Kategoria: ympäristö

Reikiä seinällä

Viime aikoina lukevien tuttavien ja bloggaavien tuttavien keskusteluissa on puhuttu paljon Kouvolan sanomien julkaisemasta jutusta, jonka mukaan kirjahyllyt eivät kuulu moderniin sisustukseen. Lehti itsekin alkoi julistaa ”kirjahyllykapinaa” ja, hankkiakseen ilmaiseksi sisältöä, pyysi lukijoilta kuvia heidän kirjahyllyistään.

Itse en oikein usko, että kirjahyllyt ovat koskaan kuuluneet ”moderniin sisustukseen”, tai vanhaankaan. 1970-luvun massiivisissa lastulevyhyllyissä säilytettiin enimmäkseen aivan muuta kuin kirjoja, paitsi meillä. Muutettuamme vuonna 1981 toiseen asuntoon Kontulan Jäkärläntielle Aino-mummin miltei ainoa kommentti oli suunnilleen ”oikein kaunis asunto, mutta kirjahyllyt pilaavat sen”. Äitini loukkaantui, mutta toistensa kommenteista loukkaantuminen kuului heidän – äidin ja tyttären – normaaliin keskustelukulttuuriin. Vanhat loukkaantumiset yleensä unohdettiin seuraavaan tapaamiseen tai viikottaiseen puheluun mennessä.

Tässä tosin sivuttiin äitini nuoruuden suurta kysymystä. Hänelle kirjallisuus oli aina ollut kapinointia, pakoa ahdistavaksi koetusta kodista, pakotie toisiin, toisenlaisiin maailmoihin ja ajatusmalleihin. Juuri tämä teki kirjallisuudesta niin vaarallista jo 1800-luvulla, jolloin porvarisnuoriso alkoi käyttää aikaansa joutavanpäiväisenä, kaikenlaisia vääriä ajatuksia herättävään lukemiseen, ja uudelleen 2000-luvun alussa, jolloin osa nuorisosta hylkäsi terveellisesti kasvattavat televisiot, videot ja tietokonepelit kuluttaakseen iltojaan fantasiatiiliskivien lukemiseen ja niistä nettikeskustelemiseen. Siitä Kouvolan sanomien haastattelemien bibliofoobikoidenkin kirjahyllykammossa lienee kyse. Jokainen kirja voi olla vaarallinen. Mistä tahansa kirjasta voi mieleen ujuttautua ajatus, ettei elämän välttämättä tarvitse olla sellaista kuin se on, tai miltä se näyttää. Että asiat voisivat olla toisinkin. Että vaihtoehtoja saattaa sittenkin olla olemassa. Että jossakin toisaalla asiat eivät olekaan välttämättä aivan niin kuin miltä uutiset tai lähipiirin ihmiset yrittävät saada ne näyttämään. Että olisi mahdollista lähteä jonnekin toisaalle – joko oikeasti, tai edes omassa mielessään.

Jokainen kirja voi olla madonreikä toisenlaiseen todellisuuteen.

Meillä kirjoja on ollut aina paljon, ja tulee aina olemaan, siitäkin huolimatta että ne, aivan totta, keräävät pölyä ja vievät jumalattomasti tilaa. Siitäkin huolimatta, että sähkökirjanlukijassa kulkee monta hyllymetriä lukemista odottavia klassikoita paljon tiiviimmässä paketissa (ja helpommin luettavissa kuin ylitiheään, heikkolaatuiselle paperille huonosti painetussa pokkarissa). Tuohon kuvaan eivät edes mahdu kaikki asuntomme kirjahyllyt, kuvaajan selän takana on vielä lisää.

Olohuoneessamme kirjahyllyjä ei kyllä ole (eikä makuuhuoneessa, mm. allergiasyistä). Täpötäysi cd-hylly siellä kyllä on. Olemme joka tapauksessa siinä onnellisessa tilanteessa, että asuntomme väliseinät eivät ole betonia eivätkä mitään kovaa, modernia sisustuslevyä, joten olohuoneessa ei tarvita juurikaan akustointia tekemään kovasta, seisovien aaltoliikkeiden kaiuttamasta ahdistavasta tilasta miellyttävää, rentouttavaa ja rauhallista. Sohva, nojatuoli ja matto riittävät tekemään tarvittavat akustiset pehmennykset.

Sisällön lisäksi kirjahyllyt nimittäin sattuvat olemaan sisällön lisäksi myös mainio sisustuksellinen elementti erinomaisten akustisten ominaisuuksiensa vuoksi. Soitintarviketukun akustiikkalevyillä ei huonetta saa yhtä miellyttäväsoundiseksi kuin mihin täyteen sullotut, eri kokoisia ja eri muotoisia kirjoja täynnä olevat hyllyt pystyvät. Kaiku vähenee, pehmenee ja pyöristyy, äänieristyskin paranee. Siksi(kin) viihdyn niin hyvin työhuoneemme rauhallisessa ilmapiirissä, ja siksi kirjastoni on myös kotistudioni.

Tähän ei bibliofoobikon suosittelema kirjahyllytapetti pysty.

