Kategoria: paikat

Kunnia vastaan kunnioitus

· 2 kommenttia ·

New Scientist –lehdet tuntuvat saapuvan Britanniasta postilaatikkoomme perin satunnaisella viiveellä. Välillä saattaa saman päivän postissa olla useamman viikon numerot, tai peräkkäisinä päivinä, ja sitten on useamman viikon tauko. Tällä hetkellä tuoreimmassa käsiin päätyneessä numerossa (12. marraskuuta 2016) oli muun asian lisäksi Emma Youngin kiinnostava artikkeli ilmiöstä, jota artikkeli kutsuu kunniakulttuureiksi (honour cultures). Vastakohta, dignity cultures, on hankalampi suomennettava: dignity voi tarkoittaa arvoa, arvokkuutta, ihmisarvoa ja itsekunnioitusta, ja Youngin jutun kokonaisuudessa se tarkottaa oikeastaan näitä kaikkia. Tämä jälkimmäinen ryhmä kulttuureja noudattelee pitkälti sellaisia arvoja, joita olemme tottuneet pitämään ”länsimaisina”: jokaisella ihmisellä on oikeus tulla kohdelluksi tasavertaisena, hänellä on oikeus puolueettomaan oikeudenkäyntiin ja muihin perusoikeuksiin riippumatta siitä, keitä hänen sukulaisensa ovat, mihin (keinotekoiseen) ryhmittymään hän kuuluu ja (jopa) mitä hän on (mahdollisesti aikaisemmin) tehnyt.

Kunniakulttuureissa puolestaan vaikkapa seuraavanlaiset (minun keksimäni) virkkeet saattaisivat kuulostaa ihan asianmukaisilta:

Eräs Yorkin suvun edustaja on loukannut erään Lancasterin suvun edustajan kunniaa, joten kaikkien Yorkien on kuoltava.

Tyttäreni on tahrannut perheemme maineen harrastamalla esiaviollista seksiä, joten hänen on kuoltava.

Kaikkien suurta kansakuntaamme tai sen johtoa pilkkaavien on kuoltava.

Joku kalliolaispelle vittuili yhdelle alppilalaiselle. Mennään hakkaan kaikki kalliolaiset!

Kaikki nauravat meille.

Jos muut eivät kunnioita meitä, me PAKOTAMME heidät kunnioittamaan meitä.

Nuo vain käyttävät meitä hyväkseen ja nauravat päälle.

Mitähän ulkomaalaisetkin ajattelevat?

Youngin artikkeli antaa useita esimerkkejä tällaisista kunniakulttuureista: Pakistan ja eräät muut muslimimaat (ainakin joiltakin osin), rikollisjärjestöt, aatelisto, ”Villi Länsi” ja, artikkelin mukaan parhaiten tutkittuna, Yhdysvaltain etelävaltiot (sekä kasvavassa määrin myös Yhdysvaltain ns. latinoväestö). (Itse lisäisin joukkoon äärioikeiston ryhmittymät ja oikeastaan melkein kaikki nationalismia korostavat yhteisöt.) Kunniakulttuurien piirissä loukkaukset – mikä tahansa, mikä koetaan ”loukkaukseksi” – on paljon todennäköisempää kostaa väkivallalla. Oman käden oikeuden käyttö on paljon yleisempää, ja ylipäänsä luottamus ”viranomaisiin” tai oman, tarkasti määritellyn yhteisön ulkopuolisiin tahoihin on vähäisempää.

Kunniakulttuureille tyypillistä on muutenkin ulkopuolisen avun hakemisen kokeminen häpeällisenä. Tutkimusten mukaan Yhdysvaltain etelävaltioissa käytetään psyykenlääkkeitä paljon vähemmän kuin muualla liittovaltion alueella, vaikka masennusoireet ovat yleisempiä – samoin itsemurhat. Psykiatrin puheille meneminen olisi osoitus heikkoudesta, itsemurha ei: jälkimmäisellä menetelmällä ongelmia hoitaen on sentään seisty omilla jaloilla, vieraan apuun luottamatta (Suomenlinnan portin päällekirjoitusta mukaillen.)

Näennäisen paradoksaalista kyllä, raiskaukset ovat kunniakulttuureissa yleisempiä kuin muualla. Tämä liittynee kunniakulttuureille hyvin tyypillisiin jähmeisiin sukupuolirooleihin ja sekä (stereotyyppisen) ”miehisyyden” että ”naisellisuuden” ihannointiin.

Kiinnostavaa (ja kuvaavaa) on myös Youngin jutun kuvaus kokeesta, jossa tutkittiin etelävaltiolaisten ja muualta Yhdysvalloista tulleiden suhtautumista siihen, että (kokeen todellisesta tarkoituksesta) tietämättömään koehenkilöryhmään tuotiin muka yhtenä jäsenenä tutkija, jonka tarkoitus oli olla mahdollisimman ärsyttävä. ”Pohjoisvaltiolaiset” ilmaisivat ärtymystään huonoon käytökseen avoimesti koko ajan, mutta ärtymyksen taso pysyi kurissa. He tekivät ääliölle koko ajan selväksi, missä kulkee raja ja milloin ääliö on sen ylittänyt. Sillä selvä. Etelävaltiolaiset puolestaan pysyivät kohteliaina, kohteliaina ja kohteliaina koko ajan – kunnes räjähtivät.

