Kategoria: ”Alshain”

Entä sitten?

·

Lauantai-iltana tulimme katsoneeksi vanhalta digiboksilta klassikkoelokuvan Kuin surmaisi satakielen, joka olikin ehtinyt odotella katsotuksi tulemista jo kolmisen vuotta. Hieno elokuvanakin, mutta tuli tunne että pitäisi lukea vaikuttava kirja uudelleen.* Ainakin muistikuvani mukaan Harper Lee piti lapsen näkökulman paljon johdonmukaisemmin ja eheämmin kuin elokuva.

Sitä paitsi Harper Leetä voi oikeastaan pitää hyvinkin esikuvallisena kirjailijana. Hän kirjoitti kirjan, sanoi siinä sanottavansa ja vetäytyi sitten syrjään. Ei Lee sentään ihan niin irrallaan kirjallisista piireistä ollut kuin myytti kertoo – hänhän sentään perusti Dillin  hahmon lapsuudenystäväänsä Truman Capoteen, jonka kanssa hän teki sittemminkin yhteistyötä – mutta yhtä kaikki: esikoisromaani Kuin surmaisi satakielen (1960) on edelleenkin ainoa julkaistu teos. Lee ilmeisesti kirjoitti kahta muutakin kirjaa, mutta jätti ne kesken. Toivottavasti perikunnalla on tolkkua jättää käsikirjoitukset pöytälaatikkoon sittenkin kun lähes yhdeksänkymppisestä kirjailijattaresta aika jättää.

Harper Lee tuli mieleen myös selaillessani reaalifantastikkokollega Pasi Ilmari Jääskeläisen blogia, jossa on tuskailtu seuraavan romaanin kirjoittamisen tuskaa ja mahdollista hyödyttömyyttä: näin pienellä kielialueella romaani ei käytännössä koskaan tuota tekijälleen edes kohtuullista vaivanpalkkaa. Apurahat ja uusi lainauskorvausjärjestelmä toki avittavat hieman, mutta silti. Ulkomaisista julkaisuista voisi olla apua, jos kirjasta jostakin kumman syystä tulisi valtaisa menestys ja se ehkä jopa elokuvattaisiin: mutta sellainen on on vieläkin epätodennäköisempää kuin lottovoitto. Harper Lee sai lottovoittonsa – jonka hän myös ansaitsi – ja on ilmeisesti pystynyt, hyvin vaatimattomasti eläen, tulemaan toimeen Satakielen tuotoilla. Kesken jätetyt romaanihankkeet viittaavat kyllä siihen, että hänkin on joutunut pohtimaan pitkään ja paljon, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi sekä kirjallisen uran että koko loppuelämän kannalta.

Suomalainen kirjailija joutuu pohtimaan asiaa luultavasti jokaisen julkaisun jälkeen. En usko että kovin moni Finlandia-voittajakaan pystyy elämään yhden menestyksen tuotoilla kuin muutaman vuoden, eikä ole mitenkään itsestään selvää – tai edes todennäköistä – että seuraavat kirjat myyvät enempää kuin murto-osan hitin tuotoista.

Omat kirjani näyttävät kustantamojen tilitysten perusteella myyvän tasaisesti: ensimmäisen vuoden myynnit eivät ole kovin kaksisia, mutta eivät lukemat seuraavina vuosina mitenkään kauheasti laske. Tämä on tietysti sinänsä hyvä merkki, tai olisi, jos vuotuiset myyntilukemat olisivat muutamaa sataa suurempia. Niin kauan kuin kustantaja malttaa pitää painosten jämiä varastotilaa täyttämässä voi olettaa että parintuhannen painokset kuluvat pikku hiljaa loppuun. Uusintapainosten ottamisessa, sitten kun se aika tulee, ei välttämättä ole sitten mieltä.

Tietysti voi toivoa, että tilanne muuttuu. Muurahaispuu on aikaisemmasta tuotannosta jonnin verran poikkeava tarina, mikä saattaa herättää uusien lukijoiden kiinnostuksen, ja saamani privaattipalautteen perusteella näin on käynytkin. On tietysti aivan mahdollista, että vastaavasti osa vanhoista lukijoista jättää tämän kirjan väliin, ja myynnit pysyvät ennallaan. Minun kirjojani (sekä omia että käännöksiä) lainataan ilmeisen paljon, joten lainauskorvauksia tulee enemmän kuin myyntirojalteja. Toistaiseksi minulla on ollut aika hyvä apurahaonni (kop kop), joten vaikka tämän kirjailija/suomentajan proverbiaalinen ajopeli kulkeekin aika ajoin pelkillä tyhjenneen tankin bensahöyryillä, toistaiseksi matkaa on ollut mahdollista jatkaa, vaikka oikean auton omistamiseen ei olekaan varaa (eikä, luojan kiitos, tarvettakaan).

Mutta sitten se toinen kysymys: onko tässä mieltä? Onko minulla uutta sanottavaa? Pitäisikö todeta, että oleellinen on nyt ilmaistu, repikää siitä, muu olisi pelkkää vanhan toistoa?

En tiedä. Tiedän kyllä kierrättäväni teemoja ja osin henkilöitäkin kirjasta toiseen, vähän eri vaatteissa, vähän eri tilanteissa, vähän eri näkökulmista. Niin teki tietysti Mika Waltarikin, jonka historiallisia romaaneja ei kannata lukea peräperään (kuten minä tein), koska se ainainen herkkäuskoinen, mutta seksuaalisesti kyvykäs päähenkilö rupeaa ns. nyppimään. Waltarin kirjoittaminen oli ymmärtääkseni melkoista tuskailua, mutta hän jatkoi sitä sinnikkäästi ja ahkerasti. Ehkä hän ei osannut muuta. Tai ei osannut lopettaa. Ehkä muut vaihtoehdot olisivat tuntuneet vieläkin ikävämmiltä.

Siinä on yksi motiivi. Tämä on, kaikesta huolimatta, aika kivaa duunia. Minä olen sen verran epäsosiaalinen, että jaksan mielihyvin istua päivät kotosalla työhuoneessa ja pitää Naamattua virtuaalityöyhteisönäni. Ja kun ajattelee akuankkamaisen kirjavaa työhistoriaani muissa ammateissa, niin ainakin nämä hommat pitävät minut niin sanotusti poissa pahanteosta. Ja kun palautetta sentään tippuu pikkuhiljaa sekä uusista että vanhoista kirjoista – omista ja käännöksistä – ja se on pääosin positiivista niin… mikäs tässä, oikeastaan. Niin kauan kuin tilanne ei joltakin ratkaisevalta osaltaan muutu huonommaksi. Tai tule tilannetta, jossa pannumyssystä ei löydykään muhimasta paria–kolmea uudelta tuntuvaa tarinanideaa.

Mutta nyt pitää vaihtaa tuohon toiseen näytön ikkunaan. Nukuin viime yönä huonosti, ja yrittäessäni kieriskellä niin hiljaa ettei Kultuli heräisi, tulin kehitelleeksi Paluulle uutta ja entistä paremmin ideoita herättävää rakennetta. Siitä tarinasta voisi hyvinkin kehkeytyä jotakin, ehkä jopa kohtuullisen nopeasti. En minä nyt mitenkään voi vielä aikatauluttaa, että minulla olisi upouusi tieteisromaani esiteltävänä tai edes viimeistelyvaiheessa vuoden 2013 Finnconissa, mutta olisihan se aika komeaa.

