Deadline-kiireiden vuoksi bloggaaminen on jäänyt vähän vähemmälle tällä viikkoa. Muutama sana kuitenkin eilisestä konsertista, jossa Roger Waters yhtyeineen esitti The Wallin alusta loppuun, eikä muuta.
Ensimmäinen kokemukseni Pink Floydin The Wallista taisi olla Levyraadin arvostelema ”Another Brick in the Wall Pt. 2”. Vähän myöhemmin äänitin radiosta kasetille ”Hey Youn”, joka on edelleenkin mielilauluni kokonaisuudesta. Kokonaisuus alkoi hahmottua sitten kun lainasin kaverilta koko tupla-albumin ja äänitin sen, ajan tavan mukaan, kasetille. En voi väittää että olisin innostunut siitä mitenkään suunnattomasti, vaikka kuuntelinkin nauhaa enemmän kuin progekasettejani keskimäärin: aloin siinä vaiheessa oppia, ettei minun tarvinnut mitenkään välttämättä tykätä sellaisesta musiikissa mitä kaveripiirissä tai musiikkilehdissä kehuttiin. Tietysti asiaan vaikutti myös uudesta aallosta innostuneen intoilijan syvä (ja monessa suhteessa, edelleenkin, aiheellinen) epäluulo progedinosauruksia kohtaan. Jokin kuitenkin pisti kuuntelemaan nauhaa: kokonaisuuden laulut eivät tuntuneet kovinkaan kaksisilta – eivät edes verrattuna minuun melkoisen vaikutuksen tehneeseen Dark Side of the Mooniin – mutta osa niistä jäi mieleen.
Alan Parkerin elokuvaversion näin tuoreeltaan ja se aukaisi tarinaa paremmin kuin Roger Watersin jankkaavat tekstit. (Uuden aallon näkövinkkelistä huvitti myös Boomtown Rats -laulaja Bob Geldofin valinta pääosaan.) Gerald Scarfen piirroksista tehdyt animaatiojaksot olivat vaikuttavia lihallisuudessaan. ”Kaikki on dominoimaan pyrkivien naisten syytä” -tarina ei tosin pohjimmiltaan muuttunut yhtään vähemmän kököksi, mutta ei tuntunut niin ärsyttävältä.
Albumia tulin viimeksi kuunnelleeksi suomentaessani Pink Floydin odysseiaa muutama vuosi sitten. Muistin tarinan kuitenkin riittävän hyvin pysyäkseni kärryillä eilisen spektaakkelin menossa: ilman sitä homma olisi saattanut tuntua vähän sekavalta. Hjallishjallin akustiikassa ei pahemmin seurata sanoituksia.
Melkoisen vaikuttava pläjäys kyseessä olikin. Keskeinen lavaste oli tietenkin itse Seinä (tai Muuri), jota käytettiin videoprojektoreiden kankaana jo konsertin ensimmäisellä puoliskolla, kun muuria vasta rakennettiin. Visuaalinen puoli oli rakennettu taitavasti ja tyylikkäästi: alkuperäiset Scarfe-animaatiot näyttivät edelleenkin vaikuttavilta ja osittain jopa paljon vahvemmalta kamalta kuin modernimpi tietokoneanimaatio. Sinänsä heijastettavaa materiaalia oli päivitetty nykyaikaan tyylikkäästi Banksy-tyylisellä grafiikalla ja graffitiaineksilla. Valtavat opettaja-, äiti- ja vaimo-nuket olivat kornin rajamailla, mutta onneksi Pink Floyd -perinteeseen kuuluva lentävä sika sentään toimi.
Musiikillisesti bändi noudatteli hyvin pitkälti alkuperäisiä sovituksia: oikeastaan ainoa, mainio poikkeama olivat ”In the Fleshin” alun doowop-stemmoihin ujutetut katkelmat Queenin ”Bohemian Rhapsodya”. Yleensä jotakuinkin toistaitoisena laulajana pitämäni Waters ylitti itsensä, kuten monet muutkin ovat todenneet: vokaalit toimivat itse asiassa erinomaisesti näinkin, ilman entisen bändikaverin David Gilmourin paljon vahvempaa ja bluesihtavampaa ääntä. Laulamisen ohella Waters soitti jonkin verran bassoakin, etenkin konsertin alkupuolella.
Äänentoistoa oli – jälleen PF-perinteiden mukaisesti – levitetty lavan yllä roikkuvien line array -kaiutinjärjestelmien lisäksi myös muualle saliin, joten välillä ääntä tuuttasi eri puolilta salia, enimmäkseen varsin tyylikkäästi. Konsertin alussa äänenvoimakkuus kuulosti meidän puoli-piippuhyllyllemme turhan hiljaiselta, mutta ehkä siihen tottui tai vola nousi sen verran sopivasti, että oleellinen välittyi mutta möykkä ei paisunut liiallisuuksiin.
Tässä vuoden 2011 tulkinnassa sodanvastaisuus korostui (erityisesti visuaalisen puolen osalta) paljon alkuperäistä enemmän: silloin sota oli vain jotakin mennyttä joka oli vienyt päähenkilö-Pinkiltä isän turvan äidin dominointia vastaan. Nyt sota – nykyiset sodat – olivat läsnä oikeastaan koko ajan, oikeastaan vielä enemmän kuin (sinänsä yhtä lailla ajankohtaisuutensa, valitettavasti, säilyttänyt) fasismin pelko. Oikeastaan jopa enemmän kuin dominoivat naiset.
Kaiken kaikkiaan varsin vaikuttava spektaakkeli. Harvoin tulee noin viimeisen päälle lavastettuja ja käsikirjoitettuja konsertteja nähtyäkään. Ei sillä, että tällaiset jättiläiskonsertit olisivat mitenkään ihanteellinen tapa kuunnella (edes Pink Floydin) musiikkia, mutta käy vähintäänkin mainiosta vaihtelusta.