Toinen kvartaali

Vuosiapurahakaudestani on nyt kulunut puolet, eikä ensi vuonna ole tulossa uutta apurahaa ainakaan Taiteen edistämiskeskukselta. Tiesin kyllä itsekin etukäteen, ettei näitä apurahoja ole tapa eikä lupa ketjuttaa. (Haen toki muiden tahojen ja säätiöiden apurahoja helpottaakseni ensi vuoden toimeentuloa.)

Joka tapauksessa: säännöllisten tulojen vuodesta on mennyt jo viisikymmentä prosenttia. Tasaisen kirjoitusvauhdin taulukolla minun pitäisi olla jo hyvän matkaa Hunanin myrskyissä, suvannoissa ja pohdinnoissa, mutta harvapa kirjoittaa romaaneja tasaista tahtia. Suurin osa kirjoittamisesta on ajattelemista, suunnittelua, pohdiskelua. Varsinainen kirjoitustyö ei ole vielä edes alkanut, vaikka onhan minulla koneella jo valmiiksi romaanin perustana oleva päiväkirjateksti: jos käyttäisin sen kokonaan, voisin kehua että kirjaa on kirjoitettu jo yli neljänsadan painetun sivun verran. Mutta en käytä, eikä ole.

Viime kuukaudet olen sitä paitsi keskittynyt suomentamiseen, siihen ”ei-luovaan” kirjoittamiseen johon apurahapäätös antoi luvan sentään yhdeksi vuoden kolmannekseksi. Manu Chaon elämäkerran käännöksessä on vielä pakertamista, mutta se edistyy hyvää vauhtia ja hyvässä hengessä. Minulla on oikeastaan ollut koko viisitoistavuotisen suomentajanurani varsin hyvä onni tarjottujen käännöstekstien suhteen: suurin osa niistä on ollut minun omastakin mielestäni ehdottomasti kääntämisen arvoista tavaraa, oli kyse sitten romaaneista, elämäkerroista tai tietokirjoista.

Poikkeuksia tulee mieleen oikeastaan vain yksi.

Eikä käännöstyöhön keskittyminen tarkoita sitä, ettäkö Hunan-projekti olisi kokonaan jäissä. Pikemminkin minulla on nyt ollut paremmin tilaa miettiä, mitä oikeastaan teen tällä materiaalilla ja tällä tarinalla, joka on käsiini päätynyt. Mahdollisuuksia, vaihtoehtoja ja mahdollisia tarinallisia ja tekstillisiä tasoja on paljon. Vielä ei ole aika ruveta karsimaan ideoita hyviin ja huonoihin, käyttökelpoisiin ja hylättäviin. Nyt alitajunta saa tehdä työtä. Kun Clandestinon suomennos lähtee kustantajalle, on aika palata kiinalaisen palapelin ääreen ja katsoa uusin silmin ja tuorein mielin, millä tästä kaikesta oikein syntyisikään paras mahdollinen romaani.

Kirjan aikataulu ei ole muutenkaan kovin tiukka. Hunan on merkitty Liken julkaisukalenteriin alkuvuodeksi 2016, puolentoista vuoden päähän. Kustannustoimittajani Stella on sitä paitsi vuorotteluvapaalla (ainakin) ensi maaliskuulle, ja voi hyvin olla ettei minulla ole kantaa valmista käsikirjoitusversiota numero 1.0 hänen sijaisensa pöydälle sitä ennen. Vaikka joudunkin viimeistään vuodenvaihteen jälkeen etsimään uusia käännöshommia (ja apurahoja) toimeentuloni turvaamiseksi, minulla on joka tapauksessa tähän projektiin enemmän aikaa ja resursseja kuin yhdenkään aikaisemmin tekemäni romaanin tapauksessa. Aion ne myös käyttää.

Eivät viime kuukaudet tosin ole pelkästään kääntämiseen kuluneet. Aikaan on sisältynyt myös rehellistä, hyvin omintunnoin pidettyä lomaa, joka on tehnyt erinomaista päälle ja pään sisällä muhiville projekti-ideoille. Vaimon opintovapaan ansiosta meillä on ollut tavallista parempi tilaisuus matkustella, ja tilaisuutta on käytetty hyväksi. Huhtikuisesta viikosta Barcelonassa kerroinkin jo tuoreeltaan, ainakin Gaudín elämäntyön osalta. Kesä–heinäkuun vaihteessa tie vei lähemmäksi, mutta paikkaan johon en ole oikeastaan koskaan kiinnittänyt hirveästi huomiota. Tällainen silmienaukaisu tekee aina hyvää. Vaimo rahoitti opiskelujaan 1990-luvulla matkanjohtajana, joten hänelle Vienan Karjala on paljon tutumpi, mutta ei hänkään ollut koskaan käynyt Vienanmerellä ja Solovetskin saaristossa.

