Kirjailija ja suomentaja J. Pekka Mäkelä kirjoittaa sekä joskus myös soittaa ja laulaa kirjoittamisesta, kirjallisuudesta, musiikista, mahdollisesta, mahdottomasta
Puoliksi purettu matkalaukku on odottanut työhuoneen lattialla Vienan Karjalasta paluun jälkeen uutta pakkauskierrosta vähän vajaata viikkoa myöhemmin. Tie vie tuotapikaa kohti Suomen Ateenaa ja tämänvuotista Finnconia. Tänä viikonloppuna on tiedossa taas kerran loistavia tyyppejä ja monia ajatuksia herättäviä keskusteluja sekä ohjelmanumeroissa että niiden ulkopuolella. Olen jo hyvän aikaa sitten oppinut, ettei coniohjelmia kannata mennä seuraamaan ilman minkäänlaisia muistiinpanovälineitä: moni sittemmin kirjoihin päätynyt idea on saanut alkuitunsa yleisön joukossa kuunnellessa.
Ja kuinkas ollakaan, tänä vuonna pääsen oikein paneelikeskusteluun puhumaan (muistakin) innoitukseni lähteistä. Oma virallinen ohjelmani nimittäin näyttää seuraavanlaiselta:
Ihmiskunnan unelmat avaruuden valloituksesta ovat muuttuneet varovaiseksi realismiksi. Miten epäusko tähtimatkailun mahdollisuuksista näkyy scifissä, esimerkiksi ”Gravity”-elokuvassa? Miten käy avaruusoopperan, jos emme pääsekään omaa aurinkokuntaa kauemmaksi? Mukana keskustelussa ovat kirjailija-suomentaja J. Pekka Mäkelä, kirjailja Hannu Rajaniemi ja kirjailija-kriitikko Markku Soikkeli.
Scifi- ja fantasiakirjallisuuden kääntäjät keskustelevat työstään. Minkälainen on tyypillinen kääntäjän työpäivä? Miten käännösprosessi etenee? Mitä erikoispiirteitä on spefikirjallisuuden kääntämisessä verrattuna muunlaiseen käännöstyöhön?
Näkee minua paikalla muutenkin: yleisön joukossa eri ohjelmanumeroissa, käytävillä, pihamaalla, iltabileissä ja luultavasti jossakin vaiheessa perinteisellä Sohwin terassilla. Juttelemaan sopii toki tulla silloinkin. Toivottavasti tämänhetkinen pikkuinen flunssanpoikanen hellittää: ääni on juuri nyt perin seksikkään matala.
Minulle juhannus on aina ollut pikemminkin kesän alun kuin keskikesän juhla. Yleensä säät alkavat vasta lämmetä kesäkuun lopussa: toivotaan että niin käy nytkin, vaikka onhan tässä ehditty jo muutamasta leppoisamman helteisestä päivästä nauttia aikaisemmin keväällä.
Omaan juhannukseemme kuuluu perinteisesti muun muassa piipahdus Kivinokan juhannusjuhlissa (mistä yllä oleva kuvakin on otettu). Tänä vuonna paikalle saapuneiden tunnelma lienee tavallistakin hyväntuulisempi: kaupunginhallitushan päätti alkukuusta, että Kivinokka säilyy vastakin kaupunkilaisten yhteisenä virkistysalueena.
Itse ajattelin käyttää sanani vapautta tänäänkin edes yrittämällä suhtautua kohteliaasti niihinkin, joiden mielipiteet ovat mielestäni luokattoman typeriä. Koska minulla on siihen oikeus.
(Eikä toisen tölviminen ole koskaan saanut ketään muuttamaan mielipiteitään järkevämmiksi, sitä paitsi.)
Niin se alkaa: Vuosiapurahan ensimmäinen kuukausierä, reilut puolitoista tonnia, on kilahtanut tilille, joten minun alkaa olla aika pikapuoliin töniä kirjallisuuden suomentaja pois pöydän äärestä niin että kirjailija pääsee aloittelemaan uuden romaanin pohjatöitä. Mutta ei sentään vielä, sillä Sarah Lotzin The Threen käännöksessä (jonka suomenkieliseksi nimeksi saattaa tulla Kolme) on vielä höyläämistä ja hiomista. Lisätyötä on aiheuttanut, että alkuteoskaan ei ole vielä täysin päässyt irti höyläämis- ja hiomisvaiheestaan, vaan uusia versioita on tippunut pitkin vuotta, eikä tuoreinkaan ole ihan vailla sellaisia pikkumokia jotka ovat pistäneet suomentajan silmään. Tällä tietoa alkuteos ilmestynee ensi toukokuussa, suomenkielinen versiokin varmaan alkaneen vuoden aikana.
