Kategoria: ”Alshain”

Viimeinen askelma on muita korkeampi

·

Vuosi ja pari päivää sitten istuimme hotellihuoneessamme Washingtonissa, kun tuli mieleen: ”Tänäänkö sen piti hypätä?” Netti toimi, ja kävi ilmi että ajatus oli tullut mieleen juuri oikeaan aikaan. Saimme yhteyden suoraan lähetykseen vain vähän ennen kuin Felix Baumgartner avasi ilmapallonsa paineistetun kapselin oven, astui pari askelmaa metallitikkailla ja hyppäsi 39 kilometrin korkeudesta. Yhdeksän minuutin vapaapudotuksen ja laskuvarjojarrutuksen jälkeen hän laskeutui maanpinnalle.

Vaikuttava temppu, vaikka sen tieteellinen merkitys ehkä olikin suhteellisen vähäinen (kuten Bad Astronomy -blogin mainio Phil Plait toteaa). Vaikuttava on myös nyttemmin julkaistu hyvälaatuinen kypäräkameravideo, joka kannattaa suurentaa koko ruudun kokoiseksi:

.

.

Hyppyä vuosi sitten katsellessa Alas oli suunnittelupöydällä, ja vaikka peruslinjat olivatkin jo pitkälle hahmoteltuja, kaikki uudet ideanpoikaset olivat tervetulleita. Joten jos joku on tullut pohtineeksi, mahtoiko Baumgartnerin hyppy jotenkin vaikuttaa parin kirjan hahmon ratkaisuihin heidän elämänsä kriisitilanteissa, myönnän suoraan: kyllä vaikutti.

 

Uutta ”tuhlatun” tilalle

·

Helsingin Sanomien julkaiseman Teema-aikakauslehden numero 3/13 tuli postilaatikkoon ilmaisena näytenumerona. Sepä olikin sopivaa, käsitteleehän numero kirjoittamista monessa mielissä, romaaneista facebookpäivityksiin. Tunnetuilta kirjoittajilta keräiltyjä ohjeita on peräti yhdeksänkymmentäyhdeksän, parin rivin heitoista useampisivuisiin esseisiin.

Viehättävintä ohjeissa on niiden keskinäinen ristiriitaisuus. Kattaus ulottuu Suvi Aholan taannoisen kuukausipalkkalaisneuvon ”Älä tuhlaa sanojasi”* kaltaisista korniuksista tylsän latteisiin tyhjänpäiväisyyksiin ja mainioihin pikku oivallisuuksiin. Kyllä näistä teksteistä voisi kuvitella saavansa pientä rohkaisua, ehkä ideoitakin.

Samaan tähtää taannoin British Museumin kirjakaupasta hihaan tarttunut Jason Rekulakin The Writer’s Block – 786 ideas to jump-start your imagination (Running Press, 2001). Kirjan kuutiomainen muoto on tietysti pitkälti nimen sanaleikkiin liittyvä gimmick, mutta on sillä tarkoituskin: se ohjaa automaattisesti olemaan lukematta kirjaa alusta loppuun, vaan käyttämään sitä vähän Oblique Strategies -hengessä menemällä satunnaiselle sivulle katsomaan, olisiko siellä esitetystä iloa juuri nyt. Muutamilla aukeamilla on vain ”spark word” ja valokuva (esimerkiksi adoption ja valokuva mietteliäästä pikkutytöstä), toisilla vähän pidempi ehdotus (”kirjoita tapauksesta joka saattaisi aiheuttaa sinulle ongelmia jos ikinä olisit ehdokkaana vaaleissa”) tai kuvaus ongelmista joihin monet muut kirjoittajat ovat joutuneet (ja miten he ovat ne ratkaisseet).

Muodon ansiosta kirja on myös hauska sormeiltava silloinkin kun sen apua ei tarvitse. (Muodon ansiosta se on myös hankala sijoitettava kirjahyllyyn.) Ehkä silloinkin tulee sieltä joku ajatus poimittua ja ehkäpä siitä on iloa joskus myöhemmin. Ehkä.

* * *

Ai niin, pitipä puhumani eräästä omasta ideointimenetelmästäni, josta olen kyllä puhunut ennenkin, joskin ehkä vähän epätäsmällisesti: nukkumisesta. Se on tärkeä työväline ideoinnissani, ja Alasta kirjoittaessani käytin sitä paljonkin, osittain kirjan kimurantin rakenteen vuoksi: ”Hmm, nyt pitäisi keksiä tälle tyypille mielekästä tekemistä vähäksi aikaa jotta hän olisi sitten seuraavassa luvussa oikeassa paikassa oikeaan aikaan. No, eiköhän asia aamuun mennessä selviä.” Samaa metodia olen käyttänyt usein myös käännöstöissä kohdalle tulleisiin ongelmiin.

Ei, kyse ei ole unista. Olen minä niitäkin hyödyntänyt aina kun kohdalle on tullut sopiva uni jonka olen muistanut vielä siinä vaiheessa kun olen kyennyt kirjoittamaan asioita muistiin.

