Kaunista, lämmintä ja rauhallista joulua.
Ja ajatus niille, jotka eivät ole enää kanssamme.
Kategoria: riitit
Kaukanapoissa
Tänään on jotakuinkin oikea päivä soittaa Poguesin ja traagisesti kuolleen Kirsty MacCollin ikimuistoinen joulutarina särkyneistä unelmista: ”Fairytale of New York”.
.
.
Laulun syntyhistoriaan voi tutustua vaikkapa lukemalla Guardianin taannoisen jutun.
Kaunista juhannusta!
Pitäkää huolta toisistanne. Myös heistä, joita ette vielä tunne.
*
(Jep, tiedän kyllä että tämä kuva on julkaistu blogissa parina aikaisempanakin juhannuksena. Mutta kun se on sen verran tunnelmallinen, vaikka itse sanonkin.)
50 vee
En muistaakseni erityisemmin juhlinut kymmenvuotispäivääni. Paras kaverini Karri oli nimittäin ilmoittanut, että hän lopettaa synttärien viettämisen kymmenvuotisbileisiin ja pitää seuraavat vasta täyttäessään 20, ja minä seurasin esimerkkiä. Koska olin Karria (ja muita silloisia kavereitani) vuoden nuorempi, lopetin synttärikutsujen järkkäämisen (tai pikemminkin äidin taivuttelun niiden järkkäämiseen) yhdeksänvuotispippaloihin.
Olin samaisten kaverien takia mennyt kouluun vuotta etuajassa, joten tuoreena kymmenvuotiaana jouduin jännittämään, riittäisivätkö kevättodistuksen arvosanat oppikouluun vai joutuisinko jatkamaan kansalaiskoulussa, josta ei olisi ollut pääsyä lukioon. (Helsinki siirtyi peruskoulujärjestelmään viimeisten joukossa, joten ongelma olisi joka tapauksessa haihtunut parin vuoden kuluttua.) Olin koko koulu-urani loppuun asti luokkani nuorin. Jälkeenpäin ajatellen se saattoi näkyä enemmän kuin silloin luulin, etenkin kun olin muutenkin ujo ja ehkä vähän hitaasti kypsyvää laatua.
Kaveripiiri ei enää tässä vaiheessa tuntunut niin tärkeältä kuin kuusivuotiaana, sillä valitsin oppikoulukseni Kontulan yhteiskoulun sijaan Lapinpuiston yhteislyseon, joka sijaitsi jo silloin Kontulan Rintinpolulla ja sulautui pari vuotta myöhemmin samassa talossa edelleenkin toimivaan Helsingin yhteislyseoon.
En muista varmasti, vietinkö kaksikymppisiäkään. Se oli joka tapauksessa tärkeä ikä – ei siksi, että 20-vuotias sai ostaa Alkosta väkeviä, vaan siksi että vanhempien tulot eivät enää vaikuttaneet opintotukeen, joten mahdollisuus muuttaa pois kotoa oli huomattavan paljon realistisempi. Näin tapahtuikin seuraavassa elokuussa, kun muutin ensin puoleksi vuodeksi isäni uuden vaimon tyhjäksi jääneeseen kaksioon Katajanokalla (asunto oli menossa myyntiin) ja tammikuussa Itäkeskuksen HOASille.
Opiskelin toista vuotta fysiikkaa, matematiikkaa ja tietojenkäsittelyä Helsingin yliopistossa, mutta olin vastikään löytänyt itsestäni (edes hivenen) sosiaalisen järjestötoimijan ja vaikutin ainejärjestössämme Limes ry:ssä (ja saman vuoden syksyllä, vähän aikaa, myös Elävän musiikin yhdistyksessä ELMUssa). Järjestötoiminta, soittoharrastus ja kaikenlainen muu sälä alkoi vähitellen vaikuttaa opintoihin sen verran negatiivisesti, että muutamaa vuotta myöhemmin päätin ikään kuin aloittaa puhtaalta pöydältä ja siirryin opiskelemaan teoreettista filosofiaa.
