Kategoria: tieteet

Ihmistietokoneet

· 2 kommenttia ·

Luonnontieteissä, monien muiden tieteiden tapaan, tarvitaan runsaasti suurten aineistojen analyysia. Havaintojen tuottama raakadata on käytävä perusteellisesti läpi, huomattava joukosta virheet, muutettava raakadata sellaiseen muotoon, että havaintotuloksia on mahdollista verrata teorioiden pohjalta laadittuihin hypoteeseihin ja niiden tuottamiin ennustuksiin, jotta hypoteesi (ja sitä kautta teoria) voidaan osoittaa oikeaksi, vääräksi tai säätöä (ja uusia hypoteeseja) vaativaksi. Raakadata ei välttämättä ole valmiita lukuarvoja, esimerkiksi tähtitieteessä aineiston analysointi voi tarkoittaa esimerkiksi satojen tai tuhansien valokuvalevyjen käymistä läpi, pistemäisten tähtien kirkkauden ja ja niiden (eri aikoina otettujen valokuvien) kirkkaudenvaihteluiden tai spektrien arvioimista.

Nykyään näitä operaatioita on mahdollista automatisoida tietokoneiden tehtäväksi, mutta tämä on suhteellisen uusi ilmiö: vielä suurimman osan 1900-lukuakin analyyseja tekivät taitavat matemaatikot ja taitavien matemaatikoiden muodostamat työryhmät, joita on (jälkijättöisesti) kutsuttu ”ihmistietokoneiksi”. Merkittävä osa näistä analyytikoista oli naisia.

Tähtitieteen historia tuntee lukuisia naisia, joiden analysointitaitojen ansiosta ala on hypähtänyt merkittäviä askelia eteenpäin. Annie Jump Cannonin yli sata vuotta sitten spektrien analyysin perusteella kehittämä tähtien pintalämpötiloihin perustuva luokitusjärjestelmä on pääpiirteissään edelleenkin käytössä, ja hänen ansiostaan meidän Aurinkomme tunnetaan ”G2-luokan tähtenä”.

Vähän ennen ensimmäistä maailmansotaa Henrietta Swan Leavitt havaitsi ns. kefeidimuuttujien kirkkausvaihteluiden jakson pituuden ja tähden kirkkauden välisen suhteen, jonka avulla pystyttiin ensi kertaan osoittamaan, että galaksit ovat Linnunradan ulkopuolisia, tavattoman kaukaisia ”saarimaailmankaikkeuksia” eivätkä mitään Linnunradan sisäisiä tähtiryppäitä – ja kunkin galaksin  etäisyys pystyttiin arvioimaan varsin luotettavasti. (Leavitt olisi saanut työstään vuoden 1926 fysiikan nobelin, ellei Ruotsin tiedeakatemialle olisi viime hetkellä selvinnyt, että hän oli ehtinyt kuolla muutamaa vuotta aikaisemmin.) Ilman Leavittin pohjatyötä Edwin Hubblella ei olisi ollut mahdollisuuksiaa tehdä niitä havaintoja, jotka osoittivat maailmankaikkeuden laajenevan.

Kymmenkunta vuotta myöhemmin Cecilia Payne-Gaposchkin havaitsi vedyn olevan maailmankaikkeuden yleisin alkuaine. Työnsä ansiosta hänestä tuli Harvardin ensimmäinen tähtitieteestä väitellyt nainen ja myöhemmin yliopiston ensimmäinen naisprofessori.

Avaruuslentojen aamunkoitossa ”ihmistietokoneiden” tarve kasvoi aivan uusiin mittoihin. Kesti hyvin pitkään, ennen kuin tietokoneiden tehot riittivät laskemaan avaruusalusten lentoratoja Maan (ja myöhemmin Kuun) gravitaatiokentän ja ilmakehän muodostamassa äärimmäisen mutkikkaassa järjestelmässä, ja kesti vielä kauemmin ennen kuin tietokoneiden tuottamat laskelmat olivat niin luotettavia, että niiden varassa uskallettiin lähettää ihmishenkiä hengenvaaralliselle matkalle (ja vielä kaiken lisäksi televisiokameroiden jatkuvassa tulituksessa).

Matemaatikko Dorothy Vaughan (1910–2008) kokosi NASA:n tutkimuskeskukseen Virginian Langleyyn armottoman taitavan naismatemaatikko- ja insinööriryhmän, jonka jäsenet – muiden muassa Mary Jackson (1921–2005)  ja Katherine Johnson (s. 1918) – olivat, heidän johtajansa Vaughanin tavoin, amerikkalaisten perverssin ”rotuun” perustuvan luokittelujärjestelmän mukaan ”mustia”. Tämä tarkoitti, etteivät he saaneet esimerkiksi käyttää samoja vessoja kuin laitoksen muut (naispuoliset) työntekijät, ja luultavasti tästä syystä ryhmän olemassaolosta oltiin muutenkin enemmän tai vähemmän hys ja hys. Astronautit itse kyllä tiesivät, keiden työn varassa heidän elämänsä ja uransa oli, ja he arvostivat tätä korvaamatonta työtä. Ensimmäisenä Maapallon kiertäneen amerikkalaisen John Glennin (1921–2016) kerrotaan kieltäytyneen nousemasta Mercury-kapseliinsa ennen kuin ”tyttö” – neljäkymmentäkolmevuotias Katherine Johnson – ”on tarkastanut luvut”. Sittemmin Johnson laski myös ensimmäisen kuulennon sekuntiaikataulut ja oli mukana vielä avaruussukkulaohjelmassa.

Katherine Johnson

Iloinen asia on, että nyt 98-vuotias Katherine Johnson on elänyt riittävän pitkään saadakseen nähdä, että hänen ja hänen työtoveriensa uurastus on lopultakin tuotu esiin ja palkittu. Barack Obama myönsi 2015 hänelle korkeimman siviilihenkilölle annettavan kunniamerkin, Presidentin Vapausmitalin. NASA:n matemaatikkoryhmästä on tehty myös tuore näytelmäelokuva Hidden Figures Margot Lee Shetterlyn samannimisen tietokirjan pohjalta. Toinen tuore kirja, Dava Sobelin The Glass Universe: The hidden history of the women who took the measure of the stars kertoo tähtitieteen ”naistietokoneista”. Itse olen kirjoittanut tämän bloggauksen New Scientistin tammikuun 21. päivän numero Katherine Johnsonia ja ”naistietokoneita” käsittelevien artikkelien (sekä Wikipedioiden) pohjalta.

Poikien vuosikirjavuosikymmenet

· 3 kommenttia ·

Perjantaisessa kirjapiirissämme teemana olivat nuortenkirjat. Mieleeni tuli montakin minulle nuoruusvuosina tärkeää teosta, jotka olisi voinut esitellä – paha vain, ettei niitä enää ole juurikaan meidän hyllyssämme: kaikki on kierrätetty nuoremmille kauan sitten. Muistin kuitenkin neljän kirjan sarjan, jota luin moneen kertaan varhaisnuoruudessani ja jotka minulla ovat edelleen tallessa.