Solovetsk tunnetaan paitsi luostarilinnoituksestaan myös gulagina, jonne Stalin säilöi 1930-luvun vainojensa aikaan vaaralliseksi kokemansa intellektuellit. Pienelle Jänissaarelle ahdetut naisvangit löysivät ennen tuntemattomia merkkejä siitä että saarella oli liikuttu jo kauan ennen erakkomunkkeja ja luostaria.

Kivistä muodostetut muinaiset jatulintarhat ovat kiehtova arvoitus. Niitä löytyy ympäri pohjoista Eurooppaa, mutta kukaan ei enää tiedä miksi niitä on suurella vaivalla laadittu maa-aineksista ja kivikasoista. Karu, pieni ja tundrainen Jänissaari tuskin on ollut kovin monen ihmisen vakituinen asuinpaikka, luultavasti sinne on tultu muualta Solovetskin saaristosta. Ehkä saaren lukuisia jatulintarhoja on käytetty jonkinlaisiin rituaaleihin. Hautoja niiden alta ei ainakaan löydy, ja tekoaikoinaan vesirajan tienoissa sijainneet kivilabyrintit on kokeilemalla todettu surkeiksi kalanpyydyksiksi.

Kukaan ei tiedä. Minua ovat aina kiehtoneet asiat joita kukaan ei tiedä, myös sellaiset asiat joita ei voi mitenkään saada selville. Silloin voi kuvitella ja spekuloida. Ehkä se on ollut hyvää harjoitusta romaanikirjailijalle.

Kukaan ei tiedä myöskään, mihin tarkoitukseen Uikujoen suun lähellä nelisentuhatta vuotta sitten asuneet naputtelivat jääkauden ja meren sileäksi hiomiin kallioihin lukemattomia piirroskuvia, joissa nähdään ihmisiä, saaliseläimiä, valaita ja paljon kaikenlaista jonka mahdollinen symbolinen merkitys on kadonnut muistista jo kauan sitten. On jopa arveltu joidenkin piirrosten todistavan sitä että uikujokelaiset ovat kommuniukoineet Vienanmeren maitovalaiden kanssa, mutta itse en kyllä ihan usko moista. Maitovalaita on selvästikin pyydystetty, ja ihan varmaa on että harppuunanvarressa saalista tavoitelleet ovat aivan taatusti haaveilleet siitä että ymmärtäisivät arvokkaan riistan sielunelämää. Epäilemättä ainakin šamaanit ovat myös uskoneet päässeensä keskustelemaan maitovalaiden kanssa, mutta usko on aina eri asia kuin tieto.

Innokkaita keskustelijoita maitovalaat kyllä ovat, se tuli selväksi kun vaelsimme pieneen Solovetskin saaren niemenkärkeen, jonka lähettyville nämä viisimetriset eläimet kokoontuvat joka kesäpäivä seurustelemaan toistensa kanssa ja hankaamaan ihoaan tasaiseen hiekkapohjaan. Pieniä katkelmia niiden ilmassakin yllättävän äänekkäästä keskustelusta kuuluu myös ensimmäisessä omatekemässä YouTube-videossani, tiirojen kirkumisen, rantakivikossa lotisevan veden ja ihmisyleisön äänien seassa.

.

Valoisaa juhannusta!

Minulle juhannus on aina ollut pikemminkin kesän alun kuin keskikesän juhla. Yleensä säät alkavat vasta lämmetä kesäkuun lopussa: toivotaan että niin käy nytkin, vaikka onhan tässä ehditty jo muutamasta leppoisamman helteisestä päivästä nauttia aikaisemmin keväällä.

Omaan juhannukseemme kuuluu perinteisesti muun muassa piipahdus Kivinokan juhannusjuhlissa (mistä yllä oleva kuvakin on otettu). Tänä vuonna paikalle saapuneiden tunnelma lienee tavallistakin hyväntuulisempi: kaupunginhallitushan päätti alkukuusta, että Kivinokka säilyy vastakin kaupunkilaisten yhteisenä virkistysalueena.

Sille kyllä kelpaa skoolata.

Missä majailimme kerran

Taannoin skannasin melkoisen määrän äidin jälkeenjääneiden papereiden joukosta löytyneitä valokuvia, negatiiveja ja dioja. (Suosittelen edelleenkin Vuescan-nimistä ohjelmaa skannerin jatkoksi, toimii ainakin minun vanhalla skannerillani paremmin kuin laitteen mukana tulleet ohjelmistot.) Meillä on aina valokuvattu kohtuullisen paljon, joten lapsuuttani on siinä suhteessa dokumentoitu huomattavan paljon paremmin kuin nuoruuttani sen jälkeen, kun muutin pois kotoa.