(Ja kyllä: tunnistan omassa käytöksessäni hyvin, hyvin paljon tällaista kuvausta ”kunniakulttuurilaisesta”, vaikka muistan vain yhden tilanteen jossa olin käymässä melkein fyysisesti väkivaltaiseksi. Minun räjähdystapani on lähinnä kakaramaista ja jälkeen päin itsestäkin noloa itkupotkuraivarityyppiä.)

Vaikuttaa siltä, että monesti pintapuoliseksi selitykseksi tarjottu ”uskonto” ei vaikuta juurikaan kunniakulttuurien syntymiseen tai säilymiseen, kysymys on mutkikkaammasta ilmiöstä. On ylipäänsä hyvin vaikeaa hahmottaa jälkikäteen, miten jonkun yhteisön kulttuuri on kehittynyt tiettyyn suuntaan ja miksi jossakin toisessa paikassa (tai samassa paikassa mutta jollakin mahdollisesti keinotekoisella kriteerillä erilaisessa yhteisössä) toisenlaiseksi. Epävarmuus taloudellisesta kehityksestä ja tulevaisuudesta saattaa nostaa muun ”ennen oli kaikki paremmin” -tunteilun ohella kunniakulttuurihenkistä ajattelua, etenkin sellaisissa ympäristöissä missä taustalla on hyvin jähmeän hierarkkinen sääty-yhteiskunta, jossa säätykierto on sittemmin muuttunut hyvin toisenlaiseksi tai jota ympäröi säätykierroltaan demokraattisempia yhteisöjä (kuten etelävaltioissa).

Kuten Youngin juttu toteaa, Donald Trump käytti hyvinkin paljon kunniakulttuurille tyypillistä kieltä presidentinvaalikampanjassaan, varsin menestyksellisesti. Hän on myös selvästi ilmaissut uskovansa kunniakulttuureille ominaiseen ihmisten hierarkiaan muun muassa siinä suhteessa, että naiset ovat alempia olentoja eikä heidän juttuihinsa tarvitse kiinnittää huomiota. Tämä on tietysti pelottavaa, sillä kunniakulttuuriin kuuluu toki myös sanassaan pysyminen: jos uhkaa jotakuta, on syytä pysyä sanassaan ja toteuttaa uhkaus, mikäli tämä joku ei nöyrry ja tottele.

Mutta toisaalta: Trump ei ole kunniakulttuurissa kasvanut etelävaltiolainen, vaan tuoretta maahanmuuttajasukua oleva itärannikkolainen, etelävaltioiden rehellisen väen kustannuksella elelijä, eikä hänessä ole mitään aatelista. Voi hyvin olla, ettei hän ole myöskään sanansa mittainen mies.

Viikko liikkeellä

·

Reilun viikon verran ehdin käydä kotona vain nukkumassa, ja sitäkin vain kahtena yönä: muuten olin menossa eri puolilla Keski-Suomea (ja yhtenä iltana Helsinkiä) työ- ja harrastusasioiden parissa. Kaiken lisäksi liikkuminen tapahtui enimmäkseen ensin yhdeksän hengen pikkubussilla ja sitten ihan tavallisella farmariautolla, joissa itse istuin kuljettajan paikalla. Selkä alkoi viimeisinä päivinä jo ilmoitella, että nyt sopisi riittää: voin vain kuvitella, miten hirveää olisi joutua ajamaan autolla joka ikinen päivä.

Mutta matkat olivat vaivan arvoisia.

Ensimmäinen kohde olivat Järvilinnan toiset kääntäjäpäivät Laukaassa. Järjestävät tahot – Kääntäjien ammattiosasto KAOS ja Kauko Sorjosen säätiö – tarjosivat jälleen kolme ja puoli päivää antoisia keskusteluja, loistavaa seuraa ja kiinnostavia, opettavaisia ammatillisia haasteita meille osanottajille. Viime vuodesta poiketen päivien yleisötapahtuma oli ensimmäisenä päivänä, sunnuntaina, mutta emme me päässeet olemaan loppuakaan aikaa omassa kuplassamme. Koska päivien teemana oli lasten- ja nuortenkirjallisuus, maanantaina saimme seuraksemme laukaalaisia koululaisia suomentamaan – tai, jos tarkkoja ollaan, akuankantamaan – Pelle Peloton -sarjakuvaa. Tiistaina oli vuorossa toinen, muutamaa luokkaa vanhempi koululaisryhmä, joka pui kanssamme nuortenkirjojen tekstiä.