Lupaus tämä ei ole. Eikä edes varovainen ennustus. Näissä hommissa ei voi mitenkään tietää käännös- sun muiden hankkeiden aikatauluja noin pitkälle. Mutta… ei se mahdotonta ole. Ehkä.

___
* Ellei Sean Stewartin romaanissa Mockingbird olisi esiintynyt ihan oikeitakin Mimus polyglottos -lajin lintuja, olisin kyllä suomentanut kirjan nimen (ja päähenkilön äidin kotijumalan) biologisesti virheellisesti, mutta poeettisesti toimivammasti Satakieleksi. En pelkästään Harper Leen ja etelävaltioihin sijoittuvan miljöön takia, mutta totta kai sekin vaikutti.

Minä ja kustantamoni, uusintana

·

Like kustannus täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Paljon on sinä aikana tapahtunut. Olen ollut tekemisissä firman kanssa jotakuinkin alusta alkaen, ja kirjoitin asiasta vanhaan blogiin aikoinaan Liken ollessa vasta yhdeksäntoistavuotias. Pistetäänpä vielä tännekin. Tästä tulee pitkä blogahdus…

(Korjasin ja päivitin pari silmiin sattunutta asiaa. Mutta pääosin teksti on kuuden vuoden takaa.)

Tarina alkaa 80-luvun puolivälissä Helsingin Kirkkokatu 6:n sittemmin puretussa tiilisessä piharakennuksessa, joka eräiden aikalaiskommenttien mukaan näytti ”ulkopuolelta navetalta, sisäpuolelta kaatopaikalta”. Nykyisessä Tieteiden talossa kadun varrella pidettiin mm. fysiikan ja matematiikan laskuharjoitustunteja, piharakennuksessa majaili matematiikan, fysiikan ja tietojenkäsittelyopin opiskelijoiden ainejärjestön Limes ry:n toimisto ja kirjapaino. Painon tuotantoon kuului omien ja muiden järjestöjen lehtiä, luonnontieteiden oppikirjoja, punk-fanzineja sekä jokunen elokuva-alan julkaisu, joita LImeksen ElokuvaKErho eli LIEKE toteutti. Tuohon aikaan elokuvakirjoja ei pahemmin suomeksi julkaistu, joten kerholaiset ystävineen katsoivat, että tässä olisi ns. sosiaalinen tilaus. Olin samaa mieltä Liekkeen elokuvailtojen vakiokävijänä. Notkuin toimistolla välillä miltei päivittäin, vaikka en aina mitään erityisen hyödyllistä järjestömme eteen tehnytkään, kahvinjuontia lukuun ottamatta.  Olin kuitenkin hyvää pataa painohommista huolehtivien Pablon ja Hannun sekä toimistopäivystäjien kanssa, joten ei minua kai kauhean pahalla siellä katseltu. Olinhan minä ollut joka tapauksessa Limeksen hallituksessa ja kulttuurisihteerinä, sekä kirjoitellut ja piirrellyt Sykloidi-lehteen.

Kahvin ja satunaisten talouskonjakkihuikkien lomassa oli kehittynyt ajatus kustannusyhtiön perustamisesta elokuva- ja musiikkikirjojen sun muun sellaisen tekemiseen. Se syntyi vasta vuonna 1987, jolloin olin parisuhdeteknisistä syistä jättänyt toimistossa notkumisen vähemmälle. Kuulin firman perustamisesta vasta jälkikäteen enkä siis päässyt perustajaosakkaaksi. Virallisesti tulin mukaan vasta vähän myöhemmän osakeannin myötä, mutta heittelin kyllä sitäkin ennen (pyytämättäkin) kaikenlaisia ideoita siitä mitä pitäisi julkaista. Tein myös joitakin pikkuhommia, mm. kirjoitin konekirjoitusliuskoilta tietokonelevykkeelle Raine Werner Fassbinderin elämäkerran filmografiaa. (Se opetti käyttämään WordPerfectin makroja: Fassbinderin työryhmässä oli monia hankalannimisiä jäseniä, kuten Hanna Schygulla ja Xaver Schwartzenberger.) Sittemmin olin muutaman vuoden yhtiön hallituksen varajäsenenäkin 90-luvun alussa.

Silloin tuore kustantamo oli jo joutunut luopumaan alkuperäisestä Lieke-nimestään. Ensimmäinen isompi lehtijuttu Hesarissa oli poikinut puhelinsoiton tamperelaista Liekkeen sukua edustavalta juristilta. Sukunimi oli suojattu, joten sitä ei saanut noin vain käyttää kaiken maailman epämääräisten firmojen nimissäkään. E-kirjain tipautettiin pois, ja Like oli syntynyt.

Minulla on aina ollut taipumusta päähänpinttymiin. Yksi niistä oli, että Peter Guralnickin lyhyt, mutta loistava elämäkerta Searching for Robert Johnson pitäisi saada suomennettua. (Robert Johnson -fiksaatio ei ollut mitenkään harvinaista meidän bluesista kiinnostuneiden kohdalla. Ensimmäinen cd-muodossa ostamani levytys oli Johnsonin Complete Recordings -boksi. Toinen oli klassikko sekin, eli Kari Peitsamon & Ankkulin Jatsin syvin olemus.) Puhuin hankkeesta Likellä moneen kertaan, ja jonkinlaisia tiedustelujakin lähetettiin. Kun olin 90-luvun alussa onnistunut hankkimaan ensimmäisen oman tietokoneeni ja työttömäksi päädyttyäni minulla oli aikaa, naputtelin jopa ihan oman suomennokseni. Annoin sen luettavaksi parille Likessä pyörivälle tyypille ja sain tekstistä kiitoksiakin, mutta asia ei johtanut mihinkään. Vielä…

* * *

1990-luvun puoliväliin mennessä Liken toiminta oli kasvanut ja ammattimaistunut. Limeksen nurkista oli muutettu ensin Vironkadulle (siihen nykyiseen notkelmakohtaan, joka vielä 1800-luvulla tunnettiin nimellä Paskalampi) ja sitten Kulmakadulle. Suurin osa firman perustaneesta, opiskelleesta kaveriporukasta oli hajautunut muille aloille duuniin. Hannu oli edelleen täysipäiväisesti (ja vähän ylikin) mukana, samoin Timppa. Firmaan tuli töihin nuorempaa väkeä, viihtyi pari vuotta, jätti jälkensä toimintaan ja siirtyi sitten muualle. (Esimerkiksi sittemmin kirjailijana menestynyt Katja Kallio ja televisiotoimittajanakin vaikuttanut Henrik Laine.)

Osakkaana pidin firmaan yhteyttä, kävin yhtiökokouksissa ja bileissä, tein joskus sekalaisia hanttihommiakin. Joskus vuoden 1995 lopussa Hannu yllättäen soitti ja kysyi minua kääntämään Cristopher Sandfordin Kurt Cobain -elämäkertaa. En tiedä, mistä olin tullut hänen mieleensä. Olin toki kirjoittanut musiikista paljonkin Rumbaan. Luulin silloin, että hän oli nähnyt muutamaa vuotta aikaisemmin väkertämäni Robert Johnson -käännöksen, mutta myöhemmin selvisi ettei hän ollut tiennyt mitään sen olemassaolosta.