Vuosi 2013 on mennyt suunnilleen puoliksi kirjailijana ja puoliksi kääntäjänä, vaikka kääntäjä olisikin kaivannut vuoden mittaan vähän enemmän töitä, etenkin kun kesti aikansa ennen kuin The Threestä tuli sellainen versio, jonka pohjalta käännöstä oli lupa aloittaa.
Kirjailija ei puolestaan voi vuottaan valittaa. Alkuvuodesta hieman hirvitti, tuliko haukattua vähän turhan iso pala liian tiukalla aikataululla. Alas-romaanin ennakkosuunnitelma oli poikkeuksellisen kevyt, mutta kehitti kirjalle aikajanoiltaan kimurantinpuoleisen rakenteen toteuttaa. Alkuun olin ajatellut, että romaanin viisi osaa voisi kenties vaihtaa toiseen järjestykseen, mikäli rakenne ei tuntuisi toimivan suunnitellussa järjestyksessä, mutta aika pian kirjoitustyön alettua tajusin ettei tuollainen remontti tule onnistumaan. Oli pitäydyttävä suunnitellussa rakenteessa, mikä aiheutti hetkittäin mielenkiintoisia tilanteita: pari kertaa menin työpäivän jälkeen illalla nukkumaan miettien ”huomenna pitäisi keksiä tämän osan päähenkilölle jotakin mielekästä tekemistä yhden luvun ajaksi, jotta saan seuraavaan lukuun hänet paikkaan X ajankohtana T”. Hämmentävää kyllä, mielekästä tekemistä syntyi yleensä seuraavaan aamuun mennessä. Samalla tavoin, valveen ja unen välimailla, ratkesi moni muukin romaanin juonen pienempi tai isompi ongelma. Ensimmäisessä Alshain-kirjassa unien vaikutus kirjan syntyprosessiin näkyy vahvemmin, mutta väyrysläinen kirjoitusmetodi on ollut mukana myös tällä kertaa. Kirjoitustyö siis eteni paremmin ja sujuvammin kuin yleensä, mutta silti peffan ympärillä oli koko ajan kylmä rinki ja mielessä ajatus, olinko haukkaamassa liian hankalaa palaa.
Mutta ei: kirja siitä tuli, ja lukijakuntakin tuntuu enimmäkseen olleen tyytyväistä. Ovat kriitikot ja bloggaajat löytäneet romaanista huomautettavaakin – aivan asiallista ja varteenotettavaa huomautettavaa – mutta yleissävy on ollut vallan positiivinen. Kiitos.
Muuten(kin) kirjailijan vuosi olikin melkoista juhlaa. Eri maalaisten kirjailija- ja kääntäjäkollegoiden kanssa tuli vietettyä miellyttäviä hetkiä Lahden kansainvälisessä kirjailijakokouksessa, minun osaltani jo neljättä kertaa. Finncon-kunniavieraan asema oli tietysti kiistaton huippuhetki, ja tämän aseman vuoksi tuli hengailtua vähän paremmin myös muiden ulkomaanvieraiden porukassa. Aliette, Nene, Regina, Caitlin, Cheryl, Sara, Peter, Johan, Tom ja kumppanit olivat loistavia tyyppejä, joiden kanssa tulee epäilemättä oltua tekemisissä vastakin, toivottavasti muutenkin kuin vain piuhaa pitkin. Suomalaisesta con-väestä tietysti puhumattakaan. Tämä loistava porukka tapaa toisensa uudelleen viimeistään 11. – 13. heinäkuuta Jyväskylässä, ensi kesän Finnconissa.
