Kategoria: kirjailijaelämää

Luku ja sen kertoja

On Angie, oikealta nimeltään Marta. Angie on lahjakas nuori kirjailija, runoilija, näytelmäkirjailija tai jotain… hän tietää kyllä olevansa lahjakas, hän tietää että hänestä tulee vielä jotakin suurta. Ongelma on vain aika. Hän on jo täyttänyt kaksikymmentäseitsemän, ja kaikki hänen idolinsa ovat kuolleet kaksikymmentäseitsemänvuotiaina luotuaan mestariteoksensa. Angie on ihan valmis kuolemaan vuoden kuluessa, tarvittaessa vaikka oman käden kautta, jos muuta riittävän romanttista kuolintapaa ei löydy. Puuttuu vain se mestariteos. Sen tekemisellä alkaa olla kiire, mutta Angien aika tuntuu kuluvan siitä huolimatta taiteilija- ja opiskelijaelämään taiteen tekemisen tai opiskelun sijaan.

On Piia ja Marko, pariskunta joka on muuttanut kolmine lapsineen maaseudun rauhaan elämään vaihtoehtoista elämäntapaa, mutta joka käytännössä elää rapistuvassa mörskässään kunnan elättinä. Erinäisten yhteensattumien vuoksi tšekkiläinen Angie muuttaa Piian ja Markon saunamökkiin. Maailmat kohtaavat, tai ovat kohtaamatta.

Alexandra Salmelan esikoisromaani 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Teos 2010) on saanut melkoisesti huomiota, eikä ihan syyttä. Sinänsä melko tavanomainen ja tylsähkökin juonikuvio pelastuu toimivalla kerronnallisella ratkaisulla: äänessä ovat Angien itsensä lisäksi vuoroon Piian ja Markon nuorimman lapsen pehmopossu, kulmilla pyörivä musta kissa ja perheen rähjäinen farmariauto, kukin omalla tyylillään. Ankea arki ja kaoottiset juhlahetket pelastuvat hilpeän naivistisen karnivalismin kautta vallan hyvin toimivaksi kokonaisuudeksi. Tyyli näkyy myös kirjan graafisessa asussa, joka heittää välillä melkein överiksikin luettavuuden kustannuksella.

Olen itsekin leikitellyt kerronta- ja näkökulmaratkaisuilla sekä Alshainissa että (välillisemmin ja vaatimattomammin) Neduissa ja Muurahaispuussa, joten on kiinnostavaa tutustua toisen ja perin toisenlaisista lähtökohdista ponnistavan kirjoittajan tapaan käyttää samankaltaista kerronnallista ideaa. Salmela on (näennäisesti) kepeämpi ja paljon ilmavampi, synkimmilläkin hetkillään vailla sitä slaavilaista (hah!) melankoliaa joka taitaa olla minun kirjoittamisessani jonkinlainen toistuva pohjavire.

Siihen on tietysti vaikuttanut päätyminen elämään moneksi vuodeksi 1990-luvun laman jälkimainingeissa jonkinlaista Piian ja Markon elämän esikaupunkilaisversiota, onneksi sentään ilman lapsia. Itse en osannut koskaan yhdistää 27. ikävuoteen sellaista lukumystiikkaa kuin Angie – luulen että asiasta alettiin mesota minun kuulteni enemmän vasta Kurt Cobainin itsemurhan jälkeen – mutta tunnistan kyllä hänen taiteilijuuden ja taiteilijamaineen kaipuussaan sekä lyhytjänteisessä saamattomuudessaan omaa itseäni alta kolmikymppisenä, osin päälle kolmekymppisenäkin. Minäkin tiesin olevani lahjakas kirjailija jo vuosikymmeniä ennen kuin sain aikaiseksi mitään satunnaisia lehtijuttuja kunniakkaampaa kirjallisuutta. Onneksi minulla ei ole ollut koskaan varaa angiemaiseen taiteilijaelämään. 27 eli kuolema tekee taiteilijan on mainio, lämmin ja sympaattinen kuvaus sellaisista wannabeista ja wannabe-hasbeeneista jollainen minäkin olen joskus ollut.