Erityisesti jälkimmäisellä ryhmällä oli meille paljonkin annettavaa. Hehän ovat, loppujen lopuksi, nuorten kielen asiantuntijoita, joita me keski-ikäiset tai keski-ikäistyvät suomentajat tarvitsemme saadaksemme kirjojen kielestä luontevaa, toimivaa ja sellaista, ettei se muutaman vuoden jälkeenkään vilise sellaisia sanoja tai sanontoja, jotka lukijan silmissä näyttävät antiikkisilta ja muodista menneiltä.

Yksi ryhmäläisistä huomautti, että kovin nuorisoslangihtava kieli kirjassa saattaa potkia itseään pahan kerran nilkkaan: jos vaikkapa laukaalainen nuori kokee, että kirjan teksti on sanastoltaan tai tyyliltään kovin helsinkiläistä, se saattaa tuntua toispaikkakuntalaisesta ylimieliseltä tai jopa halveksivalta – ja palata kirjaston hyllyyn lukemattomana. Suomentajat ottavat mielellään aineksia slangista ja nuorison kielestä, mutta sen suhteen on siis syytä olla varovainen.

Iltaohjelmassakin käsiteltiin kieltä ja kääntämistä, mutta kovin toisenlaisista näkökulmista ja paljon kevyemmällä, iloisemmalla otteella: käänsimme pikkulasten kuvakirjoja kielistä joita emme (todellakaan) osanneet, käänsimme (ja teimme) limerikkejä, väänsimme rap-runoriimejä ja uusia suomenkielisiä tekstejä vanhoihin englantilaisiin joululauluihin. Niitä myös esitettiin riemastuneelle yleisölle – ravintolassa, jossa meidän lisäksemme oli paikalla vain (ilmeisesti) merkkipäiväänsä juhliva aviopari. Toivottavasti heillä oli yhtä hauskaa kuin meillä.

Kääntäjäpäiviltä paluuta seuraavana iltana oli vuorossa Helsingin Taiteiden yö ja Villa Kivi, jossa ohjelmaa tarjosi oma kirjailijajärjestöni Helsingin kirjailijat. Villa Kiven ohjelmat ovat ennenkin vetäneet väkeä, mutta tällä kertaa tehtiin jotakuinkin ennätys. Jos ensimmäinen, sodanjälkeisen ajan kirjailijamaailmaa käsitellyt panelikeskustelu olisi kestänyt vielä vartin kauemmin, salissa ja salin viereisellä käytävällä olisi luultavasti pyörtyilty, eikä vain siksi että panelissa istui loistava, hurmaava ja sanavalmis Kirsi Kunnas. Väkeä vain oli niin paljon, ehkä liikaakin tilaan nähden.

Mutta illan mittaan tuli yhtä kaikki kuultua kiinnostavia keskusteluja sekä salin puolella että takahuoneessa, tavattua vanhoja tuttuja ja uusia tuttavuuksia. Minulla on onni olla alalla, jolla on todella mukavia kollegoja – ja tämä pätee sekä suomentajuuteen että kirjailijuuteen.

Sama pätee, itse asiassa, myös rakkaaseen harrastukseeni musiikin tekemiseen. Taiteiden yötä seuraavana aamuna matka vei, kait jo viidettätoista kertaa, Muusikoiden.netin jokakesäiseen miittiin. Pari päivää kului rattoisasti jutustellessa, huonoja vitsejä kuunnellessa, kuppia ottaessa ja musisoidessa. Tällä kertaa en ollut mukana yhdessäkään tribuutissa basistina, mutta kahdessa laulajana: tulkitsin tai ainakin ”tulkitsin” Juice Leskistä ja Kauko Röyhkää. Itseluottamukseni vokalistina on kasvanut melkoisesti keväällä alkaneiden laulutuntien myötä, mutta en voi silti kuin nöyränä kuunnella erinäisten paikalla olleiden toverien soitto- ja laulutaitoa sekä paneutumista. Vieläkin tärkeämpää on kuitenkin asenne: eivät kaikki esitykset menneet putkeen, eivät kaikki olleet kovinkaan hyviä (tai edes auttavia) siinä instrumentissa jota he olivat kuhunkin esitykseen soittamaan, mutta silti homma vedettiin läpi – tai naurettiin itselle ja vedettiin läpi. Ensi vuonna uudestaan.

Mutta tällä erää olen saanut katkoviivan katselusta tarpeekseni, enkä suostu toviin lähtemään postilaatikkoa kauemmaksi kuin korkeintaan jalan, pyörällä tai julkuneuvolla. Kohtapian niistä viimeksimainitulla, sillä Huvilateltassa on tänään kiinnostavaa musiikkia, jota en ole kuullut koskaan aikaisemmin. Mutta siitä, kenties, lisää huomenna.

Sunnuntaina Järvilinnaan, torstaina Villa Kiveen

·

Jo toiset Järvilinnan kääntäjäpäivät alkavat sunnuntaina Laukaan Taidekeskus Järvilinnassa (Järvilinnantie 213, Vihtavuori). Sunnuntain koko perheen yleisötapahtuma alkaa kello neljätoista.