Finnconissa tuli verryteltyä myös musiikillisen esiintyjän taitoja, kun esitin perinteisen kunniavieraspuheen sijaan romaanieni (ja käännösteni) katkelmia ja muutaman laulunkin baritonikitaran ja efektipedaalien säestyksellä. Aikaisemmasta ”keikka per vuosi” -tahdista poiketen pääsin ulkoiluttamaan settiä vielä toisenkin kerran Helsingin kirjailijoiden pikkujouluissa. Vaikuttunut palaute synnytti entistä enemmän poltetta , että pitäisi esiintyä useamminkin. Vakavassa harkinnassa onkin tällä hetkellä treenata vähän laulupainotteisempi setti ja tunkea itsensä esiintymään vaikkapa jonnekin klubityyppiseen ympäristöön. Ongelmana on, etten ole erityisen hyvä tyrkyttämään itseäni: olen perin ujo, vaikka nautinkin esiintymisestä (silloin kun minulla on sellaista esitettävää jonka takana voin seistä).
Vuoteen kuului muitakin hienoja hetkiä, kuten mainiot reissut Berliiniin, Irlantiin ja Lontooseen. HeiaHeian tilastojen mukaan olen vuoden mittaan liikkunut vallan mukavasti: reipasta kävelyä on tullut harrastettua yli kuusisataa kilometriä – puolen Suomen mitan verran – ja krooliuintia 132 kilometriä. Molempien lajien kohdalla pyrin alkavana vuonna parempaan. Suruakin on ollut: rakas anoppini Eeva kuoli tammikuussa pitkän sairauden jälkeen.
Vuoden 2014 tärkein hanke ainakin töiden kannalta on tietenkin kirjahanke (työ)nimeltä Hunan. Apurahan ansiosta voin käyttää projektiin paljon enemmän täyspäiväistä työaikaa kuin aikaisempiin romaaneihini, ja siihen on syytäkin. Hankkeen luonteen ja sisällön vuoksi perehdyttävää materiaalia on paljon enemmän kuin aikaisemmin. Tämän hetken kaavailujen mukaan olen varannut talven ja kevään pohjatöihin. Jossakin kohtaa kesää pitäisi sitten saada itse kirjoitustyö hyvään alkuun jotta homma olisi valmiina kustannustoimittajalle ja ateljeekriitikoille näytettäväksi joskus vuodenvaihteen tietämissä.
Olen joskus tullut väittäneeksi, että Suomen kokoisilla markkinoilla (ja apurahoilla) pystyy elämään täyspäiväisenä kirjailijana vain muutama ihminen. Sittemmin olen joutunut korjaamaan arviota ”muutamaan kymmeneen”; vaikka Suomen Kirjailijaliiton jäsenkunta (jotka järjestön sääntöjen mukaan ovat ”ammattimaisia” kaunokirjallisuuden tekijöitä) onkin ylittänyt jo hyvän aikaa sitten kuudensadan hengen rajan, vain harva kykenee harjoittamaan ammattimaista kirjailijantointa tekemättä mitään muuta työtä: moni on toimittaja, jotkut kirjoittavat säännöllisesti kolumneja, suurin osa tekee aivan muita töitä. Siinä mielessä on ollut hämmentävää tajuta oman statuksen muutos: nyt, tämän vuoden ajan, minä olen täyspäiväistä työtä tekevä ammattikirjailija. Tämän vuoden ajan.
Suomentajaminä pitää siis sapattivuotta (kunhan pääsee Lotzin romaanista eroon). Toivottavasti sapatti ei kuitenkaan kestä ihan täyttä vuotta, sillä apurahakauden päättyessä vuoden lopussa voi tulla suru kukkaroon, ellei tekeillä tai ainakin tiedossa ole uusia käännössopimuksia.
Alkaa olla aika taantua perinteisiin riitteihin ja tarkastella kulunutta vuotta. Pitkään nukutut, hämyiset, nopeasti ohi vilahtavat välipäivät ovat oivaa aikaa ajatella muita aikoja. Kirjailija-Mäkelälle vuoden merkkitapaus oli tietenkin viidennen romaanin Muurahaispuun ilmestyminen helmikuussa.