Siinä lepää

Kirjailijoiden työhyvinvointipäivästä (tarkkaan ottaen puolestatoista päivästä – kiitos kaikille keskustelu-, kävely-, nauru-, sauna- ja joogakavereille!) palatessa kotona odotti pakettikortti. Se paketti piti tietysti lähteä hakemaan saman tien.

Valmis Muurahaispuu näyttää siltä miltä sen pitääkin. Tyylikäs kirja, ainakin ulkoasun puolesta. Nyt pääsevät muutkin kuin minä, ateljeekriitikot ja kustannustoimittaja arvioimaan myös sisältöä. Itselläni on tällä hetkellä kirjasta erinomaiset fiilikset, aika näyttää miltä jatkossa tuntuu.

Saatuani uuden kirjan ensimmäiset kappaleet käteen, konkreettisina esineinä, minulla on ollut tapana napata mukaani yksi kappale ja mennä istumaan pihamaamme pergolaan muutamaksi tunniksi hämärtyvään iltaan katselemaan kirjaa tai vain lepuuttamaan sitä pöydällä, joko piipullisen tai tanakan viskilasillisen kanssa. Piha ja pergola ovat nyt lumen peitossa, joten rituaali täytynee siirtää tällä kertaa sisätiloihin. Ehkä pieni perinteen muutos sopii tähän kirjaan, joka omalta osaltaan poikkeaa jonnin verran aikaisemmasta tuotannostani.

Kierros 2

Huomenna tiistainakin on tiedossa hyvät Haavisto-bileet:

Kirjailijat ja kääntäjät haluavat Pekka Haaviston Suomen presidentiksi!

Ravintola Kuudes Linja

Hämeentie 13, 00530 Helsinki, Finland

Nonstop-maraton, jolla kirjailijat ja kääntäjät (nyt mukana jo yli 200) ilmaisevat tukensa Pekka Haaviston presidenttiydelle. Maraton klo 19–22, sitten jatkot Siltasessa. VAPAA PÄÄSY & VAPAAEHTOINEN NARIKKAMAKSU KAMPANJALLE. Kaikki Pekan ja kirjallisuuden ystävät mukaan! Kirjailijat ja kääntäjät voivat ilmoittautua joukkoon: 1001haavisto2012@gmail.com.

Paikalla, etänä paikalla tai hengessä mukana ainakin seuraavat 208 kirjailijaa ja kääntäjää:

Marja-Leena Airaksinen
Riikka Ala-Harja
Päivi Alasalmi
Marja Alopaeus
Jusu Annala
Annika Ardin
Tuuve Aro
Kari Aronpuro
Veijo Baltzar
Marianne Bargum
Mikael Brygger
Kristiina Drews
Satu Ekman
Agneta Enckell
Anja Erämaja
Markku Eskelinen
Monika Fagerholm
Teemu Forss
Sirkka Garam
Pauliina Haasjoki
Pekka Haavisto
Anna-Liisa Habermeier
Leila Hampaala
Tero Hannula
Neil Hardwick
Riie Heikkilä
Hannu-Pekka Heikkinen
Pasi Heikura
Jaakko Heinimäki
Antero Helasvuo
Teemu Helle
Harri Hertell
Sami Hilvo
Teemu Hirvilammi
Elina Hirvonen
Esa Hirvonen
Marjut Hjelt
Annina Holmberg
Kari Hukkila
Heikki Huttu-Hiltunen
Annina Holmberg
Ville Hytönen
Anitta Hyvönen
Virpi Hämeen-Anttila
Tuukka Hämäläinen
Tarja Härkönen
JK Ihalainen
Kaisa Ijäs
Liisa Immonen
Markku Into
Risto Isomäki
Irina Javne
Juha Jokela
Kersti Juva
Solja Järvenpää
Katri Kaarniala
Tuula Kallioniemi
Jaana Kapari-Jatta
Sanna Karlström
Riina Katajavuori
Heikki Kaukoranta
Johannes Keltto
Katja Kettu
Minna Kettunen
Ville Keynäs
Jyrki Kiiskinen
Matti Kilponen
Marianne Kiskola
Sanna-Ilaria Kittelä
Malin Kivelä
Lealiisa Kivikari
Arto Kivimäki
Karri Kokko
Anita Konkka
Rauni Konsti-Ojanen
Tuula Korolainen
Jukka Koskelainen
Mari Koski
Kristiina Kosunen
Tuula Kojo
Katriina Koskinen
Tiina Krohn
Pertti Kultalahti
Juha Kulmala
Kirsti Kuronen
Jukka Laajarinne
Leevi Lehto
Antti Lehto-oksa
Anne Leinonen
Anna-Liisa Lemmetty
Kari Levola
Rosa Liksom
Juhani Lindholm
Päivi Lukkarila
V. S. Luoma-aho
Kirsti Luova
Kristiina Lähde
Jukka Mallinen
Mark Mallon
Marina Meinander
Emilia Melasuo
Tommi Melender
Peter Mickwitz
Timo Montonen
Erkka Mykkänen
J. Pekka Mäkelä
Esa Mäkijärvi
Kati Neuvonen
Kai Nieminen
Vesa Niinikangas
Marja Niskanen
Siiri Nordin
Inka Nousiainen
Markus Nummi
Eppu Nuotio
Antti Nylén
Risto Oikarinen
Vappu Orlov
Sofi Oksanen
Rauni Paalanen
Markku Paasonen
Petteri Paksuniemi
Reidar Palmgren
Jukka Parkkinen
Tommi Parkko
Pia Pelkonen
Arvi Perttu
Maria Peura
Mike Pohjola
Emma Puikkonen
Juha Pekka Pulkkinen
Sanni Purhonen
Terho Pursiainen
Santtu Puukka
Tiina Pystynen
Maaria Päivinen
Pilvi Pääkkönen
Miika Pölkki
Tiina Raevaara
Ville Ranta
Juha Rautio
Niina Repo
Kristiina Rikman
Anu Rinkinen
Cia Rinne
Raija Rintamäki
Pia Ronkainen
Tarja Roinila
Oscar Rossi
Heidi Rundgren
Riku Räihä
Idastiina Marianne Räsänen
Pajari Räsänen
Markku Rönkkö
Anuirmeli Sallamo-Lavi
Aki Salmela
Harry Salmenniemi
Vexi Salmi
Timo Salo
Katja Sandelin
Jani Saxell
Titia Shuurman
Helena Sinervo
Johanna Sinisalo
Olli Sinivaara
JP Sipilä
Juha Siro
Kaijamari Sivill
Katariina Souri
Kaarina Suvanto
Maria Syvälä
Susanna Taivalsalmi
Riikka Takala
Jari Tammi
Katri Tapola
Henriikka Tavi
Olli-Pekka Tennilä
Tuukka Terho
Ilpo Tiihonen
Juhani Tikkanen
Sinikka Tirkkonen
Miia Toivio
Aini Tolonen
Jouni Tossavainen
P. A. Turunen
Tommi Uchanov
Jyrki Vainonen
Marja Valkama
Niko Valkeapää
Tero Valkonen
Leena Valmu
Johanna Venho
Jukka Viikilä
Antero Viinikainen
Seija Vilén
Taneli Viljanen
Jukka Virtanen
Riina Vuokko
Sinikka Vuola
Suna Vuori
Katariina Vuorinen
Hannu Väisänen
Katriina Wallin
Marja Wich
Jukka-Pekka Wuorikoski
Kjell Wästö
AW Yrjänä
Hamdam Zakirov

(Edit: Paikka oli unohtunut mainita.)

Seli.

Olin eilen kustantajan kevätpressissä. 391 julkaistiin aikanaan Henki ja elämä -tapahtumassa ja muista kirjoista olen ollut puhumassa Liken syyskauden avajaisbileissä, kirjamessuilla ja vastaavissa karkeloissa, mutta tämä taisi olla ensimmäinen kerta puhumassa rauhallisessa tilassa, kunnon katsekontaktin kera, yleisölle, joka koostui yksinomaan median ja kirjakauppojen edustajista. Sitä paitsi minua ei tällä kertaa haastateltu, annettiin vain viisi minuuttia aikaa kertoa siitä, millainen kirja Muurahaispuu on.

