Nykymuotoisen internetin ohella näinä päivinä täyttää 30 vuotta myös muuan ammattilaiskäyttöön tarkoitettu digitaalinen tiedonsiirtostandardi, joka  on edelleen versionumeroltaan 1.0 ja jatkuvassa ammattikäytössä. Kyllä.

Musical Instruments’ Digital Interface eli MIDI esiteltiin musiikkialan amerikkalaisilla NAMM-messuilla tammikuussa 1983 ensimmäisenä valmistajariippumattomana järjestelmänä, jonka avulla vaikkapa Sequential Circuits -yhtiön syntetisaattorin koskettimistolla saattoi soittaa yksinkertaisella piuhalla siihen liitettyä Rolandin syntetisaattoria. Juuri tämä yhdistelmä saatiin toimimaan kyseisillä messuilla – joten kuten. Sequential Circuitsin pomon Dave Smithin ideoima standardi viimeisteltiin saman vuoden mittaan. Sillä on menty siitä lähtien.

No, jos tarkkoja ollaan, kyllä siihen on tullut sen jälkeen yhtä ja toista. 1.0-versioon jätettiin riittävästi kyynärpäätilaa täydennyksiin, joita on tullut. Ei kukaan vuonna 1983 luultavasti edes kuvitellut, että kukaan edes haluaisi ohjata midi-komennoilla vaikkapa teatterin lavavalaistusjärjestelmää, moniraitanauhuria, kitaran efektilaitetta tai… tietokonetta.* Nykyisten kotistudioiden ehkä yleisin midi-komentojen välityspiuhastandardi eli USB ilmestyi sekin maailmaan vasta toistakymmentä vuotta myöhemmin. Alkuperäisen midi-piuhamallin päässä oli ja on vieläkin viisipiikkinen DIN-liitin, jäänne oikeastaan jostakin 1960-luvun tienoilta.**

Midi-johtoa pitkin kulkeva tieto on aika yksinkertaista. Ääntä siinä ei kulje, ainoastaan tieto tyyliin ”soita 3. oktaavin cis-sävelelle merkitty ääni voimakkuudella 120”. Kyse on eräänlaisesta digitaalisesta nuotinnoksen muodosta. Parempiakin järjestelmiä on kehitelty – esimerkiksi sellaisia, joissa sävelille on mahdollista saada hienovaraisempiakin dynamiikkavaihteluja kuin midin mahdollistamat 127 voimakkuusastetta – mutta midi on edelleen ainoa alan standardi.

Itselläni on ollut vuosien mittaan useitakin midi-liitännällä varustettuja rumpukoneita*** ennen kuin hankin ensimmäisen laitteen piuhan toiseen päähän: rumpukoneissa oli oma sisäinen sekvensseri, johon komppeja saattoi tallentaa, joten muita laitteita ei tarvittu, ellei halunnut varmuuskopioida vaivalla väkerrettyjä komppeja.**** Tietokoneen yhdistäminen hommaan toi kuitenkin mukanaan jotakin aivan uutta: tietsikan muistiin kykeni tallentamaan muutakin kuin pelkkiä yksittäisiä yhden-kahden tahdin kuvioita ja kompeista oli mahdollista tehdä luontevampia ja kehittyvämpiä… sitten kun niitä lopulta oppi tekemään.

Vähitellen ääntä tuottava midilaitteisto on hiippaillut kokonaan tietokoneen sisään gigatavujen kokoisiksi sample-kirjastoiksi ja virtuaalimukaelmiksi ”klassisista” analogisista ja digitaalisista syntetisaattoridinosauruksista. Mutta ei ihan. On ihan sympaattista, että oma ainoa ulkoinen synamoduulini sattuu olemaan juuri Dave Smithin nykyisen firman valmistama moderni, midin avulla hallittava mutta äänipuoleltaan analoginen moderni versio Sequential Circuitsin legendaarisesta Prophet 5 -syntetisoijasta.