Kolmekymppisiä vietin, joskin perin pienimuotoisesti. Lähisukulaisia kävi kakkukahveilla, muistaakseni tosin useampana päivänä. Tunnelmat olivat muutenkin perin ristiriitaiset, joskaan eivät ikääntymisen vuoksi. Olin vuodenvaihteessa menettänyt työpaikkani erään valtion tutkimuslaitoksen mikrotukihenkilönä keskellä pahinta lamaa, ja jouduin sinnittelemään peruspäivärahoilla. Lisäriesana oli vielä viljalti tekemätöntä surutyötä mm. puolisentoista vuotta aikaisemmin päättyneestä avoliitosta.
Seuraavat vuodet kuluivat rahapulassa, ylivelkaantuneena, tilapäistöissä ja puolivillaisissa yrityksissä jatkaa kesken jääneitä opintoja, eivätkä ne ole kovin miellyttävää muisteltavaa. Jälkikäteen ajatellen minulla oli luultavasti muiden riesojen lisäksi (ja epäilemättä osittain niiden vuoksi) sen verran paha masennus, että ammattiavusta olisi saattanut olla hyötyä, jos olisin sellaista tajunnut yrittää hakea. (Sairaalakeikkahommat olivat kuitenkin jättäneet niin syvän epäluulon lääkärikuntaa kohtaan, etten olisi välttämättä pystynyt pääsemään siitä yli vaikka olisinkin tajunnut tilanteen.)
Toisaalta näinä vuosina tutustuin sosiaalisen median varhaisiin muotoihin, ja sitä kautta syntyneet ystävyydet auttoivat selviämään ja toipumaan. Mukavien ihmisten piiri sai järjestämään synttäribileitäkin monena vuonna. Itse asiassa järjestin muutamana vuonna, ”syy se on tekosyykin” -hengessä, synttäribileet myös Rickenbacker-bassolleni. Sarjanumeron perusteella sen syntyajankohdaksi tiedettiin nimittäin lokakuu 1974.
Nelikymppisbileissä oli jo paljon positiivisempi tunnelma. Olimme menneet S:n kanssa naimisiin vähän vajaat kaksi vuotta aikaisemmin, asuimme mukavassa ASO-kolmiossa Puistolassa ja olin alkanut pärjätä kohtuuhyvin suomentajana, sen verran hyvin että sain pikku hiljaa makseltua vanhoja velkojanikin (vaikka niitä riittikin vielä moneksi vuodeksi). Ikiaikainen haave kirjojen kirjoittamisesta alkoi saada pohjaa alleen, tosin tietokirjallisuuden puolella, kun Kotistudio-kirja oli tukevasti työn alla. (Ensimmäisen romaanin syntyy meni vielä toista vuotta, vaikka luulen että olin jo kirjoittanut sen ensimmäisen luvun suunnilleen siinä muodossa mitä se kirjassakin on.)
Olimme juhlistaneet tapausta jo etukäteen kymmenpäiväisellä Kuuban matkalla, ja itse päivänä kylään tuli joukko ystäviä ja kavereita. Tosin 42-vuotisbileet (tietysti!) tänne Töyrynummelle muuttamisen jälkeen olivat kyllä paljon riehakkaammat…
Nyt ollaan sitten viidessäkymmenessä. Aikoinaan uusien opiskelijoiden ryhmäämme kaitsenut tutor Jasu kertoi eräissä bileissä kaveristaan, joka arvioi kanssaihmisten luonteita heidän ”perusilmeestään” – siitä miltä kasvot näyttävät, kun ihmisellä ei ole mitään erityisempää ilmettä. Jasun arvion mukaan minun perusilmeeni oli optimistinen: ”Kohta tapahtuu jotain kivaa.” Ehkä niin. Tunnistan itseni tuosta, ja luulen että optimismi on auttanut selviämään muutamastakin pohjamudasta. Koskaan ei ole tuntunut täysin mahdottomalta, etteikö kohta voisi tosiaan tapahtua jotakin kivaa, miten epätodennäköistä se sitten on ollutkin.