En tiedä kehtaisiko kukaan enää julkaista kirjasarjaa, joka on alaotsikkonsa perusteella suunnattu (vain) pojille. (Kirjapiirin kirjastonhoitajajäsenten mukaan ”tyttöjen kirjoiksi” nimettyjä sarjoja kyllä julkaistaan yhä.) Vielä 1970-luvulla asiassa ei ollut mitään ihmeellistä: harhainen yhtenäiskulttuuri kuvitteli kaikkien poikien (ja vain poikien) olevan kiinnostuneita samoista asioista. En tiedä millainen todellinen lukijakunta oli: minuun nämä kirjat vetosivat, ja nyt kun vuosikymmeniä myöhemmin selailin niitä, tajusin että aika moni myöhempi ja nykyinen kiinnostuksen kohteeni on saattanut hyvinkin saada alkusysäyksensä juuri näistä kirjoista.

Kolumbukset olivat valikoimia ja käännöksiä sveitsiläisestä nuorten vuosikirjasta Columbus – Unterhaltung und Wissen. Niitä julkaistiin suomeksi kahden vuoden välein ilmeisesti ainakin vuosina 1954–72. Kääntäjät olivat pätevää väkeä – muun muassa 60–70-lukujen nimekkäin tiedetoimittaja Pertti Jotuni – ja myös nimettömien tekijöiden artikkelit hyvin kirjoitettuja, asiallisia ja paljon monipuolisempia kuin muistinkaan. Keksintöjen, tekniikan, seikkailujen, urheilun, avaruusasioiden ja sen sellaisen lisäksi mukana on paljon kultuurihistoriaa, musiikkia, taidetta ja jopa kulttuuriantropologiaa. Vanhimmassa minun kokoelmani kappaleessa (1954) on myös muutama poikakirjamainen seikkailukertomus, mutta ne tuntuvat kadonneen kuusikymmenluvun loppuun mennessä. Erilaiset päättely-, nokkeluus-, kompa- ja muut tehtävät pysyivät kyllä mukana, samoin rakenteluprojektit: valokuvaus saa kaikissa kirjoissa paljon tilaa, ja lukijoita opastetaan tekemään itse valokuvien jälkikäsittelyssä tarvittava suurennuskoje sekä hyönteisten ja muiden pienten asioiden lähikuvaamisessa tarpeellisia loittoja.

Nyt, vuosikymmenien jälkeen pikavilkaisten, huomiota kiinnitää ”Avarasta maailmasta” -juttujen eksoottisten kansojen kuvauksien reilun neutraali asenne. Johtuneeko nimettömien kirjoittajien sveitsiläisyydestä, että tuon ajan suomalaisten kirjoittamien ”pakanakansojen” kuvausten hyveellisen ylimielisyys näyttäisi puuttuvan? Ehkä painotukset ja moraliset asenteet näkyvät siinä, mistä ei kerrota: vuoden 1971 painoksessa on kyllä laaja asia-artikkeli jazzista – jonka soittajat ”eivät ole, niin kuin usein sanotaan, mitään metelöitsijöitä tai puolivillejä” – mutta ajan näkyvimmät ja kuuluvimmat musiikilliset suuntaukset loistavat poissaolollaan. (Vuoden 1969 painoksessa kyllä kerrotaan modernin taidemusiikin erikoisista soittimista, kuten jarrurummuista ja hevosenkalloista.)

Tämäntyyppisiä kirjoja ei ole taidettu tehdä enää moneen vuosikymmeneen. Luullakseni 1970-luvulla alettiin etenkin ”avaruuden valloituksesta” julkaista niin paljon yhden aiheen kirjallisuutta, että tällaisten sinänsä paljon paremmin silmiä aukaisevampien kokoelmien markkina-arvo luultavasti laski. Myös joka kotiin kaupatuista uusista tietosanakirjasarjoista tuli värikkäämpiä, kuvitetumpia ja kevyemmin kirjoitettuja kuin aikaisemmin, joten kaikenlaisista asioista kiinnostuneet nuoret saattoivat lukea niitä. Myös muita ”nuorten tietokirjoja” ja ” nuorten tietosanakirjoja” alkoi ilmestyä, ilman sukupuolirajausta: ehkä tämä vanhanaikaisen pölyinen poikakirjamainekin söi Kolumbusten markkinoita. Ja nykyään meillä on netti, josta löytyy kaikilla kielillä artikkeleita, jotka eivät ole vuoden vanhoja suomennoksia kaksi vuotta vanhoista ulkomaisista jutuista.

Mutta on näillä kirjoilla viehätystä muutenkin kuin nostalgiamielessä. Ehkä pitää pitää sarjaa silmällä divareihin sattuessa, jos vaikka saisi sarjaa enemmänkin kerättyä. Eivät ainakaan netissä tunnu maksavan muutamaa euroa enempää.

 

Seuraava kerta

· Yksi kommentti ·

Joulunalusviikoksi lensimme Roomaan, ikuiseen kaupunkiin, mistä teimme päiväretken etelämmäksi Napolinlahden ympäristöön. Seutu on Euroopan parhaita viljelysseutuja: suosiollista ilmastoa täydentää tavattoman ravinteikas maaperä. Syy tähän erinomaisen rikkaaseen maahan näkyy kauas. Sen nimi on Vesuvius.

Rooman valtakunnan aikaan, parituhatta vuotta sitten, vuorta pidettiin jotakuinkin harmittomana tapauksena. No, kyllähän se purkautui joskus, mutta purkaukset olivat järjestään mitättömiä ja vaarattomia tuhnuja verrattuna sellaisiin lähiseudun oikeisiin tulivuoriin kuten Stromboli ja Etna. Olihan seudulla tietysti silloin tällöin maanjäristyksiä, mutta niitä on kaikkialla Apenniinien niemimaalla.

Ennen roomalaisia Napolinlahdella oli ollut kreikkalaisten maahanmuuttajien siirtokuntia ja kaupunkivaltioita, kuten lahdelle nimensä antanut Neapolis, ”uusi kaupunki”, ja alkuaan oskilaisten perustama ja väliin etruskeillekin kuulunut Pompeiji. Väki oli vaihtunut, ja jos seudulla vielä kierteli kansantarinoita parintuhannen vuoden takaisesta isosta tulivuorenpurkauksesta, niistä tuskin piitattiin. Seutu oli vaurasta ja kukoistavaa. Neapoliin ja roomalaisten bailukaupunki Pompeijin satamiin laski laivoja eri puolilta tunnettua maailmaa ja kaupunkien vakinainenkin väestö oli yhtä monenkirjavaa ja monikulttuurista kuin satamakaupungeissa yleensäkin – siinä mitassa, että kaupungin lupanaarioissa tarjotut palvelut oli aiheellista esittää kuvina, koska suurin osa asiakkaista ei olisi sanallisia selityksiä ymmärtänyt.