Tätä itse asiassa hieman pelkäsinkin etukäteen. Minusta Muurahaispuun asetelmaa on ollut koko ajan hiukan hankala selittää:

Siis tässä niinku tää päähenkilö muuttaa kesäksi takaisin lapsuudenkotiinsa, kun sen isä on joutunut pysyvästi sairaalaan, ja sen pitää tyhjentää se kämppä myyntiin, ja sit se löytää sieltä papereista kaikenlaista niiden vaarista joka kaatu sotasankarina vuonna nelkötneljä mutta joka ei ihan niinku ollukaan sitä mitä on sanottu, ja sit se näkee sellaisia unia joissa se on naapureiden mielessä ja sit se huomaa et se pystyy vaikuttamaan niiden naapureiden tekemisiin, vaikkei kyl kaikkien, ja sit se tajuu et siinä talossa on tapahtumassa jotain tosi pahaa.

Itselleni kirjan tarina on tuntunut aivan mielekkäältä ja toimivalta, ateljeekriitikot ja kustannustoimittajat ovat olleet samaa mieltä (kunhan muutamia skröbyjä ja kämmejä ensin korjataan). Myös eilisestä yleisöstä tuli muutama mukava ihminen juttelemaan jälkeenpäin ja toteamaan että kuulostaa kiinnostavalta, ollaan yhteydessä kun kirja ilmestyy. Ilmeisesti viiden minuutin kuvaukseni oli sittenkin parempi kuin osasin itse hahmottaa?

Tai ehkä pitäisi luottaa Kirjavinkkien äärimmäisen lohdulliseen kommenttiin Neduista: ”Tämä kirja on parempi kuin miltä sen idea kuulostaa.”

No, pianhan se nähdään, kun median edustajat ja ns. oikeat lukijat saavat käsiinsä itse kirjan. Elämme jännittäviä aikoja, ystävä hyvä.*

.

___

* Monessakin suhteessa. Mistä tulikin mieleen: olen Pekka Haaviston ja muun kampanjaväen kanssa Jakomäen Teboililla (tai niillä hörneillä) perjantaina 20.1. noin kello 11–12. Tervetuloa!

Äänessä

Eilen kustannustoimittajalle lähti sähköpostitse uusin Muurahaispuun versio. Stella oli kirjoittanut edellisen version plariin jälleen kerran erinomaisia huomioita, kommentteja ja ehdotuksia. En toki tälläkään muuttanut kaikkea hänen ehdotustensa mukaan, monessa kohtaa tuli mieleen jotakin joka ainakin omaan silmään näytti paremmalta, napakammalta tai äänessä olevan henkilön suuhun paremmin sopivalta.

Useamman kuukauden tauon jälkeen kirja vaikutti oikastaan… itse asiassa aika hyvältä. Ensi kuusta alkaen kuullaan, jakavatko muut lukijat minun ja Stellan (sekä ensimmäisen kirjaversion lukeneiden ateljeekriitikoiden) tunnelmat, kiinnittävätkö he kirjassa huomiota samoihin asioihin, välittyykö se mitä olen tarkoittanut sanoa, vai välittyykö jotakin mitä (jonkun psykologisoivamman lukijan mielestä kenties) en tarkoittanut sanoa, mutta sanoin tarkoittamattani. Vaikka tässä kirjassa on paljon samankaltaisia teemoja kuin aikaisemmissa, käsittelytapa on kuitenkin jälleen vähän toisenlainen. Olenhan minä ennenkin vältellyt aika visusti jumpsisjömpsis-sädepistooli-sankaritarinoita, mutta tämä on entistäkin pienimuotoisempi eikä varsinaisesti scifiä.* Kirjoitusvaiheessa heitin muutamalle tutulle puolivitsinä että ”tässä kirjassa ei oikeastaan tapahdu juuri mitään”, mutta verrattuna parhaillaan lukemaani erinomaiseen ja arvostettuun romaaniin** Muurahaispuussa on kyllä ihan reippaasti vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Monessakin mielessä.