No, puolityötön toimittajanretku (jota hommaa inhosin: se geneettisestä ammatinvalinnasta) oli tietenkin halukas heittäytymään toisenlaiseen duuniin. Haaste osoittautui paljon hankalammaksi kuin olin osannut kuvitellakaan ja vei tolkuttomasti aikaa. Mutta syntyi lopulta, ja ensimmäinen käännöstyöni julkaistiin syyskuussa 1996, vähän yli kymmenen vuotta sitten. Rokkitähtielämäkerrat eivät olleet tähän aikaan kovinkaan yleisiä ja Cobainin kuolemasta oli vain kaksi vuotta, joten kirja sai melkoisesti huomiota, jota säteili kääntäjäänkin. Minua haastateltiin Radiomafiaan ja Jyrkiin. Arvostelijat eivät olleet erityisen ihastuneita kirjasta eivätkä sen käännöksen laadusta, mikä tipautti sopivasti maan pinnalle. Ura oli kuitenkin urkenemassa, ja työstin parhaillaan ensimmäistä Philip K. Dick -suomennostani kirjasta Time Out Of Joint, joka kulki pitkään pressitiedotteissa nimellä Nyrjähtänyt aika. Onneksi ennen kirjan valmistumista minulle selvisi että kyseessä oli sitaatti Hamletista, joten painettuun versioon saatiin nimeksi paljon asianmukaisempi On aika sijoiltaan.

Julkaisuja alkoi tulla lisää: muusikkoelämäkertoja, lisää Dickiä,… välillä kirjojen kääntäminen jäi sivutoimeksi, kun onnistuin saamaan ”oikean” työpaikan silloisessa Brossco Systemsissä, missä käänsin ja lokalisoin manuaaleja, ohjelmia ja mainosmateriaalia mm. Applelle ja Adobelle. Oikean, hyvähenkisen työyhteisön jäsenenä oleminen oli upeaa vaihtelua kotona yksin nyhjäämiselle – ja säännöllisemmät tulot auttoivat kummasti purkamaan kasautuneita velkoja. Elämäntilanteeni alkoi olla muutenkin muuttumassa toisenlaiseksi. Kun Hannu soitti minulle kevättalvella 1999, kyse ei ollutkaan taas yhdestä käännöshankkeesta: hän tarvitsi konttorille taittajaa ja kustannustoimittajaa. Niitä hommia olin tehnyt ennenkin satunnaisesti, nyt oli tarjolla pysyvämpi kiinnitys. Siirtyminen ”omaan” firmaan ja mieluisammat, vaihtelevammat hommat saivat sanomaan kyllä.

* * *

Viihdyin Liken konttorihommissa parisen vuotta. Tein kirjojen taittoja (pari kanttakin), kustannustoimitin, luin käsikirjoituksia, toimin mikrotukihenkilönä ja niin edelleen. Viihdyin mukavassa työyhteisössä. Muutaman kerran jäin kuitenkin ”virkavapaalle” täysipäiväiseksi kääntäjäksi ja huomasin viihtyväni vieläkin paremmin. Elämäntilanteeni oli nyt perin toisenlainen kuin aikaisemmin – olin vastikään mennyt naimisiin ja eräänlainen virtuaalityöyhteisö oli syntynyt myös kääntäjäkollegoiden kesken – joten lopulta ”virkavapaa” piteni epämääräisen mittaiseksi ja palasin konttorihommiin vain kuukauden ajaksi paria vuotta myöhemmin, kun taittotyöhön tarvittiin heinäkuun sesonkikaudeksi kiireapulaista.

Konttorilla istuessa oli tullut Hannun kanssa puhetta Robert Johnsonista, ja minulle selvisi että hänelle selvisi vasta nyt, että käännös tosiaan oli olemassa. Minä puhaltelin työstäni pölyt, editoin sitä parhaan taitoni mukaan ja Robert Johnson – Blueslegendan jäljillä saatiin painoon. Eräs ympyrä sulkeutui käännösurani osalta, ja melkoisen hyvin kaupaksi käynyt teos avasi ehkä osaltaan markkinoita myös myöhemmille bluesin ja muun juurimusiikin tekijöihin liittyvälle kirjallisuudelle.

Freelancer-kääntäjänä en tietenkään ole sidottu tekemään työtä vain yhdelle kustantajalle, ja pikku hiljaa töitä alkoi tulla muualtakin. Nemo oli tarjonnut Jalokivivarkaan tunnustuksia ensin Lindholmin Jussille, joka kuitenkin oli sillä hetkellä täystyöllistetty. Niinpä Jussi ilmestyi Kirjan ja ruusun päivänä Espalla SKTL:n kojulle, jossa minä olin päivystäjänä, ja vei minut Nemon kojulle neuvottelemaan. Kuulin bändikaverilta, että Johnny Kniga etsi rockia tuntevaa suomentajaa Red Hot Chili Peppersin historiikille, lähetin sähköpostia Jaskalle, ja tuttu mies palkkasi minut hommaan. Kariston väki etsi Sean Stewartin Kehä-romaanille sf:ää ja rockmusiikkia tuntevaa suomentajaa SKTL:n jäsenhakemistosta ja löysi minut. Useimmat näistä ovat poikineet myös myöhempiä hankkeita. Jossakin vaiheessa huomasin, etten ollut tehnyt Likelle yhtään käännöstä pariin vuoteen. Ei sillä etteikö muutamista projekteista olisi käyty keskusteluja, ne eivät vain aikataulu- tai muista syistä olleet johtaneet sopimukseen.

Omat 2000-luvun kirjani ovat kuitenkin kaikki ilmestyneet Likeltä. Se tapahtui oikeastaan varsin luonnostaan enkä oikeastaan edes ajatellut lähteä etsimään kustantajaa muualta. Paitsi että minulla oli lafkaan vanhoja yhteyksiä ja paljon tuttuja ihmisiä, se oli muun tuotantonsa ja profiilinsa osalta myös erinomaisen sopiva taho sekä Kotistudiolle että tieteisromaaneille.

* * *

Keväällä 2003 olin tehnyt päätöksen ryhtyä lopultakin kirjoittamaan mielessä pitkään (perusidealtaan itse asiassa kymmenkunta vuotta) pyörinyttä romaani-ideaa. Tällä kertaa tosissaan. Niin, että oikeasti varaan sille aikaa tehdä homma täysipäiväisenä työnä. Hyvin etukäteen suunnitellen, niin ettei juttu taas kerran nyykähdä ensimmäisen luvun jälkeen: ”Äh, ei tää oikein toimi.”