Perimätietoa parintuhannen vuoden takaiseen maailmaan tuskin oli jäljellä lainkaan, kirjoitetusta historiasta puhumattakaan. Niinpä oikeastaan mikään ei etukäteen viitannut siihen, mitä tulisi tapahtumaan 24. elokuuta vuonna 79 jaa.

Edellisenä päivänä oli vietetty vulcanaliaa, roomalaisten tulenjumalan Vulcanuksen juhlaa. Seuraavana aamuna Vesuvius menetti huippunsa ja lähiseudun kaupunkeihin alkoi sataa vulkaanista tuhkaa ja hohkaavan kuumia pikkukiviä. Monet suojautuivat tuhkasateelta sisätiloihin, mikä tuntui oikein hyvältä idealta: roomalaiset talot olivat vankkaa tekoa, tuhatvuotista käyttöä varten rakennettuja. Katot ja seinät eivät kuitenkaan suojanneet kuumuudelta eivätkä myrkkykaasuilta. Sisätiloissa piilotelleet menehtyivät. Ulos rynnänneet, tuhkaa tulvivia katuja pitkin pois kaupungista pyrkivät menehtyivät hekin.

Aikaa myöten huokoisiin tuhkakerroksiin hautautuneet ruumiit mätänivät olemattomiin ja niiden tilalle kovettuneeseen massaan jäi vain luuranko ja edesmenneen muotoinen onkalo. Kun Pompeiji löydettiin uudelleen 1700 vuotta katastrofin jälkeen, jotkut onkalot valettiin täyteen kipsiä ennen kuin vulkaaniset kerrostumat poistettiin ympäriltä. Uhreista, uhrien kuolinasennoista, tuli näin eräänlaisia tosielämän patsaita, joiden sisällä heidän luunsa yhä ovat.

Olen käynyt Pompeijissa ennenkin, kaksikymmentäkuusi vuotta sitten. Se oli merkittävä kokemus lapsesta asti arkeologiasta kiinnostuneelle nörtille, ja vaikuttava kokemus Pompeiji oli nytkin.

Kaupungista on parinsadan vuoden mittaan kaivettu kerrostumien alta esiin seitsemisenkymmentä prosenttia, eikä kyseessä ole mikään ihan pikkuinen kaupunki. Muutaman tunnin kiertelyllä ei ehdi nähdä kuin murto-osan kaduista, taloista ja nähtävyyksistä.

Pompeiji – tai Pompei – on myös arkeologisen museokaupungin viereen noussut moderni pikkukaupunki. Napolinlahden alue on kaiken kaikkiaan tiiviisti asutettua seutua. Viljelmät ja viinitarhat kohoavat korkealle Vesuviuksen rinteille.

Niin ne ovat kohonneet aina. Aina on pitkä aika, monta sukupolvea, lukemattomia sukupolvia sen jälkeen kun seudun aikaisempi asutus pyyhkiytyi päivässä olemattomiin. Sen jälkeen on koettu kansainvaellusten aika, pohjoisen barbaarit, kristinuskon nousu, paaveja, kuninkaita, ritareita, kuninkaita ja lopulta Italian yhdistyminen yhdeksi valtioksi vajaat sataviisikymmentä vuotta sitten. Ihmiset ovat aina asuneet Vesuviuksen rinteillä, jokunen purkauskin on koettu, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Viime purkauksen aikana vuonna 1944, maailmansodan melskeiden jo hiljennyttyä seudulla, kuoli vain parikymmentä ihmistä. Ei paljon mitään. Aina täällä on pärjätty. Joten miksi siirtyä minnekään, kun ei seuraavassakaan purkauksessa varmasti käy sen pahemmin?

Nykyään tiedämme aika paljon enemmän geologiasta ja tulivuorista kuin aikaisempina vuosisatoina ja tuhansina. Pian tulee täyteen parisentuhatta vuotta vuoden 79 purkauksesta, jota edeltävä iso purkaus tapahtui parisentuhatta vuotta sitä ennen. Ja sitä edeltävä parisentuhatta vuotta aikaisemmin. Eivät tulivuoret toimi kuin kellot, mutta jonkinlaista säännönmukaisuutta niissä kyllä on. Vesuviuksen toimintaa seuraa huippumoderni geologinen observatorio ja ison purkauksen varalta on laadittu evakuointisuunnitelmat kaikille vuoren ympäristön asukkaille – mutta lähtevätkö he, vaikka saisivat varoituksen ajoissa? Vai luottavatko enemmän isien ja isoisien tietoon siitä, ettei vanha kunnon Vesuvius tee pahaa kärpäsellekään, tai ainakaan kovin monelle kärpäselle? Ja jos suku on asunut kotitilalla aina – ainakin muutaman sata vuotta – osaisiko sitä muualla elääkään? Eikö olisi parempi mennä kertarutinalla sen sijaan että muuttaisi muualle inisemään?

Pompeiji on vaikuttava paikka, ja rauniokaupungin aukioille sijoitellut Igor Mitorajn suuret pronssiveistokset täydentävät kokemusta vielä tammikuun alkupuolelle asti. Harvoin näkee taidenäyttelyä niin täydellisesti synkassa ympäristönsä kanssa. Ne täydentävät äkkikuoleman kokeneen kaupungin ilmapiiriä omalla, rikkinäisellä surumielellään.

Mutta veistosten lähdön jälkeenkin Pompeiji on vaivan arvoinen matkakohde. Kannattaa myös vilkaista edes bussin ikkunasta kauniille Napolinlahdelle, jonka pinnan alla uinuu Vesuviusta paljon väkevämpi tulenjumala. Campi Flegrei on ainoa eurooppalainen kohde jota on kutsuttu supertulivuoreksi. Kyseenalaisen arvonimen tunnetuimpia haltijoita ovat viime vuosien maanjäristyksistään tunnetun Pohjois-Sumatran Toba ja pohjoisamerikkalainen Yellowstone, jonka kraaterissa sijaitsee nykyään tunnettu kansallispuisto. Tämän kokoluokan vulkaanisiin purkauksiin verrattuna Vesuvius on, pahimmillaankin, pelkkä tuhnu. Jos Campi Flegrein alue purkautuisi sellaisella voimalla mihin se on muinoin pystynyt, ongelmat eivät jäisi Napolinlahden ympäristöön tai edes Italiaan. Ilmakehään sinkoutuva tuhka tekisi muutaman seuraavan vuoden kesättömäksi kaikkialla maailmassa, ja voi olla että maanviljelys muuttuisi pitkäksi mahdottomaksi suuressa osassa Eurooppaa, ehkä Suomessakin. Menneiden vuosimiljoonien supertulivuoritasoisten purkausten arvellaan olleen merkittävässä osassa monissa planeettamme historian suurista sukupuuttoaalloista. Koska ihminen on jo valmiiksi heikentänyt ison eliöstökuntamme osan elinmahdollisuuksia, kovin isoa lisätönäisyä tuskin tarvittaisiin sellaiseen sukupuuttoaaltoon, joka veisi mukanaan ihmisen itsensäkin.

