti työn hukkaaminen voisi tehdä kirjalle hyvääkin – kuten Pirkko Saision Punaisen erokirjan kohdalla saattoi käydä – mutta minulla ei ole yksinkertaisesti varaa ottaa vielä paria kuukautta käännöspalkkiotonta aikaa koko roskan uudelleenkirjoittamiseen.

Jälleen kerran on tullut todistettua, miten korvaamattoman arvokkaita ateljeekriitikot ovat kirjailijalle – ainakin minulle. Kukin heistä lukee tekstiä omalla tavallaan, kiinnittää huomiota eri asioihin. Kaikki eivät välttämättä pidä lainkaan tarinasta tai sen ihmisistä, toiset ovat niistä innoissaan enemmän kuin olisin osannut kuvitellakaan. Karstan tapauksessa pari 1.4:n ongelmaa nousi esiin useammankin kommenteissa: X:n kyseenalaisten toimien tapauksessa hänen ystäväpiiriinsä kiinnitettiin huomiota merkillisen vähän. Y puolestaan oli käsittämättömän hyvässä psyykkisessä kunnossa ollakseen viettänyt viimeiset viisi vuotta yksin – mutta hänen kertojan kanssa käymänsä pitkät keskustelut ovat toisaalta oleellisia kirjan tarinalle ja sen taustoille. Kertojan asenne Z:aan puolestaan muuttuu yllättävän totaalisesti yhden ainoan keskustelun jälkeen. Ensimmäisen ongelman ratkaisin irrottamalla X:n ystäväpiiristään: tämä tavallaan myös toi hänelle motivaatiota toimia kuten toimi, vaikka asiaa ei suoraan tekstissä sanotakaan. Y:n tapauksessa nostin kysymykseksi sen, onko hän todellakin ollut yksin – ja jos ei, niin missä muut ovat? Z:n (kertojan mielestä) epämiellyttäviä puolia alkoi näkyä lisää myös tarinan myöhemmissä vaiheissa.

Lisäksi vähensin ”ilmalukko”-sanan esiintymismääriä jokseenkin puoleen. Osittain tosin sillä keinolla, että nimesin uudelleen tietyntyyppiset ilmalukot ”paineoviksi” ja ”välikammioiksi”.

Olen huomannut ennenkin, että jossakin vaiheessa (alkuperäisversion) kirjoitusprosessia on pakko ruveta ajattelemaan: ”No, tää on nyt vaan tällainen välityö. Tehdään tää vauhdilla loppuun niin sitten pääsee suunnittelemaan niitä monitasoisempia ja hienompia romaaneja.” Karstan tapauksessahan minä pidin vielä reilun kuukauden tauon kesken kaiken, kun piti tehdä valmiiksi syksyllä aloitettu käännöstyö: sekin osoittautui onnistuneeksi ratkaisuksi. Paikoillaan jahnannut juonenkuljetus ja kirjoitusrytmi saivat aivan uutta vauhtia tauon jälkeen.

Ateljeekriitikot ja kustannustoimittaja ovat onneksi löytäneet tästä ”välityöstäkin” myös tasoja, ja muuan jopa piti sitä tähänastisista parhaana kirjanani. Itsekin olen tykännyt tarinasta paljon enemmän palattuani sen ääreen pitkän tauon jälkeen. Versionumeroiden kasvaessa on myös sattunut silmiin sopivia paikkoja tuikata pikku detaljeja: esimerkiksi mitä juuri sillä aamiaisella syödään tai millaista uima-asua kertojahahmo käyttää. Minulla on jonninmoinen vastenmielisyys kuvailla ihmisten asuja tai esimerkiksi heidän ulkonäköään: edellinen on minusta liian fantsuu, ja jälkimmäinen tökkii muuten. Jos kertoja esimerkiksi  pitää jotakin henkilöä kauniina, kuvitelkoon lukija omasta mielestään kauniin ihmisen. Poikkeuksiakin on: Alshainin Omara Poitakin olemus kaksivärisiksi värjättyine hiuksineen ja kainalokarvoineen on peräisin eräästä unestani, ja päätyi siksi kirjaan asti. (Unihahmossa tosin oli enemmän piirteitä eräästä ystävästäni kuin mitä Omarassa – tai Leonin suhtautumisessa Omaraan.)

Viime päivinä olen palannut omaan, aiemmin kirjoitettuun tekstiini toisellakin tavalla. Päätin käännätyttää Tähtivaeltaja-lehdessä keväällä julkaistun ”Kolmekymmentä vuotta” -novellini englanniksi tutulla suomalaisen kirjallisuuden englannintajalla. Ideana on saada näytetekstiä Finnishwriters-sivustolle ja mahdollisesti muuhunkin vastaavanlaiseen promokäyttöön. Olen käynyt viime päivinä läpi Owen Witesmanin mainiota käännöstä ja samalla omaa tarinaani, joka onkin nyt aivan jotakin muuta kuin omaa tekstiäni. Kielenvaihdoksen myötä ”30 More Years” vaikuttaa vallan kiinnostavalta tarinalta: olisi mukava lukea tältä lupaavalta tieteiskirjailijalta lisääkin…

Viime aikoina on tullut myös harrastettua musiikin kanssa pläträämistä, ja hieman toisella tavalla kuin koskaan aikaisemmin. Olen kirjoittanut sekä Kotistudioon että Omaan studioon hyviä neuvoja rumpusetin äänittämisestä, vaikka en ole koskaan itse äänittänyt rumpusettiä. Nyt olen menettänyt poikuuteni siinäkin lajissa.