Kyse on itse asiassa valveen ja nukkumisen välisestä tilasta. Silloin kykenee vielä tietoisesti pohtimaan ongelmaa, mutta osa mielestä seikkailee myös unimaisten odottamattomien ja toisinaan täysin tolkuttomien assosiaatioiden maailmassa. Tässä välitilassa on usein myös mahdollista painaa asioita mieleensä niin että ne ovat mielessä vielä herättyäkin. Parasta tässä mielessä on tietysti hidas herääminen aamulla, joko viikonloppumainen vuoteessa viivyttely tai sitten arkipäivien roikkuminen (vaimon kelloradion) torkkuherätysten varassa. Tällöin juolahtaneita ideoita on helpointa muistaa, mutta olen huomannut muistavani nykyään aika hyvin myös illalla nukahtaessa tai satunnaisten yövalvomisten aikana keksittyjä asioita. Ehkäpä olen onnistunut parantamaan taitojani harjoittelemalla? Pidän kyllä muistikirjaa ja kynää yöpöydällä, varmuuden vuoksi, mutta yleensä kirjaan asioita vasta heräämisen jälkeen. Yöllä viitsin harvoin sytytellä yövaloa, ettei toisen uni häiriinny, ja pimeässä kirjoittamastani käsialasta en saa itsekään kovin hyvin selvää.

Tällaisessa(kin) ideoinnissa on takana varmaankin useimmille tuttu ongelma: liiallinen itsekritiikki estää tarttumasta älyttömiin päähänpälkähdyksiin ja työstämästä niitä edelleen. Unen rajamailla syntyvät ideat eivät välttämättä ole yhtään seen sekopäisempiä kuin täysin valveilla syntyvätkään, mutta unen rajamailla niitä ei tule torpattua saman tien. Jotkut käyttävät samasta syystä erilaisia päänsekoittimia, mutta puoliuni on terveellisempi ja vähemmän haitallisia sivuvaikutuksia aiheuttava menetelmä.

Olen usein sanonut, että luovuus on jotakin pakkomielteen ja päähänpinttymän väliltä: ei mitään synnynnäistä tai perinnöllistä lahjakkuutta (en oikein usko sellaisen olemassaoloon**), ainoastaan osittain opittua ja treenattua taitoa, ennen kaikkea sitä että tulee säännöllisesti ja joskus jopa pakonomaisesti tarttuneeksi älyttömiltäkin tuntuviin päähänpälkähdyksiin ja suhtautuu niihin vakavasti edes pienen hetken ajan. Ajatellaan nyt esimerkiksi jotakin sellaista tolkuttomuutta kuin ”entäs jos alienit olisivat napanneet neandertalilaisia talteen ennen kuin ne kuolivat sukupuuttoon, ja entäs jos ne sitten tulisivat takaisin Maapallolle?” Eihän tuossa ole mitään järkeä, eihän? Samaa mieltä oli parikin kriitikkoa. Mutta kehuivat sitten moiselle tolkuttomuudelle rakennetun romaanin.

___
* Kuukausipalkkalaisneuvon tästä tekee Aholan kyvyttömyys ymmärtää, etteivät ei-kuukausipalkkaiset ammattikirjoittajat kykene elämään niillä tuhannen–kahdentuhannen euron vuosituloilla, joita kirjojen kirjoittamisesta yleensä saa. On tehtävä muitakin töitä, ja esimerkiksi lehtikolumnointi mahdollistaa sen että osan työaikaa voi käyttää myös Aholan hyväksymän kaltaiseen kirjoitteluun. Työkalukin – kyky tuottaa tekstiä – pysyy paremmassa kunnossa. (Itselleni on suomentamisesta sama hyöty.) Ahola viittaa kirjoituksessaan Juhani Karilan kolumniin – en löydä tähän hätään linkkiä – jossa tämä varoittelee puolihuolimattomien twiittausten, kolumnien ja fb-päivitysten syövän kirjailijan imagoa syvällisenä ja perusteellisesti harkitsevana ajattelijana. Jos jollakulla on tuollainen käsitys kirjailijoista, on ehkä hyväkin että sitä horjutetaan.
** Meillä on vain muutama miljoona geeniä, joista niistäkin suurin osa kuluu esimerkiksi sisäelimien toiminnan kartoittamiseen. Ei siinä mitättömän lyhkäisessä koodinpätkässä ole kertakaikkiaan tilaa esimerkiksi kirjallisen ”nerouden” kaltaisille myöhäissyntyisille monimutkaisille taidoille.

Messun arvoinen

·

Omalta osaltani Turun kirjamessut päättyivät jo eilen, joten univelatkin alkavat olla pääosin maksettuja. (Ei, en valvonut hyvin, vaan nukuin huonosti.) En olekaan käynyt Turun messuilla toviin, mikä on valitettavaa. Helsingin meluiseen, hälyisään ja ahtaaseen megatapahtumaan nähden Turun perinteikkäämpi (reilun kymmenen vuoden erolla) tapahtuma on pienimuotoisempi, intiimimpi ja leppoisampi. Näyttää siltä, että molemmille – ja monille muille – on riittämiin tilaa ja yleisöä. Jo näiden kahden välillä on tapahtunut selvää profiloitumista: siinä missä Helsingin messut painottuvat isoihin kustantamoihin, suomalaisen kirjallisuuden suurin tämän hetken tähtiin ja yhteiskunnalliseen (kauno- ja tieto)kirjallisuuteen, Turussa saavat enemmän tilaa pienet kustantajat ja kaikenlaiset kirjallisuusgenret, runot ja novellit. Mielenkiintoista kyllä, Turun messut monta vuotta lähinnä pienillä riviuutisilla sivuuttanut Helsingin Sanomatkin tuntui ottavan tänä vuonna tapahtuman tosissaan.