Mitä pitäisi siis tehdä? Pitäisikö tehdä mitään, vai olla ja elellä vain kuten ennenkin? Kuten isät ja isoisät ovat aina eläneet?

Kunnia vastaan kunnioitus

· 2 kommenttia ·

New Scientist –lehdet tuntuvat saapuvan Britanniasta postilaatikkoomme perin satunnaisella viiveellä. Välillä saattaa saman päivän postissa olla useamman viikon numerot, tai peräkkäisinä päivinä, ja sitten on useamman viikon tauko. Tällä hetkellä tuoreimmassa käsiin päätyneessä numerossa (12. marraskuuta 2016) oli muun asian lisäksi Emma Youngin kiinnostava artikkeli ilmiöstä, jota artikkeli kutsuu kunniakulttuureiksi (honour cultures). Vastakohta, dignity cultures, on hankalampi suomennettava: dignity voi tarkoittaa arvoa, arvokkuutta, ihmisarvoa ja itsekunnioitusta, ja Youngin jutun kokonaisuudessa se tarkottaa oikeastaan näitä kaikkia. Tämä jälkimmäinen ryhmä kulttuureja noudattelee pitkälti sellaisia arvoja, joita olemme tottuneet pitämään ”länsimaisina”: jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kohdelluksi tasavertaisena, hänellä on oikeus puolueettomaan oikeudenkäyntiin ja muihin perusoikeuksiin riippumatta siitä, keitä hänen sukulaisensa ovat, mihin (keinotekoiseen) ryhmittymään hän kuuluu ja (jopa) mitä hän on (mahdollisesti aikaisemmin) tehnyt.

Kunniakulttuureissa puolestaan vaikkapa seuraavanlaiset (minun keksimäni) virkkeet saattaisivat kuulostaa ihan asianmukaisilta:

Eräs Yorkin suvun edustaja on loukannut erään Lancasterin suvun edustajan kunniaa, joten kaikkien Yorkien on kuoltava.

Tyttäreni on tahrannut perheemme maineen harrastamalla esiaviollista seksiä, joten hänen on kuoltava.

Kaikkien suurta kansakuntaamme tai sen johtoa pilkkaavien on kuoltava.

Joku kalliolaispelle vittuili yhdelle alppilalaiselle. Mennään hakkaan kaikki kalliolaiset!

Kaikki nauravat meille.

Jos muut eivät kunnioita meitä, me PAKOTAMME heidät kunnioittamaan meitä.

Nuo vain käyttävät meitä hyväkseen ja nauravat päälle.

Mitähän ulkomaalaisetkin ajattelevat?

Youngin artikkeli antaa useita esimerkkejä tällaisista kunniakulttuureista: Pakistan ja eräät muut muslimimaat (ainakin joiltakin osin), rikollisjärjestöt, aatelisto, ”Villi Länsi” ja, artikkelin mukaan parhaiten tutkittuna, Yhdysvaltain etelävaltiot (sekä kasvavassa määrin myös Yhdysvaltain ns. latinoväestö). (Itse lisäisin joukkoon äärioikeiston ryhmittymät ja oikeastaan melkein kaikki nationalismia korostavat yhteisöt.) Kunniakulttuurien piirissä loukkaukset – mikä tahansa, mikä koetaan ”loukkaukseksi” – on paljon todennäköisempää kostaa väkivallalla. Oman käden oikeuden käyttö on paljon yleisempää, ja ylipäänsä luottamus ”viranomaisiin” tai oman, tarkasti määritellyn yhteisön ulkopuolisiin tahoihin on vähäisempää.

Kunniakulttuureille tyypillistä on muutenkin ulkopuolisen avun hakemisen kokeminen häpeällisenä. Tutkimusten mukaan Yhdysvaltain etelävaltioissa käytetään psyykenlääkkeitä paljon vähemmän kuin muualla liittovaltion alueella, vaikka masennusoireet ovat yleisempiä – samoin itsemurhat. Psykiatrin puheille meneminen olisi osoitus heikkoudesta, itsemurha ei: jälkimmäisellä menetelmällä ongelmia hoitaen on sentään seisty omilla jaloilla, vieraan apuun luottamatta (Suomenlinnan portin päällekirjoitusta mukaillen.)

Näennäisen paradoksaalista kyllä, raiskaukset ovat kunniakulttuureissa yleisempiä kuin muualla. Tämä liittynee kunniakulttuureille hyvin tyypillisiin jähmeisiin sukupuolirooleihin ja sekä (stereotyyppisen) ”miehisyyden” että ”naisellisuuden” ihannointiin.

Kiinnostavaa (ja kuvaavaa) on myös Youngin jutun kuvaus kokeesta, jossa tutkittiin etelävaltiolaisten ja muualta Yhdysvalloista tulleiden suhtautumista siihen, että (kokeen todellisesta tarkoituksesta) tietämättömään koehenkilöryhmään tuotiin muka yhtenä jäsenenä tutkija, jonka tarkoitus oli olla mahdollisimman ärsyttävä. ”Pohjoisvaltiolaiset” ilmaisivat ärtymystään huonoon käytökseen avoimesti koko ajan, mutta ärtymyksen taso pysyi kurissa. He tekivät ääliölle koko ajan selväksi, missä kulkee raja ja milloin ääliö on sen ylittänyt. Sillä selvä. Etelävaltiolaiset puolestaan pysyivät kohteliaina, kohteliaina ja kohteliaina koko ajan – kunnes räjähtivät.

(Ja kyllä: tunnistan omassa käytöksessäni hyvin, hyvin paljon tällaista kuvausta ”kunniakulttuurilaisesta”, vaikka muistan vain yhden tilanteen jossa olin käymässä melkein fyysisesti väkivaltaiseksi. Minun räjähdystapani on lähinnä kakaramaista ja jälkeen päin itsestäkin noloa itkupotkuraivarityyppiä.)

Vaikuttaa siltä, että monesti pintapuoliseksi selitykseksi tarjottu ”uskonto” ei vaikuta juurikaan kunniakulttuurien syntymiseen tai säilymiseen, kysymys on mutkikkaammasta ilmiöstä. On ylipäänsä hyvin vaikeaa hahmottaa jälkikäteen, miten jonkun yhteisön kulttuuri on kehittynyt tiettyyn suuntaan ja miksi jossakin toisessa paikassa (tai samassa paikassa mutta jollakin mahdollisesti keinotekoisella kriteerillä erilaisessa yhteisössä) toisenlaiseksi. Epävarmuus taloudellisesta kehityksestä ja tulevaisuudesta saattaa nostaa muun ”ennen oli kaikki paremmin” -tunteilun ohella kunniakulttuurihenkistä ajattelua, etenkin sellaisissa ympäristöissä missä taustalla on hyvin jähmeän hierarkkinen sääty-yhteiskunta, jossa säätykierto on sittemmin muuttunut hyvin toisenlaiseksi tai jota ympäröi säätykierroltaan demokraattisempia yhteisöjä (kuten etelävaltioissa).