Maanantain, tiistain ja keskiviikon me kääntäjät keskitymme kehittämään ammattitaitoamme laukaalaisten koululaisten kanssa. Tämän vuoden teemana on lasten- ja nuortenkirjallisuus, ja niiden erityisongelmia pääsemme ratkomaan kohderyhmän opastuksella.

Mutta eivät kirjalliset yleisötapahtumat siihen lopu. Ensi torstaina on Helsingin taiteiden yö, ja perinteiseen tapaan Helsingin kirjailijat järjestää kirjailijatalo Villa Kivessä ohjelmaa iltapäiväviidestä puolilleöin. Joskus kello 19 jälkeen paljastetaan myös, kenet palkitaan tänä vuonna Vuoden helsinkiläiskirjailijan kunniakirjalla.

Tänään on julkistettu Valtion kirjallisuustoimikunnan valinnat ensi vuoden kirjallisuuden ja kääntämisen apurahansaajista – ja määräaikaiset taiteilijaprofessuurit. Itse apurahansaajat saivat tiedon jo parisen viikkoa sitten, joskaan ilmeisesti eivät taiteilijaprofessorit, sillä ainakin toinen heistä kuuli asiasta yllättyneenä vasta tänään, kun onnitteluja alkoi sadella.

Omalta kohdaltani uusi yksivuotinen apuraha tarkoittaa, että toimeentulo kirjailijana on turvattu ensi vuoden loppuun saakka. Näissä hommissa se on melkoisen pitkä aika, aikamoista ylellisyyttä: vajaat 1700 euroa kuussa on kulttuurialan freelancerille kohtuullisen leveä leipä (vaikka siitä riemusta joutuukin vuoden mittaan maksamaan pari tonnia eläkemaksuja). Ei valittamista, siis. On taas vähän aikaa mahdollisuus keskittyä tarinoihin, ideoihin, teksteihin ja niiden toteuttamistapoihin. Uusia hankkeita on mielessä ja tekeillä, kunhan ensin saan Hunanin ensimmäisen editointikierroksen tehtyä pois pöydältä.

Kaksi kaupunkia, kaksi näyttelyä

· 2 kommenttia ·

Jokakesäinen Keski-Suomen reissumme ajoittui tällä kertaa vasta elokuulle. Ystävän mökillä rentoutumisen (kiitos, Maarit!) ohella ajelimme soraisia ja kestopäällystettyjä teitä pitkin kahteen suuntaan, kahteen perin erilaiseen ympäristöön, kahteen kuvataiteen kannalta mielenkiintoiseen kohteeseen.

En tiedä, olenko koskaan ennen käynyt Mänttä-Vilppulassa, mutta aika varma olen siitä etten ole käynyt koskaan Serlachius-museioissa, missään niistä. Tämänkertaisen kohteemme, Gösta-museon puitteita ei voi kuin ihailla: 1930-luvulla rakennetun Joenniemen kartanon viereen on noussut valtaisa paviljonki, joka antoi reilusti tilaa kesän näyttelytähden, englantilaisen Mark Wallingerin teoksille.

Tilaa Wallinger vaatiikin. Isoimmin esillä olivat mustetahramaisten teosten sarja sekä Wallingerin tunnetuimpiin teossarjoihin kuuluva sarja mustavalkoteoksia englannin minä-sanasta (”I”) eri kirjasinleikkauksilla ja tyyleillä esitettynä. Oma suosikkini oli hieman syrjäisemmästä eriöstä löytynyt videoteos, jossa kolme rakennusmiestä kasasi meren rannalle geometrista rakennustelineasetelmaa, taputteli toisiaan selkään sen valmistuttua ja sitten purki sen.

(Okei, myönnetään: en katsonut sitä kokonaan, osan vain. Kokonaispituus lienee jokunen tunti.)

Scifin ystäviä tietysti ilahduttaa myös kauniisti kromattu Tardis.

Toki kävimme katsomassa myös Taiteen tähtitaivaat -näyttelyn, joka nimensä mukaisesti tarkastelee sitä, miten erilaiset ja eri aikojen taiteilijat ovat käyttäneet avaruudellisia asioita teoksissaan. Itseäni viehätti tavattomasti tämä Penelope Umbricon seinänmittainen valokuvakollaasi Flickristä kerätyistä auringonlaskukuvista.

Kolmas näyttely oli Noora Schroderuksen Feminiininen sensibiliteetti, runsaasti oivalluksia ja huumoria sisältävä kooste tutunnäköisten ja arkistenkin asioiden tarkastelusta hieman vinonkierosta kulmasta. ”Karvainen kasvio” on tietenkin näyttelyn huomiotaherättävin teossarja, jonka kuvat näyttävät ensi vilkaisulla vanhojen kouluvihkojen välistä pudonneilta kuivuneilta kasveilta, mutta jotka on tehty (taiteilijan ja lahjoittajien) keholla kasvaneista karvoista. Itselläni on taipumusta pitää etenkin naisten kohdalla kovin muodikasta ihokarvojen ajeluvimmaa jokseenkin perverssinä – ja häpykarvojen tapauksessa myös pedofiilisenä – touhuna, joten arvostan tätä kommenttia.