Kirjailijalle messut ovat tietysti, periaatteessa, ennen kaikkea myynninedistämistilaisuus, tilaisuus kertoa mahdollisesti kiinnostuneelle yleisölle, miksi juuri tämä kirja kaikista täällä messuilla esitellyistä saattaisi olla oikea ostos juuri sinulle. Ainakin siinä mielessä perjantainen lava-aika Erkki Kauhasen kanssa tuntui toimivan mainiosti. Johanna Sinisalolla oli erinomaisia kysymyksiä ja näkökulmia. Hän kiinnitti muun muassa huomiota meidän molempien kirjojen naishahmoihin. Alasissahan kolme viidestä kertojasta on naisia, ja yksi heistä on kirjan ainoa todella vahva hahmo, toimija eikä sivustaseuraaja, kuten kirjojeni keskeiset hahmot ovat niin usein. Yleisöä lavan edustalla oli mukavasti, ja he tuntuivat seuraavan juttujamme kiinnostuneina. Lauantainen kaffeklatsch scifi-seurojen osalta oli pienimuotoisempaa ja vapaampaa jutustelua, mutta mukavaa yhtä kaikki.

Markkinointiin kuuluu tietysti myös ns. jalkautuminen: kirjamessuilla me poistumme norsunluutorneistamme ja kuljemme joukossanne kuin ketkä tahansa teistä. Meidän kanssamme voi tulla juttelemaan astellessamme päämäärättömästi hallin käytäviä ja norkoillessamme erilaisilla osastoilla. Siksi haluankin pyytää anteeksi lukijalta, joka yhteisten tuttujen kertoman mukaan oli perjantaina halunnut saada minulta signeerauksen kirjaan, mutta ei uskaltanut lähestyä. Ensi kerralla yritän olla vähemmän pelottavan oloinen.

Kirjailijalle messut ovat samalla tilaisuus tavata kollegoja. Tokihan heitä tapaa kustantamojenkin tapahtumissa, mutta ei lisä haittaa lain: useimmat puurtavat tekstejään omissa oloissaan, omassa työ- tai makuuhuoneessaan, ja toverien kohtaaminen livenä on harvinaista herkkua. Niinpä tämänkin reissun parhaisiin hetkiin kuuluivat muutamat pitkäksi venähtäneet turinatuokiot puolituttujen kollegojen seurassa. Mielenkiintoista kyllä, niistä useimmat tapahtuivat nuorisokirjailijoiden osastolla: vaikka en itse kirjoitakaan (erityisesti juuri) nuorille, huomasin pian että sieltä löytyy mukavaa juttuseuraa.

(Viime aikoina olemme muutamien tuttujen kanssa kiinnittäneet huomiota siihen, että kirjailijat kohtaavat enimmäkseen tilaisuuksissa, jotka ovat joko kustantajien tai (Kirjailijaliiton kaltaisten) järjestöjen puuhaamia. Toimenpiteisiinkin on ryhdytty, ja sen seurauksena tulin taannoin huomanneeksi, että täältä Pohjois-Helsingistä voi lähteä baari-iltaan Hämeenlinnaan ilman että matkoihin kuluu välttämättä paljoakaan kauemmin kuin jos lähtisi Helsingin keskustaan: tuosta aivan läheltä sattuu nimittäin kulkemaan bussivuoro suoraan Tikkurilan asemalle, ja toisaalta suora bussiyhteytemme Rautatientorille kiemurtelee pientaloalueiden halki pienen iäisyyden.)

Messujen suurin ongelma on usein ollut kotimatkan kantamukset. Siinä suhteessa onnistuin tällä kertaa itsehillitsemään itseäni, matkaan tarttui vain Cosmic Comic Cafén näyttelystä sarjakuvataiteilija/Oma studio -työtoverilta Kivi Larmolalta ostettu uusi Georg Büchner -henkinen sarjakuvaromaani Timo (Kumiorava 2013) – ja Timo-paita, jolla voi hämmentää paidan kaimoja sopivissa tilaisuuksissa. Niin, ja uusrahvaanomaisen spekulatiivisen fiktion tuottelijaiden tekijöiden upouusin novellikokoelma Stepanin koodeksi (Kuoriaiskirjat 2013).

Lisätään vielä loppuun Hanna van der Steenin ja Magdalena Hain loistavat vinkit kirjamessupöhinän parantamiseksi.

Turkuun!

·

Turun kirjamessut ovat alkamaisillaan, ja sieltä löytää minutkin ainakin perjantaina ja lauantaina. Varmimmat bongaustilaisuudet ovat seuraavat:

Fiore-lava perjantaina 13.50
Scifiä ja fantasiaa! Keskustelemassa J. Pekka Mäkelä: Alas (Like): Viisi ihmistä joutuu keskelle kaaosta ja kuolemaa, kun planeetan pinnan ja kiertoradan välistä liikennettä hoitava avaruushissi tuhoutuu sekä Erkki Kauhanen: Segrfellin unikuningas (Teos): Monella eri todellisuustasolla samaan aikaan tapahtuva tarina hajanaisesta kuningaskunnasta, vallasta, vääryydestä ja vastuuntunnosta. Haastattelijana Johanna Sinisalo.

