Kategoria: musiikki

Puolentoista vuoden odysseia

·

Blogin vakiolukijat epäilemättä huomasivatkin eilen tuohon sivupalkkiin ilmestyneen linkin A Glance Beyond Nature -projektin sivulle. Projekti, josta olen maininnut täällä kerran jos toisenkin, on lopultakin valmis ja sen tulokset ovat kyseisellä sivulla kuultavissa ja ennakkotilattavissa.

Kyseessä on viiden laulun mittainen kokonaisuus, jonka tarinaa olen pikku huulena kutsunut ”nuoren miehen rajuksi odysseiaksi”*. Hanke alkoi itää kesällä 2009, kun sisarenpoikani Oskari Jakosen Samrat-progeyhtye siirtyi hyllylle jäsentensä opiskelujen ja muiden muualle muuttojen vuoksi. Osku kysäisi, kiinnostaisiko minua ryhtyä äänittäjäksi ja basistiksi hänen kaavailemaansa, säveltämäänsä ja sanoittamaansa pop-projektiin. Kuulosti kiinnostavalta, joten suostuin toki.

Siinä vaiheessa kun sain Oskulta sävellyksiä midi-tiedostoina huomasin kyllä, että progesta ponnistavan Oskun ja progen vastapainoksi nousseeseen uuteen aaltoon aikanaan hurahtaneen minun mielikuvat sanan ”pop” sisällöstä poikkesivat toisistaan aika tavalla… äänityksiä ehdittiin tehdä melkoinen tovi ennen kuin minä aloin mitenkään hahmottaa laulujen rakenteita tai kokonaisuuksia.

Ensimmäinen äänitettävä soitin olivat Oskun itsensä soittamat rummut heinäkuussa 2009.

Olin saanut päähäni hillittömän idean käyttää rumpuäänitystilana taloyhtiömme oleskelutilaksi muutettua entistä pikku kasvihuonetta. Tämä osoittautui vallan toimivaksi ratkaisuksi: lasiseinät heijastavat ainoastaan korkeimpia taajuuksia, kaikki muu pujahtaa sujuvasti pois kaikumasta ja kimpoilemasta. Naapurisovun vuoksi äänitys piti tosin tehdä arkena ja päiväsaikaan… ja muista syistä a) kesällä, koska lasitalon kamiinalämmitys ei ole kovinkaan tehojas, sekä b) pilvipoudalla. Viimeisen biisin äänitysten aikana aurinko alkoi paistaa ja kasvihuoneessa vallita kasvihuoneilmiö… viilentäytymistauot edes vähän viileämmällä pihamaalla pitenivät, mutta onneksi saimme onnistuneet otot talteen ennen kuin rumpali alkoi hyytyä lopullisesti.

Kirjoitin Oma studio -kirjaan melkoisen asiantuntevan oloisia neuvoja siitä miten rumpuja kannattaa äänittää, mutta tämä sessio, puolisentoista vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen, oli itse asiassa ensimmäinen kerta kun kun itse pääsin soveltamaan kirjoista ja lehtiartikkeleista opeteltuja neuvojani käytäntöön! Onneksi ”Glyn Johns -mikitys” toimi suhteellisen hyvin ja äänitysjälki oli myöhemminkin kuunnellen vallan käyttökelpoista. Saman vuoden lokakuussa pääsin äänittämään, jälleen ensimmäisen kerran elämässäni, flyygeliä.

Flyygeliä emme sentään raahanneet lasitaloon, vaan siirsimme session – jälleen läppäriavusteisesti – Toivolan koulun akustisesti erinomaiseen auditorioon (mistä suuri kiitos opettaja-Annulle!). Äänitettävänä oli vain yksi kappale, kokonaisuuden päätösraita ”Rain”, ja saimme viidellä otolla mielestämme käyttökelpoista jälkeä. Otimme varmuuden vuoksi vielä kuudennen. Tähän Osku improvisoi vähän toisenlaisen loppufraasin ns. ihan läpällä, kun kerran hyvä otto oli jo purkissa. Loppujen lopuksi juuri tämä läppäversio pääsi lopulliseen teokseen.

Samasta syksystä alkaen ”Yrttimaa-studioilla”, toisin sanoen minun työhuoneessani, alkoi piipahdella monen eri instrumentin soittajia ja myöhemmin myös laulajia antamassa oman panoksensa projektiin.