Samaan aikaan kehittelin strategiaa saada kirja julkaistua – mieluiten ilman tavanomaista vuoden (tms.) odottelua käsikirjoituspinossa. Joten tuumasta toimeen. Liken konttorilla käydessäni näin kotimaisesta kirjallisuudesta siihen aikaan vastanneen Artsin. Kuulumisten kyselemisen lomassa heitin sitten: ”Niin, mun on muuten tarkoitus kirjoittaa tossa kesällä tieteisromaani. Mä voisin tuoda sulle vähän alkua sitten kun sitä alkaa olla kasassa, ja sä voisit kertoa että tuntusko juttu toimivan.” Artsi myöntyi, vaikuttipa jopa jossain määrin kiinnostuneelta. Kotimaista scifiä ei silloin julkaistu senkään vertaa kuin nykyään, mutta Artsilla ei ollut myöskään erityisempiä ennakkoluuloja lajityyppiä kohtaan.

Kesäkuun mittaan väsäsin kuusi ensimmäistä lukua. Aivan ensimmäinen luku lopullisia alkusanojaan myöten (”Sinä kiusaat minua.”) oli itse asiassa ollut olemassa jo vuoden – siitä oli ollut tulossa yksi lisää pöytälaatikon kymmenien ensimmäisten lukujen seuraan. Nyt minulla oli kuitenkin Suunnitelma, jonka varassa sain hommaa eteenpäin. Lykkäsin kuusi lukua Artsille ja palasin jatkamaan kirjoittamista. Pari viikkoa myöhemmin Artsi soitteli: ”Nii, ootsää ajatellu millaista aikataulua tän julkaisulle?” Puhuimme aikataulut selviksi. Puhelun jälkeen kesti hyvän tovin ennen kuin pystyin jatkamaan kirjoittamista.

Kirjoitustyö alkoi olla loppuvaiheissaan kun minut pyydettiin kesätaittajaksi Liken konttorille. Harkitsin hetken, mutta toisaalta – olin väkertänyt omaa tekstiä jo toista kuukautta, kevään käännöstarkoituksiin saadut kirjastoapurahat oli jo kulutettu ja rahalle tarvetta. Uskoin pystyväni jatkamaan kirjan loppuun sivutoimisestikin. Itse asiassa joitakin pätkiä kirjoittelin töissäkin, kun muun porukan silmä vältti ja oli muutenkin rauhallisempi hetki. Flow pysyi mukavasti päällä. Artsi lykkäsi jossakin vaiheessa kommentoimansa alkuosan. Kuudennen luvun loppuvaiheissa oli oikeastaan ainoa suurempi muutospyyntö: ”Tässä vois olla vähän lisää äksöniä.” Pähkäilin tuota tovin, ja upotin lukuun pienen erillisen tarinanpätkän, ja vähän myöhempään kohtaan sitten toisen, joka sitoi edellisen kokonaisuuteen (ainakin omasta mielestäni).

Tässä vaiheessa kirjalla ei ollut vielä nimeä. Olin itsekseni kutsunut sitä puolivitsinä ”Aleksandria-romaaniksi”, mutta ajattelemattakaan että sitä voisi missään nimessä pitää lopullisena. Ensimmäinen vakavampi idea oli ”Aleksandria 391 jKr.”, mutta sekin näytti kornilta. Lopulta en keksinyt muuta kuin jättää numeron ympäriltä krumeluurit pois. Niin siitä tuli 391. Arvelin, että kannentekijä ilahtuisi lyhyestä nimestä.

Syksyllä sopimusta tehdessä Artsi kysäisi, oliko minulla mitään kansi-ideaa. Ilmoitin, että voisin jotakin heittää hänelle sähköpostitse. Väkersin pikaisesti kokoon dramaattisen mustapohjaisen kansikuvan Aleksandrian kartasta, Trajanuksen riemukaaren valokuvasta ja de Havilland Mosquito -tiedustelukoneen varjokuvasta. Kirjan nimi erottui kannesta läpitunkevan turkoosina. Seuraavan kerran konttorilla käydessäni näin kuvan printin Artsin käsikirjoitusnivaskan päällä ja tajusin kauhukseni, että tuosta oli hyvää vauhtia tulossa kirjan lopullinen kansikuva. Näytin kuvaideaa muutamalle ystävälle ja pyysin kommentteja. Sitä pidettiin kovin uhkaavan dramaattisena – mitä kirja itse ei välttämättä ollut, ja aivan tarkoituksella Muutin karttapohjan kellervän pergamentin väriseksi, täydensin yhdelmää ns. Antikytheran laitteen asteikolla, tein päälle tekstuurin. Kannen viimeisteli sitten Tommi konttorilla, mutta ratkaisut olivat kirjasimia lukuun ottamatta aika pitkälti minun tekosiani. Se erottui komeasti muiden sf-kirjojen seasta jo maanläheisiltä väreiltään – erottui ehkä turhankin paljon, niin ettei sf-romaania etsivä välttämättä tarttunut tuollaisennäköiseen kirjaan.

Kirjan julkaiseminen suhteellisen aikaisin keväällä ei sekään välttämättä ollut hyvä idea: arvostelut ja sitä kautta julkisuus ilmestyivät vasta loppukeväällä, jolloin kevään kirjanostosesonki oli jo ohi. Mutta sillä tavalla sentään vältyin jäämästä syksyn supertähtien jalkoihin. Ja pääsin Pentinkulman päivien esikoiskirjailijaseminaariin jo samana vuonna. Se nosti itsetuntoa: minut on laskettu Oikeaksi Kirjailijaksi! (Sitä tietysti laski se, ettei Hesari katsonut minua aiheelliseksi ehdokkaaksi omalle esikoiskirjailijapalkinnolleen. No, ei kaikkea voi saada…)*

Ei Kolmeysiykkösestä myyntimenestystä tullut, mutta kriittinenkin palaute sisälsi niin positiivisia aineksia, että seuraavaa romaania oli hyvä suunnitella. Artsi lähti Likeltä muihin hommiin ja Alshainin käsikirjoituspino päätyi sitten aikanaan Stellan pöydälle. Konttorilla pyöri nyttemmin paljon minulle uutta väkeä. Tavallaan putosin pois siinä vaiheessa, kun minulla kauan roikkunut Liken sisäinen sähköpostiosoite lakkasi olemasta voimassa – mikä oli ihan asiallista, eihän konttorin sisäinen kommunikaatio minulle kuulunut. Markkinoin tietysti omaa kirjaani rahkeiden mukaan, pyörin bileissä ja pikkujouluissa sekä yhtiökokouksissa. Nyttemmin Like oli jo niin vakavarainen firma, että kerran vuodessa tilille kilahti jopa pikkuisen osinkoa. Piipahdin Meritullinkadun kellarissa kuitenkin silloin tällöin tekemässä asiaa. Avainkin minulla oli edelleen. Siitä jouduin (jälleen aivan asiallisesti) luopumaan kustannuspuolen siirtyessä uusiin tiloihin Liisankadulla. Satuin tulemaan konttorille dramaattisella hetkellä: henkilökunnalle oli juuri hetkeä aikaisemmin ilmoitettu Liken kustannustoiminnan myynnistä Otavalle. Ylimääräinen yhtiökokouskutsu löytyi seuraavana iltapäivänä postilaatikosta.