Kaffeeklatsch scifiseurojen osastolla lauantaina 14.30–15.15:
J. Pekka Mäkelä ja Johanna Sinisalo.
Osasto kirppiksineen, badgemyyntilaareineen ja kahvipöytineen löytyy nyt aiemmista vuosista poiketen A-ja B-salien välissä olevan Auditorio 1:n yhteydestä. Osasto löytyy (ainakin kartan mukaan) helpoiten kun kääntyy heti vaatesäilytyksen jälkeen oikealle, ennen A-halliin johtavia ovia.

Lienen myös ainakin joissakin perjantain iltabileissä, mutta missä ja milloin on vaikeaa vielä sanoa. Tyrkyllä on useita tarjokkaita.

Tovi taattuja tuloja

· 4 kommenttia ·

Postilaatikossa odotteli odottamaton kirje. Muistin kyllä hakeneeni kevättalvella valtion taiteilija-apurahaa – kuten haen, muiden kirjailijoiden tavoin, kaikkia muitakin omia alojani läheltä liippaavia apurahoja – mutta koska en ole tuota ennenkään saanut, en uskonut saavani nytkään. Toisin näköjään kävi.

Joten jos Eduskunta ei innostu yliviivaamaan budjetista tähän tarkoitukseen osoitettuja määrärahoja, minulla on ensi vuoden ajan säännölliset kuukausitulot, ensimmäistä kertaa yli… ööö… kymmeneen vuoteen. Ei isoja tuloja – vähän päälle 1600 euroa kuussa* – mutta kuitenkin. Tämä tietysti toisaalta heikentää mahdollisuuksia saada muita apurahoja tai ainakin pienentää melkoisesti niiden summia, mutta vuosiapurahaa pienempiä summia niistä on muutenkin tippunut.

Vuosiapurahapäätöksessä edellytetään, että selvitän apurahakauden päätyttyä kirjallisesti miten olen aikani käyttänyt, ja että käytän vähintään kaksi kolmasosaa apurahakaudesta ”luovaan kirjalliseen työskentelyyn”, mikä tarkoittaa apurahaslangissa omaa kirjallista tuotantoa erotuksena suomennostöistä (joiden luovuutta kukaan asiaa tunteva tuskin kyseenalaistaa). Toisin sanoen minulla on vuonna 2014 lupa harjoittaa suomentajantöitä korkeintaan kolmannes vuotta. Loppu on käytettävä romaaneihin, novelleihin – ja ehkäpä jopa siihen näytelmään, jota olen kehitellyt jo kauan ja josta olen jopa puhunut ihmisille jo pari vuotta.** Suomentaja-Mäkelälle tämä ei sinänsä tuota ongelmia, sillä en ole ehtinyt buukata itseäni tukkoon ensi vuodeksi. Vireillä on kyllä pari hanketta, mutta hyvässä lykyssä saan tehtyä ne pääosin jo tämän loppuvuoden aikana, edellyttäen ettei kumpikaan peruunnu, syystä tai toisesta. (Molemmissa hankkeissa on omanlaisiaan epävarmuustekijöitä, vaikka toinen saikin pikkuriikkisen huomaamatonta sivulause-ennakkopuffia tuoreessa Tähtivaeltajassa.)

Kirjailija-Mäkelä kyllä joutuu miettimään kirjoitushankkeiden aikataulutusta ja järjestystä. Maaliskuussa hakemusta tehdessäni olin maininnut työnimillä Hunan ja Basso kulkevat romaanihankkeet, mutta sittemmin kehittyi idea tarinasta, joka sai työnimen Itse ja jonka nostin ainakin mielessäni seuraavaksi romaanikseni. Yksi syistä oli, että nuo kaksi aikaisempaa suunnitelmaa vaatisivat paljon laajempaa pohjatyötä, pidempää miettimistä ja mielellään myös vähän matkustamista kirjojen tapahtumapaikoille, joten Itse vaikutti sellaiselta nopeammalta hankkeelta, jonka voisin tehdä sillä aikaa kun kypsyttelen muita kaikessa rauhassa. Etenkin Hunanilla on kaiken lisäksi vielä päähenkilö, jonka ajattelutavan sisäistäminen vaatii huomattavan paljon miettimistä, koska kyseessä on hyvinkin erilaisia valintoja erilaisista syistä elämässään tehnyt, erilaisena aikana elänyt henkilö. Muurahaispuussa selvisin samankaltaisesta tilanteesta sillä, ettei kirjan päähenkilökään pohjimmiltaan ymmärtänyt kyseistä tyyppiä. Toisaalta Alasin kirjoitusprosessi osoitti, että kirjan viidestä minäkertojasta etukäteen hankalimpana pitämäni hahmo kehittyi lopulta aika luontevasti ja huomasin alkavani vähitellen ymmärtää häntä – en välttämättä hyväksynyt edelleenkään hänen ajatteluaan enkä missään nimessä pitänyt hänestä ihmisenä, mutta aloin vähän paremmin ymmärtää häntä – kun taas etukäteen luontevimmaksi ja läheisimmäksi olettamani hahmo alkoi kirjoittamisen aikana ärsyttämään ja tympimään. Joten ehkä minulla alkaa olla rahkeita tonkia myös tämän uuden, vielä nimettömän romaanihenkilöni pääkoppaa. Muista(kin) raha-asioista johtuen on ehkä mahdollista tehdä kirjahanketta tukeva matkakin. Kenties. Jos hyvin käy.