Kuvakulma kodin ikkunasta Keinutieltä romaanin (tuleville) tapahtumapaikoille Keinulaudantielle vuonna 1975
Muurahaispuu eteni vähän erilaiseen kirjalliseen suuntaan kuin edelliset romaanini, joten vastaanottoa odotteli väistämättä perin jännittyneenä. Kaikki eivät pitäneet, eivät tietenkään, mutta pääosin palaute on ollut perin rohkaisevaa ja positiivista sekä sf-harrastajien että vähemmän sf-henkisten lukijoiden suunnasta. Erästä yksityisviestillä lähestynyttä lukijaa kirja oli rohkaissut sukututkimuksessa: enpä etukäteen ajatellut että pieni, pysähtynyt kontulalaistarinani olisi tarjonnut innoitusta sellaiseen, mutta… mikäpä ettei. Ei kirjailija voi tietää, millaisia ajatuksia teksti herättää kussakin lukijassa, tai mihin teksti innoittaa tai ei innoita.
Ilahduttavaa on, että kirjan tuntuu löytäneen moni, joka ei erityisemmin perusta tieteis- tai fantasiakirjallisuudesta. Moni on siitä pitänytkin, sf-aineksista huolimatta. Olen mielelläni siltana sf:n ja muun kirjallisuuden välissä.
En voi kieltää, etteikö minua kismittäisi, että oman paikkakunnan valtalehti ei ole kirjaa arvioinut, toisin kuin neljää aikaisempaa. Toisaalta kyseisen lehden Helsinki tuntuu loppuvan jossakin Käpylän tietämissä ja sen jatkuva kuihtuminen sanomalehdestä EK:n tiedotuslehtiseksi on sitä paitsi kutistanut etenkin kulttuuriosaston sivu- ja väkimäärää proverbiaaliseksi postimerkiksi. Kaikkea ei voi mitenkään painaa eikä kaikkeen perehtyä, kun kaikki aika kuluu Palacen talosta toimitettujen käskykirjeiden litteroimisessa ns. pääkirjoituksiksi. Hesarin vanha auktoriteettiasema kulttuurin ylimmäisenä makutuomarina on muisto vain, mikä on sinänsä kaikkien kannalta hyvä asia.
Muurahaispuulle on joka tapauksessa aika jättää jonkinlaiset näkemiit. Tämä lapsukaiseni on muuttanut jo hyvän aikaa sitten kotoa maailmalle ja pärjäilee vallan hyvin ihan itsekseen. On aika keskittyä seuraaviin projekteihin. Paluu edistyy työpöydällä pikku hiljaa ja toivottavasti ehtii muuttua valmiiksi kirjaksi ensi heinäkuun Finnconiin mennessä.
Varsinaisen leipätyöni suomentamisen tuloksista eniten huomiota on saanut Ernest Clinen Ready Player Onen käännös. Ernie osoittautui livenäkin mainioksi veikoksi, ja koko projektista on jäänyt erittäin hyvä mieli. Tulevan conin toisen kunniavieraan Peter Wattsin Sokeanäkö on sekin mainio romaani – perin erilaista scifiä kuin omani, tai mikään tähän asti kääntämäni – ja odottelee parhaillaan kustantamossa toimittajan punakynän kosketuksia. Lisää kiinnostavia käännöshankkeita näyttäisi olevan tulossa. Alkuvuodesta tiedän ainakin palaavani toviksi sellaiseen kirjallisuuteen, josta suomentajanurani viisitoista vuotta sitten alkoi, ja jota en olekaan muutamaan vuoteen kääntänyt. Kyseisen teoksen aihe on sitä paitsi hyvinkin kirjansa arvoinen.
Tänä vuonna myös esiintyjä-Mäkelä on päässyt muutaman kerran ilmaisemaan itseään. Olen ujo, joskus miltei puoliautistisuuteen asti, mutta pidän silti esiintymisestä silloin kun on jotakin mielekästä esitettävää.
Kunniavieraspuhe Turcosessa. Puheen tukena itse tehty baritonikitara.
Olen kehitellyt pitkään ideaa esityksestä, jossa säestän omia tekstejäni kitaralla ja efektilaitteilla, ynnä lisäksi laulan muutaman laulun. Tänä vuonna oli kaksikin mainiota tilaisuutta esittää tällaista meininkiä yli puolen tunnin mittaisen setin verran. Ensin oli heinä–elokuun vaihteessa Kiimankulman yö -tapahtuma Urjalassa ja puolitoista kuukautta myöhemmin Turconen Turussa. Homma tuntui pääosin toimivan sekä järjestäjien, esiintyjän että yleisönkin mielestä, joten jatkoa on tulossa viimeistään Finnconissa.
