Kategoria: musiikki

Totuuden suloinen lintu

Hei, tänään on eduskuntavaalit!

Uurnille siitä, jos et jo ole kansalaisvelvollisuuttasi täyttänyt!

Olkoon tämän sunnuntain musiikkivideona laulu, joka joutui tuoreeltaan soittokieltoon Thatcherin ajan BBC:ssä: Englannillahan oli silloin vielä nykyistäkin kritiikittömämpi hinku hännystellä Yhdysvaltoja ja Yhdysvaltojen taloudellisen etunsa nimessä käymiä kahakoita, joten siihen pirtaan ei kauhean hyvin istunut hittisävelmä, jossa pommikonelentäjä on pikku hiljaa sekoamassa jonkun tarkemmin nimeämättömän arabimaan ilmatilassa… The The -yhtyeen (jonka ainoa jäsen Matt Johnson tähän aikaan oli) ”Sweet Bird of Truth” on joka tapauksessa kestänyt aikaa hienosti.

 

Melkein 50 vuotta sitten

Ylihuomisen merkkipäivän johdosta tämänsunnuntainen musiikkivideovalinta oli poikkeuksellisen helppo. Hieno laulu, hieno bändi ja sopivasti ajan koh- eikun patinaa.

Festivaaliavaruusapina

Tämä klippi alkaa kesken biisiä eikä äänenlaatukaan ole ihan hifiä, mutta minä olin paikalla (näkymättömissä kamerasta etuvasemmalle) ja keikka oli kaiken kaikkiaan loistava.

”Space Monkey” on alunperin vuoden 1978 Easter-albumilta, itse asiassa edellinen raita levyn tunnetuimmasta laulusta (josta täällä tuoreehko versio vähän eri kokoonpanolla).

Festivaalikausi on pian sylissä, ja kiirettä pitää: Daniel Lanoisin Black Dub, esimerkiksi, soittaa Porissa vain pari päivää ennen kuin Sielun Veljet nousee lauteille Joensuussa… edellyttäen tietysti, että Dan tajuaa tällä kertaa pitää varansa sen moottoripyöränsä kanssa.

Laventelikuu

Näin Los Lobosit Roskildessa joskus 1980-luvun loppupuolella, kun entinen perinne-meksikolaismusiikkiryhmä oli muutama vuosi aikaisemmin vaihtanut akkarit sähkökitaroihin ja ryhtynyt tekemään juurevaa, särmikästä vaihtoehtorockia. Sitä oli muutenkin liikkeellä: R.E.M., Lone Justice, Beat Farmers,… Los Lobos ei kuitenkaan juuttunut siihenkään tyyliin, vaan palasi yhden hienon mini-LP:n (La Pistola y El Corazon) ajaksi kansanmusiikkijuurilleen ja alkoi sitten tehdä hyvin omintakeista musiikkia ottaen vaikutteita kaikesta, mitä monikulttuurisesta Etelä-Kaliforniasta suinkin löytyy. Vuoden 1992 Kiko on yhtyeen tunnetuimpia albumeita, tässä suhteellisen laadukas* studiotallenne albumin hypnoottisen hiljaisesti groovaavasta nimikappaleesta:

 

 

___
* Ohjaaja ja kuvaajat tuntuvat kyllä olevan koko ajan pihalla siitä, kuka niitä sooloja ja melodioita kulloinkin soittaa.

Oo.

Tänä sunnuntaina saatte kuulla (ja nähdä) erään kaikkien aikojen merkillisimmistä listahiteistä, Laurie Andersonin käsite- ja performanssitaidetta lähentelevän singlen ”O Superman”.

 

 

Itämaisia tunnelmia

Olen jo pitkään ollut sitä mieltä, että jonkun pitäisi tehdä Dick Dalen ”Misirlousta” kunnon itämaaversio. Mutta nythän on niin, että se on tehty jo toistakymmentä vuotta ennen kuin Dick Dale levytti loistavan surf-instrumentaalikitarapläjäyksensä.