Voi siis olla, että käytän suuren osan ensi vuotta suunnittelemalla ja kirjoittamalla Hunania, mikä kirjan lopulliseksi nimeksi sitten tuleekaan. Ja muutamaa novellia. Ja näytelmää. Toista vastaavaa tilaisuutta ei välttämättä tule, ainakaan ihan heti.

Sitä paitsi: eri mittaisia vuosiapurahoja haki muutama sata ihmistä, ja sellainen myönnettiin muutamalle kymmenelle. On siis ihmisiä, joiden mielestä minun kirjoittamiseni on poikkeuksellisen arvokasta ja tukemisen väärtiä. Kun takana on vielä ennakkopelkoja paljon sujuvampi ja miellyttävämpi Alas-kirjoituskokemus ja kirjan toistaiseksi saaman palautteen melkoinen positiivisuus, minulla on tällä hetkellä kohtuullisen hybristelevä käsitys omista kyvyistäni. Ei huolta, kyllä se siitä tasaantuu. Mutta toivottavasti ei ennen kuin minulla on ollut aikaa ja mahdollista antaa mojovan monisanainen kirjallinen vastaus tähän minulle heitettyyn tilaisuuteen ja haasteeseen.

___
* Summasta ei peritä veroja, mutta joudun itse maksamaan pakolliset eläkemaksut, joista tullee varmaankin yhteensä pari–kolme tonnia. MYEL-lainsäädännön mukaan perittävät apuraha-eläkemaksut ovat halvempia kuin YEL-lainsäädännön mukaan käännöspalkkioista ja muista ”oikeista” tuloista maksamani yrittäjäeläkemaksut, mutta tällä tulotasolla aika hintavia silti.
** Puhumisen motiivina on tietysti ennen painostaa itseäni oikeasti kirjoittamaan se helkutin teatteriesitys, lopultakin.

… varsinkin tulevaisuuden ennustaminen.

·

Finnconissa puolitoista kuukautta sitten sain vastata kameran edessä kysymykseen: ”Mitä kysymyksiä ihmiset kysyvät itseltään tulevaisuudessa?” En ollut ainoa, jolta kysymys kysyttiin, ja minun osuuteni kyselyn seurauksena syntyneessä lyhytdokumentissa jääkin aika pieneksi:

Mielenkiintoista sinänsä, miten vahvasti muidenkin puheissa nousi esiin minun(kin) vanha keppihevoseni parviäly, johon Aamulehden kriitikkokin keskittyi Alas-arviossaan. Epäilemättä tästä asiasta tulen kirjoittamaan jatkossakin, muuallakin kuin Alshain-syklin tulevissa kolmessa romaanissa. Minunkaltaiselleni ujolle, syrjäänvetäytyvälle, sivullisen tarkkailijan roolissa viihtyvälle ihmiselle sosiaalisuus ja yhteisöllisyys ovat äärimmäisen kiehtova osa ihmisyyttä. Viihdyn erinomaisesti myös porukan erottamattomana osana, mutta minulle sellainen rooli ei ole koskaan ollut itsestäänselvyys. Olen Alasissa lainannut tätä piirrettäni tohtori Osiem Langin hahmolle. Hänen sukunimensä ei ole sattumaa: kiinan sana láng tarkoittaa sutta, mutta en ole aivan varma sisältyykö sanaan samanlaisia kulttuurillisia konnotaatioita kuin suomessa ja joissakin muissa eurooppalaisissa kielissä ja kulttuureissa.

”… luokkaristiriidat jatkuu taas seur. num.”*

· 7 kommenttia ·

Finnconissa tuli taas monenkin ihmisen kanssa puhetta siitä, olenko aikeissa jatkaa kirjojeni tarinoita. Tämä ei ole uusi ilmiö, ja se on ollut minulle vähän hämmentävä ilmiö. Varmuuden vuoksi olen ottanut asian positiivisesti: olen onnistunut luomaan sen verran kiinnostavan maailman ja kiinnostavia hahmoja, että lukija kaipaa lisää. En läheskään kaikkien kirjojen kohdalla ole osannut edes kuvitella, että tarina jatkuisi jollain mielekkäällä tavalla – tai, sanotaan vaikka niin, että tarina loppuu mutta samoille henkilöille voi myöhemmin sattua uusia tarinoita.

Niinpä listataan tähän nyt tilanne minun kannaltani, kirja kirjalta – sillä varauksella että mieliala ja aikeet voivat muuttua hyvinkin hetken mielijohteesta. Nämä eivät ole siis lupauksia eivätkä ehdottomia kieltoja. Ken elää, se näkee ja ehkä kirjoittaakin.