Kuten Youngin juttu toteaa, Donald Trump käytti hyvinkin paljon kunniakulttuurille tyypillistä kieltä presidentinvaalikampanjassaan, varsin menestyksellisesti. Hän on myös selvästi ilmaissut uskovansa kunniakulttuureille ominaiseen ihmisten hierarkiaan muun muassa siinä suhteessa, että naiset ovat alempia olentoja eikä heidän juttuihinsa tarvitse kiinnittää huomiota. Tämä on tietysti pelottavaa, sillä kunniakulttuuriin kuuluu toki myös sanassaan pysyminen: jos uhkaa jotakuta, on syytä pysyä sanassaan ja toteuttaa uhkaus, mikäli tämä joku ei nöyrry ja tottele.

Mutta toisaalta: Trump ei ole kunniakulttuurissa kasvanut etelävaltiolainen, vaan tuoretta maahanmuuttajasukua oleva itärannikkolainen, etelävaltioiden rehellisen väen kustannuksella elelijä, eikä hänessä ole mitään aatelista. Voi hyvin olla, ettei hän ole myöskään sanansa mittainen mies.

Paikka vailla itää ja länttä

·

Luin lapsena ja varhaisnuorena paljon löytöretkiä käsittelevää kirjallisuutta. Vaikutteille alttiiseen mieleen vetosi ajatus tuntemattomille seudulle tunkeutumisesta, kamppailusta luonnonvoimia, uupumusta, aliravitsemusta, sairauksia ja omia heikkouksia vastaan. Kyse ei ollut siitä, että olisin halunnut itse koetella henkistä ja fyysistä kuntoisuuttani äärioloissa: siinä iässä ihminen pitää täysin itsestään selvänä, että pärjäisi hyvin missä tahansa, ja itsestään selvänä myös, että jonakin päivänä itse on mukana – tai johtamassa – jossakin yhtä legendaarisessa hankkeessa. Paha vain, että jo 1960-luvulla suurin osa Maapallon paikoista alkoi olla jo käyty ja koluttu – lukuun ottamatta tietenkin kaikkea sitä Maapalloa, joka on vähintään kilometrin–parin paksuisen merivesikerroksen alla (eli suurin osa Maapallon pintaa) – mutta toisaalta avaruus näytti olevan aukeamassa urheille seikkailijoille aivan lähivuosina.

Myöhemmin, lukeneempana ja sivistyneempänä, olen tajunnut että iso osa ns. ”löytöretkistä” oli ensisijaisesti sadismiin asti väkivaltaisia ryöstö- ja orjuutusretkiä, ja mahdollinen tiedonhankinta ja tutkimustyö olivat korkeintaan pikku sivubonari. Maapallolla on kuitenkin yksi alue, jonne tehdyt tutkimusmatkat eivät ole koskaan olleet pois keneltäkään seudulla jo asuvalta, koska siellä ei ole koskaan asunut ketään ihmistä: Etelämanner, Antarktis. Seitsemännen maanosan tutkimus tuntui ikään kuin puhtaammalta ja tieteellisemmältä: alueelle oli ylipäänsä päästy vasta siinä vaiheessa kun silmitön vahvimman oikeudella ryöstäminen ei ollut eurooppalaisessa kulttuurissa enää niin ihailtua kuin Kolumbuksen, Magalhãesin ja Draken aikoina. Kaikkein kuuluisimpiin tutkimusretkiin liittyi sitä paitsi niin paljon seikkailuromantiikkaa ja tragediaa: Roald Amundsenin ja Robert Falcon Scottin retkikuntien ”kilpajuoksu” Etelänavalle, joka jälkimmäisten osalta päättyi hirveään, mutta hyvin dokumentoituun ja inhimillisessä sankaruudessaan yhtä kaikki romanttisen innoittavaan tragediaan.

Kari Herbertin ja Huw Lewis-Jonesin kirja Etelänapaa etsimässä (suom. Petri Kaipainen) antoi tilaisuuden piipahtaa uudelleen löytöretkien nostalgisessa maailmassa. Alkuteos on julkaistu Amundsenin ja Scottin tutkimusmatkojen satavuotisjuhlavuonna, mutta ilahduttavasti se antaa runsaasti tilaa myös muille merkittäville Etelämantereen tutkijoille James Cookin, Jules Dumond d’Urvillen ja James Clark Rossin ajoista aina moderniin napatutkimukseen asti. Erityisen runsaasti tilaa saa Scottin entinen retkikuntatoveri Ernest Shackleton, jota Scott ilmeisesti itse piti pahimpana kilpailijanaan, ennen kuin Amundsen sähkötti hänelle ja ilmoitti muuttaneensa suunnitelmiaan kesken laivamatkaa: hän ei ollutkaan lähdössä Pohjoiselle jäämerelle, kuten oli aikaisemmin suunnitellut, vaan aikoi päästä ensimmäisenä Etelänavalle.

Scottilla, Shackletonilla ja Amundsenilla oli monessa mielessä yhtä hyvät mahdollisuudet päästä navalle: kaikilla oli kokemusta aikaisemmilta Etelämantereen retkiltä, ja Shackleton oli vuonna 1909 päässyt vain 156 kilometrin päähän navasta, ennen kuin hän katsoi parhaaksi kääntyä paluumatkalle pohjoiseen. Tämä oli jatkossakin Shackletonille tyypillistä: hän onnistui huolehtimaan, että hänen johtamiensa retkikuntien jäsenet selvisivät hengissä kaikkein pahimmistakin kriiseistä. Niitä hänen tapauksessaan nimittäin piisasi: hän menetti tilaisuuden päästä ensimmäisenä navalle, mutta varusti pari vuotta myöhemmin retkikunnan kulkemaan Antarktiksen halki navan kautta. Tämä hanke epäonnistui, kun retkikunnan laiva Endurance murskaantui ahtojäiden paineessa ja Shackleton joutui muutaman miehensä kanssa purjehtimaan laivaveneellä lähes tuhannen kilometrin matkan Etelä-Georgian saarelle maailman myrskyisimmän meren halki voidakseen saada apua Antarktiksen puolelle jääneille tovereilleen. Kaikki saatiin pelastettua, ja Shackletonista tuli etenkin kotimaassaan Scottin ja Amundsenin veroinen sankari, ihan aiheesta.

Kirja valottaa myös retkikuntien työskentelyprosessia: kilpailuasetelmasta huolimatta Scottin ja Amundsenin retkikunnat eivät suinkaan rynnistäneet kohti napaa heti kun saivat jalkansa Antarktiksen kamaralle. Ei, molempien laivat saapuivat mantereelle jo vuoden 1911 alussa, Antarktiksen loppusyksyn aikana, ja miehistöt viettivät jäätävän talven eteläisen napapiirin myrskyjen, nelikymmenasteisten pakkasten ja pimeiden, auringottomien päivien keskellä.