Kun negoja ja dioja 1960- ja 1970-luvuilta tuli käytyä läpi niinkin valtaisa laatikollinen, kiinnitin huomiota erääseen seikkaan. Esimerkiksi tässä jouluaattoillan yhteispotretissa vuodelta 1973:

Tai tässä tunnelmallisessa  iltakuvassa vuodelta 1965, jossa tuleva kirjailija tutkiskelee lähdemateriaalia ennen yöpuulle asettumista:

Myöhemmin ilmiö on havaittavissa tässä seuraavassa kuvassa, jossa ollaan uuden harrastuksen kimpussa:

Kyseinen siimaohjattava Zeron malli ei päässyt koskaan lentokuntoon. Sittemmin keskityinkin lähinnä muovimalleihin, ja seuraava niistä otettu kuva valaisee jälleen asiaa, jota tässä bloggauksessa yritän tuoda esille:

Meidän koirastamme Pennistä on runsaasti kuvia. Vinkki koiraa havittelevalle valokuvauksen harrastajalle: musta villakoira on loistava lemmikki, mutta siitä on miltei mahdotonta saada kunnollisia valokuvia.

Ja lopuksi pieni ”hupsista”-räpsäisy vuodelta 1965:

No niin, mikä näitä kuvia yhdistää? Mitä niissä kaikissa on – tai paremminkin, mitä niistä kaikista puuttuu melkein kokonaan, paitsi tahattomasti?

Koti.

Minulla on kokoelmissa gigatavuittain valokuvia itsestäni vauvana, lapsena ja teininä, mutta jos haluaisin muistella millaista meidän kotona oli, joudun tihrustamaan potrettien laitoja tai sirittämään epäonnistuneita, epätarkkoja vahingonlaukauksia. Vanhempani olivat ammattitoimittajia, ja senkin takia he kuvasivat mielellään ihmisiä, eikä siinä mitään pahaa. Mutta olisi joskus kiva nähdä kuvia myös niistä asunnoista, niistä kodeissa, missä minä ja perheemme vietimme monia vuosia, arkia ja pyhäpäiviä.

On skannatussa kokoelmassa yksi kuvasarja, jossa näkyy vähän paremmin ihmisten lisäksi ympäröivää huonettakin:

Vahinko vain, ettei kuva ole meiltä. Lyhyt valokuvamallin urani käynnistyi ja päättyi siihen, kun minut, pikkusisko ja serkkupoika kuljetettiin tuntemattomaan vironniemeläiseen luksuslukaaliin näyttelemään leikkimistä hienoilla uusilla leluilla, jotka eivät olleet meidän ja joita emme saaneet. Kyseessä oli ”Lapsen työkalut” -niminen juttu, joka ilmestyi aivan 1960-luvun loppuvuosina, mahdollisesti vastikään perustetussa Kodin kuvalehdessä. Osa kuvista päätyi näköjään äidin haltuun.

Aikuisiän asunnoistani on vieläkin vähemmän kuvia. Vaikka en muistelekaan kaikkia niitä koteja, asuntoja ja asuinkumppaneita millään kaipaavalla nostalgialla, olisi silti mukavaa jos muistin tueksi olisi myös dokumentteja entisen elämän entisistä kodeista.

Ehkä on aika korjata tapansa, ja kuljeksia kamera kourassa myös kotosalla. Myös arkena.

WTF Suomi

En kovin usein saa kerjuukirjeitä, onneksi. Yleensä minua lähestyy vain yksi tai kaksi aivan tukemisen arvoista tahoa. Yksi tukemisen arvoiseksi aikaisemmin arvelemani taho, Suomen WWF lähestyi tänään kirjeellä hyvän asian, norppien suojelun puolesta.

Paksusta kirjeestä paljastui viiden arvan nippu, laaja esite palkintona olevasta roinasta, väitteitä että roina-arpajaisiin osallistumalla jotenkin autettaisiin luontoa, palautuskuori (jos ei halua arpoja, WWF voi lähettää ne yhtä pyytämättä jollekulle toiselle) ja tietenkin tilillepanokortti.

Ai niin, ja arpajaisten pääpalkintona on tietenkin tuo jokaisen luonnonystävän pettämätön tunnusmerkki, henkilöauto.

(Tai vaihtoehtoisesti rautakaupan lahjakortti.)

Ei jatkoon.

Rauhaa ja hiljaisuutta, edes elektronisesti

Taannoin norkoilin erään kantakaupunkilaistavaratalon* elektroniikkaosastolla odotellen sopivaa aikaa siirtyä muutaman korttelin päähän kutsuvierastilaisuuteen. Koska oli aikaa, kiinnitin huomiota eräällä seinustalla olevaan tuote-esittelytelineeseen ja, ihan vain huvin vuoksi, laitoin esittelykuulokkeet korvilleni.

Yhtäkkiä minut valtasi syvä rauhan tunne. Otin kuulokkeet korviltani ja rauhantunne katosi. Laitoin kuulokkeet takaisin ja rauhantunne palasi. Nautin hetken aikaa ja päätin sitten kokeilla musiikin kuuntelemista kyseisillä kuulokkeilla. Ei hassumpi toisto. Mutta suurimman vaikutuksen teki hiljaisuus kappaleiden välissä. Lähdin norkoilemaan muualle, mutta palasin kuulokkeiden ääreen uudelleen kokeilemaan. Pienen harkinnan jälkeen jatkoin matkaa illallistilaisuuteen kaupan kassi kainalossa.