391
Esikoiseen minulla on ollut jonkinlainen jatkokehitelmäidea jo monta vuotta – tai, pikemminkin, suunta johon tarina voisi jatkua. Suorastaan sanan konkreettisessa mielessä. Se vaatii kuitenkin melkoista taustatyötä asioissa joista ei ole mitenkään hirveästi tutkittua tietoa olemassa. Tämä tietysti antaisi mahdollisuuksia valita faktoja sen mukaan miten ne sopivat tarinaan… kunhan miljöön lisäksi syntyisi myös tarinaidea.
Ehkä.

Alshain
Jo Alshainia kirjoittaessani päätin, että tähän maailmaan minä kirjoitan lisää kirjoja, tarkkaan ottaen niin, että lopulta on kasassa viisi itsenäistä romaania.** Numero kakkonen, Alas, ilmestyi Finnconiin. Taisin siinä yhteydessä luvata, ettei seuraavaa tarvitse odottaa seitsemää vuotta. Yritän, yritän.
Kyllä, ja on jo tullutkin.

Nedut
Neandertalilaisten paluun arvoitusta voisi ehkä pohdiskella ja tutkiskella tarkemminkin. Siinä on yhtä ja toista arvoituksellista, ja vaikka en mielelläni kaikkia arvoituksia ratkaisekaan, joitakin voisi, hyvinkin. Myös Jollen myöhemmissä vaiheissa on kiinnostavia puolia.
Ehkä.

Karsta
Hmmm. Tässäkin maailmassa olisi mahdollisuuksia vaikka mihin. On minulla mietittynä yksi novelli (työnimeltään ”Vapaat ihmiset”) jonka olen ajatellut tähän maailmaan. Mutta ehkä tulee lisääkin.
Kenties.

Muurahaispuu
Tätä kirjaa olin ajatellut eheänä, valmiina tarinana josta on kerrottu jo kaikki oleellinen, mutta huomasin jostakin että olin sanonut jossakin (luultavasti conissa) että jatkoa on tulossa. Olen saattanut hyvin sanoakin. Jaa… miksipäs ei. Saattaa olla. Tällä hetkellä ei ole valmiita suunnitelmia, mutta ehkäpä hyvinkin, jossain vaiheessa. Joku toinen kesä. Karin ja Iiriksen kotitalon kulmilla kyllä pistäytyisi mielellään uudelleen, sen vieressä olevan entisen K-kaupan rakennukseen – siihen, jonka viereen Arminen auto oli pysäköity – on nyttemmin perustettu Kolmen kaverin jäätelötehdas.
Ehkä.

Alas
Ks. Alshain.
Juu, kyllä.

On aina mukavaa, että jossakin mielenpohjalla on hautumassa uusia kirjahankkeita: lukemaansa, näkemäänsä ja kokemaansa voi sovitella tarinanituihin ja katsoa, tulisiko tuosta takki vai kukkaro vai pelkkää silppua. Tällä hetkellä tällaisessa varhaisideointivaiheessa on montakin hanketta: yksi (luultavasti täysin realistinen ja vähän nostalginen) näytelmä sekä romaani-ideat, jotka kulkevat työnimillä Itse, Hunan, Basso ja Alshain III. Kuten mainittu, conin erään paneelikeskustelun ansiosta syntyi myös idea siitä miten pitäisi tehdä (jokin) kirjaprojekti, ja saattaa olla että kokeilen menetelmää jossakin näistä hankkeista. Tai jossakin toisessa hankkeessa.

Itse suhtaudun näihin projekteihin samassa hengessä kuin kirjojen suunnitteluvaiheessa, ennen itse kirjoittamistyötä, tekemiini luvuittaisiin suunnitelmiin: niitä noudatetaan, mikäli ei tule parempia ideoita väliin. Esimerkiksi Itse on juuri tällainen idea, joka putkahti mieleen keväällä ja kiilasi aikaisemmin harkittujen kirjaideoiden edelle (mahdolliseksi) seuraavaksi romaaniprojektiksi. Perästä kuuluu, jos hyvin käy, ja lisää ideoita syntyy, jos vielä paremmin käy.

___
* Okei. Ensimmäinen joka tunnistaa oikein mistä tämä sitaatti on peräisin ja kommentoi tähän postaukseen, saa yhden kappaleen Alasia. (Alasta? Puheessa tuota taivuttelee luontevammin kuin kirjoitettuna.)
** Trilogian kirjoittaminen olisi kornia, viisi on sopiva luku. Varsinkin kun kahdessa ensimmäisessä kirjassa on kummassakin viisi osaa ja jokainen osa jakautuu viiteen lukuun (paitsi Alshainin ensimmäinen osa, jossa pätkäisin liian pitkäksi paisuneen luvun kahtia).