Gösta-museon toista puolta, Joenniemen kartanoa, ei kannata jättää väliin. Suomalaisen kuvataiteen ”kultakaudelle” 1900-luvun alkuun keskittyvä kokoelma on asetettu näytteille komeasti, hienosti teemoitellen ja oivaltavasti kommentoiden Malli ja hullu kuvailija -näyttelyssä.

Parikin tuntia Mäntässä saa tajuamaan, miten vahvasti kaupunki on ollut yhden ainoan suvun ja sen bisnesten jatke. Serlachiuksilla on ollut kaupungissa lukuisia kartanoita paperitehtaidensa ympäristössä: niihin on kuulunut myös nykyään Kauko Sorjosen säätiölle kuuluva taidekeskus Honkahovi kuuluisine maisemaikkunoineen. Ehkä pitäisi perehtyä paremmin Mäntän, Serlachiusten ja suomalaisten metsäteollisuussukujen historiaan.

Pari päivää aikaisemmin vietimme taiteentäyteistä iltapäivää perin toisenlaisessa miljöössä.

Kahden joutsalaisen talon pihapiiriin ja viereiselle kesantopellolle levittyvän taidekeskus Haihatuksen kesänäyttely on kuulunut jokakesäisiin seremonioihin niin kauan kuin olemme kesäisin Maaritin mökillä käyneet. Sinä aikana homma on laajentunut ja ammattimaistunut: hetkittäin on tuntunut että alkuaikojen rosoinen ja hillitön ITE-meininki on päässyt katoamaan ja tilalle on tullut ammattimaisempaa, itsevarmempaa ja, valitettavasti, tosikompaa tuotantoa.

Tänä vuonna olin aistivinani vanhaa kunnon rosoista räväkkyyttä enemmän kuin muutamana viime vuonna, vaikkapa Emma Helteen töissä.

Oma lempparini oli kuitenkin Elina Kataran teos ”Introvertin takki”, koska… koska sellaisia me introvertit olemme. Tunnistin itseni, ja aika monta ystävääni, tuttavaani, virkasisartani ja -veljeäni, meitä joilta ei kannata kysyä ”mitä sinä oikein mietit?”, koska vastaus on joko ”kaikenlaista” tai pitkä, omituinen ja polveileva.

Mainiona täydennyksenä kesänäyttelyyn toimii Rytmirinki-kollektiivin Keijo Puumalaisen lyömäsoitinnäyttely Rummuta itte! perkussioineen ja mainioine partituureineen.

Mutta hei, Haihatuksen kesänäyttely on auki vielä ensi sunnuntaihin! Kannattaa käydä, vaikkei olisikaan muuta asiaa Joutsan tienoille. Samalla reissulla voi sitten käydä nauttimassa Karoliinan kestikievarin herkuista.

Ihan pian on Con

· 2 kommenttia ·

Suomen suurin epäkaupallinen* kirjallisuustapahtuma Finncon 2016 alkaa ylihuomenna. Nyt viimeistään on aika varata bussi- tai junaliput, etsiä majapaikka ja kiirehtiä Tampereelle.

Ohjelmakarttaa tarkastellessa lukutaitoinen huomaa, että minut voi bongata (käytäväkeskustelujen ja iltabileiden ohella) kahdesta ohjelmanumerosta:

Lauantai 2. heinäkuuta kello 16–17, Juhlasali:
Kirjailija ja steampunk-kitara

– Pari laulua ja katkelmia kirjoista ”steampunk-kitaran” (eli metallikoppaisen resonaattorikitaran) ja efektien säestämänä. Tästä tulee ensimmäinen tilaisuus kuulla jotakin Hunanista, sillä setti alkaa pikkuriikkisellä pätkällä tulevaa kirjaa. Setti päättyy puolestaan eräänlaiseen aasinsiltaan seuraavan päivän ohjelmasta:

Sunnuntai 3. heinäkuuta kello 14–15, Luentosali A3:
Music in Science Fiction and Fantasy – Bowie & Prince

– Kunniavieras Catherynne M. Valente, J. Pekka Mäkelä, Suzanne van Rooyen ja paneelin puheenjohtaja Cheryl Morgan keskustelevat (englanniksi) kahdesta vastikään edesmenneestä musiikin jättiläisestä, jotka molemmat näyttivät ja kuulostivat siltä kuin olisivat… pudonneet Maahan jostakin toisesta maailmasta.

Ohjelmanumero ykköseni ansiosta tavallisestikin vähän kaoottinen työhuoneeni on näytänyt tällä viikolla tavallistakin kaoottisemmalta, ja kannan Tampereelle melkoisen määrän metallia ja elektroniikkaa. Mutta itsepähän ryhdyin.