Kokouksen myötä hahmottui sitten tämä juridis-taloudellinen kuvio: vanha Oy Like Kustannus Ltd., jonka osakas olin, muutti nimekseen Rosebud Books Oy. Otava perusti uuden, kokonaan omistamansa yhtiön nimeltä Like Kustannus Oy, jolle vanhan Liken kustannustoiminta (ja suurin osa henkilökuntaa) siirtyi. Rosebud huolehtii edelleen Like-kirjakaupoista ja messujen kirjamyynnistä. Joten kustantamo-osakkaan sijaan olen nykyään kirjakauppafirman osakas.

Muuten muutokset olivat kustantamon puolella – ainakin minun nähdäkseni – varsin vähäisiä. Syyskauden avajaiset jatkuivat edelleen Kirjalla, mikä on sääli: funkkissalin akustiikka on luokattoman kehno. Pidin ehdottomasti enemmän aikaisempien vuosien Tervasaaren bileistä. Sitä paitsi Terviksessä pystyttiin kuulakisojen ohella pitämään myös neppiskilpailu. Viimeisen järjestetyn skaban voitin minä, joten olen edelleenkin Liken hallitseva neppismestari. (Kulttuurihistoriallisena anekdoottina lisättäköön, että samaiseen kisaan osallistui myös Pentti Holappa, joka joutui valitettavasti keskeyttämään. Neppaamisen vaatima kumartelu ei tehnyt hyvää veteraanin selälle.) Alshainin markkinointiin on ehkä enemmän varaa, joskin kaikissa mainoksissa (ja useimmissa arvosteluissa) on edelleenkin kirjan kannen varhaisversio, jonka (tällä kertaa) väkersin jo ennen kuin kirjoitin itse kirjaa. Mielenkiintoinen oli Liken ilmoitus eräänviikkoisessa Vihreässä langassa: lehden profiiliin sopivan poliittisen kirjallisuuden lomassa oli ainoana kaunokirjallisena teoksena Alshain: ”Iso vihreä mies kirjoittaa ihmisläheistä scifiä!” Ja perässä sitaatti Langan toimittajakuntaan kuuluvan Vesa Sisätön KirjaIN-lehteen kirjoittamasta arviosta.

Ja bonuksena vielä artikkeli ”Minä ja toinenkin kustantamoni…

Kääntöpiiri syntyi samoihin aikoihin Liken kanssa 1980-luvun loppupuolella julkaisemaan nais- ja kehitysmaa-aiheista kirjallisuutta. Itse päädyin firman kanssa tekemisiin aluksi lähinnä siksi, että sen perustajiin kuuluneen Leena Reimanin aviomies oli isäni vanha työkaveri ja naapuri. Minut palkattiin sitten pystyttämään vuoden 1990 tienoilla tietokonelaitteistoa, jolla tehtiin sittemmin myös Kääntöpiirin kirjojen toimitustyötä ja taittoja. Siihen aikaan skannerin ja taitto-ohjelman saaminen toimimaan ongelmitta keskenään ja kaiken muun kanssa oli vieläkin hankalampaa kuin nykyään. Uskokaa pois. Kaiken lisäksi systeemiin tuli ongelmia juuri Kiinan-matkalle lähtöäni edeltävänä iltana, joten singahdin Korsosta Kumpulaan selvittämään asiaa. Jos oikein muistan, saimme homman suurin piirtein selvitettyäkin, peräti, muutaman tunnin ähellyksen jälkeen.

Kääntöpiirin alkuperäiseltä porukalta alkoi muiden töiden ja tekemisten vuoksi veto loppua 1990-luvun lopulla ja firma oli vajoamassa pöytälaatikkoon. Naiskustantamon avuksi tuli kuitenkin jonninmoista yhteistyötä koko ajan harrastanut mieskustantamo Like, ja osti yhtiön.

(Liken pitkäaikainen maine ”mieskustantamona” perustuu erään tarinan mukaan erääseen tapahtuma-ilmoitukseen, jonka loppulauseeksi oli kirjoitettu ”Kaikki halulliset tervetuloa!” – paitsi että lyöntivirheen takia siinä lukikin ”Kaikki kalulliset tervetuloa!” Tarinan mukaan kyseisen ilmoituksen laatija oli Liken alkuaikojen puuhamies ja nykyinen elokuvamoguli Mika Siltala.)

Kääntöpiiri pysyi muutamia vuosia erillisenä yhtiönä, ja sitä vetänyt kustannustoimittaja Kaisa organisoi toimintaa ja kirjoja ideoimaan osin Liken porukasta ja osittain muista kiinnostuneista koostuneen työryhmän, joka kokoontui parin kuukauden välein juttelemaan, kehittelemään ideoita ja kommentoimaan luettaviksi saamiaan potentiaalisia käännöshankkeita. Tämän työryhmän aikoja muistelen vilpittömällä kaiholla. Ajatusten ja ideoiden heittely kiireettömässä, paineettomassa ja hengeltään upeassa porukassa viinin ja pikkupurtavan lomassa oli juuri sellaista, mitä kulttuuritoiminta voi parhaimmillaan olla: usein puhe johti myös tekoihin. Olin muuten parin vuoden ajan myös Kääntöpiiri Oy:n hallituksen puheenjohtaja, mikä kuulostaa komeammalta kuin onkaan. Papereihin tarvittiin nimi ja minä olin – Liken silloisena taittaja/kustannustoimittajana – näppärästi paikalla.

Näiden aikojen hankkeita oli myös suomentaa Alison Bechtelin mainiota sarjakuvaa Dykes To Watch Out For, johon ystäväni Eva oli tutustuttanut minut vähän aikaisemmin. Käännös ei ollut omani (Stina Grönroos teki taatusti parempaa työtä kuin mihin minä olisin pystynyt) mutta minulla oli panokseni sarjan ensimmäiseksi tarkoitetun albumin materiaalin valinnassa. Niin, ja albumin suomenkielisessä nimessä, jota pallottelimme Evan kanssa sähköpostitse, kunnes päädyimme molempien mielestä kelvolliseen versioon. Pitkäänhän pressimateriaalissa pyöri nimiversio Varokaa! Lesboja liikkeellä! joka on ehkä jossain määrin väärin tulkittu väännös alkuperäisestä nimestä: ensimmäiset DTWOF-piirroksethan olivat yksittäisiä ”muotokuvia”, joissa oli sitten nimi ja runonsäe. Tältä pohjalta parempi suomennos olisi ehkä ollut Huomionarvoisia lesboja, mutta sekään ei tuntunut sitten oikein toimivalta. Pallottelumme päätyi sitten nimeen Lepakkoelämää, mitä on ihmetelty myös Alison Bechtelin blogissa, ja missä nimen merkitys on myös selitetty. Albumi ei sitten myynyt kovinkaan hyvin, mikä on sääli. DTWOF on hieno sarjakuva. Onneksi sitä on pystynyt seuraamaan Alison Bechtelin blogin kautta.

Kääntöpiirin nimissä julkaistiin muutakin, erittäin laadukasta kirjallisuutta Liken hoivissa tapahtuneen muutaman vuoden mittaisen uudelleen elpymisen myötä. Vähitellen toiminta kuitenkin hiipui ja yhtiö sulautettiin lopullisesti Likeen. Harmi, mutta minkäs teet. Firman molempien toimintakausien kirjoja on kuitenkin edelleen saatavissa Liken kautta, joten Kääntöpiirin kohtalo on sentään vähän parempi kuin monella muulla pienkustantamolla. Alkuperäisen Kääntöpiirin puuhaihmisiin kuulunut Leena Reiman pyörittää nykyään hienoa Pieni Karhu -lastenkirjakustantamoa, jolle minäkin Liken konttoriaikoinani tein jonkin verran taittohommia. (Aivan erityisesti on jäänyt mieleen Shel Silversteinin kirja Antelias puu, jota taitoin pala kurkussa ja kyynel silmässä. Kirjan lukeneet kyllä tajuavat, miksi.)