Iso äF

· 2 kommenttia ·

Olen käynyt Finnconeissa luullakseni kymmenisen vuotta – en ihan joka vuosi mutta melkein – joten tapahtuman luonne, kulku ja ilmapiiri olivat ennestään tuttuja. En yllättynyt, kuten muut, ensikertalaiset (kunnia)vieraat. Heitäkin epäilemättä nähdään myös tulevissa coneissa, sen verran tohkeissaan he olivat eilisillan päättäjäisbileissä järjestäjille ja vieraille. Tässä dead dog partyssa olin minäkin ensi kertaa, ja siitä tuli kerralla yksi suosikkiohjelmanumeroistani conissa. Varsinaisen tapahtuman tai ”oikeiden” Finncon-bileiden aikana ei kerkeä niin hyvin juttelemaan porukan kanssa – pitää mennä kuuntelemaan jotakin ohjelmanumeroa, esiintymään jossakin ohjelmanumerossa tai bilepaikassa on liikaa melua keskusteluun – mutta kun vänkärit, tekniikka, conitea ja muut mukanajärjestäneet ovat saaneet paikat siivottua, ei kenelläkään ole kiire ja tunnelma pysyy leppoisana. Vasta päättäjäisbileissä ehdin kunnolla juttusille conin ruotsalaisvieraiden Sara B. Elfgrenin, Mats Strandbergin ja Nene Ormesin kanssa. Mainiota porukkaa, joita mielellään näkee jatkossakin.

Normiconimeininkiin verrattuna suurin ero olikin juuri vieraisiin tutustumisessa. Olen aina ollut huono tyrkyttämään itseäni mihinkään tai rynnistäytymään esittäytymään kenellekään, mutta kunniavieraana ja eräänlaisena Suomen edustajana oli syytä luopua ainakin jonkin verran luontaisesta tarkkailijaroolista ja sosiaaliseerata muiden vieraiden kanssa. Aliette de Bodard osoittautui mukavaksi naiseksi joka sinnitteli urhoollisesti monipolvisen ohjelmansa kanssa huolimatta esikoisen odotuksen aiheuttamasta uupumuksesta. Peter Watts ja hänen vaimonsa Caitlin Sweet olivat hurmaava pariskunta. Olin jotenkin saanut etukäteen kuvan Peteristä vähän jörönä tyyppinä – ehkä Sokeanäön synkkä dystooppisuus ja sosiaalisesti kehitysvammainen kertojahahmo olivat vaikuttaneet käsitykseen – mutta livenä mies osoittautui rennoksi ja hauskaksi kaveriksi – sekä loistavaksi, riemukkaaksi esiintyjäksi. Meidän välejämme tietysti paransi, että useampikin conivieras tuli kehumaan Peterille (ja minulle itselleni) Sokeanäön suomennosta. Conissa tavattujen loistavien tyyppien galleriaan kuuluu tietysti myös tutkijakunniavieras Stefan Ekman, mainio mies, sekä tietysti Tom Crosshill, jonka voi jo laskea Finnconien vakikävijäksi. Vakivieras on tietenkin myös upea Cheryl Morgan, jonka kohdalla jäi tässäkin conissa mieleen pyörimään, että olisi pitänyt asettua jossakin vaiheessa juttelemaan pidemmäksikin toviksi.

Minulle oli kirjattu runsaasti ohjelmaa kaikille kolmelle conipäivälle, joten missasin valitettavasti ison osan kiinnostavasta ohjelmasta – ja sen kerran kun kerkesin kuuntelemaan ”Soundtracks for books” -paneelikeskustelua, puheenjohtaja Jussi Ahlroth kutsui minut lavalle täydentämään keskustelua kirjoittamisen aikana kuunnellusta musiikista ja kirjoihin liitetyistä musiikkisuosituksista kertomalla Alshainiin tekemästäni soundtrack-musiikista. Jussi pyyteli tempaustaan jälkikäteen vähän anteeksi, mutta minä itse olin tyytyväinen: tulin siinä puhuessani keksineeksi kiehtovan idean, jonka voisi jonkun tulevan kirjan kohdalla toteuttaakin.

Omiin ohjelmasuorituksiini olen kaiken kaikkiaan tyytyväinen. Eniten jännittämäni perjantainen lausunta- ja laulantakeikka meni kohtuullisen nappiin, vaikka ensimmäisessä luentanumerossa unohdinkin polkaista yhden pedaaleista päälle oikealla hetkellä. Shimo Shuntila esitti erinomaisia kysymyksiä kunniavierashaastattelussa ja oli erinomainen matkatoimisto minulle, J. S. Meresmaalle ja Siri Kolulle sunnuntaiaamun ”Maailmankaikkeuden parhaat turistikohteet” -paneelissa. Kaffeklatch-tapaaminen ja kirjaston lukupiiri olivat muutaman hengen pienimuotoisia kohtaamisia, mutta juuri siksi ne kuuluivat minulle conin parhaimpiin hetkiin: oli tilaisuus jutella vähän perusteellisemmin ja vähän syvemmin kaikessa rauhassa lukijoiden kanssa. Käytävillä tuli kohdalle parikin pikalukijaa, jotka olivat jo ehtineet lukea Alas-uutuuden. Rohkaisevaa kyllä, heiltä tuli melkoisia kehuja.

Sunnuntainen Blindsight/Sokeanäkö-yhteisluenta Peterin kanssa onnistui loistavasti. Luimme Peterin kanssa vuorovetoa suunnilleen sivun mittaisia pätkiä, hän ensin englanniksi ja minä sitten suomeksi. Hämmentävää asiassa on, että kyseessä oli ilmeisesti ensimmäinen kerta, kun mitään tällaista on tehty missään conissa. Toivottavasti onnistuimme aloittamaan aivan uuden perinteen, sillä tällaiset tandem-luentatilaisuudet ovat oiva tapa valottaa lukijakunnalle suomentamista.