Olen suhtautunut ns. vastamelukuulokkeisiin erittäin epäluuloisesti: tuntuu jotenkin älyttömältä vaimentaa ympäristön hälyä syöttämällä kuulokkeisiin samaa hälyä vastakkaisvaiheessa – taistella melua vastaan melulla. Olen pipodiskon kanssa käyttänyt kohtuullisen laadukkaita ns. in ear– eli tulppakuulokkeita, jotka vaimentavat taustahälyä passiivisesti: ne ovat pohjimmiltaan korvatulpat, joihin on sijoitettu kuuloke-elementit. Minulla on kuitenkin taipumusta korvakäytävän tulehduksiin, ja pehmeät vaahtomuovitulpatkin tuntuvat ärsyttävän pikkuisen. Sitä paitsi niiden muotoileminen korvaan mahtuviksi tuntuu hankalalta, etenkin pakkaskelillä (jolloin vaahtomuovi kovettuu), ja vaahtomuoviosiot likaantuvat ja repeilevät nopeasti, joten niitä joutuu jatkuvasti hommaamaan lisää. Niinpä olin, ilman odottamatonta valaistumiskokemustakin, ilmeisen altis uudelle tekniikalle ja sille, että näytän aamuisin Tikkurilan uimahallille kävellessäni jonkinlaiselta yli-ikäiseltä hopparilta pipo ja massiiviset luurit päässä.

Kuten Wikipediakin tietää, vastamelukuulokkeet eivät mykistä kaikkea ulkopuolelta tulevaa möykkää: iso osa tasaisesta huminasta ja jyrinästä katoaa, yhtäkkisemmät äänet kuuluvat kyllä (joskin toki vaimeampina kuin ilman luureja). Se auttaa pysymään turvallisesti ympäristön liikenteen tasalla, mutta korostaa entisestään asiaa, johon olen ennenkin kiinnittänyt huomiota: kaupunkilaiset elävät helvetillisen meluisassa ympäristössä.

Viime(kin) aikoina on oltu jälleen huolissaan keskustan ”kivijalkakauppojen” ja hienojen putiikkien kohtalosta: ne kärsivät asiakaskadosta, kun kuluttajat menevät mieluummin sinne, mitä esimerkiksi eräs vironniemeläinen paikallislehti kutsuu harhaanjohtavasti ”automarketeiksi”: sillä tarkoitetaan isoja kauppakeskuksia, jotka sijaitsevat jossakin minne ei pääse ratikalla, eli kyseisen lehden toimittajien mielestä ”kaukana”.

Kyseisen lehden toimittajien vääristyneen kuntakäsityksen vuoksi heille ei ilmeisesti ole edes juolahtanut mieleen, että kaksi kolmasosaa helsinkiläisistä(kään) ei asu kantakaupungissa ja näin ollen nämä ”automarketit” ovat heitä lähempänä kuin kantakaupungin kivijalkakaupat: jälkimmäisiin on esimerkiksi meiltä Töyrynummelta – Helsingin pohjoislaidalta, mutta kunnan rajojen sisäpuolelta – noin tunnin bussimatka, kun taas erinäisiin ”automarketteihin” ja ”kauppakeskuksiin” pääsee parhaimmillaan varttitunnissa – kävellen, polkupyörällä tai julkuneuvolla. Ne ovat meille(kin) paljon lähikaupampia kuin mikään mikä sijaitsee kantakaupungissa.

Vaikka näissä kauppakeskuksissa on enimmäkseen ketjujen liikkeitä, alkaa keskustastakaan vaikeaa olla löytää mitään muuta. Ja mitä esimerkiksi vaatteisiin tulee, ei-ketjuliikkeistä on yleensä huomattavan vaikeaa löytää yhtään mitään, mikä a) mahtuisi 3XL-kokoiselle ihmiselle ja b) olisi tällaisen pienituloisen kulttuurialan ”yrittäjän” kustannettavissa. Joten miksi ihmeessä vaivautua jonnekin etelän perskorpeen kaiken sen lian ja melun keskelle?

Niin, melun. Eihän sitä kantakaupungissa liikkuessa normaalisti huomaa. Mutta jos pitää päässään tulppa- tai vastamelukuulokkeita – ilman musiikkia – ja raottaa niitä välillä, huomaa kyllä. Onhan kauppakeskuksissakin melua – muun muassa taustamusiikkia, joka pitäisi minun mielestäni kieltää aina ja kaikkialla – mutta äänen taso on aivan eri luokkaa: paljon vaimeampi kuin kaupungin kaduilla putiikista toiseen kävellessä. Keskimääräinen kantakaupungin melutaso on vielä kovempaa kuin avokonttorimeteli, jonka senkin on todettu saattavan aiheuttaa pysyviä kuulo-ongelmia. Joissakin kohtaa Helsingin harvoja kävelykatuja on kohtia, joissa kivitalot vaimentavat lähikadut, joten toisinaan siellä voi kuulla, miten hiljaista kaupungissakin voisi olla. Mutta ei ole, koska niin monien ääliöiden pitää päästä omalla ajopelillään ahtaalle niemelle, jonka kadut on alunperin tarkoitettu kävely- ja hevoskärryliikenteelle. Näiden ääliöiden syytä on myös iso osa kantakaupungin likaisuudesta: pakokaasujen ohella ongelmana on renkaista irtoava kumipöly, jossa ilmeisesti on myös karsinogeenisia komponentteja.