___
* Minullekin selvisi vasta taannoin, että Hesarin esikoiskirjailijapalkintokilpailuun pitää kustantajan erikseen ilmoittaa jokainen siihen mukaan haluttava teos.

Muistoja ison meren kirjasta

· 2 kommenttia ·

Kirjailijakollega ja Urjala-tuttu Terhi Rannela haastoi omassa blogissaan kertomaan muistoja toisesta kirjasta. Minun tapauksessani siis Alshainista.

*

Tämä ei ole varsinaisesti muisto, mutta kuitenkin: alkusyksystä, iltojen pimetessä, kun eteläisellä taivaalla loistaa Joutsenen, Lyyran ja Kotkan tähdistöjen ”kesäkolmio”, minulla on edelleenkin tapana pysähtyä katsomaan taivaalle ja etsiä katseellani ß Aquilae eli Alshain, joka erottuu usein kaupungissakin paljon kirkkaamman Altairin vierestä, vastapäätä γ Aquilaea eli Tarazedia. Tein niin jo hyvän aikaa ennen kuin sain kirjoitettua ensimmäistäkään romaania: kuten olen kertonut, Alshain oli valittu tähteni jo kauan. Ei, en kykene vieläkään palauttamaan mieleeni, miksi. Ehkä siksi, että kyseessä on suhteellisen lähellä – ”vain” viidenkymmenen valovuoden päässä – omaa Aurinkoamme sijaitseva, värinsä puolesta Aurinkoa lähellä oleva tähti (joka on kuitenkin aivan eri kehitysvaiheessa: pikku hiljaa vuosituhansien mittaan kuoleva, tällä hetkellä vielä turpoava, laajeneva ja jäähtyvä jättiläinen).

*

Lokakuun viimeisenä sunnuntaina 2004 heräsin aikaisin ja lähdin kohti Pasilaa ja Helsingin kirjamessuja, koska olin lupautunut mukaan paneelikeskusteluun tai päivystämään Kääntäjäliiton osastolla. Istuin jo bussi 72:ssa puolivälissä Pasilaa tajutessani, että olin liikkeellä tuntia liian aikaisin: edellisenä yönä oli siirrytty kesäajasta normaaliaikaan. Minua ei lainkaan huvittanut notkua ylimääräistä tuntia messuilla – olin ollut siellä riittämiin jo edellisinä päivinä – joten tein kuten monesti muulloinkin halutessani tappaa tunnin verran ylimääräistä aikaa rahaa kuluttamatta: nousin Sörkassa seiskan ratikkaan ja kiersin sen mukana reittiä täyden ympyrän. Minulla oli mukana lukemistakin, mutta päätin sen sijaan kirjoittaa muistikirjaani unen, jonka kellonsoitto oli keskeyttänyt. Unessa olin kävellyt vilkkaan tien vartta pitkän matkan ja kiivennyt sitten korkean talon katolle katselemaan maisemia. Unessa tein tämän retken säännöllisesti, miltei päivittäin. Tästä kehittyi Alshainin ”Tuhkaa”-jakson päähenkilö.

*

Myös Omara Poitakin hahmo on peräisin unesta, jossa esiintyi hiuksensa ja kainalokarvansa punamustaraidallisiksi värjännyt, sitruunankeltaista silmämeikkiä käyttänyt nainen. Hän muistutti aika paljon erästä ystävääni, jolla tosin en ole koskaan nähnyt värjättyjä kainalokarvoja tai sitruunankeltaista silmämeikkiä. Ystäväni on myös hieman nuorempi.

Sinänsä olen sitä mieltä, että kainalokarvojen värjääminen ja kuvioiminen olisi paljon viehättävämpi muoti kuin niiden tylsä poisajeleminen.

*

Omaran tyttären Veran hahmo – ja hänen osansa nimi – ovat osin peräisin (kaikista maailman lauluntekijöistä juuri) Edu Kettusen laulusta ”Häkkilintu”. Erinäisistä syistä yhdistän kappaleen (ja sitä myötä osin Veran hahmonkin) erääseen toiseen naispuoliseen ystävääni, jonka elämäntilanteet ja -kokemukset ovat tosin kovin toisenlaiset, onneksi.

En ole erityisemmin seurannut Edu Kettusen musiikillisia tekemisiä, mutta Elävien maassa -levy tuli minulle aikanaan Rumban arvostelukappaleena ja teki inhimillisyydellään melkoisen vaikutuksen.

*

 Alshainin ilmestyttyä muistan istuneeni Finnconin jatkoilla Jerrmanin Tonin kanssa Ravintola Kaisaniemen terassilla, missä Toni täydensi vasta Hesarissa julkaistua, perin kehuvaa arvosteluaan muutamilla jutuilla, joista hän ei ollut pitänyt. Yksi oli nimenomaan Veran hahmo, joka oli hänestä aivan liian pissis. Kiinnostavaa kyllä ne naispuoliset tutut ja kirjoittajat, jotka ovat Verasta jotakin maininneet, ovat pitäneet häntä hyvinkin uskottavana nuorena naisena.

Me täällä

· 2 kommenttia ·

Uusi Tähtivaeltaja (4/2011) löytyi eilen postilaatikosta, kun sen pääsin lopulta tutkimaan puolenyön tietämissä. En ole vielä ehtinyt lukemaan lehteä, mutta siinä näyttää olevan ansaitun runsas lukupaketti reaalifantastikkokollega Anne Leinosesta. Hän ja hänen tuotantonsa ovat totisesti sellaisen ansainneet, loistavaa!

Lehdessä on myös minun suomennokseni Tom Crosshillin novellista ”Hei äiti, täällä me, poikasi Ženja”. Varsin vinkeä tarina, jolle toivon mukaan olen tehnyt oikeutta.

Syy postilaatikon tyhjennyksen myöhäisyyteen olivat viikon kolmannet (ja viimeiset!) pikkujoulut. Tällä viikolla on istuttu iltaa erinomaisessa seurassa ensin kirjallisuudensuomentajatovereiden ja sitten kahden kustantamon edustajien (ynnä kirjailija- ja suomentajakollegoiden) erinomaisessa seurassa. Mukavia iltoja, mukavia ihmisiä, kiinnostavia keskusteluja, mutta tilaisuuksien kasautuminen helpottaa henkisesti(kin) kotiinlähtöä jo hyvissä ajoin ennen puoltayötä eikä vasta jatkojenjatkojen jälkeen aamuneljältä.