(Retkikunnat itse asiassa kohtasivat toisensa etäältä molempien hakeutuessa syksyllä sopiviin lähtöpaikkoihin Rossin jäähyllyn lähistöllä.)

Jo aikaisemmat retkikunnat olivat kokeneet loputtoman yön musertavan fyysisen henkisen vaikutuksen miehiin, joilla ei ole juuri muuta mahdollisuutta kuin viettää kaikki aikansa pienissä, häthätää kyhätyissä majoissa syömässä säilykeruokaa, koska ulkopuolen pimeydessä riehuvat talvimyrskyt tekevät ulosmenemisestä hengenvaarallista hulluutta. Scottin ja Amundsenin aikaan retkikunnat osasivat jo varautua siihen, että Etelämantereella joudutaan ehkä olemaan parikin vuotta: kesän tulo ei välttämättä tarkoita sitä että laivalle – jos se ei ole jo tuhoutunut – löytyisi jäävuorten ja myrskyjen välistä minkäänlaista väylää kohti lauhkeampia vesiä.

Sekä Scott että Amundsen olivat täydentäneet omia naparetkikokemuksiaan Fridtjof Nansenin kaltaisten muiden pohjoisen ja etelän jäätiköillä liikkuneiden veteraanien neuvoilla ja kokemuksilla. Heidän välilleen muodostui kuitenkin ratkaiseva ero: Amundsen noudatti neuvoja, Scott ei. Koiravaljakoiden sijaan englantilaiset luottivat paksuun hankeen täysin sopimattomiin poneihin, huonosti toimivaan traktoriin ja siihen, että urholliset britit jaksaisivat itse vetää rekiä, joissa heidän tarvitsemansa ruoka ja muut tarvikkeet matkustivat. Heillä oli suksia, mutta harva heistä oli koskaan hiihtänyt. Erinomaisen hiihtotaitoisilla norjalaisilla oli kunnolliset koiravaljakot ja jokseenkin suomeilematon koirapolitiikka: sairastuneet tai heikkoon kuntoon joutuneet koirat tapettiin ja syötettiin jäljellejääneille vetojuhdille.
TerraNova2
Kartta: Wikimedia Commons

Kuten kirja kertoo, naparetki on myöhemmin toteutettu onnistuneesti Scottin retkikunnan varusteiston ja kokoonpanon täydellisellä jäljitelmällä ilman että kukaan on kuollut tai edes sairastunut. Scottilla oli siis kaikki mahdollisuudet selvitä, ellei hänellä olisi ollut tuhoisan huono onni. Hänen retkikuntansa pääsi liikkeelle tukikohdasta Antarktiksen keväällä viikkokausia Amundsenin miesten jälkeen, ja heidän reitillään sattui olemaan jopa Etelämantereeksikin tavattoman huono sää. Heidän mielialaansa vaikutti epäilemättä tuhoisasti sekin, että kun he lopulta viikkokausien taivalluksen jälkeen pääsivät puolimatkan etapilleen – Etelänavalle – he näkivät sinne kuukautta aikaisemmin pystytetyn Norjan lipun. Ja, kuten tunnettua, Scott ja kaksi hänen viimeistä elossa ollutta toveriaan menehtyivät vain kahdeksantoista kilometrin päässä etukäteen valmistellusta muona- ja tarvikevarastosta 30. maaliskuuta 1912. Heidän ruumiinsa löysi retkikunnan satamapaikan miehistöstä koottu etsintäretkikunta joitakin viikkoja myöhemmin. Vainajien alta teltasta löytyi myös viimeiseksi jääneen Scottin päiväkirjat, jotka kertoivat viisikosta kolmikoksi kutistuneen ryhmän tuskaisasta kuolinmarssista, toveruudesta ja henkilökohtaisista uhrauksista: lähes liikuntakyvytön Lawrence Oates oli eräänä iltana ilmoittanut ”Menen ulos ja viivyn hetken” ja lähtenyt teltasta lumimyrskyyn neljänkymmenen asteen pakkasessa ollakseen heikentämättä toveriensa selviämismahdollisuuksia – turhaan.

Tässä vaiheessa Amundsen miehineen oli jo päässyt Uuteen Seelantiin ja sulkeutunut hotellihuoneeseensa torjumaan maailman lehdistön haastattelupyyntöjä.

Monessakin mielessä Amundsenin saavutus, Scottin tragedia ja Shackletonin retkikunnan epäonnistuminen päättivät Antarktiksen tutkimuksen ”sankarikauden”. Järjestelmällisempi tutkimus pääsi kunnolla käyntiin vasta 1920–30-luvuilla, jolloin retkikuntien apuna oli jo modernimpaa tekniikkaa, kuten lentokoneita.  Herbert ja Lewis-Jones käyvät läpi tutkimusten historiaa aina 2000-luvulle asti, jolloin Etelänavalla toimii jo kolmas pysyvä tutkimusasema (aikaisemmat ovat hautautuneet lumeen ja hävitetty vaarallisina) ja varakkaammat turistit voivat päästä ihmettelemään punavalkoista tolppaa suorilla lennoilla. Reellä, suksilla tai jalkapatikassa navalla kulkevat enää vain ekstreme-harrastajat. Mantereen rannikolla Scottin ja muiden tukikohtien satavuotiaat mökit ovat silti yhä paikoillaan, ja niiden hyllyillä saattaa nähdä jopa alkuperäisten retkikuntien säilyketölkkejäkin: hyytävässä ilmastossa muonavarat ja pakkaukset rapistuvat hyvin hitaasti.

Etelänapaa etsimässä on komea, hienosti taitettu kirja, juuri sellainen kuin löytöretkikirjan pitää minusta ollakin. Yksi iso puute siinä tosin on: siitä puuttuu kunnollinen Antarktiksen kartta. Sivuille ja tekstin alle on tosin taitettu useitakin vanhoja karttoja ja karttaluonnoksia, mutta niistä on paha seurata paikannimiä tai hahmottaa eri retkikuntien reittejä.

Silti tässä kirjassa on samaa lumovoimaa kuin kauan sitten lukemissani löytöretkikertomuksissa: Antarktiksen tutkimuksen myöhäisyydestä on sitä paitsi se hyöty, että alkuperäisiltä retkiltä on käytettävissä melkoiset määrät erittäin laadukasta valokuvamateriaalia. Vaikka omat haaveet löytöretkeilystä ovat jääneet lapsuudenmuistoiksi eikä vaikuta siltä että olisi varaa koskaan käydä edes Antarktiksen rannikkoristeilyllä, Etelänapaa etsimässä on mainio keino virtuaalimatkailla niin ajassa kuin paikassa.

 

Mankkakansakunta

·

Viime vuoden puolella mainitsin osallistuneeni jokunen vuosi sitten järjestettyyn kyselytutkimukseen kasettinauhurien käytöstä ja kasettinauhurikulttuurista ja kerroin, että tutkimus oli vastikään ilmestynyt. Kerroin myös omista kasettimuistoistani ja musiikin äänittäjän alkutaipaleestani kasettineliraitureiden parissa.