Niinpä minulla on edelleenkin aivan tarpeeksi syitä vältellä kantakaupungin ”kivijalkakauppoja” ja käydä mieluummin lyhyen julkuneuvo- tai kävelymatkan päässä niissä paikoissa, jotka ovat meidän kannaltamme lähikauppoja. Tai ostaa netitse, jos haluaa jotakin joka ei kuulu lähistön liikkeiden valikoimaan (ja jota luultavasti ei silloin saisi kantakaupungistakaan – ei sikäläinen tarjonta kovin kaksista loppujen lopuksi ole). Sitä paitsi, mitä ruokaan ja herkkuihin tulee, meillä on erinomaisen mainio pikkuputiikki, Liike 51, ihan kulmilla. Suosin mieluummin sitä kuin lähden kauas toisaalle turmelemaan korviani, hermojani ja hengitysteitäni.

___
* Sen tavaralon, ”jossa on liukuportaat”, kuten lehdissä oli tapana kiertoilmaista siihen aikaan kun tekstimainonnan välttelyyn suhtauduttiin paljon jämäkämmin ja selkärankaisemmin kuin nykyään.
Paino on kyllä oikein mukavaa vauhtia putoamassa 5+2-paastoilun ja runsaan liikunnan ansiosta, kiitos vain kysymästä, mutta se ei tarkoita sitä että esimerkiksi hartiat olisivat kapenemassa.

Tila–isuus

Olen luultavasti joskus maininnutkin lyhyestä urastani Elävän musiikin yhdistyksen Elmun aktiivina: toimin hallituksen varajäsenenä vuosina 1982–83, ja sain aikaan sen verran konkreettista, että Lepakon ison salin seinän akustiikkapaneeleista osa oli minun seinään kiinnittämiäni. Lepakko tuhottiin toistakymmentä vuotta sitten Nokian uusien toimitilojen tieltä – sen johon Nokia ei sitten koskaan muuttanutkaan – ja Elmu siirtyi Hietalahden rantaan, tilaan joka sai nimekseen Nosturi. Molemmissa paikoissa toimineet Elmu-aktiivit olivat muuttoon tyytyväisiä, sillä on mukavampi tulla aamulla töihin jos ”työpaikan lattialla ei ole kymmentä senttiä vettä”, kuten muuan heistä totesi muutama tunti sitten, kun kävimme Helsingin vihreiden kulttuurityöryhmäläisten kanssa tutustumassa Elmun mahdolliseen uuteen konserttitilaan aivan Nosturin vieressä.

Kyseessä on tietysti Konepaja, josta voisi tulla Helsingin ensimmäinen ja ainoa noin 3000 hengen konserttipaikka sähköisesti vahvistettavalle musiikille. Tästä voisi totisesti tulla melkoisen makea sali.

Tilasta olisi tarkoitus tehdä jaettava niin, että salin takaosa nousevine katsomoineen voitaisiin eristää omaksi, pienemmäksi salikseen.

Toisessa kerroksessa on leveät galleriatilat, jotka on tällä hetkellä eristetty isosta salista vanerisilla seinälevyillä. Näissä tiloissa voisi järjestää tietysti myös kaikenlaista ison salin tapahtumaan liittyvää oheistoimintaa. Voisin hyvin kuvitella Konepajalle vaikkapa Finnconin myyntipöytineen ja muineen.

Vanhoja teollisuustiloja ei kantakaupungissa enää liiemmälti ole, joten remontti olisi tehtävä huolella ja eri tahoja kuunnellen. Tämä päällysmieskoppi kuulemma kuuluu suojella.

Tämä yläkerroksista löytyvä noin sadan hengen sali voitaisiin toteuttaa omalla sisäänkäynnillään itsenäisesti toimivaksi kulttuuritilaksi, jossa voisi järjestää vaikkapa lausuntatilaisuuksia. Tai pienimuotoisia keikkoja. Tai vaikkapa jonkun J. Pekka Mäkelän lausumaan, laulamaan ja soittamaan.

Tila on tavallaan luvattu Elmulle jo vuosia sitten, siinä vaiheessa kun kaupunki lupasi Nosturin tontin rakennusyhtiölle kovan rahan asuntoja varten. Viime aikoina muutamat virkamiehet ovat kuitenkin pyörtäneet aikaisempia puheita ja pitkään valmisteltu hanke on ollut vaarassa muuttua ostoskeskukseksi (kävelymatkan säteellä on runsaasti kaikenlaista kauppaa) tai konttoritiloiksi (joista kantakaupungissa on jo ennestäänkin ylitarjontaa) tai sitten uudeksi asuntotontiksi. Lopullisia päätöksiä asiasta ei ole sentään vielä tehty, ja nyt ollaan asettamassa laaja-alaista työryhmää selvittämään ja pohtimaan tilannetta tämän vuoden kuluessa. Toivoa siis edelleen on.