Parissa näistä tilaisuuksista tulin kuvailleeksi keskustelukumppanille paria suunnitelmissa olevaa kirjallista hanketta. Ensimmäinen tapaus oli hyvinkin harkittu: olen kehitellyt erästä näytelmäideaa jo useamman vuoden, ja sitä olisi hyvä vähän tönäistä eteenpäin niin että idea muuttuisi suunnitelmasta teokseksi. Keskustelukumppanini on teatterin kanssa tekemisissä, ja piti ideaa kiinnostavana, toteuttamisen arvoisena. Nyt minulla on taas vähän enemmän motivaatiota edistää hanketta, kun seuraavalla tapaamisellamme kaveri todennäköisesti kysyy, mitä näytelmälle kuuluu.

Toisissa bileissä, toiselle tuttavalle tulin esitelleeksi, vähän vähemmän etukäteen harkiten, romaani-idean, joka juolahti mieleeni muutama viikko sitten. Hän piti sitä kiinnostavana, mikä tietysti motivoi minua pohtimaan tätä vähän omalaatuisena ja alkuaan melkein puolivitsinä kehittelemääni tarinanpoikasta. Joten nyt ollaan taas siinä tilanteessa, että minulla on mietintämyssyssä pyöriskelemässä kolmekin romaani-ideaa: Alshainin maailmaan sijoittuva Paluu, Kiinan kanssa tekemisissä oleva Hunan ja sitten tämä uusi, jonka työnimenä olkoon Basso. Plus näytelmä. Plus eräs mahdollinen, vähän toisenlainen kirjallinen hanke, joka minulle eilen illalla esitettiin, joka sivuaa läheltä moniakin aikaisempia tekemisiäni, mutta jollaista en olekaan ennen tehnyt, ja jonka kehittelyyn, valmisteluun ja toteuttamiseen menee joka tapauksessa useampi vuosi. Jos siitä mitään sitten kehittyy.

Tänä iltana sitten vähän toisenlaista meininkiä, mistä lisää myöhemmin.

Eilen torin laitaan kasvoi mandoliinipuu…

·

… tai, jos tarkkoja ollaan, eilen pihamme hopeapoppelista karsittiin pari hankalaan suuntaan kasvanutta haaraa. Sain haarojen suorista, oksattomista osuuksista talteen hyvänmittaiset pätkät, jotka vähän lankummannäköisiksi sahattuina viettävät pari seuraavaa vuotta ullakolla kuivumassa. Sitten niistä voi ehkä rakentaa soittimen, tai ainakin soittimen osia. Mandoliinia ei minulla tosiaan vielä olekaan.

Päivän Helsingin Sanomat kertoo tiedesivullaan toksoplasmoosista samanlaisia asioita mitä minä taannoin pohdiskelin. Ainakaan vielä juttua ei löydy lehden nettiversion ilmaisosasta, ehkä myöhemmin.

Itse muokkaan parhaillaan Muurahaispuusta parempaa romaania. Ateljeekriitikot ja kustannustoimittaja ovat sanansa sanoneet: tekstistä ja tarinasta on pääosin tykätty, mutta tarinassa on monta asiaa, jotka ovat pistäneet silmään. Muutama ristiriitaisuus. Jaarittelua siellä täällä. Turhan epäselviksi jääviä asioita. Kummallisia, tyyliin ja henkilöiden luonteisiin sopimattomia sanavalintoja. Niin, ja tietysti kirjoitus- ja lyöntivirheitä, jotka minun silmäni ja automaattioikolukija ovat missanneet. Oikeastaan kaikki lukijani katsovat tarinaa perin erilaiselta kantilta ja kiinnittävät huomiota erilaisiin asioihin. Siksi niitä lukijoita kannattaa olla monta. Kyse ei ole siitä, että minä karsisin tekstistä kaiken sen, mistä joku ei tykkää, ja jättäisin jäljelle ns. pienimmän yhteisen nimittäjän. Niin minä en tee. Vaikka olenkin joskus puolivitsinä väittänyt Muurahaispuun olevan ”huoraamiskirja” – koska se on ensimmäinen romaanini, joka ei ole scifiä, vaikka siitä ei mitään mainstream-(näennäis)realismia tullutkaan – se on silti minun tekstiäni ja minun näköistäni tekstiä ja pysyykin sellaisena. Toisenlainen näkökulma auttaa hahmottamaan, miten lukijan ajatus saataisiin pysymään (minun mielestäni) oleellisessa ja olemaan takertumatta epäoleelliseen.

Tauko tekstin katselemisessa on auttanut sekin. Nyt tarinaa ja sen säikeitä näkee ainakin vähän eri tavalla itsekin.

Viikonlopun kirjamessut sujuivat tällä kertaa perin leppoisasti. Kiertelin hallissa ehkä vähemmän kuin aikaisemmin, mutta onnistuin silti näkemään melkoisen liudan tuttuja ja muita mukavia ihmisiä. Sekä sf-seurojen että Kääntäjäliiton osastolla käytiin kiinnostavia keskusteluja. Muutama ideanpoikanenkin juolahti mieleen jutellessani kirjoittamisestani ja suomentamisestani.  (Tämä on yksi syy siihen, että juttelen ihan mielelläni keskeneräisistäkin kirjoitushankkeistani, vaikka vältänkin visusti juonen tai muun sellaisen paljastamista: asiasta puhuminen sopivassa seurassa saattaa tuottaa ideoita.) Aika näyttää, kasvaako niistä siemenistä puu.

Väri sekä nuoli

·

Juhlistin Aleksis Kiven päivää käymällä kaupungilla allekirjoittamassa Muurahaispuun kustannussopimuksen. Näillä näkymin kirja menee painoon tammikuun alussa ja tulee sieltä luultavasti joskus helmikuussa. Kirjasta tullee myös sidottu, kovakantinen: tieteiskirjallisuuden harrastajat ovat tottuneet ostamaan nidottuja kirjoja, mutta tämä teos liippaa lähempää ns. mainstreamia, joten voi olla järkevää tarjota myös sen puolen mahdollisesti kiinnostuneille lukijoille jotakin sellaista mihin he ovat tottuneet. Tässä tapauksessa se ei ole keneltäkään muultakaan pois.

Samalla reissulla sain kustannustoimittaja-Stellalta monilla merkinnöillä ja lukuisilla kysymysmerkeillä koristellun käsikirjoitusprintin. Myös osa ateljeekriitikoista on jo ehtinyt antaa palautetta. Ilahduttavaa kyllä teksti ja tarina tuntuu toimivan, vetoavan ja pitävän mielenkiinnon yllä. Paljon löytyy toki myös korjattavaa, tiivistettävää, selitettävää, valaistavaa. On epäloogisuuksia ja kummallisuuksia, on vähän tylsiä kohtia. Valmiissa kirjassa niitä on (toivon mukaan) paljon vähemmän, kiitos ahkerien esilukijoiden punnitun palautteen. Kirja ei ole vielä valmis, mutta nyt sen siipien kantavuutta ja lento-ominaisuuksia on testattu muuallakin kuin vain minun mielessäni.

