On Angie, oikealta nimeltään Marta. Angie on lahjakas nuori kirjailija, runoilija, näytelmäkirjailija tai jotain… hän tietää kyllä olevansa lahjakas, hän tietää että hänestä tulee vielä jotakin suurta. Ongelma on vain aika. Hän on jo täyttänyt kaksikymmentäseitsemän, ja kaikki hänen idolinsa ovat kuolleet kaksikymmentäseitsemänvuotiaina luotuaan mestariteoksensa. Angie on ihan valmis kuolemaan vuoden kuluessa, tarvittaessa vaikka oman käden kautta, jos muuta riittävän romanttista kuolintapaa ei löydy. Puuttuu vain se mestariteos. Sen tekemisellä alkaa olla kiire, mutta Angien aika tuntuu kuluvan siitä huolimatta taiteilija- ja opiskelijaelämään taiteen tekemisen tai opiskelun sijaan.
On Piia ja Marko, pariskunta joka on muuttanut kolmine lapsineen maaseudun rauhaan elämään vaihtoehtoista elämäntapaa, mutta joka käytännössä elää rapistuvassa mörskässään kunnan elättinä. Erinäisten yhteensattumien vuoksi tšekkiläinen Angie muuttaa Piian ja Markon saunamökkiin. Maailmat kohtaavat, tai ovat kohtaamatta.
Alexandra Salmelan esikoisromaani 27 eli kuolema tekee taiteilijan (Teos 2010) on saanut melkoisesti huomiota, eikä ihan syyttä. Sinänsä melko tavanomainen ja tylsähkökin juonikuvio pelastuu toimivalla kerronnallisella ratkaisulla: äänessä ovat Angien itsensä lisäksi vuoroon Piian ja Markon nuorimman lapsen pehmopossu, kulmilla pyörivä musta kissa ja perheen rähjäinen farmariauto, kukin omalla tyylillään. Ankea arki ja kaoottiset juhlahetket pelastuvat hilpeän naivistisen karnivalismin kautta vallan hyvin toimivaksi kokonaisuudeksi. Tyyli näkyy myös kirjan graafisessa asussa, joka heittää välillä melkein överiksikin luettavuuden kustannuksella.
Olen itsekin leikitellyt kerronta- ja näkökulmaratkaisuilla sekä Alshainissa että (välillisemmin ja vaatimattomammin) Neduissa ja Muurahaispuussa, joten on kiinnostavaa tutustua toisen ja perin toisenlaisista lähtökohdista ponnistavan kirjoittajan tapaan käyttää samankaltaista kerronnallista ideaa. Salmela on (näennäisesti) kepeämpi ja paljon ilmavampi, synkimmilläkin hetkillään vailla sitä slaavilaista (hah!) melankoliaa joka taitaa olla minun kirjoittamisessani jonkinlainen toistuva pohjavire.
Siihen on tietysti vaikuttanut päätyminen elämään moneksi vuodeksi 1990-luvun laman jälkimainingeissa jonkinlaista Piian ja Markon elämän esikaupunkilaisversiota, onneksi sentään ilman lapsia. Itse en osannut koskaan yhdistää 27. ikävuoteen sellaista lukumystiikkaa kuin Angie – luulen että asiasta alettiin mesota minun kuulteni enemmän vasta Kurt Cobainin itsemurhan jälkeen – mutta tunnistan kyllä hänen taiteilijuuden ja taiteilijamaineen kaipuussaan sekä lyhytjänteisessä saamattomuudessaan omaa itseäni alta kolmikymppisenä, osin päälle kolmekymppisenäkin. Minäkin tiesin olevani lahjakas kirjailija jo vuosikymmeniä ennen kuin sain aikaiseksi mitään satunnaisia lehtijuttuja kunniakkaampaa kirjallisuutta. Onneksi minulla ei ole ollut koskaan varaa angiemaiseen taiteilijaelämään. 27 eli kuolema tekee taiteilijan on mainio, lämmin ja sympaattinen kuvaus sellaisista wannabeista ja wannabe-hasbeeneista jollainen minäkin olen joskus ollut.