Olen itse ollut perinteisesti vähän hapan sen suhteen, että kaikki uudet kulttuuritilat laitettaisiin kantakaupunkiin, joka on minun (ja useimpien muiden helsinkiläisten) kannalta liikenteellisesti hankalaa ja kaukaista syrjäseutua, jossa katumelu kiusaa ja ilma on likaista. Konepaja olisi kantakaupungin tilaksi kuitenkin harvinaisen hyvällä paikalla, ja tila on niin hieno, että siellä tulisi käytyä jo siksi. Tila olisi myös sellaisella paikalla, joka vetäisi konserttimatkailijoita(kin) esimerkiksi Tallinnasta: Länsisatamaan on kävelymatka.

Minuun ymmärrettävästi vetosi myös argumentti: ”Se miksei joku Tom Waits ole esiintynyt Suomessa johtuu yksinkertaisesti siitä ettei täällä ole hänenlaisilleen artisteille sopivaa salia.” Tästä sellainen tulisi. Eikä pelkästään musiikille, vaan myös tanssille ja teatterille. Jos Konepaja-hanke toteutuu, Elmulla on jonossa halukkaita salin vuokraajia ja lainaajia. Toivotaan että se toteutuu. Itse päätin omalta osaltani aloittaa hankkeen edistämisen liittymällä takaisin Elmun jäseneksi.

Paikka

Kontulan aika! -näytelmän asetelma jäi mietityttämään. Kaupunginosan tarinaan oli katsottu tarpeelliseksi kehittää geneettinen, vuosisatainen jatkumo paikalla asuneesta suvusta, vaikka esikaupunginosan – tai kaupungin ylipäänsä – ns. pointti on juuri siinä, että sinne asettuu ihmisiä eri paikoista, erilaisilta juurilta, omasta tahdostaan (tai puolipakosta) yrittämään pärjätä enemmän tai vähemmän monikulttuurisessa ympäristössä. ”Minun aikanani” 1960–70-luvuilla Kontulassa ei ollut (tietääkseni) somalitaustaista väestöä, mutta ympäristö oli niin monikulttuurinen kuin siihen aikaan Suomessa oli mahdollista: tataareja, romaneja, siirtokarjalaisia, savolaisia, satakuntalaisia, lappilaisia, juutalaisia, ortodokseja, luterilaisia, ateisteja, esimerkiksi.

Silti meillä tuntuu olevan viehtymys kiintyä paikkoihin. Tunnistan sen kyllä itsestänikin. Käydessäni syystä tai toisesta jossakin entisessä kotikaupunginosassa varaan usein aikaa kiertotiehen saadakseni katsoa, miltä vanha kotitalo tai piha nykyään näyttää. Muurahaispuu on ilmeistä tulosta tällaisesta kotinostalgiasta, Nedut myös, sillä asuin kirjan kuvitellun Suulapolun kulmilla Korson pientaloalueella suuren osan 1990-lukua. En oikein osaa nimittää itseäni korsolaiseksi, mutta toisaalta koen olevani enemmän kontulalainen kuin helsinkiläinen.

(Jotkut kontulalaiset tapasivat vielä 1970-luvulla sanoa menevänsä Helsinkiin, kun ottivat bussin keskustaan. Kontula, kaupunginosana, on tietysti liitosaluetta, mutta se on liitetty Helsingin kuntaan jo hyvän aikaa ennen kuin Kontulan lähiötä ruvettiin rakentamaan aikaisemmin autiolle suomaalle.)

Kontulaa pidemmälle oma paikka-juurieni etsintä ei ole oikeastaan koskaan ulottunut, vaikka olen tietääkseni asunut kolmessakin kaupunginosassa ennen kuin perheemme muutti Kontulaan vuonna 1966. Silti minulla ei ole minkäänlaista suhdetta Oulunkylään, Käpylään tai Lauttasaareen (lukuun ottamatta tuttuja ja ystäviä, jotka asuvat tai ovat asuneet siellä). Pientä kotiseuturakkauden poikasta tunnen äitini lapsuuden kotikulmiin Järvenpäässä, koska vietimme usein etenkin kesäisin pitkiä aikoja hänen vanhempiensa kotitalossa Terholassa, joka sittemmin antoi nimensä tilasta lohkotulle pientaloalueelle.

Sitä pidemmälle sukuhistorian paikkojen suhteen en ole koskaan edennyt. En ole koskaan käynyt Viipurissa, jossa äidin suku asui pitkään, enkä (ainakaan pikkulapsiaikojen jälkeen) Reisjärvellä, mistä isäni suku on. Minulle selvisi vasta Muhoksella vietetyn sivarivuoden jälkeen, että äitini esi-isäistön ja -äidistön dokumentoiduin sukujuuri on kotoisin Heikkilä-nimiseltä tilalta jostakin niiltä nurkilta, mutta tieto ei aiheuttanut huvittunutta hytkähdystä isompaa reaktiota. Minusta olisi aika kummallista tehdä toivioretkiä luovutettuun Karjalaan katsomaan metsittynyttä rauniokivijalkaa siksi että joku iso-isovanhempani on sattunut joskus asumaan talossa, joka kivijalan päältä on poltettu tai purettu.