Alkaa olla vähitellen aika pohtia myös, mitä seuraavaksi. Kuten olen ennenkin maininnut, tarkoitus on jatkaa Alshainin maailmaan sijoittuvaa kirjasykliä teoksella, joka ainakin toistaiseksi kulkee työnimellä Paluu. Se ei ole suoraa jatkoa, vaan itsenäinen romaani, jossa kyllä viitataan Alshainin tapahtumiin ja jossa tavataan uudelleen ainakin kaksi Alshainin henkilöä. Sen tiedän. Muuten tarinassa, henkilöstössä, näkökulmissa ja tunnelmissa on vielä hakemista. Muutama idea on kyllä syntynyt viime aikoina: yksi josta voisi muotoutua Paluun kantavia teemoja, ja toinen joka koskee enemmänkin koko (mahdollisesti) viisiosaista kirjasykliä: Alshain ei välttämättä olekaan tarinan alku, vaan ehkä puoliväli? Ehkä. Näin juonikaarella voisi olla sekä pituus että suunta – ”väri sekä nuoli”, kuten Heikki Salo asian ilmaisi ”Tomujoessa”.

On myös toinen kirjaidea, johon olen joskus viitannut, joka saa toistaiseksi luvan kulkea työnimellä Hunan, mutta siitä ei ole vielä paljoakaan kerrottavaa. Kaikki aikanaan. Voi olla, että minua jotenkin alitajuisesti pelottaa, ettei olisi minkäänlaista romaani-ideaa kehitteillä. En tiedä, olenko moista tyhjyyttä joutunut kokemaan… ööö… neljäänkymmeneen vuoteen? Tai neljäänkymmeneenviiteen? Sen jälkeen, kun opin lukemaan ja kirjoittamaan?

(Kuva ei suoranaisesti liity kirjoittamiseen tai minun kirjaprojekteihini. Se on Keski-Suomen ilmailumuseossa Tikkakoskella entisöitävänä olevan, toisen maailmansodan aikaisen Suomen ilmavoimissa palvelleen Hawker Hurricane -hävittäjän ohjaamo. No, on sillä suunta. Ja raamit. Aikaa myöten siitäkin tulee valmis.)

Apurahahakemus, tuo suuri innoittaja

·

Kirjoittelin eilen apurahahakemuksia, ja koska yksi niistä ylsi tavallista pidemmälle ajanjaksolle, merkitsin siihen suunnitelmaksi myös Muurahaispuuta seuraavan kirjahankkeen. Näin se tuli saaneeksi myös nimen: Paluu. Kyseessä on tietenkin pelkkä työnimi, mutta minun projektieni työnimillä on ollut taipumusta kestää.

Nimi-idea on pyörinyt mielessäni kyllä aikaisemminkin, mutta sen laittaminen paperille (jonka alareunassa on vielä omakätinen allekirjoitukseni) tekee siitä tavallaan vähän ”virallisemman”. Myös Karsta-projekti tuli aikanaan – ainakin jossain mielessä – potkaistua liikkeelle apurahahakemuskaavakkeen ”Työsuunnitelma”-kohdassa. Se on (viimeistään) hyvä paikka jäsennellä hajanaisia ideanpoikasia ja teemahahmotelmia konkreettiseksi aikatauluksi.

Hyllyssäni on ollut tälle vastakastetulle kirjaprojektille jo hyvän aikaa mappi, mutta sen selässä lukee edelleenkin proosallisesti ”Alshain II”, enkä aio nimeä ainakaan vielä muuttaa. Tavallaan edellisen kirjan hengen mukaisesti parempi voisi olla ehkä mieluummin jokin ei-suomenkielinen paikannimi – vaikkapa Tressoa* – mutta Paluu kyllä sopii muutamaan kirjaa varten kehittelemääni ideaan.

Eilinen oli muutenkin antoisa päivä. Kirjailijaliiton kokouksessa tuli paitsi nähtyä tuttuja, myös tutustuttua hieman kirjallisten agenttien toimintaan. En ollut itse asiassa oikeastaan edes tiennyt, että näitä ulkomailta ja käännöskirjojen etulehdiltä tuttuja toimijoita edes on Suomessa. Olen valistettu.

Illalla ja yöllä syntyi myös muutama uusi idea tuohon hankkeeseen, jonka olin päivällä tilapäiskastanut.

___
* En muista, olenko joskus aikaisemminkin maininnut, että Alshain-kirjan paikannimiä yhdistää yhteinen teema, joka on vahvasti sidoksissa kyseiselle maailmankolkalle hahmottelemaani historiaan. Koska aikaa on kulunut nimistön alkusyiden ajoista, kirjoitusasut ovat vain hieman muuttuneet siitä miten ne ns. meidän aikanamme kirjoitetaan.

Versio 3.1

· Yksi kommentti ·

Karsta alkaa lähestyä valmistumistaan. Kustannustoimittajan tämän kierroksen kommentteja on ollut varsin niukalti, ja niistäkin kohtuullinen osa on ollut pikataiton tavutusvirheitä. En tiedä osaanko itse suhtautua tekstiin millään tavoin objektiivisesti, mutta tauon jälkeen teksti tuntuu oikeastaan ihan hyvältä. Eri asia sitten, onko se sitten hyvä vai huono merkki.

Sekaan on tässäkin vaiheessa ilmestynyt pariin kohtaan lyhyen kappaleen verran uutta tekstiä. Ei mitään oleellista, vain pieniä anekdoottimaisia detaljeja, jotka tuntuvat siltä että kertojahahmoni saattaisi juuri sillä kohtaa mainita asiasta. Luultavasti tällaisia mieleenjuolahduksia tulee vielä sittenkin kun kirja on lähtenyt painoon. Tavallaan minua harmittaa edelleenkin, että mieleen juolahti vasta Alshainin ollessa painossa idea lisätä tekstin sekaan yksi tieto, joka ei kyseiselle kirjalle olisi merkinnyt oikeastaan mitään – se olisi ollut vain yksi pieni turha tieto siinä missä kyseisen aurinkokunnan kahden sisemmän planeetan nimet – mutta olisi tehnyt helpommaksi aloittaa seuraavan Alshain-maailmaan sijoittuvan romaanin rakentaminen. Kyseessä olisi ollut, Tšehovin kielikuvaa käyttäen, sopiva ensimmäisen näytöksen seinällä roikkuva haulikko, jolla olisi voinut sujuvammin ampua seuraavassa näytöksessä. Nyt on selvittävä ilman.

Ensimmäisen kustannustoimittajan ja ateljeekriitikoiden nähtäville päätyneen Karsta-version ensimmäinen luku päättyi virkkeeseen ”Näkemiin, äiti.” Vaikka en vielä silloin tiennytkään mitä kesällä tulee tapahtumaan, sanan olisi pitänyt olla kirjan asiayhteydessäkin ”Hyvästi”. Kirjan kertoja on erilaisessa elämäntilanteessa kuin minä, hän on menettänyt oman äitinsä poliittiselle vainolle vuosia aikaisemmin. Minun äitini oli jälleen kerran lupautunut ateljeekriitikokseni ja hän sai käsikirjoitusnipun mukaansa joutuessaan taas kerran sairaalaan toukokuun lopussa. Tällä kertaa lukeminen ei kuitenkaan onnistunut, ja kirjoittaminenkin osoittautui hyvin vaikeaksi. Syyksi osoittautui sittemmin verisuonitukos vasemmassa aivopuoliskossa ja siitä seurannut lievä oikeanpuoleinen halvaus, muiden pitkäaikaisten sairauksien lisäksi. Karsta jäi häneltä lukematta.