Palaan asiaan, koska sain lopultakin luettua Kaarina Kilpiön, Vesa Kurkelan ja Heikki Uimosen tutkimuksesta laatiman kirjan Koko kansan kasetti – C-kasetin käyttö ja kuuntelu Suomessa (SKS 2015). Voin suositella kirjaa hyvinkin lämpimästi etenkin niille, jotka ovat itse eläneet C-kasettinauhureiden kultakautta 1960-luvun lopulta 1990-luvun loppupuolelle. Teos on loistavaa lähivuosikymmenien kulttuurihistoriaa.

Nykyään täällä yhdessä maailman rikkaimmista valtioista ei edes viisikymppinen aina muista, että aina 1980-luvulle asti Suomi oli läntisen Euroopan* köyhimpiä maita. Musiikkitallenteet – äänilevyt ja nauhat – olivat kallista tavaraa eikä normaali-ihmisillä ollut varaa niitä hankkia niin paljoa kuin musiikkimaku ja musiikin tarve olisi vaatinut. Levyjen saatavuuskin – ainakin jos kyse oli hittilistoilla viihtymättömästä musiikista – oli vähän heikkoa, lukuun ottamatta muutamia valistuneiden tuntemia erikois- ja postimyyntiliikkeitä. Radion tarjonta oli puolestaan melkein yhtä yksipuolista kuin nykyään, tosin tyylilajierolla: poppia ja rockia tuli vain muutama tunti viikossa, iskelmiä vähän enemmän, jazzia ja klassista ja muuta ”korkeatasoista” musiikkia sitäkin enemmän. Musiikin äänittäminen tyhjille C-kaseteille joko radiosta tai kaverien (tai kirjaston) levyiltä oli henkireikä kuulla muutakin kuin mitä korkeammat tahot halusivat kansan kuulevan.

C-kasetti oli myös keino tuoda itse valittua musiikkia olohuoneiden ulkopuolelle – teini-ikäistyvien (ja myöhemmin myös leikki-ikäisten) lasten omiin huoneisiin, bileisiin, rannalle, autoon ja muualle ulos. Kasettien äänittäminen, kopiointi ja lainailu kehittivät musiikin kuunteluharrastusta sosiaalisempaan ja, kömpelöä lainasanaa käyttääkseni, ubiikimpaan suuntaan. Mielimusiikki saattoi soida missä vain, omia lemppareita tai muuten kiinnostavia juttuja saattoi viedä kaverien korvien ääreen. Ainakin niin kauan, kun mankan pattereissa riitti virtaa, eli tunnin–parin ajaksi.

Suomessa ei ainakaan kovin laajalti puhuttu mixtape-kulttuurista, mutta ilmiö sinänsä oli tuttu kaikille mankkakauden lapsille – jopa minulle, vähäkaveriselle introvertille! Kavereille ja ihastuksen kohteille ääniteltiin kokoelmakasetteja, joko tunnelmapakkauksiksi tai ”tästä sä saattaisit tykätä” -hengessä. Koska korvalappustereokautta edeltävän ajan nauhureissa oli järjestään sisäänrakennettu mikrofoni (tai niiden mukana tuli erillinen mikrofoni), mankkoja käytettiin myös oman laulun ja soiton tallennukseen, tehtiin äänikirjeitä ja -päiväkirjoja.

Aivan oma lukunsa ovat tietysti etenkin 1980-luvun alun demokasetit, joita etenkin hc-punkkien bändit innokkaasti äänittivät ja monistivat lähettääkseen niitä sitten aateveljilleen eri puolilla maailmaa. Juuri tätä kautta esimerkiksi Terveet kädet tuli tutuksi eräillekin Brasilian Belo Horizonten teineille, jotka sittemmin perustivat Sepulturan. Hc-kulttuuri muodosti maailmanlaajuisen maanalaisen verkoston jo kauan ennen kuin kukaan yliopistojen ulkopuolella oli kuullut sanaa ”internet”. Kaikki tämä oli kasettien ansiota: Koko kansan kasetti sivuaa tätä(kin), vaikka sen painopiste on kotimaan kasettimankkakulttuurissa. Siitä kirja onnistuu sisällyttämään puoleentoistasataan sivuunsa varsin huikean laajan esittelyn. Paljon tuttua, paljon nostalgista, paljon uutta tai sellaista, joka ei ole tullut ennen mieleenkään.

___
* Käytän termiä tässä poliittisessa, en maantieteellisessä mielessä. Suomi kuuluu maantieteellisesti Euroopan pohjoiseen tai koilliseen osaan, mutta tuohon(kin) aikaan maamme noudatti suurin piirtein markkinatalouspohjaista järjestelmää toisin kuin monet valtiot Suomesta etelään ja lounaaseen.

Alkuperäinen eurooppalainen (jälleen kerran)

·

Nyt kun Hunanin käsikirjoitus on ainakin vähäksi aikaa poissa käsistä ja mielestä – no, okei, merkkasin kyllä tänään muistiin muutaman jatkokehittelyidean – voi taas hetken aikaa madaltaa edes hieman niiden kirjojen pinoa, jotka ovat tuottaneet huonoa omaatuntoa sillä että en ole niitä vieläkään lukenut.

Juha Valsteen Neandertalinihminen – kadonnut lajitoveri (SKS 2015) ei tosin ehtinyt olla pinossa kauaakaan: ostin sen tuoreeltaan viime syksyn kirjamessuilta. Ottaen huomioon vanhan ja sinnikkään neandertalilaisfiksaationi ei ole mikään ihme, että kirja kiinnosti.

Valste esittää parissa sadassa sivussa tiiviin katsauksen siihen, mitä neandertalilaisista tällä hetkellä tiedetään, sekä pikaisen (ja, paikka paikoin, vähän jälkiviisastelevan) historiikin siitä mitä neandertalilaisista on kuviteltu sen jälkeen kun ensimmäiset luurangot löydettiin 1800-luvun alkupuolella ja tunnistettiin meistä vähän poikkeavan ihmispopulaation jäännöksiksi viitisenkymmentä vuotta myöhemmin. Nykytietämän mukaan erot ”rakenteeltaan nykyaikaisiin ihmisiin”, kuten nykyään asia ilmaistaan, ovat jotakuinkin olemattomat. Ulkonäöllisiä eroja on jonkin verran, mutta nekin osuvat jotakuinkin jo nykyihmisten vaihteluiden piiriin, kuten Timo Nummisen mainio kansikuva osoittaa.

(Sinänsä mielenkiintoinen, hupaisa ja mieleenjäävä detalji: Valste huomauttaa, että neandertalilaisilla ei oikeastaan ollut sen matalampi otsa kuin meilläkään. Heidän kasvonsa vain olivat aivokoppaan nähden suoremmin sen etupuolella, kun taas meidän kasvomme ovat ikään kuin valahtaneet muutamia senttejä alemmaksi.)