Ja paljon kivaa, onnellista, hienoa on tapahtunut. Luultavasti tapahtuu tästäkin eteenpäin. On aika laulaa, tanssia ja kasvaa.
.
Päissä soi
Lukiessani Daniel Levitinin kirjaa This Is Your Brain On Music jäin kaipaamaan yhteisöllisempää lähestymistapaa siihen, miksi musiikki on ihmiselle niin merkittävä asia. Eihän ihmistä voi mitenkään mielekkäällä tavalla tarkastella pelkästään parin yksilön lisääntymispyrkimysten valossa. Yksilöt ja heidän jälkeläisensä eivät selviäisi hengissä lisääntymään ilman toisten ihmisten, ei-sukulaisten yhteisöä. Levitinin uudempi kirja The World in Six Songs: How the Musical Brain Created Human Nature (Aurum 2008) tavallaan pyrkii vastaamaan juuri tähän huutoon.
Peruslähtökohta on yksinkertainen: Levitin väittää, että kaikki maailman musiikki (hän laskee ”lauluiksi” myös instrumentaalimusiikin) on jaettavissa kuuteen eri teemaan tai lajiin. Jokaisella lajilla on oma tärkeä merkityksensä ihmisten ja, ennen kaikkea, ihmisten yhteisöjen hyvinvoinnille ja hengissä selviämiselle. Levitinin kuusi laulua käsittelevät
– Ystävyyttä ja ryhmähenkeä: Tähän ryhmään kuuluvat myös monet protestilaulut, joiden keskeinen merkitys on – epäoikeudenmukaisuuden julistamisen sijaan – kasvattaa yhteishenkeä: ”We Shall Overcome” on tietysti kaikkein ilmeisin esimerkki. Monet työlaulut kuuluvat myös tähän ryhmään, sillä laulun ja sen rytmin on tarkoitus pitää porukan liikkeet synkassa.
– Iloa ja riemua: tätä Levitin pitää mahdollisesti jopa ”ensimmäisenä lauluna”.
– Lohtua: Tähän ryhmään kuuluvat muun muassa kehtolaulut ja monet synkät, epätoivoisetkin sävelmät, jotka välittävät kuulijalle viestiä siitä, ettei hän olekaan yksin murheensa kanssa.
– Tiedonvälitystä: Suomalaiselle tulee tietysti mieleen maailman tapahtumia ennen sanomalehtiä ja radiota kuvailleet arkkiveisut, mutta lauluilla on välitetty kaikkea muutakin, sosiaalisista käyttäytymisohjeista ruokaresepteihin.
– Uskonnnollisia tunteita. Tähän ryhmään kuuluu suurin osa rituaalimusiikista ja myös tärkeisiin ajankohtiin ja tapahtumiin liittyvät laulut.
– Rakkautta ja seksiä. Tässä ei liene mitään epäselvää?
Selvää on, että ryhmät lomittuvat toisiinsa. Levitin käyttää kaikkia näitä kuutta ”lauluaan” alustana selittää (perusteltuja) näkemyksiään ihmisen, ihmisen aivojen ja ihmisen kulttuurien kehityksestä ja ihmislajin eroista muihin nisäkkäisiin, etenkin lähisukulaisiimme apinoihin. Hän hipaisee siellä täällä This Is Your Brain On Musicin aivotutkimusteemoja ja täydentää niitä. Välillä hän kertoo omasta elämästään anekdootteja, jotka liittyvät kuuden laulun teemoihin, tavalla tai toisella.