___
* ”Epäkaupallinen” siinä mielessä, että kyseessä ei ole kirjamessut tai muu sellainen tapahtuma jossa ensisijainen tarkoitus on myydä ja ostaa kirjoja – tai että järjestävät tahot saisivat uuraasta työstään palkkaa. Tokihan Conissakin on myyntipisteitä, on paljonkin, mutta myyminen ja ostaminen on oheistoimintaa, ei tapahtuman perimmäinen tarkoitus. Toki tapahtumassa puhutaan myös elokuvista, televisiosta ja musiikista, mutta kirjallisuus on aina ollut tukevasti keskiössä.

Second line, jälleen kerran

·

Lentokentät ovat, ostelumielessä, viheliäisiä paikkoja. Kansainväliselle alueelle päästyä on (usein) runsaasti aikaa ja kahvilat ovat niin tylsiä ettei niissäkään viitsi loputtomiin notkua. Turvatarkastuksista sun muista selviämisen jälkeen vallitsee merkillisen irrallinen olotila, ja jos sattuu olemaan rahaa (tai luottokortilla tilaa), hihaan tarttuu helposti kaikenlaista. Kirjat ovat, onneksi, halvemmasta ja hyödyllisimmästä päästä, vaikka valikoima kentillä on yleensä kehnonlainen ja ostopäätökseen ei juurikaan tule käytettyä harkintaa.

Toisaalta tuntui oikein sopivalta ostaa Louis Armstrongin mukaan nimetyltä New Orleansin lentokentältä teos, joka käsittelee neworleansilaisia muusikoita, heidän kohtaloitaan ja tekemisiään kaupungissa, joka tuhoutui käytännöllisesti katsoen kokonaan elokuun 2005 Katrina-hirmumyrskyn ja – vieläkin pahemmin – sitä seuranneiden korruption ja kyvyttömyyden täyteisten pelastustoimien aikana.

Keith Spera on OffBeat– ja The Times-Picayune -lehtien toimittaja, ja Groove Interrupted: Loss, Renewal, and the Music of New Orleans (Picador 2011) perustuu osittain jälkimmäiseen lehteen kirjoitettuihin juttuihin, jota on sittemmin muokattu ja laajennettu. Spera oli aikanaan jakamassa Pulizer-palkintoa Times-Picayunen hurrikaaniuutisryhmän jäsenenä, ja ensi vilkaisulta tuntuu hieman likilaskuiselta kirjoittaa sitten kirja teemalla ”mitä nämä kuuluisat ja hyvin toimeentulevat muusikot tekivät Katrinan aikoihin” -teemalla.

Toisaalta: musiikki on nimenomaan New Orleansin kaupungin tapauksessa äärimmäisen keskeinen osa seudun identitettiä, ja muusikot ovat kaupungissa vähintään yhtä arvostettuja kunniakansalaisia kuin urheilijat jossain syrjäisemmillä kylillä. (Tähän tietysti vaikuttaa, ettei New Orleans Saints -joukkue ole koskaan pärjännyt amerikkalaisessa jalkapallossa mitenkään erityisen loisteliaasti – paitsi kerran.) Äärikonservatiivisen Louisianan ”saappaankärjessä” sijaitseva karibialainen sateenkaariparatiisi on aina vetänyt puoleensa monenkirjavaa luovaa väkeä muualta maailmasta. Toisaalta se on vetänyt puoleensa myös rikollisuutta, mikä osaltaan pahensi Katrinankin jälkiseurauksia, eivätkä menestyvä(kään) muusikkous ja rikollisuus ole aina sulkeneet toisiaan pois. Speran kirjassa käsitellyistä muusikoista Nevillen veljessarjan samettitenorilla Aaron Nevillellä on takanaan hyvinkin rankka päihde- ja vankilakierre, ja raptähti Mystikal vietti Katrinan ajan vankilassa kärsimässä kuuden vuoden tuomiota raiskauksesta ja kiristyksestä. (Mystikalin ja Neville-klaanin tiet sitä paitsi kohtasivat 1990-luvulla erittäin traagisissa olosuhteissa, kun Charles Nevillen pojanpoika murhasi Mystikalin isosiskon.) Päihteiden väärinkäyttö hallitsi myös Phil Anselmon elämää (joka, toisin kuin muut Panteran jäsenet, ei ollut kotoisin Teksasista vaan New Orleansista, jonne hän myös palasi yhtyeen hajoamisen jälkeen).

Kaikille Speran pienoiselämäkertojen muusikoista Katrina ei suinkaan ollut 2000-luvun ensimmäisen vuosikymmenen pahin kriisi, ja joissakin tapauksissa menetykset olivat ainoastaan taloudellisia, kun myrsky ja tulvavesi tuhosivat koteja. (Useimmat kirjan muusikoista ovat sen verran varakkaita, etteivät taloudelliset menetykset sinänsä aiheuttaneet muun elämän katastrofia.) Clarence ”Gatemouth” Brown oli menehtymässä keuhkosyöpään jo ennen Katrinaa, samoin Aaron Nevillen vaimo. Antoine ”Fats” Domino tuntuu olleen käpertyneenä omaan miltei autistiseen kotirauhaansa jo kauan ennen myrskyä ja evakuointia. Pete Fountain ja Rebirth Brass Bandin Philip Frazier jatkoivat elämäänsä mahdollisimman vanhaan malliin myös raunioiden keskellä. Myös Alex Chiltonille Katrina tuntuu olleen vain pieni häiriö leppoisassa, mukavassa ja yksinkertaisessa (loppu)elämässä. Kaikille hirmumyrsky kuitenkin merkitsi eräänlaista arvioinnin paikkaa suhteessa tuhoutuneeseen kotikaupunkiin. Kaikki he päättivät pysyä lähiseudulla, kaikesta huolimatta, olivat he alkuaan sieltä kotoisin tai sinne muuttaneita, vaikka on täysin selvää ettei Katrina tule jäämään ainoaksi laatuaan.