Dick Dale tuli nähtyä Roskildessa joskus vajaa kymmenen vuotta sitten, ja kyllä oli muuten aika messevää menoa. Vähän niin kuin tähän tyyliin:

Visuaalisena detaljina jäi mieleen Dalen kitarasoundille oleellinen vanha Fenderin putki-jousikaikulaite. Jotta se ei olisi ottanut häiriöitä lavan tärinästä ja vahvistimien jyrinästä, se oli ripustettu valorikiin kymmenmetrisellä nailonköydellä.

Puolentoista vuoden odysseia

Blogin vakiolukijat epäilemättä huomasivatkin eilen tuohon sivupalkkiin ilmestyneen linkin A Glance Beyond Nature -projektin sivulle. Projekti, josta olen maininnut täällä kerran jos toisenkin, on lopultakin valmis ja sen tulokset ovat kyseisellä sivulla kuultavissa ja ennakkotilattavissa.

Kyseessä on viiden laulun mittainen kokonaisuus, jonka tarinaa olen pikku huulena kutsunut ”nuoren miehen rajuksi odysseiaksi”*. Hanke alkoi itää kesällä 2009, kun sisarenpoikani Oskari Jakosen Samrat-progeyhtye siirtyi hyllylle jäsentensä opiskelujen ja muiden muualle muuttojen vuoksi. Osku kysäisi, kiinnostaisiko minua ryhtyä äänittäjäksi ja basistiksi hänen kaavailemaansa, säveltämäänsä ja sanoittamaansa pop-projektiin. Kuulosti kiinnostavalta, joten suostuin toki.

Siinä vaiheessa kun sain Oskulta sävellyksiä midi-tiedostoina huomasin kyllä, että progesta ponnistavan Oskun ja progen vastapainoksi nousseeseen uuteen aaltoon aikanaan hurahtaneen minun mielikuvat sanan ”pop” sisällöstä poikkesivat toisistaan aika tavalla… äänityksiä ehdittiin tehdä melkoinen tovi ennen kuin minä aloin mitenkään hahmottaa laulujen rakenteita tai kokonaisuuksia.

Ensimmäinen äänitettävä soitin olivat Oskun itsensä soittamat rummut heinäkuussa 2009.

Olin saanut päähäni hillittömän idean käyttää rumpuäänitystilana taloyhtiömme oleskelutilaksi muutettua entistä pikku kasvihuonetta. Tämä osoittautui vallan toimivaksi ratkaisuksi: lasiseinät heijastavat ainoastaan korkeimpia taajuuksia, kaikki muu pujahtaa sujuvasti pois kaikumasta ja kimpoilemasta. Naapurisovun vuoksi äänitys piti tosin tehdä arkena ja päiväsaikaan… ja muista syistä a) kesällä, koska lasitalon kamiinalämmitys ei ole kovinkaan tehojas, sekä b) pilvipoudalla. Viimeisen biisin äänitysten aikana aurinko alkoi paistaa ja kasvihuoneessa vallita kasvihuoneilmiö… viilentäytymistauot edes vähän viileämmällä pihamaalla pitenivät, mutta onneksi saimme onnistuneet otot talteen ennen kuin rumpali alkoi hyytyä lopullisesti.

Kirjoitin Oma studio -kirjaan melkoisen asiantuntevan oloisia neuvoja siitä miten rumpuja kannattaa äänittää, mutta tämä sessio, puolisentoista vuotta kirjan ilmestymisen jälkeen, oli itse asiassa ensimmäinen kerta kun kun itse pääsin soveltamaan kirjoista ja lehtiartikkeleista opeteltuja neuvojani käytäntöön! Onneksi ”Glyn Johns -mikitys” toimi suhteellisen hyvin ja äänitysjälki oli myöhemminkin kuunnellen vallan käyttökelpoista. Saman vuoden lokakuussa pääsin äänittämään, jälleen ensimmäisen kerran elämässäni, flyygeliä.