Saan tekstin eteeni seuraavan kerran taittovedoksina. Muurahaispuu poikkeaa edellisistä siinä, että tällä kertaa en taita sitä itse. Tämä johtuu siitä, että tulossa on myös sähkökirjaversio, ja yhteispaketin tekninen toteutus on hyvä jättää ammattimaisempiin käsiin. Valmis, eh, tuote on saatavilla noin kuukauden kuluttua.

Pientä esimakua tulevasta – luultavasti kirjan omalaatuisimmasta, hörhöimmästä ja runomaisimmasta jaksosta – saivat eiliseen Kirjailijat ja kääntäjät haluavat Pekka Haaviston presidentiksi!– tapahtumaan osallistuneet. Väkeä Kuudennessa linjassa oli melkoisen mukavasti meidän useammankymmenen esiintyjän lisäksi, ja meno parhaimmillaan riemukasta. Runoja lomittivat poliittisemmat puheet, pikku tarinat ja laulut. Suosikkiesitykseni oli tilaisuuden puuhamiehen Leevi Lehdon ja kääntäjäkollega Tero Valkosen railakas, nonsensistinen runo- ja rumpuduetto, joka herätti henkeen sitä vanhaa holtitonta siekkarihenkeä, joka sinänsä erinomaiselta joulukuiselta keikalta hieman puuttui.

Olin etukäteen vähän ihmeissäni, miten oma tajunnanvirtapätkäni mahtaa toimia ilman pitkiä johdantoja, mutta ainakin yleisön reaktioista ja jälkeenpäin saamistani kommenteista päätellen homma sujui vallan mainiosti. Iso kiitos siitä kuuluu tämänkin tapahtuman työn sankarille Anssi Kelalle, joka säesti kitaraimprovisaatiota useammankin illan lausujan taustalle (ja lauloikin lopuksi). Pyysin häntä soittamaan taustalleni kellon tikitystä, ja sitä myös tuli: tasainen nakutus myös teki omaan puheeseeni hyvän rytmin.

Tästä on hyvä jatkaa.

Ja kai olette huomanneet, että presidentinvaalien ensimmäisen kierroksen ennakkoäänestys on alkanut? Jos gallupit, asiantuntija-arviot ja yleinen ilmapiiri mitään kertovat, näissä vaaleissa on paras taktiikka äänestää Pekka Haavisto*** suoraan kakkoskierrokselle. Hän on nimittäin paras tyyppi pistämään kampoihin myös eräälle(kin) nimeltämainitsemattomalle ennakkosuosikille.

___

* Jos tarkkoja ollaan, erääseen juonisäikeeseen tuli editointivaiheessa scifistinen elementti. Tai, jos vielä tarkempia ollaan, vähän laajemmassa katsannossa tässä säikeiden nipussa oli aiemminkin hieman scifistinen sävy, sellainen jota sivusin vähän toisessa yhteydessä jo Alshainissa ja Neduissa ja jota luultavasti sivuilen vastakin.
** Antti Hyryn Uuni. Suosittelen. Lisää lähipäivinä.
*** Muistin itse asiassa vasta eilen, että Pekka, mainio mies muutenkin, on myös entinen työnantajani: Olin 1980-luvun lopulla vähän aikaa latojan hommissa Perusta ry:ssä. Perusta-ajan kokemukset eivät ole niitä, joita sittemmin hyödynsin kuvaillessani Neduissa Jollen ankeaa osapäivätyöpaikkaa. Ne kokemukset tulivat vasta muutamia vuosia myöhemmin.

Me täällä

Uusi Tähtivaeltaja (4/2011) löytyi eilen postilaatikosta, kun sen pääsin lopulta tutkimaan puolenyön tietämissä. En ole vielä ehtinyt lukemaan lehteä, mutta siinä näyttää olevan ansaitun runsas lukupaketti reaalifantastikkokollega Anne Leinosesta. Hän ja hänen tuotantonsa ovat totisesti sellaisen ansainneet, loistavaa!