Huomasin muuten, että oma asuvalintani osui jotakuinkin nappiin. Puolitoista vuotta sitten Gambiassa tulin teettäneeksi itselleni suomentajakollegan tuttavaräätälillä kolme eri väristä länsiafrikkalaistyylistä ja -kuosista miestenpukua, ja sain päähäni käyttää niitä coniasuna: perjantaina burgundinruskea, lauantaina vihreä ja kulta, sunnuntaina sininen. Paitsi että puvut herättivät paljon positiivista huomiota ja kehuja, ne on tehty juuri sellaiseen hiostavanlämpimään ilmastoon joka Kaapelitehtaalla ja tehtaan ympärillä vallitsi: korkealaatuinen malilainen puuvillakangas hengittää ja väljä leikkaus pitää olon ilmavana. Olo oli paljon vähemmän hiennihkeä ja (siksi) kiusaantunut kuin tavallisesti. (Henry Söderlundin valokuva Finnconin viralliselta kuvasivustolta.)

Afrikkalaispukuja voi kysellä vaikkapa Loviisan Karamaloosta.

Finncon on tietääkseni yksi Suomen suurimmista kirjallisuustapahtumista, ja on vaikeaa kuvitella että missään muussa kirjallisuustapahtumassa olisi yhtä paneutunutta, yhtä lukenutta ja yhtä valistunutta yleisöä. Vahva yhteisöllisyys säteilee niin yleisöstä kuin sadoissa tapahtumaa järjestäneistä vapaaehtoisista, joista monen kanssa moikkasimme toisiamme vanhoina conituttuina. Suomalaisen sf-fandomin reiluus, mukavuus, tasapuolisuus ja viitseliäisyys ovat tärkeä osa sitä, miksi on niin hienoa olla suomalainen tieteiskirjailija.

Tosin pohdiskelimme Tom Crosshillin kanssa juuri tätä fandom-asiaa päättäjäiskekkereillä. Tomin kotimaassa Latviassa fandom on tällä hetkellä aika kuihtuneessa tilassa, mutta toisaalta Tomin ja muiden maan tieteiskirjailijoiden teokset käsitellään esimerkiksi lehtiarvioissa paljon selkeämmin osana yleistä kirjallisuutta. Vahvan ja solidaarisen fandomin Suomessa sf-kirjallisuus on ehkä ollut vähän ghettoutuneemmissa asemissa. Hienon ”Building The City & The City” -esityksen pitänyt Merja Polvinen puhui siitä, kuinka sf-kirjallisuuden tutkimuksella on ollut taipumusta yrittää mainostaa muulle kirjallisuudentutkimukselle sitä että sf on ”oikeasti” kiinnostavaa ja tutkimisen kirjallisuutta sen sijaan, että sf-kirjallisuutta olisi käsitelty aidosti ”normaalin” kirjallisuudentutkimuksen metodein ja kriteerein. Olen toisinaan ollut huomaavinani samaa henkeä silloin, kun sf-kirjallisuutta arvioidaan valtavirtalehdistössä: arvioita kirjoittavat kriitikot ovat hyvin perillä spekulatiivisesta fiktiosta – ja kirjallisuudesta yleensä – mutta he ovat eri henkilöitä jotka arviovat valtavirtakirjoja. Ja jos sama kriitikko kirjoittaa sekä valtavirtalehteen että Tähtivaeltajan tai Portin kaltaiseen sf-julkaisuun, valtavirtalehden kritiikki on perin usein huomattavasti myötäsukaisempi kuin se toinen, jossa tuodaan paljon enemmän esiin myös (kriitikon mielestä) heikkoja kohtia teoksesta. Tokihan alan lehdissä kullekin arviolle on selkeästi enemmän palstatilaa enkä minä tästä oikeasti valita – olen enimmäkseen saanut hyviä arvosteluja sekä valtavirtalehdissä että sf-julkaisuissa – mutta asiaa voisi joskus pohtia vähän perusteellisemmin.

Enkä minä missään nimessä haluaisi päästä eroon tästä riemukkaasta, mukavasta, fiksusta ja kultaisesta fandom-porukasta, joka saa pelkällä vapaaehtoisvoimalla aikaiseksi näin hienoja, sujuvasti organisoituja ja jouheasti* toimivia tuhansien ihmisien yleisötapahtumia. Kiitos conitean Hanna Hakkarainen, Jukka Halme ja Sari Polvinen. Kiitos Filkkifriikit hillittömästä Bellman-tulkinnasta. Kiitos kaikki järjestelyissä mukana olleet. Ja kiitos kaikki, jotka tulitte juttelemaan tai moikkaamaan. Tämän kokemuksen jälkeen olen valmis ryhtymään kunniavieraaksi uudemmankin kerran, jos joku vain huolii. Mutta vasta sitten, kun olen ehtinyt vähän huilata ja nukkua univelat pois.

___
* Minun kielisilmäni mukaan ”juoheasti” olisi oikea muoto, mutta kaikki aina korjaavat nuo kaksi kirjainta toisin päin.