Musikanttikaarti valikoitui enimmäkseen Oskun tuttavista, joista osa tosin oli myös minun tuttujani ennen kaikkea Muusikoiden.netin tapahtumien ansiosta. Oikeastaan ainoa oma ”värväykseni” oli ”Lust”-hahmon osuuden laulaja, Tellus-yhtyeen laulaja/lauluntekijä Stella Vuoma – joka sattuu olemaan myös Alshainin ja Karstan sekä toivon mukaan vielä monen muun romaanin kustannustoimittaja.

Näissä sessioissa menetin poikuuteni myös sellon, viulun, klarinetin, saksofonin ja huilun äänittäjänä. Ilmeisesti kirjoista lukemalla voi sittenkin oppia jotakin, kun tuloksiin ovat kerran olleet tyytyväisiä myös muut kuin minä…

Olin äänittänyt basso-osuuksien luonnokset pian rumpusessioiden jälkeen, jotta muilla soittajilla olisi vähän tukevampi pohja soittaa omia osuuksiaan. Näitä bassoraitoja ei ollut tarkoitettukaan lopullisiksi, ja syystä: siinä vaiheessa minulla ei ollut tosiaankaan minkäänlaista kuvaa siitä, miltä kokonaisuuden pitäisi kuulostaa ja millaisille bassokuluille biiseissä olisi tilaa ja tarvetta.

Lopulliset bassot äänitin vasta aivan loppuvaiheessa viime vuoden lopulla ja (parin paikkauksen osalta) tämän vuoden alussa.

Lauluosuuksia tehtiin kyllä vielä tämänkin jälkeen monessa eri sessiossa, ihmisääni on herkkävireinen instrumentti ja laulajat löysivät edellisten sessioiden tuloksia kuunnellessaan monta kohtaa, jotka arvelivat pystyvänsä vetämään paremmin.

Olin tehnyt jonkinlaista alustavaa miksausta jo äänityssessioiden jatkuessa viime vuoden mittaan, mutta varsinaiseen miksaamiseen päästiin vasta tämän vuoden tammikuussa. Monen monituista versiota ehti käydä Oskulla, Kimillä ja muutamalla muulla projektissa mukana olevalla kuunneltavana ja kommentoitavana. Miksauset olivat oikeastaan saaneet jo kaikilta hyväksynnän, kun vielä lisäsin vihoviimeisenä sessiona ”Demolitioniin” tamburiinin tuplaamaan virvelirumpua kertosäkeisiin. Vaikka Osku itse vastasikin kaikista vaativammista lyömäsoitinosuuksista, tulin itsekin kilkuttaneeksi ja paukuttaneeksi yhtä ja toista pientä korvakarkkia sekaan: enimmäiseen kuulumisen rajamailla olevia detaljeja, joiden ei ole tarkoituskaan herättää kuuntelijan huomiota, vaan luoda atmosfääriä ja korostaa jotakin rytmistä ainesta. Vastaavassa tehtävässä ovat minun ainoa vokaali-kontribuutioni (”Touch My Skinin” puheosuuden pieni kuiskaustuplaus) ja lyhyt häivähdys baritonikitaraa ”Highwayn” introssa.

Ja nyt se sitten on ns. siinä. Olisi ehkä pitänyt alusta asti kirjata muistiin tähän kaksikymmentäkuusiminuuttiseen äänitteeseen kulutettu tuntimäärä: se ei ole ihan pieni. Mutta vaivan arvoinen. On ollut hienoa tehdä vaihteeksi musiikillista yhteistyötä vähän erilaisista lähtökohdista kuin omat lauluni tai ambienttiprojektini. Olen oppinut paljon niin äänittäjänä, soittajana kuin miksaajanakin. Ja päässyt näkemään hienojen soittajien hienoa studiotyöskentelyä ihan tuossa vieressäni.

Koko viiden laulun kokonaisuus löytyy kuunneltavaksi sivupalkin A Glance Beyond Nature -linkin takaa. Samoilta sivuilta voi tehdä myös tilauksen. Kuulemme mielellämme kaikenlaisia kommentteja musiikista ja toteutuksesta.

___
* Sivistyneemmät teistä tunnistavat tietenkin jälleen kerran viitteen sekä Kramppeja & nyrjähdyksiä -sarjakuvaan ynnä tietenkin kyseisellä mainoslauseella markkinoituihin 1980-luvun loppupuolella aloittaneiden ”rankkojen” mieskirjailijoiden (esikois)teoksiin.