Lehdessä on myös minun suomennokseni Tom Crosshillin novellista ”Hei äiti, täällä me, poikasi Ženja”. Varsin vinkeä tarina, jolle toivon mukaan olen tehnyt oikeutta.

Syy postilaatikon tyhjennyksen myöhäisyyteen olivat viikon kolmannet (ja viimeiset!) pikkujoulut. Tällä viikolla on istuttu iltaa erinomaisessa seurassa ensin kirjallisuudensuomentajatovereiden ja sitten kahden kustantamon edustajien (ynnä kirjailija- ja suomentajakollegoiden) erinomaisessa seurassa. Mukavia iltoja, mukavia ihmisiä, kiinnostavia keskusteluja, mutta tilaisuuksien kasautuminen helpottaa henkisesti(kin) kotiinlähtöä jo hyvissä ajoin ennen puoltayötä eikä vasta jatkojenjatkojen jälkeen aamuneljältä.

Parissa näistä tilaisuuksista tulin kuvailleeksi keskustelukumppanille paria suunnitelmissa olevaa kirjallista hanketta. Ensimmäinen tapaus oli hyvinkin harkittu: olen kehitellyt erästä näytelmäideaa jo useamman vuoden, ja sitä olisi hyvä vähän tönäistä eteenpäin niin että idea muuttuisi suunnitelmasta teokseksi. Keskustelukumppanini on teatterin kanssa tekemisissä, ja piti ideaa kiinnostavana, toteuttamisen arvoisena. Nyt minulla on taas vähän enemmän motivaatiota edistää hanketta, kun seuraavalla tapaamisellamme kaveri todennäköisesti kysyy, mitä näytelmälle kuuluu.

Toisissa bileissä, toiselle tuttavalle tulin esitelleeksi, vähän vähemmän etukäteen harkiten, romaani-idean, joka juolahti mieleeni muutama viikko sitten. Hän piti sitä kiinnostavana, mikä tietysti motivoi minua pohtimaan tätä vähän omalaatuisena ja alkuaan melkein puolivitsinä kehittelemääni tarinanpoikasta. Joten nyt ollaan taas siinä tilanteessa, että minulla on mietintämyssyssä pyöriskelemässä kolmekin romaani-ideaa: Alshainin maailmaan sijoittuva Paluu, Kiinan kanssa tekemisissä oleva Hunan ja sitten tämä uusi, jonka työnimenä olkoon Basso. Plus näytelmä. Plus eräs mahdollinen, vähän toisenlainen kirjallinen hanke, joka minulle eilen illalla esitettiin, joka sivuaa läheltä moniakin aikaisempia tekemisiäni, mutta jollaista en olekaan ennen tehnyt, ja jonka kehittelyyn, valmisteluun ja toteuttamiseen menee joka tapauksessa useampi vuosi. Jos siitä mitään sitten kehittyy.

Tänä iltana sitten vähän toisenlaista meininkiä, mistä lisää myöhemmin.

Erinomaisessa seurassa

Omien kirjojeni kustantaja* Like julkaisi hetki sitten aikamoisen uutisen:

Like Kustannus Oy laajentaa kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannustoimintaansa. Harri Haanpää aloittaa tammikuussa Liken kustannuspäällikkönä ja kehittää kotimaisen kaunokirjallisuuden kustannusohjelmaa yhdessä kustannustoimittaja Stella Vuoman ja julkaisujohtaja Päivi Paappasen kanssa.

Sofi Oksasen uusi romaani ilmestyy ensi syksynä Likeltä. Oksanen toteaa: ”Liken kirjallinen profiili edustaa itselleni tärkeitä arvoja, kuten sananvapauden ja ihmisoikeuksien kunnioittamista ja yhteiskunnallista valveilla oloa – välittämistä, niin ihmisen kuin maailman tilasta. Liken joukkoihin on helppo liittyä.”

Myös Riikka Ala-Harja julkaisee seuraavan kirjansa Likeltä. ”Haluan työskennellä Harri Haanpään kanssa”, hän toteaa.