___

* Vaikka digitaaliset MIDI-laitteet ovat kaikki pohjimmiltaan eräänlaisia tietokoneita. Myöskin ne, joissa itse äänentuotantopuoli toimii analogisen elektroniikan varassa. Analogiset tietokoneet keksittiin vuosikymmeniä ennen digitaalilaitteita.
** Ensimmäisessä erillisessä kasettidekissäni oli vielä DIN-liitin hoitamassa yhteyksiä vahvistinosastoon. Vahvistin oli sen verran moderni, että jouduin hankkimaan sovittimen sen takapaneelista löytyneisiin (silloin) moderneihin RCA-liittimiin. MIDI-standardissa mainittiin myös ammattikäyttöön tarkoitettu paljon kestävämpi liitinmalli, muistaakseni jonkinlainen XLR-liittimen muunnelma, mutta lieneeköhän sitä koskaan laitettu yhteenkään oikeaan laitteeseen?
*** Yamaha RX21, Roland TR-626, Boss ”Dr. Rhythm” DR-550 ja Korg DRM-1, joista viimeisen myin itse asiassa vasta viime vuoden loppupuolella. Ennen midi-aikaa oli vielä Bossin primitiivisin ”ryhtmitohtori” DR-110, jossa oli kyllä viisipiikkinen DIN-liitin, mutta jotakin yhtiön omaa standardia varten. Lisäksi minulla oli vähän aikaa joku äärimmäisen primitiimivinen ”synamoduuli” jonka valmistajankin olen unohtanut, sekä vähän kauemmin ihan oikea Yamaha DX27 -syntetisoija. Kaikenlaista kalustoa on tullut aikoinaan omistettua ja myytyä. Osa noista olisi nykyään vähän entistä arvokkaampia, ja jotkut olisi hauska omistaa edelleenkin, jos tilaa ja aikaa niiden kanssa leikkimiseen olisi.
**** Rolandissa oli nauhuriliitäntä, jolla varmuuskopioin sen muistia kasettidekille ja C-kasetille. Niitä C-5-kasetteja pyöri pitkään nurkissa ja kaapeissa senkin jälkeen kun Roland oli mennyt myyntiin.

Sattuipa taannoin kahdessa eri levykaupassa – itse asiassa peräti kahdessa eri maassa – että kysymykseeni ”onks teillä tätä ceedeenä?” vastattiin: ”Ei ole, vain vinyylinä.” Piipahtamani brysseliläispuoti tosin olikin (tarkemmin katsottuna) keskittynyt nimenomaan vinyyleihin, ja Levykauppa Äxästä oli vain sattunut juuri loppumaan 50 Words for Snow’n cd-painos. (Brysseliläiskaupassa minun korvaani sattunut Joe Bonamassan Dust Bowl sieltä kyllä löytyi laserpyörylämuodossa.)

Niin, ja sitä paitsi BBC Radio 6 Music -kanava aikoo soittaa koko uudenvuodenpäivän pelkkiä vinyylilevyjä. Missä mennään, mikä maa, mikä vuosikymmen?

Onhan meilläkin vinyylisoitin, eikä edes ihan huono. Äänirasiakin on erinomainen, samoin levysoitinetuvahvistin. Silti käden ulottuvilla odottelevaa vajaata paria hyllymetriä vinyylilevyjä tulee kuunneltua perin harvoin, ja silloinkin lähinnä vain vaikeasti muussa (tai missään) muodossa saatavien albumien digitoimiseksi cdr- tai pipodiskokäyttöön. En siis selvästikään kuulu siihen ilmeisesti melkoista vauhtia kasvavaan kansalaisryhmään, jonka mielestä vinyylilevyt ovat sekä äänenlaadun että taiteellisen kokemuksen kannalta ylivertaisia.