Valste kartoittaa myös sitä mitä neandertalilaisten kulttuurista (kulttuureista) tiedetään, ja siitäkin on onnistuttu selvittämään yhtä ja toista. Kuten kirja korostaa, klassinen kuvitelma ”luolamiehistä” ei päde neduihin, sillä heidän rakentamiensa, puu- ja luukehikoiden ympärille rakennettujen majojen jäännöksiä on löydetty riittävästi. Luolat ovat muutenkin kehnoja paikkoja asua: kesällä kylmiä, talvella ehkä ulkoilmaa lämpimämpiä, mutta aina niin kosteita että nahkaiset ja puiset pukineet ja tarvekapineet pilaantuvat nopeasti. (Ja jokainen tajunnee, miten huono ajatus on sytyttää nuotio luolaan). Luolista on tehty luu- ja esinelöytöjä, totta, mutta se johtuu pitkälti siitä että ne säilyvät muualla paljon huonommin ja luolia on ilmeisesti käytetty hauta- ja rituaalipaikkoina.

Kulttuurikohdissa – ja sinne tänne ripotelluissa lyhyissä ”paleofiktiota”-pätkissä, joissa hän yrittää kuvailla elämää neduyhteisössä – Valste lipsahtaa kuitenkin kiusaannuttavan puolelle. Vailla lähdeviitteitä, vailla perusteita, vailla edes mitään selittelyä spekuloinnista hän tuntuu pitävän itsestäänselvänä, että viidenkymmenentuhannen vuoden takaisissa kulttuureissa on noudatettu samanlaisia sukupuolten välisiä työnjakoja joita 1800-luvun viktoriaanit kuvittelivat ”luolamiesten” noudattaneen, hekin vailla mitään perusteluja. Esimerkiksi spekuloidessaan neanderilaista ydinperhettä Valste arvelee, että esimerkiksi poikkeuksellisen hyvällä metsästäjällä tai kivisepällä saattoi hyvin olla useampia vaimoja, ikään kuin olisi jostakin syystä itsestään selvää että hyvät metsästäjättäret ja kivisepättäret olisivat aina olleet jostakin kumman syystä lesboja.

Valste viittaa siellä täällä etnografisiin ja kulttuuriantropologisiin tutkimuksiin 1800- ja 1900-luvulle säilyneistä keräilijä/metsästäjäkulttuureista, mutta niin hyvin hän ei näytä niihin perehtyneen, että olisi huomannut ettei niissä mitenkään välttämättä ole noudatettu sellaisia sukupuolityönjakoja kuin mitä 1800-luvun saksalais- ja englantilaisporvaristo kuvitteli. Kaiken lisäksi neandertalilaislapset ovat ilmeisesti kasvaneet ja kypsyneet selkeästi nopeampaa tahtia kuin me rakenteellisesti uudenaikaiset ihmiset, joten lastenhoitoon keskittymiseen kulunut aika oli vähäisempi.

Toinen useampaan kertaan toistunut kummallisuus oli ihmislajin polveutumiseen liittyvän out of Africa -teorian vähättely. Valste huomauttaa (aivan oikein), että nykyihmiset levittäytyivät Afrikasta Lähi-idän kautta muualle Euraasiaan (ja sittemmin Amerikkaan), mutta korostaa (aivan oikein), että ne samalla risteytyivät paikallisten ihmispopulaatioiden (neandertalilaisten, denisovalaisten ja mahdollisesti varhaisempienkin pystyihmisten) kanssa. Ai että olivatko nämä populaatiot sitten alkusyntyneet siellä missä asuivat? Eivät suinkaan, ne polveutuivat Afrikasta vaeltaneista esi-isistä.

(Euroopassa ja Lähi-idässä kehittyneiden neandertalilaisten tapauksessa näitä afrikkalaisia esi-isiä olivat heidelberginihmiset, jotka ovat myös nykyihmisen esi-isäistöä.)

Mutta nämä lipsahdukset tieteenhistorian tunkkaisemmille ullakoille ovat onneksi pelkkiä pieniä kauneusvirheitä. Kokonaisuutena kirja on erinomainen, suositeltava katsaus. Se muuten kannattaa lukea pian: neandertalilaiset on tutkimusala, jossa kymmenen vuotta vanha tieto on nykyään jo vanhentunutta.

Kulmakunnan suurin hiekkalaatikko

·

Ridley Scottin uutta elokuvaa Yksin Marsissa on kehuttu, ja harvinaista kyllä myös siksi, että se on tieteiselokuvaksi poikkeuksellisen tarkka tieteellisistä yksityiskohdista – ja koska isoon kysymykseen miksi? vastataan elokuvassa toistuvasti koska tiede.

Sitä varten me tällä planeetalla olemme. Me olemme maailmankaikkeuden yritys ymmärtää itseään. No, okei, se on yksi syistä, jos syitä ylipäänsä on olemassa. Agnostikkona en tietenkään voi olla asiasta varma.

Yksin Marsissa on poikkeuksellinen elokuva myös siksi, että siinä ei ole pahiksia, ja siksi että – no, en kerrokaan. Se selviää teille elokuvan loppuun mennessä. Kuten S. huomautti, elokuvassa on myös suorastaan nostalgisen seiskyt-kahdeksankytlukuisen hellämielistä kansainvälistä ystävyyttä, yhteistyötä ja avunantoa: NASAn henkilöstö on riemunkirjava kokoelma etnisiä taustoja, uskontoja ja kulttuureja, minkä lisäksi tehdään suhteellisen pyyteetöntä kansainvälistä yhteistyötä (kirjaversion mukaan ilmeisesti kyllä jossain määrin pyyteellisesti). Elokuvassa on runsaasti naisia merkittävissä asiantuntijarooleissa, mutta ainakaan meidän muistikuviemme mukaan se ei silti läpäise Bechdelin testiä. Siitä miinus. Toinen miinus elokuvan finaalista, joka on jotenkin niin… no, Hollywoodia. No, ihan viimeinen kuva luentosalissa on hieno, aivan kuten Bad Astronomyn Phil Plait totesi.

Mutta muuten: komea elokuva, etenkin visuaalisesti. Kävimme katsomassa kolmiulotteisversion koska joku oli sitä suositellut, ja kyllähän tuo käytti hyvin syvyysvaikutelmaa ainakin joissakin kohtauksissa. Ridley Scott osoitti jo Alien – kahdeksas matkustaja -elokuvassa muinoin osaavansa kertoa loistavasti asioita kuvan rakenteella (mistä syystä ko. elokuva ei toimi televisiosta kovinkaan hyvin) ja taito on tallella. Suosittelen leffan katsomista teatterissa: leveä ja lavea valkokangas voimistaa tilan, tyhjyyden ja autiuden vaikutelmaa. Vähäisten 3D-kokemuksieni perusteella olen sitä mieltä että kolmiulotteisuus asettaa myös leikkaukselle ja kohtausten rytmitykselle erilaisia vaatimuksia kuin kaksiulotteinen kuva, ja siinä suhteessa Scottin työryhmä on tehnyt hyvää jälkeä.