Vaikuttava lista ihmisiä, enkä tarkoita pelkästään edellä mainittuja uusia likeläisiä. Aika näyttää, miten tulokkaat vaikuttavat firmaan, sen ihmisiin ja ilmapiiriin. Muutama menestyjä lisää tietää luultavasti enemmän pätäkkää myös vähemmän menestyvälle, mutta tärkeäksi katsotulle kirjallisuudelle.

___

* Käännöksiähän teen, freelancerina, muillekin kustantajille, ja olen itse asiassa tehnyt niitä viime vuosina paljon enemmän muille kuin Likelle.

Eilen torin laitaan kasvoi mandoliinipuu…

… tai, jos tarkkoja ollaan, eilen pihamme hopeapoppelista karsittiin pari hankalaan suuntaan kasvanutta haaraa. Sain haarojen suorista, oksattomista osuuksista talteen hyvänmittaiset pätkät, jotka vähän lankummannäköisiksi sahattuina viettävät pari seuraavaa vuotta ullakolla kuivumassa. Sitten niistä voi ehkä rakentaa soittimen, tai ainakin soittimen osia. Mandoliinia ei minulla tosiaan vielä olekaan.

Päivän Helsingin Sanomat kertoo tiedesivullaan toksoplasmoosista samanlaisia asioita mitä minä taannoin pohdiskelin. Ainakaan vielä juttua ei löydy lehden nettiversion ilmaisosasta, ehkä myöhemmin.

Itse muokkaan parhaillaan Muurahaispuusta parempaa romaania. Ateljeekriitikot ja kustannustoimittaja ovat sanansa sanoneet: tekstistä ja tarinasta on pääosin tykätty, mutta tarinassa on monta asiaa, jotka ovat pistäneet silmään. Muutama ristiriitaisuus. Jaarittelua siellä täällä. Turhan epäselviksi jääviä asioita. Kummallisia, tyyliin ja henkilöiden luonteisiin sopimattomia sanavalintoja. Niin, ja tietysti kirjoitus- ja lyöntivirheitä, jotka minun silmäni ja automaattioikolukija ovat missanneet. Oikeastaan kaikki lukijani katsovat tarinaa perin erilaiselta kantilta ja kiinnittävät huomiota erilaisiin asioihin. Siksi niitä lukijoita kannattaa olla monta. Kyse ei ole siitä, että minä karsisin tekstistä kaiken sen, mistä joku ei tykkää, ja jättäisin jäljelle ns. pienimmän yhteisen nimittäjän. Niin minä en tee. Vaikka olenkin joskus puolivitsinä väittänyt Muurahaispuun olevan ”huoraamiskirja” – koska se on ensimmäinen romaanini, joka ei ole scifiä, vaikka siitä ei mitään mainstream-(näennäis)realismia tullutkaan – se on silti minun tekstiäni ja minun näköistäni tekstiä ja pysyykin sellaisena. Toisenlainen näkökulma auttaa hahmottamaan, miten lukijan ajatus saataisiin pysymään (minun mielestäni) oleellisessa ja olemaan takertumatta epäoleelliseen.

Tauko tekstin katselemisessa on auttanut sekin. Nyt tarinaa ja sen säikeitä näkee ainakin vähän eri tavalla itsekin.

Viikonlopun kirjamessut sujuivat tällä kertaa perin leppoisasti. Kiertelin hallissa ehkä vähemmän kuin aikaisemmin, mutta onnistuin silti näkemään melkoisen liudan tuttuja ja muita mukavia ihmisiä. Sekä sf-seurojen että Kääntäjäliiton osastolla käytiin kiinnostavia keskusteluja. Muutama ideanpoikanenkin juolahti mieleen jutellessani kirjoittamisestani ja suomentamisestani.  (Tämä on yksi syy siihen, että juttelen ihan mielelläni keskeneräisistäkin kirjoitushankkeistani, vaikka vältänkin visusti juonen tai muun sellaisen paljastamista: asiasta puhuminen sopivassa seurassa saattaa tuottaa ideoita.) Aika näyttää, kasvaako niistä siemenistä puu.