On kyllä käynyt niinkin, että jostakin minut 1980-luvulla soundiensa(kin) puolesta lumonneesta albumista myöhemmin valmistettu cd-painos on osoittautunut laimeasoundiseksi pettymykseksi. Toisaalta on käynyt niinkin, että joskus aikoinaan vinyylinä ennakko-odotuksissa ja kaverien puheissa vaikuttavaksi kokemukseksi kuviteltu albumi on osoittautunut LP-versiona pettymykseksi ja auennut vasta vuosia, vuosikymmeniä myöhemmin digitaalisena versiona. Tämä johtuu monesta levynvalmistukseen liittyvästä tekijästä, jotka etenkin vinyyliaikoina saattoivat vaihdella melkoisesti levypainoksesta ja julkaisumaasta toiseen: Suomessa julkaistussa painoksessa saattoi olla kokonaan eri masterointi ja kaiverrus kuin vaikkapa amerikkalaisessa versiossa, sitä paitsi eri painosten vinyylimateriaalin laatu ja paksuus saattoivat vaihdella melkoisesti. Vinyylialbumin kummankin puolen viimeisen raidan äänenvoimakkuutta ja erityisesti matalien taajuuksien voimakkuutta jouduttiin sitäkin rajoittamaan, koska näissä kohdissa levyä uran ja äänivarren kulma oli jyrkimmillään ja kovin tuhdit täräykset olisivat voineet heittää joko kaiverruspään tai toistoneulan uraltaan. (Tästä syystä fiksut artistit sijoittivat levypuoliskon loppuun yleensä hiljaisenpuoleisia balladeja.) Ja jos LP-levylle aikoi saada mahdumaan yli 40 minuuttia musiikkia, äänenvoimakkuutta ja -laatua jouduttiin silloinkin heikentämään.

Cd-levyt ovat perin paljon tasalaatuisempia kappaleiden sijainnin, levyn pituuden ja painomaan suhteen, mutta masterointivaihe vaikuttaa niissäkin melkoisesti. 80- ja 90-luvun alkupuolen cd-uudelleenjulkaisuja tehtiin melkoisen huitaisten ja niitä masteroivat äänittäjät joilla ei ollut vielä kovin paljoa kokemusta (tai kovin hyviä laitteitakaan) tehdä masterointia nimenomaan digitaalista mediaa varten, ja tämä kyllä kuuluu valitettavan usein. Osa masteroijista on ottanut opikseen, tosin joskus levy-yhtiöiden, artistien sun muiden aiheuttamat paineet ovat johtaneet ylikompressoituun, yltiölimitoituun* ja (ainakin meidän yhtään audiofiilimmin kuuntelevien mielestä) heikkolaatuiseen lopputulokseen.

Mutta kyllähän analogisen äänentallennuksen intohimoisempia puolestapuhujia löytyy myös niiden piiristä, jotka tuntevat ainakin kohtuullisen hyvin äänitystekniikkaa ja -prosessia: vaikkapa mainion TapeOp-lehden toimitus-, lukija- ja haastateltavakunnasta. Olen kuitenkin ollut huomaavinani, että intohimoisesti analogisiin nauhureihin ja LP-levyihin suhtautuva osa porukasta on nuorempaa musiikintekijäpolvea: lehden haastattelemat, yhä aktiivisesti työskentelevät analogistudioiden veteraanit ovat erinomaisen tyytyväisiä voidessaan olla tuhertelematta nauhan**, nauhurihuoltojen, demagnetointien, säätöjen ja rajoitusten kanssa.

Tai sen kanssa, että analoginen nauha – samoin kuin äänilevy – ei koskaan soi uudelleen yhtä hyvin kuin ensimmäisellä toistokerralla. Digitaalipuolella virheenkorjaus estää median kulumisesta johtuvan äänenlaadun hitaan, mutta väistämättömän heikkenemisen, analogipuolella tällaista suojausta ei ole. Magneettinauhalle tallennettu materiaali on tietenkin paljon helpommin ja nopeammin tuhoutuvaa, hiipuvaa ja haihtuvaa*** kuin vinyylilevyn ura, mutta vinyylikin on vain väliaikaista. Kaikkien mieliälppäreitteni parhaiden biisien alussa kuuluu napsahduksia niissä kohdissa missä neula on osunut uraan, ja minä sentään olen aina kohdellut levyjäni niin huolellisesti kuin vain olen voinut. Tuhoutuu digitaalimediakin – ja silloin kun digitaalidata alkaa tuhoutua jälki on paljon pahempaa kuin analogisten tallenteiden hidas diskanttien katoaminen tai kohinan koveneminen – mutta siitä on mahdollista tehdä hyvissä ajoin varmuuskopioita.