Flyygeliä emme sentään raahanneet lasitaloon, vaan siirsimme session – jälleen läppäriavusteisesti – Toivolan koulun akustisesti erinomaiseen auditorioon (mistä suuri kiitos opettaja-Annulle!). Äänitettävänä oli vain yksi kappale, kokonaisuuden päätösraita ”Rain”, ja saimme viidellä otolla mielestämme käyttökelpoista jälkeä. Otimme varmuuden vuoksi vielä kuudennen. Tähän Osku improvisoi vähän toisenlaisen loppufraasin ns. ihan läpällä, kun kerran hyvä otto oli jo purkissa. Loppujen lopuksi juuri tämä läppäversio pääsi lopulliseen teokseen.

Samasta syksystä alkaen ”Yrttimaa-studioilla”, toisin sanoen minun työhuoneessani, alkoi piipahdella monen eri instrumentin soittajia ja myöhemmin myös laulajia antamassa oman panoksensa projektiin.


Musikanttikaarti valikoitui enimmäkseen Oskun tuttavista, joista osa tosin oli myös minun tuttujani ennen kaikkea Muusikoiden.netin tapahtumien ansiosta. Oikeastaan ainoa oma ”värväykseni” oli ”Lust”-hahmon osuuden laulaja, Tellus-yhtyeen laulaja/lauluntekijä Stella Vuoma – joka sattuu olemaan myös Alshainin ja Karstan sekä toivon mukaan vielä monen muun romaanin kustannustoimittaja.

Näissä sessioissa menetin poikuuteni myös sellon, viulun, klarinetin, saksofonin ja huilun äänittäjänä. Ilmeisesti kirjoista lukemalla voi sittenkin oppia jotakin, kun tuloksiin ovat kerran olleet tyytyväisiä myös muut kuin minä…

Olin äänittänyt basso-osuuksien luonnokset pian rumpusessioiden jälkeen, jotta muilla soittajilla olisi vähän tukevampi pohja soittaa omia osuuksiaan. Näitä bassoraitoja ei ollut tarkoitettukaan lopullisiksi, ja syystä: siinä vaiheessa minulla ei ollut tosiaankaan minkäänlaista kuvaa siitä, miltä kokonaisuuden pitäisi kuulostaa ja millaisille bassokuluille biiseissä olisi tilaa ja tarvetta.

Lopulliset bassot äänitin vasta aivan loppuvaiheessa viime vuoden lopulla ja (parin paikkauksen osalta) tämän vuoden alussa.

Lauluosuuksia tehtiin kyllä vielä tämänkin jälkeen monessa eri sessiossa, ihmisääni on herkkävireinen instrumentti ja laulajat löysivät edellisten sessioiden tuloksia kuunnellessaan monta kohtaa, jotka arvelivat pystyvänsä vetämään paremmin.

Olin tehnyt jonkinlaista alustavaa miksausta jo äänityssessioiden jatkuessa viime vuoden mittaan, mutta varsinaiseen miksaamiseen päästiin vasta tämän vuoden tammikuussa. Monen monituista versiota ehti käydä Oskulla, Kimillä ja muutamalla muulla projektissa mukana olevalla kuunneltavana ja kommentoitavana. Miksauset olivat oikeastaan saaneet jo kaikilta hyväksynnän, kun vielä lisäsin vihoviimeisenä sessiona ”Demolitioniin” tamburiinin tuplaamaan virvelirumpua kertosäkeisiin. Vaikka Osku itse vastasikin kaikista vaativammista lyömäsoitinosuuksista, tulin itsekin kilkuttaneeksi ja paukuttaneeksi yhtä ja toista pientä korvakarkkia sekaan: enimmäiseen kuulumisen rajamailla olevia detaljeja, joiden ei ole tarkoituskaan herättää kuuntelijan huomiota, vaan luoda atmosfääriä ja korostaa jotakin rytmistä ainesta. Vastaavassa tehtävässä ovat minun ainoa vokaali-kontribuutioni (”Touch My Skinin” puheosuuden pieni kuiskaustuplaus) ja lyhyt häivähdys baritonikitaraa ”Highwayn” introssa.