Aivan vuoden alussa oli harvinainen tilaisuus yhdistää kirjallista ilmaisua poliittiseen toimintaan, kun piipahdin parissakin Pekka Haaviston presidentinvaalikampanjan tilaisuudessa lausumassa tekstiäni (toisella kerralla Anssi Kelan säestämänä). Kampanja oli kerta kaikkisen hieno, ja vaikka tulos ei ollutkaan ihan toivottu, se oli paljon, paljon parempi kuin kukaan olisi ennen ensimmäistä kierrosta osannut odottaa. Tuntui taas hienolta olla suomalainen. Johtuiko sitten presidentinvaalien voittajasta vai mistä, mutta tänä vuonna kaikkein irvokkaimpia, typerimpia ja niljakkaimpia poliittisia kommentteja on perssuomalaisten sijaan kuultu nimenomaan (nuorten ja vanhojen) kokoomuslaisten valopäiden möläytteleminä. Toivotaan, että Jimmy Cliffin ennustus the harder they come the harder they fall pitää tälläkin kertaa kutinsa.
Toisen vaalipäivän tuloksia seurasimme hitaiden ja pätkivien nettiyhteyksien päässä Gambiassa.
Kalastajalaituri Atlantin rannalla.
Tämä toinen visiittimme Afrikassa (ensimmäinen oli Egyptiin pari vuotta sitten) oli viikonmittaisuudestaan huolimatta hieno, silmiä ja mieltä avartanut kokemus. Paikan päällä kuva on perin toisenlainen kuin täällä lehtien ja television varassa: uutisia ovat vain poikkeukselliset (negatiiviset) tapahtumat, ei (paljon myönteisempi) arkinen olo ja elo. Iso kiitos reissun hienoudesta kuuluu loistavalle kollegalle Jaana Kapari-Jatalle, joka järjesti meille loistavan oppaan ja oli itsekin mukana monella retkellä.
Oletin, että tämän vuoden kaukomatkailut jäisivät tähän helmikuiseen, mutta väärinpä oletin. Ihana Sippi järjesti aikamoisen yllätyksen keräämällä 50-vuotisjuhlavieraiden yhteislahjan, pariviikkoisen kiertomatkan Yhdysvaltain etelävaltioihin. Matkan etenemistähän saitte seurata lokakuussa miltei reaaliajassa tässä blogissa.
Buddy Boldenin patsas New Orleansissa.
Jälleen oli tilaisuus avartaa mieltään ja oikoa ennakkoluulojaan. Suuria yllätyksiä ei tullut, mutta kyllä näkemus ihmisistä ja elämästä avartui ja monipuolistui tälläkin kertaa. Taas löytyi paikkoja, joihin pitää ehdottomasti päästä uudelleen!
Viidenkymmenen vuoden ikä ei ainakaan toistaiseksi ole ahdistanut tai masentanut. Tällä hetkellä tuntuu, että mahdollisuuksia ja tilaisuuksia mieleisten asioiden tekemiseen on ehkä enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Terveyskin on paria (enimmäkseen vasempaan jalkaan liittyvää satunnaista) pikkukremppaa lukuun ottamatta pysynyt hyvänä, ja etenkin psyyken osalta ilmiselvästi parantunutkin 90-luvun kolmikymppisen masennuksen alhosta. Siitäkin kuuluu iso kiitos rakkaalle vaimolleni Sipille.
Järjestötoiminnan osalta tämä vuosi on ollut aikaisempia hiljaisempi: minulla on taipumus päätyä vähän kausittaisesti turhankin moneen hallitukseen, johtokuntaan ja luottamustehtävään, mutta nyt ne ovat olleet taas vähentymään päin. Ensi vuonna jäljellä on vain kaksi kertaa vuoden mittaan kokoontuva (Helsingin Kaupunginteatteria hallinnoivan) Helsingin Teatterisäätiön edustajisto, sillä nelivuotinen pesti Helsingin suomenkielisen työväenopiston johtokunnassa on päättymässä. Vihreillä oli tällä kertaa ilahduttavan paljon innokkaita halukkaita luottamustehtäviin, ja koska en itse ollut mukana syksyn kunnallisvaaleissa, ”ranking-sijoitukseni” putosi edelliskertaa alemmaksi. Tuskin järjestöjyräurani tähän tyssähtää, eiköhän sitä tule aikaa myöten päädyttyä toimeen jos toiseenkin. Välillä voi vähän huokaista kaikessa rauhassa ja nauttia siitä, ettei tarvitse tänäkään iltana matkustaa jonkun kokouksen perään kaukaiseen kantakaupunkiin.