Ngoni-tähti ja hänen laulajattarensa

·

Bassekou Koyate & Ngoni Ba tuli nähtyä viime kesänä Roskildessa (sieltä oheinen kuva), ja sen verran mainiosta yhtyeestä oli kyse että mielellään sen meni katsomaan uudelleen Savoy-teatteriin. Sitä paitsi minä tunnetusti tykkään muutenkin malilaisesta musiikista, joten jokseenkin kaikki Malista Suomeen tulijat tulee yleensä nähtyä. Pettymyksiä ei tapahdu kovin usein, maan musiikin taso on aivan käsittämättömän kova.

Banjon kaukaisiin esi-isiin kuuluva ngoni olisi ilmeisesti jäänyt pelkäksi perinnesoittimeksi, ellei Koyate olisi kytkenyt siihen sähköjä ja ottanut sitä välineekseen tehdä modernia puoliakustista musiikkia. Bändissä on kahden lyömäsoittajan ohella peräti neljä erikokoisten ngonien soittajaa – ja Laulaja isolla ällällä.

Vaikka Koyate on selvästi bändinsä johtaja ja huikea instrumentalisti siinä missä muutkin bändin jäsenet – kaikilta kuultiin sooloja vähän turhankin paljon – hänen rouvansa Amy Sacko on ryhmän sielu, monipuolinen, huikeaääninen ja laaja-alainen vokalisti. Erityisesti hän pääsi loistamaan siinä nimeltään minulle tuntemattomaksi tälläkin kertaa jääneessä (ja ilmeisesti levyttämättömässä) kappaleessa, joka kuulosti miltei silkalta flamencolta mutta on kuulemma malilaista hovimusiikkia 1200-luvulta.

Komeasti ja ilmeisen hyväntuulisesti groovaillut yhtye soitti ja lauloi jämäkän puolitoistatuntisen setin ja sai yleisön lopulta tanssimaan salin käytävillä. Tyytyväiseltä vaikuttivat muutkin kuin vain me kaksi. Mukaan tarttui myös parhaillaan stereoissa soiva Sackon, tuon ”Malin Tina Turnerin”, omakustannesoololevy Integration – joka on ilmeisesti julkaistu hieman eri kappalejärjestyksellä ja -valikoimalla nimellä Dakan (Destiny).

Niin hyvä olla, haetaan aamiaista

·

Flunssaisena ei juuri ole tullut päivitettyä, mutta kun tämä tuli kohdalle (kiitoksia, Risto!) niin eipä tarvitse pahemmin miettiä, mitä soittaisi teille tänä sunnuntaina. Little Featilta nimentä vääntänyt Pienet miehet teki 1980-90-lukujen taitteessa kaksi albumillista hienoa kantrirockia. Suomirockin suuriin klassikoihin kuuluva ”5 laiskaa auringossa” on siltä ensimmäiseltä, jota ei ole vieläkään julkaistu cd:nä.

Pienet miehet on samalla varoittava esimerkki: hyvin vauhtiin päässyt homma kaatui rumpali/laulaja/lauluntekijä Jäky Järnefeltille kehittyneeseen tinnitukseen, joka esti lopulta kaikenlaisen esiintymisen. Mutta vuonna 2007 yhtye onnistui kuitenkin tekemään silmittömän hienon levy-comebackin 13 nuolta -albumilla. Hankkikaa se käsiinne, heti!

Älkääkä unohtako, että ihan kohta on kesä, hiki ja kärpäsiä.

Torvisoittokuntasunnuntai

· Yksi kommentti ·

Balkanilainen musiikki on minulle jäänyt aina jossain määrin vieraaksi. Turkkilainen musiikki toki menee, mutta sitä hyvin paljon muistuttavaa kreikkalaista tulee kuunneltua vähemmän, eteläslaavilaisesta kulttuuripiiristä puhumattakaan. No, olihan mainio 3 Mustaphas 3 tietysti ainakin muka-balkanilaista…

Sivistyksen aukkoja paikkaamaan Savoyhin saapui mainio serbialainen kolmetoistahenkinen puhallinorkesteri Boban i Marko Markovic Orkestar. Flyygelitorvisti-isän ja trumpetistipojan johtama soittokunta ei tyydy pelkkään perinteen toistamiseen, vaan yhdistelee musiikkiin aineksia tuolta ja täältä: sieltä täältä korva tunnisti jazzklassikoiden teemoja tai poppishittejä. Funkyimmillään ryhmä toi mieleen viime kesänä Roskildessa riemastuttaneen chicagolaisryhmä Hypnotic Brass Ensemblen.