Myönnettäköön, että oma epäluuloni analogisen äänittämisen ihannointia kohtaan johtuu suurelta osin siitä, että minulle näiden kultaisten aikojen äänityskalusto merkitsi halpaa kasettineliraituria ja yhtä ainoaa, kohisevaa kaikulaitetta, eikä suinkaan niitä Studerin ja Ampexin loistavasoundisia, parin tuuman levyistä kelanauhaa pyörittäviä, ammattimaisesti huollettuja ja säädettyjä tarkkuuslaitteita joiden perään nykyään niin kuolataan (ja joiden vaikutusta äänenlaatuun ja soundiin emuloidaan nykyään digitaalisesti). Aloittelija- ja harrastajatason äänityslaitteiden äänenlaatu on, kiistämättä, parantunut ns. mielettömästi, jopa keskitason ammattistudioiden äänenlaatu. Huippustudioiden äänenlaatukaan on tuskin huonontunut, jos ei parantunutkaan. Kaikenlaisia kikkailu- ja efektointimahdollisuuksia on toki tullut lisää, mutta en ole mitenkään varma, parantaako laulua se että kertsissä hoilaa bändin basistin ja komppikitaristin sijaan satakahdeksankymmentäkaksi täsmälleeen nuottiin osuvaa ääntä.

Suhtaudun suurella epäluulolla myös väitteisiin siitä, että ns. kuluttajien kuunteleman musiikin äänenlaatu olisi huonontunut. Tätä perustellaan yleensä mp3-tiedostojen (ja monien muiden ns. häviöllisiä pakkausalgoritmeja käyttävien mediatiedostomuotojen) heikolla äänenlaadulla. Aivan totta, ämpärikolmosiksi pakkaaminen heikentää äänenlaatua korvin kuultavasti verrattuna ns. alkuperäiseen lähteeseen, ainakin jos pakkauksessa pyritään pienentämään tiedoston kokoa liian paljon: 160 kb/s -tasolla kuulee jo melkoista skröbyä hiljaisissa kohdissa, symbaaleissa ja kaikujen hännissä (ainakin sitten kun on tullut oppineeksi kuulemaan sitä), siitä pienemmillä lukemilla jälki on jo jokseenkin kamalaa. Mutta ei keskivertokuluttaja ennenkään kuunnellut laadukkaalla hifillä neitseellisiä vinyyleitä. Vanhojen transistoriradioiden äänenlaatu oli vähintään yhtä surkea, puhumattakaan siitä millaista jälkeä syntyi kun hellepäiväksi autoon unohtuneen huoltoasemakasetin työnsi Fiat kuussatasen autostereoihin.****

Itsekin aloitin musiikillisen urani nauhoittamalla matkaradiosta iskelmiä vanhempieni sanelukonekäyttöön hankkimalla kasettinauhurilla: asetin nauhurin muovimikrofonin radion kaiuttimen eteen. Äänenlaatu oli silloin toissijainen asia, vaikka minusta sittemmin kehittyikin jonkinsorttinen audiofiilihifisti. Joka tapauksessa äänenlaadun pitäisi olla aina toissijaista musiikin rinnalla: väline eikä tavoite.

___

* Lisää tästä voi etsiä vaikkapa hakusanoilla ”loudness wars” tai ”death magnetic”.
** Etenkin kun hyvälaatuisen ääninauhan saatavuus alkaa olla melkoisen heikkoa useimpien valmistajien lopetettua tuotannon.
*** Vanhojen klassikkolevyjen uudelleenjulkaisujen puute ei aina johdu rahasta, suosion puutteesta tai levy-yhtiöiden taiteellisesta törttöydestä, vaan joskus myös siitä että alkuperäiset nauhat ovat hapertuneet vuosikymmenien mittaan niin huonoon kuntoon, ettei niitä pystytä millään ilveellä toistamaan edes sitä yhtä ainoaa kertaa, jonka digitointi vaatisi. Sama kohtalo on tietysti ollut monella kovalevyille tallennetuilla äänitteillä, mikäli datasta ei ole tehty riittävän monia kopioita riittävän säännöllisin väliajoin.
**** Okei, tämä on kärjistys. En ole koskaan tavannut Fiat 600:sta, jossa olisi stereot tai edes kasettisoitin, tai edes mitään mielekästä tilaa sellaisten asentamiseen. Sisätilan runsaat peltipinnat olisivat joka tapauksessa tehneet muovikaiuttimien toistoon samanlaisia sivuääniä kuin mp3-pakkaus digitaalimusiikkiin.