Säästyvän ajan voi käyttää vaikka hyvän kirjallisuuden lukemiseen, etenkin nyt kun touhuun on joulupukin tuoma uusi ja uudenaikainen välinekin.
Olen havitellut e-kirjalukijaa jo tovin. Kevyt ja kesäauringossakin tietokonetta paremmin luettavissa oleva laite kulkisi tiiliskiviä paremmin mukana, ja lisäksi siitä voisi hyvinkin olla ammatillista hyötyä: kääntäjä tarvitsee sitaatteja, viitteitä ja letkautuksia varten laajan kokoelman klassikkoja, ja jos klassikkokokoelmaan yhdistyy vielä hakutoiminto, ammatin harjoittaminen helpottuu taas hieman.
Kun aikanaan vuoden 1989 tienoilla hankin cd-soittimen, ensimmäiset levyhankinnat olivat Robert Johnsonin The Complete Recordings -boksi ja Kari Peitsamo & Ankkulin esikois-LP Jatsin syvin olemus. Tässä hengessä aloitin myös e-kirjallisuuteen perehtymisen: ensimmäinen laitteella lukemani kirja nimittäin oli syyrialaisen Lukianos Samosalaisen miltei kaksi tuhatta vuotta sitten kirjoittama Tositarina, tiettävästi jotakuinkin ensimmäinen länsimainen kirjallinen kuvaus matkasta Kuuhun (ja monesta muustakin fantastisesta seikkailusta). Kertomuksena Tositarina vertautuu enemmän Cyrano de Berceracin ja Jonathan Swiftin poliittisiin satiireihin kuin myöhempään tieteiskirjallisuuteen. Se on kuitenkin niin lyhyt ja niin ensimmäinen, että sen voi kyllä laskea jokaisen sf-harrastajan pakollisiin luettaviin. Suomeksi sitä ei ole julkaistu, minun lukulaitteessani oli ja on Gutenberg-projektin julkaisema (ilmainen) englanninnos.
(Suomenkielisten klassikkojen ilmaisia e-kirjaversioita löytyy puolestaan Lönnrot-projektin sivuilta. Ne ovat epub-formaatin sijaan yksinkertaisessa txt-muodossa, mutta sisällysluettelojen sun muiden puute on korkeintaan pikkukiusa.)
Vuotta 2012 on jäljellä enää pari päivää. Ne, jotka ovat tänne asti jaksaneet lukea, ovat epäilemättä huomanneet, että minulla on ollut hyvä, innostava, tulevaisuudenuskoa luonut vuosi. Valoisalla vuodella on silti ollut myös varjonsa: Suomen yleistä ilmapiiriä jäytävä sääty-yhteiskunnan paluun aave, henkilökohtaisemmalla tasolla erään tietyn edelleenkin venyvän ja paikoillaan junnaavan perintöasian selvittelyn hitaus ja, kaikista synkimpänä, ystävän perheessä tämän kuun alussa tapahtunut odottamaton sairastuminen ja kuolema.
Finnconissa tuli verryteltyä myös musiikillisen esiintyjän taitoja, kun esitin perinteisen kunniavieraspuheen sijaan romaanieni (ja käännösteni) katkelmia ja muutaman laulunkin baritonikitaran ja efektipedaalien säestyksellä. Aikaisemmasta ”keikka per vuosi” -tahdista poiketen pääsin ulkoiluttamaan settiä vielä toisenkin kerran Helsingin kirjailijoiden pikkujouluissa. Vaikuttunut palaute synnytti entistä enemmän poltetta , että pitäisi esiintyä useamminkin. Vakavassa harkinnassa onkin tällä hetkellä treenata vähän laulupainotteisempi setti ja tunkea itsensä esiintymään vaikkapa jonnekin klubityyppiseen ympäristöön. Ongelmana on, etten ole erityisen hyvä tyrkyttämään itseäni: olen perin ujo, vaikka nautinkin esiintymisestä (silloin kun minulla on sellaista esitettävää jonka takana voin seistä).