Aika ajoin Markovicien orkesteri sai pohtimaan samanlaisia ajatuksia kuin muutama vuosi sitten Ilosaarirockissa nähty romanialainen Fanfare Ciocârlia: vaikka nykyaikaiset vaskipuhaltimet ovat pitkän kehittelyn tulosta, niiden soundissa on jotakin tavattoman primitiivistä ja alkuvoimaista. Didjeridu saa aikaan samanlaisen reaktion: tuntuu kuin pelkkä ääni koskettaisi jotakin hyvin syvällä geeniperimässä olevaa.

Serbialaisen puhallinorkesterin harmonioissa, melodioissa ja rytmeissä oli myös hyvin vahvoja turkkilaisvaikutteita. Yllättäväähän olisi, jos ei olisi: serbit ja turkkilaiset ehtivät kuulua samaan valtakuntaan melkein parituhatta vuotta, eikä musiikki milloinkaan kunnioita mitään kansallisuus-, kieli- tai heimorajoja.

Ennen kaikkea Markovicien soitanta on loistavaa biletys- ja tanssimusaa. Savoyn sali rohkaisee yleisöä lähinnä istumaan tyylikkäästi paikoillaan, mutta osa kansasta intoutui joraamaan käytävillä ja lavan edessä. Muutamakin tuttava arveli keikan jälkeen nähneensä jotakuinkin vuoden parhaan konsertin. Itse en väittäisi vielä tässä vaiheessa niin, sillä tiedossa on vielä monta huikeaa hetkeä… mutta Markovicit jättivät kieltämättä riman perin korkealle.

”Väkijoukossa säkin seisot / ja pompit ylös alas paikallaan…”

·

Näin Pelle Miljoona Oy:n ensimmäisen kokoonpanon Kaivopuiston kesäkonsertissa vuonna 1980. Tämä saattoi olla itse asiassa ensimmäinen Pelle-keikkani, en ole ihan varma. Se ei kyllä tehnyt kovinkaan suurta vaikutusta. En ollut ainoa, sillä muistaakseni Soundin keikka-arvostelija puhui bändin keskinkertaisuudesta ja Pellen uusien biisien epämääräisyydestä.

Samana syksynä tilanne oli aivan toinen. Moottoritie on kuuma -albumi oli paukahtanut listaykköseksi ja puoli sukupolvea osasi sen laulut ulkoa (ja osaa vieläkin). Kun näin Oy:n Tavastialla joskus lokakuun tietämissä, TB Widow ja Stefan Piesnack olivat liittyneet bändiin Sami ”Yaffa” Takamäen ja Andy McCoyn häivyttyä Tukholmaan käynnistämään Hanoi Rocksia. Tämä keikka kuuluu minun musiikkielämysteni ykköskaartiin. Bändi oli iskussa, biisilista komea ja visuaalisena puolena toimineet Riipisen nonfiguratiiviset diat täydensivät musiikkia. Tämän jälkeen(kin) Pelle-keikkojen taso vaihteli melkoisesti: hänellä oli tapana värvätä bändiinsä Lepakon koviksia enemmänkin siksi että nämä näyttivät koleilta kuin siksi että tyypit olisivat ymmärtäneet mitään rockin soittamisesta. Tavastian lokakuun jälkeen seuraavat loistavat Pelle-keikat ovatkin tapahtuneet vasta 1990-luvun lopulla ja 2000-luvun alussa Tumppi Varosen ja Tatu Mannbergin Rockers-triolla.

Ja, kieltämättä, eilen illalla Tavastialla kesän 1980 Pelle Miljoona Oy -kokoonpano rykäisi itsensä tähän kärkikastiin.