Mutta monet tekevät sellaisia retkiä. Monet kokevat edelleenkin, että nämä luovutetun Karjalan talot ja tontit kuuluvat oikeasti heille. Epäilemättä seudulla nykyään asuvat kokevat aivan yhtä voimakkaasti, että paikat kuuluvat oikeasti heille: heidän mielestään kuudenkymmenen vuoden asuminen – siihen mahtuu kolme sukupolvea – oikeuttaa heidät pitämään paikkoja omana, luovuttamattomana kotiseutunaan. Mitäs lähtivät. Olen myös  kuullut joidenkin puolituttujen valittavan katkerana samassa hengessä, kuinka lapsuuden kotitalossa nykyään asuva veljen tai veljenpojan miniä ei halua, että talon entiset asukkaat ravaavat pihassa ja tuvassa ihmettelemässä ja muistelemassa. He ovat ottaneet paikan omakseen eikä se kuulu enää muille. Toisten mielestä oikeus paikkaan on ikuinen ja luovuttamaton.

Ihmiskunnan esihistoriaa tuntevaa tällainen ajattelu saattaa hämmentää, koska paikoilleen asettuminen on lajillemme perin äskettäinen muotivirtaus. Ennen neoliittista kivikautta ja maanviljelyä suurin osa ihmiskunnasta vaelsi paikasta toiseen, ehkä vuodenkiertoon liittyvää rinkiä, ehkä yksinkertaisesti sinne minne nenä – tai hyvien ravintoapajien toive – näytti. Paikoilleen asettumista tapahtui ilmeisesti jo metsästäjä–keräilykauden lopulla, mutta varsin vähän. Vielä 1900-luvunkin metsästäjä–keräilykulttuurien ihmiset ovat olleet liikkuvaa lajia.

Maanviljelys ja karjankasvatus ovat aiheuttaneet jonnin verran geneettisiä muutoksia tässä lyhyessä muutaman tuhannen vuoden ajassa: Euraasian pohjoisten seutujen kansojen keskuudessa yleinen aikuisiän laktoositoleranssi on esimerkiksi selvää perua karjatalouteen siirtymisestä. On kuitenkin vaikeaa kuvitella, että yhdessä paikassa asumiseen kiintyminen olisi geneettistä. On toki väitetty, että kulkurius on ”verissä” vaikkapa romaneilla. En kuitenkaan usko, että geenien sisältämään suhteellisen vähäiseen tietomäärään yksinkertaisesti mahtuu kaikkea sitä, minkä on milloinkin väitetty olevan milläkin porukalla ”verissä”.

Sitä paitsi ainakin Suomessa useimmat romanit elävät nykyään kohtuullisen vakiintunutta elämää alvariinsa kotipaikkakuntaa muuttamatta, ja ovat luultavasti enimmäkseen asiaintilaan ihan tyytyväisiä. Toisaalta monen ihan normaalissa kodissa asuvan perheen jälkeläinen muuttuu elämässään kulkuriksi – joko kuvainnollisesti tai konkreettiseksi – eikä osaa enää asettua aloilleen. Luulisin, että useimmat lapset haaveilevat pitkään ja vahvasti ainakin jonkinlaisesta liikkuvasta elämästä. Minä ainakin: uneksin vielä teinivuosinakin yksinpurjehduksesta Maapallon ympäri. Purjehtiminen viehättää edelleenkin, ainakin ajatuksena, mutta muuten olen kyllä varsin vahvasti vakiintunut ja asettunut aloilleni.

Kaikille se ei onnistu koskaan. Vaeltavaa elämää pitkään viettäneiden on tunnetusti tavattoman vaikeaa asettua aloilleen, vaikka tarjolla olisi mukava koti ja rakkautta. Tämä on pätenyt sekä ”sivistettäviin” metsästäjä–keräilijöihin kuin nuoruusvuotensa klubeja ja lavoja kiertäneisiin ammattimuusikoihin. Voisiko olla niin, että paikoillaan asumiseen ja elämiseen on opeteltava pitkään ja perusteellisesti, koska se ei ole sittenkään ihmisen lajityypillistä elämää? Onko helpompaa oppia siitä pois ja viettää elämänsä vaeltaen paikasta toiseen sitä myöten mikä hyvältä tuntuu, elää aineellisesti köyhempää mutta (ainakin jossain mielessä) luonnollisempaa ja aidompaa elämää?


En tiedä.

Viime kesänä tuli täyteen kymmenen vuotta nykyisessä kodissamme. En ole koskaan aikaisemmin asunut missään asunnossa niin kauan. (Kontulan aikoina muutimme pari kertaa asunnosta toiseen.) Ei minulla ole kyllä mitään hinkua minnekään lähteäkään. Olen oppinut arvostamaan tätä paikkaa ja täällä elämistä. Olen oppinut erinomaisesti viihtymään aloillani.