Entinen muusikko ja äänitetuottaja, nykyinen aivotutkija Levitin ei ehkä ole tässä kirjassa niin omalla alallaan, ja välillä kirja lipeää samanlaiseen jaarittelevaan, omahyväiseen spekulointiin jota turhan usein joutuu lukemaan luonnontieteilijöiltä, jotka kuvittelevat oman, mahdollisesti hyvinkin kapean erikoisalansa tekevän heistä saman tien asiantuntijoita myös monilla muilla, ”vähäisemmillä” tieteenaloilla, vaikkapa psykologiassa tai kulttuuriantropologiassa. Onneksi näin ei tällä kertaa käy kovin montaa kertaa eikä kovin pahasti, ja World in Six Songs pysyy miellyttävänä, leppoisana luettavana.
Valoisaa vuotta 2012!
Löytyköön uutenakin vuonna ystäviä odottamattomista paikoista.
Me täällä
Uusi Tähtivaeltaja (4/2011) löytyi eilen postilaatikosta, kun sen pääsin lopulta tutkimaan puolenyön tietämissä. En ole vielä ehtinyt lukemaan lehteä, mutta siinä näyttää olevan ansaitun runsas lukupaketti reaalifantastikkokollega Anne Leinosesta. Hän ja hänen tuotantonsa ovat totisesti sellaisen ansainneet, loistavaa!
Lehdessä on myös minun suomennokseni Tom Crosshillin novellista ”Hei äiti, täällä me, poikasi Ženja”. Varsin vinkeä tarina, jolle toivon mukaan olen tehnyt oikeutta.
Syy postilaatikon tyhjennyksen myöhäisyyteen olivat viikon kolmannet (ja viimeiset!) pikkujoulut. Tällä viikolla on istuttu iltaa erinomaisessa seurassa ensin kirjallisuudensuomentajatovereiden ja sitten kahden kustantamon edustajien (ynnä kirjailija- ja suomentajakollegoiden) erinomaisessa seurassa. Mukavia iltoja, mukavia ihmisiä, kiinnostavia keskusteluja, mutta tilaisuuksien kasautuminen helpottaa henkisesti(kin) kotiinlähtöä jo hyvissä ajoin ennen puoltayötä eikä vasta jatkojenjatkojen jälkeen aamuneljältä.
Parissa näistä tilaisuuksista tulin kuvailleeksi keskustelukumppanille paria suunnitelmissa olevaa kirjallista hanketta. Ensimmäinen tapaus oli hyvinkin harkittu: olen kehitellyt erästä näytelmäideaa jo useamman vuoden, ja sitä olisi hyvä vähän tönäistä eteenpäin niin että idea muuttuisi suunnitelmasta teokseksi. Keskustelukumppanini on teatterin kanssa tekemisissä, ja piti ideaa kiinnostavana, toteuttamisen arvoisena. Nyt minulla on taas vähän enemmän motivaatiota edistää hanketta, kun seuraavalla tapaamisellamme kaveri todennäköisesti kysyy, mitä näytelmälle kuuluu.
Toisissa bileissä, toiselle tuttavalle tulin esitelleeksi, vähän vähemmän etukäteen harkiten, romaani-idean, joka juolahti mieleeni muutama viikko sitten. Hän piti sitä kiinnostavana, mikä tietysti motivoi minua pohtimaan tätä vähän omalaatuisena ja alkuaan melkein puolivitsinä kehittelemääni tarinanpoikasta. Joten nyt ollaan taas siinä tilanteessa, että minulla on mietintämyssyssä pyöriskelemässä kolmekin romaani-ideaa: Alshainin maailmaan sijoittuva Paluu, Kiinan kanssa tekemisissä oleva Hunan ja sitten tämä uusi, jonka työnimenä olkoon Basso. Plus näytelmä. Plus eräs mahdollinen, vähän toisenlainen kirjallinen hanke, joka minulle eilen illalla esitettiin, joka sivuaa läheltä moniakin aikaisempia tekemisiäni, mutta jollaista en olekaan ennen tehnyt, ja jonka kehittelyyn, valmisteluun ja toteuttamiseen menee joka tapauksessa useampi vuosi. Jos siitä mitään sitten kehittyy.
Tänä iltana sitten vähän toisenlaista meininkiä, mistä lisää myöhemmin.