Ja nyt se sitten on ns. siinä. Olisi ehkä pitänyt alusta asti kirjata muistiin tähän kaksikymmentäkuusiminuuttiseen äänitteeseen kulutettu tuntimäärä: se ei ole ihan pieni. Mutta vaivan arvoinen. On ollut hienoa tehdä vaihteeksi musiikillista yhteistyötä vähän erilaisista lähtökohdista kuin omat lauluni tai ambienttiprojektini. Olen oppinut paljon niin äänittäjänä, soittajana kuin miksaajanakin. Ja päässyt näkemään hienojen soittajien hienoa studiotyöskentelyä ihan tuossa vieressäni.

Koko viiden laulun kokonaisuus löytyy kuunneltavaksi sivupalkin A Glance Beyond Nature -linkin takaa. Samoilta sivuilta voi tehdä myös tilauksen. Kuulemme mielellämme kaikenlaisia kommentteja musiikista ja toteutuksesta.

___
* Sivistyneemmät teistä tunnistavat tietenkin jälleen kerran viitteen sekä Kramppeja & nyrjähdyksiä -sarjakuvaan ynnä tietenkin kyseisellä mainoslauseella markkinoituihin 1980-luvun loppupuolella aloittaneiden ”rankkojen” mieskirjailijoiden (esikois)teoksiin.

Ngoni-tähti ja hänen laulajattarensa

Bassekou Koyate & Ngoni Ba tuli nähtyä viime kesänä Roskildessa (sieltä oheinen kuva), ja sen verran mainiosta yhtyeestä oli kyse että mielellään sen meni katsomaan uudelleen Savoy-teatteriin. Sitä paitsi minä tunnetusti tykkään muutenkin malilaisesta musiikista, joten jokseenkin kaikki Malista Suomeen tulijat tulee yleensä nähtyä. Pettymyksiä ei tapahdu kovin usein, maan musiikin taso on aivan käsittämättömän kova.

Banjon kaukaisiin esi-isiin kuuluva ngoni olisi ilmeisesti jäänyt pelkäksi perinnesoittimeksi, ellei Koyate olisi kytkenyt siihen sähköjä ja ottanut sitä välineekseen tehdä modernia puoliakustista musiikkia. Bändissä on kahden lyömäsoittajan ohella peräti neljä erikokoisten ngonien soittajaa – ja Laulaja isolla ällällä.

Vaikka Koyate on selvästi bändinsä johtaja ja huikea instrumentalisti siinä missä muutkin bändin jäsenet – kaikilta kuultiin sooloja vähän turhankin paljon – hänen rouvansa Amy Sacko on ryhmän sielu, monipuolinen, huikeaääninen ja laaja-alainen vokalisti. Erityisesti hän pääsi loistamaan siinä nimeltään minulle tuntemattomaksi tälläkin kertaa jääneessä (ja ilmeisesti levyttämättömässä) kappaleessa, joka kuulosti miltei silkalta flamencolta mutta on kuulemma malilaista hovimusiikkia 1200-luvulta.

Komeasti ja ilmeisen hyväntuulisesti groovaillut yhtye soitti ja lauloi jämäkän puolitoistatuntisen setin ja sai yleisön lopulta tanssimaan salin käytävillä. Tyytyväiseltä vaikuttivat muutkin kuin vain me kaksi. Mukaan tarttui myös parhaillaan stereoissa soiva Sackon, tuon ”Malin Tina Turnerin”, omakustannesoololevy Integration – joka on ilmeisesti julkaistu hieman eri kappalejärjestyksellä ja -valikoimalla nimellä Dakan (Destiny).