Minulle tyypilliseen tapaan noudatin (omia) vinkkejä tiettyyn pisteeseen asti ja käytin uusimmassa kirjaversiossa kuvailtua neljän mikin ”Glyn Johns -asettelua”, joka toimikin aivan niin hyvin kuin viisaammat ovat kertoneet. Tosin minulla ei ollut kahta identtistä isokalvoista kondensaattorimikrofonia, mutta onneksi venäläisen Oktavan (musta mikki pystyssä lattiatomin oikealla puolella) ja australialaisen Røden (korkeassa telineessä) epäsuhtainen pari on taajuusvasteeltaan riittävän lähellä toisiaan. Sain myös päähäni pistää ylimääräisen (halvan nauha-) mikin katonrajaan osoittamaan kohti virvelirumpua, ja siitä tietokoneelle tallentunut raita osoittautui ihan käyttökelpoiseksi. Äänityspaikka oli kyllä sitten sitäkin vääräoppisempi: entisen kasvihuoneen lasiseinät tuottivat kuitenkin vallan mainion, napakan rumpusoundin. Ongelmallisinta oli tilan heikko äänieristys: naapurustokin taatusti kuuli, että lähistöllä soitettiin rumpuja, joten sessiota ei olisikaan voinut järjestää muuten kuin arki-iltapäivänä. Muuten miltei idyllisen tilan toinen huono puoli alkoi näkyä iltapäivällä, kun aurinko rupesi paistamaan: sille on syynsä, miksi ”kasvihuoneilmiötä” kutsutaan ”kasvihuoneilmiöksi”…

Keskiaukeaman tytöt

·

Oikeastaan kyse on kyllä pikemminkin aikuisista naisista kuin tytöistä. Jarmo Papinniemi pohdiskeli taannoin omassa blogissaan, kuinka suureen osaan kirjojen aloitukset ja lopetukset on nostettu – mutta mitä tapahtuu täsmälleen kirjan puolessavälissä, keskiaukeamalla? Pitihän tuota sitten kaivaa omatkin kirjat esiin ja tutkia.

391 pääsee keskiaukeamalla itse asiaan. Nimetön päähenkilö, ”minä”, ja kirjan toinen keskeinen hahmo, ”sinä”, ovat ekaa kertaa sillai. Myöhempiä kertoja ei taida sitten loppujen lopuksi olla kovin montaa.

Alshainissa on keskiaukeamalla luvunvaihto. Edellisen luvun lopussa on puhe naisesta, (Maan vuosissa mitaten) noin nelikymppisestä kotihoitajasta, jota kertojavanhus kutsuu ”Sormustytöksi”. Seuraavan luvun alussa vanhus löytää väkivaltaisesti kuolleen miehen. Alshain on tosiaankin (ainakin toistaiseksi) ainoa romaanini, jossa on myös dekkarimainen sivujuoni.

Nedut puhuu keskikohdassaan sekin naisesta – tai pitäisikö sanoa naaraasta. Kyseinen henkilö kun ei satu kuulumaan Homo sapiens -lajiin, vaikka onkin lähisukua. Päähenkilö astelee portaat alas tutkimaan kellaria, jossa kyseinen naaraspuolinen henkilö majailee, mutta ei ole juuri silloin paikalla. Päähenkilö pohtii myös viimeiaikaisia uniaan, jotka eivät kuitenkaan ole (suoranaisesti) seksuaalisia. Ehkä se johtuu siitä, että Nedujen Jolle taitaa olla tähänastisista romaanieni päähenkilöistä ainoa, jolla on suunnilleen koko kirjan tapahtumajakson ajan säännöllistä ja suhteellisen tyydyttävää iho- ja sukupuolielämää?

Karsta ei ole vielä valmis joten keskiaukemana lopullisesta paikasta ei vielä ole lopullista varmuutta. Sain kuitenkin eilen valmiiksi sellaisen version (joka minun tylsässä merkintätavassa kulkee tunnuksella ”2.8”), jossa on otettu huomioon ateljeekriitikoiden ja kustannustoimittajan korjausehdotukset ja kommentit. Tapani mukaan huitaisin tekstin InDesign-taitto-ohjelmaan ennen kuin lähetin sen sähköpostilla takaisin kustannustoimittajalle. Puolivälin aukeamalla 160-161 pohditaan siinäkin naisasiaa: tässä tapauksessa ihmetellään erään kertojan lähipiirin henkilön varsin… eh… värikästä menneisyyttä ja ihmetellään, saisiko se tämän kyseisen henkilön käyttäytymään itsetuhoisesti. Hmmm, oikeastaan tässäkin kirjassa tosiaan voisi sanoa olevan jonkinlainen dekkarihko juonne mukana.

Vaikuttaa siltä, että keskiaukeamien suhteen olen jokseenkin… tasalaatuinen kirjailija. ”Sinä” on suunnilleen kolmekymppinen ja Nedujen Efisddan ikää voi vain arvailla, mutta sekä Sormustyttö että Karstan Hwan ovat nelissäkymmenissä. Eivät siis varsinaisesti enää tyttöiässä. Mutta otsikko on tuollai jotenkin fraasimpi.