Keith Spera on erinomainen kirjoittaja, ja Groove Interrupted miellyttävää luettavaa kaikille, joita (hyvin laaja-alainen) musiikki ja New Orleans kiinnostavat. Teos oli hyvä lukea nyt, muutama viikko New Orleansista paluun jälkeen, sillä moni sivuilla mainittu katu, paikka, klubi ja kulmakunta sijoittuu nyt sujuvasti päänsisäiselle kartalle. Kirja viittaa useaan otteeseen Tremé-televisiosarjaan jo siksikin, että monet Speran kuvaamat artistit esiintyivät tai vilahtivat sarjassa, joka samalla tavoin kuvaa kaupungin ja kaupunkilaisten selviämistä katastrofista (valtaosin) musiikin kautta. Sekä sarjassa että kirjassa pääosassa on lopultakin itse kaupunki – resuinen, rähjäinen ja riitaisa kollektiivi. Parviäly.

Tai toisaalta… miltei jokaisessa Speran pienoiselämäkerrassa vähintäänkin vilahtaa yksi nimi, joka tuntuu olevan tekemisissä ihan jokaisen kanssa, tukena ja turvana ja muusikkotoverina. Samainen herra nähtiin useaan otteeseen sarjassakin. Ehkä tämä kirja kertookin loppujen lopuksi Kermit Ruffinsista. Ehkä se pitäisi lukea uudelleen siltä kantilta.

.

Sukelluksia muualle

·

Monilla kirjojeni henkilöillä on esikuva. Ei niin, että olisin repäissyt todellisuudesta jonkun henkilön* – tai oman vaikutelmani heistä – kokonaisena, kaikkinensa omaan tekstiini, mutta joitakin piirteitä heistä kyllä. En useinkaan kuvaa henkilöitteni ulkonäköä, mutta monen hahmon tapauksessa minulla on mielikuva siitä miltä he näyttävät, ja toisinaan. Muurahaispuun Iiris on sikäli poikkeuksellinen tapaus, että olen hahmon ulkoisen olemuksen esikuvalle peräti kertonut asiasta, ja hän oli asiasta melkoisen huvittunut. Eräässä toisessa romaanissani on kohtaus, jonka käyttämiseen pyysin luvan tapauksen esikuvan tilanteessa mukana olleelta.

Hunan, pitkälti historiallisena romaanina, on ollut tässä suhteessa hieman kimurantti tapaus, ja olen kaivellut netistä liudoittain valokuvia hahmottaakseni miljöitä, pukeutumista, hiustyylejä ja sen sellaisia – en taaskaan aio ympätä kirjaan kovin yksityiskohtaisia ulkonäkö-, vaate- tai hiustyylikuvauksia, vaan tarvitsen niitä lähinnä apuvälineiksi kirjoittamiseen. Kuvia etsiskellessä muutamien valokuvaajien nimet pomppasivat hyvinkin vahvasti esille. Yksi heistä oli saksalainen Hedda Morrison (1908-1991), joka kierteli Kiinaa ja Kaakkois-Aasiaa hyvin laajalti 1930–60-luvuilla. Toinen oli ranskalainen Henri Cartier-Bresson (1908–2004).

Eipä siis ihme, että kun Ateneum avasi komeasti kuratoidun valokuvanäyttelyn Cartier-Bressonin teoksista, katsoin välttämättömäksi käydä tutustumassa tarjontaan erityisesti hänen 1940-luvulla Kiinassa ottamiensa kuvien vuoksi: hän dokumentoi huikean kauniisti Kiinan (viimeisimmän) sisällissodan loppuvaiheita, Kuomingtangin korruptoituneen ja kaoottisen tasavallan romahdusta ja vanhan keskusjohtoisen hierarkian (ainakin muutamaksi vuosikymmeneksi) palauttaneen Kansantasavallan syntyä. Niitä oli näyttelyssä yhden salillisen verran, hyvin harkittu valikoima, mutta näyttely kannattaa käydä katsomassa vaikkei Kiina niin kiinnostaisikaan.