Setin aloittanut ”Olen kaunis” osoitti vähän kaoottisesta äänikuvastaan huolimatta, että nyt porukalla kulkee. Muutamia haparoivempia – ja terveellä huulenheitolla kuitattuja – kohtia lukuun ottamatta homma pysyi kasassa komeasti loppuun asti. Miinus tosin tulee keikan (asianmukaisesti) päättäneen ”Hyvää yötä maailman” bändimäisemmästä sovituksesta ja turhasta Yaffa/Andy/Tumppi-loppujammailusta. Mutta S tykkäsi siitä.

Setti oli aika pitkälti sitä mitä Oy olisi voinut soittaa vuonna 1980: Moottoritie on kuuma yhtä biisiä lukuun ottamatta*, parin edellisen levyn tunnetuimpia paloja ja ne tutut coverversiot**. Olisi ollut hauska kuulla vähän vanhempaakin ja rajumpaakin kamaa – vaikkapa yhä edelleen ajankohtaiset ”Väkivalta ja päihdeongelma” ja ”Pelkistettyä todellisuutta” – mutta ehkäpä rosoisempi meno ei olisi sopinut niin hyvin tälle kokoonpanolle, joka edusti jo hyvinkin selkeästi uutta aaltoa ”puhtaan” punkin sijaan.

Mutta yhtä kaikki: Yhtäkkiä oli syksy 1980, ja me kaikki heiluimme mukana ja lauloimme mukana – me kaikki osasimme biisit ulkoa, niitä ”wooo-ooo”-taustakuoroja myöten. Jestas. Jos olisi ollut vuosi 2011, olisi melkein nolottanut. Mutta nyt elettiin syksyä 1980, jolloin musiikilla oli vielä Tarkoitus ja Sanoma, jolloin rock oli radikaalia ja oikeistolaiset (ja poliisi!) inhosivat sitä, jolloin musiikkia oli vielä vain kolmea lajia***,  jolloin ”Moottoritie on kuuman” romanttista lumoa ei ollut vielä vähentänyt sen tajuaminen, millaista lapsellista sovinistipaskaa teksti on.****

Puolitoista tuntua vuotta 1980, ja sitten tyytyväisenä takaisin vuoteen 2011 – josta näyttää tulevan kyllä kiusallisen nostalginen vuosi: ensin Pelle Miljoona Oy, keväämmällä Keba ja heinäkuussa vielä, herran jestas, Sielun Veljet.

Mutta ehkäpä nostalgia ei sittenkään ole pelkästään epätervettä. Voi se ainakin olla toisinaan hetken helkutin hauskaa.

___

* Ari Taskisen instrumentaali-äänikollaaši ”Moottoritie”. Tai hetkinen, soitettiinko ”Elämän pyörä”?

** Eddie and the Hot Rodsin ”Do Anything You Wanna Do” (”Lähdetään kiitämään”), The Specialsin ”A Message to You Rudy” (”Viesti teille kovikset”), Hair-musikaalin ”Let the Sun Shine In” (”Lanka palaa”).

*** Uutta aaltoa, rockabillyä ja paskaa. Diinareiden mielestä myös uusi aalto oli paskaa ja punkkareiden mielestä rockabilly oli paskaa, tietysti. Lähentymistä alkoi kuitenkin tapahtua mm. Stray Catsin ansiosta. Vähitellen alkoivat muutamat dinosauruksetkin päästä taas arvoon, kun uuden aallon kuuntelijoiden musiikillinen sivistys alkoi (mm. The Clashin ansiosta) laajentua ja yhä useampi tajusi huvittuneena, että ”Moottoritie on kuuman” klassikkoriffi oli ”lainattu” Genesikseltä.

**** Vain vähän myöhemmin Tavaramarkkinoiden Liisa ”Neiti X” Akimof ja Se-yhtyeen Yari alkoivat totisesti paljastaa muiden uusiaaltoilijoiden lyyrisen maailman kapea-alaisuutta tekemällä itse tekstejä perin toisenlaisista näkökulmista. Se oli tietysti vaikuttanut jo hyvän tovin, mutta puhkesi kauneimpaan kukkaansa vasta 1980-luvun alkupuolella.

Uskonasioita

·

Monikulttuurisuus on musiikin sydän. Kysykää vaikka Los Angelesin chicanoporukoista ponnistavalta Ozomatlilta, joka yhdistää erilaisia hiphopeja, meksikolaista musiikkia, rockia, salsaa, funkia, jazzia – ja tällä hienolla ”Believe”-kappaleella vieläpä vahvoja Mahgreb-vaikutteita.