Cartier-Bressonin kuvaustyyli on miltei maalauksellinen. Hän rakentaa hyvin huolellisia kompositioita, satsaa syvätarkkuuteen, yksityiskohtiin ja miltei kolmiulotteiseen kokonaisvaikutelmaan. Hänen kuviensa kautta katsoja tuntee, hetkittäin, voivansa sukeltaa hetkeksi kauan sitten kadonneeseen maailmaan, tuntea sen hälyt, tuoksut ja hiljaisuuden. Monissa kuvissa on hyvin pysähtynyt, joskus jopa raukea tunnelma: osaltaan tämä johtuu siitä, että tarvittavan syvätarkkuuden vuoksi Cartier-Bresson on joutunut käyttämään kamerassaan mahdollisimman pientä aukkoa ja yksityiskohtien toistumisen vuoksi mahdollisimman epäherkkää (ja siten pienirakeista) filmiä, jolloin valotusajasta on tullut väistämättä pitkä. Monet kuvista ovat miltei Escher-mäisen geometrisiä maisemia, joihin on, ikään kuin hetkeksi, putkahtanut joku ihminen. Tai tutkielmia ihmisistä, jotka ovat keskellä omaa maailmaansa, josta heillä ei ole kiire mihinkään muualle.

Osin edellä mainituista syistä valokuvissa nähdään huomiotaherättävän monia nukkuvia ja/tai sammuneita ihmisiä. Jonkun verran kokoelmaan kuuluu myös selkeitä hetken räpsäisyjä – hienoja sellaisia – mutta Cartier-Bressonin klassisimmat kuvat ovat ehdottomasti huolellisesti ja kiireettömästi rakennettuja, stillebeniä tai maalausta muistuttavia tutkielmia.

Ateneumin näyttelylle on annettu runsaasti tilaa ja teemoiteltuja saleja. Joissakin saleissa kuvien valaistus ei minusta toiminut aivan niin kuin pitäisi, ja detaljeja katsomaan kumartuessaan huomasi langettavansa oman varjonsa kuvan maisemaan itsensä ja muiden yleisön jäsenten kiusaksi. Joitakin klassikkokuvia oli myös revitelty koko väliseinän kokoisiksi, jolloin niiden laatu – ennen kaikkea syvätarkkuus ja sävykkyys – kärsivät kohtuuttoman paljon.

*

Ateneumista ilta jatkui muutamien satojen metrien päähän. Savoy-teatterissa oli jälleen kerran tilaisuus nähdä minulle aivan ennenkuulumatonta musiikkia.

Etelähelsinkiläinen paikallislehti onnistui haastattelussaan vertaamaan Hindi Zahraa erinäisiin amerikkalaisiin artisteihin, joiden musiikilla ei minun korvissani ole oikeastaan minkäänlaista tekemistä Hindi Zahran yhtyeen musiikin kanssa. Kieltämättä minultakin meni monen kappaleen verran hahmottaa, mistä hommassa on oikein kyse. Ensimmäinen kappale oli sulavalinjaista modernia etnopoppia, sitten tuli mukaan jazzaineksia ja lattarirytmejä, sitten mentiin taas jonnekin muualle. Puolitoistatuntisen setin päätteeksi täräytettiin kerrassaan komeasti jonnekin Saharan laitamille vereviin tuaregibluestunnelmiin. Ehkä tämä on sitten sitä maailmanmusiikkia kaikkein monikulttuurisimmillaan? Ei sillä että minä valittaisin – musiikki on minusta monikulttuurisena parhaimmillaan.

Zahra on sävykäs laulaja, ja kuusihenkisestä bändistä irtosi melkoinen sointien ja sävyjen kirjo. Tällä kertaa yleisö ei oikein intoutunut tanssimaan, mutta rytmeissä kyllä jaksettiin taputtaa mukana. Klubimaisemmassa ympäristössä meno olisi epäilemättä riehaantunut aika tavalla railakkaammaksi. Sen tämä musiikki olisi toki ansainnut.

Jälleen yksi hieno uusi artistilöytö seurattavaksi ja kuunneltavaksi. Onneksi en ole koskaan sortunut kuvittelemaan, että kaikki kiinnostava musiikki olisi tehty joskus jollakin tietyllä vuosikymmenellä tai -sadalla. Uutta upeaa tuntuu löytyvän koko ajan.

(Ja te jotka suinkin pääsette: malilainen Khaira Arby ensi keskiviikkona saattaisi olla hyvinkin näkemisen arvoinen artisti. Itse en sinne valitettavasti jouda.)

___
* Kaksi tuttavaa – erittäin mukavia ihmisiä – on itse asiassa pyytänyt päästä henkilöksi romaaniini. Kummankaan toivetta en ole ainakaan vielä täyttänyt, mitä pyydän anteeksi. Mutta kukapa tietää…

Lauantaina Loviisaan

·

Pieni muistutus vain: Olen ensi lauantaina 19. syyskuuta Sonja Ilvetsalon haastateltavana Loviisan Kirjakahvilassa kello 13. Paikka on Hotel Degerby Bar Café osoitteessa Brandensteininkatu 17, 07900 Loviisa.

Pääasiallinen puheenaihe on edellinen romaanini Alas, mutta eiköhän juttua tule muustakin tuotannosta, tehdystä ja tulevasta.