Viime viikolla, Barcelonasta palaamisen jälkeisenä päivänä, heräsin inhimillisesti katsoen aivan liian aikaisin päästäkseni kohtaamaan opettajaystävän luotsaaman 3. ja 4. luokkien kielikylpyryhmän Roihuvuoren ala-asteella. Koulu toimii väistötiloissa Porolahden peruskoulun vieressä, mikä onnistui tekemään olon perin kodikkaaksi: kävin itse kansakoulun kaksi ensimmäistä luokkaa parakkikouluissa samalla tontilla missä nykyään sijaitsee Keinutien ala-aste.
Porukka oli laatinut minulle etukäteen listan kysymyksiä, mutta keskustelu lähti – niin kuin keskustelujen kuuluukin – etenemään usein muihin asioihin ja teemoihin. Osa oppilaista luki minulle omiakin kertomuksiaan, ja otetta oli. Tästä porukasta voi hyvinkin aikaa myöten kehittyä muutama nimi suomalaiseen spefiin.
Koska kirjallinen kysymyslista oli niin mainio, saatte lukea ne itse minun vastausyritysteni keralla.
– Suomen kaltaisessa pienessä maassa varsin harva kirjailija pystyy työskentelemään kirjailijana kokopäivätoimisesti. Useimmilla on muu ammatti, ja kirjailijuus on sivutyö. Minä itse olen päätoimeltani kirjallisuuden suomentaja, mikä työnä on hyvinkin lähellä kirjailijuutta.
Kirjailijan työn hyvä puoli on, että työnteon voi rytmittää itselleen mielekkäällä tavalla, eikä kukaan ole olkapään takana katselemassa, tuotanko koko ajan tekstiä tai yritänkö muuten näyttää siltä kuin tekisin työtä: suurin osa työtähän on ajattelemista ja suunnittelemista, joka tapahtuu pään sisällä ilman että työpöydällä tapahtuu mitään ulkopuolelle näkyvää työntekoa.
Huono puoli on epävarmuus, sekä taloudellisesti että henkisesti. Kirjan ideoiden hyvyyden pääsee testaamaan vasta sitten, kun joku muu lukee tekstin. Kirjojen kirjoittamisesta ei saa kovin paljoa rahaa, koska niiden myyntiluvut ovat varsin vaatimattomat (muutamia poikkeuskirjoja ja -kirjailijoita lukuun ottamatta) ja suomalaisten kirjailijoiden tärkeämpi tulonlähde, apurahat, ovat nekin epävarmaa ja sattumanvaraista tuloa; jatkossa ilmeisesti vieläkin epävarmempaa ja sattumanvaraisempaa, mikäli valtion budjettiin kaavaillut säästöt toteutuvat.
Kaiken kaikkiaan kirjailijan/suomentajan työ on paras ja mukavin työ mitä olen koskaan tehnyt, ja toivon että pystyn jatkamaan näissä hommissa vielä pitkään.
– Minulta on julkaistu kuusi romaania: 391, Alshain, Nedut, Karsta, Muurahaispuu ja Alas. Lisäksi olen kirjoittanut kaksi tietokirjaa (Kotistudio ja sen muokattu uusintaversio Oma studio) sekä toimittanut 1990-luvulla pari vitsikirjaa (Norjalaisvitsit ja Kansat nauravat) ja Helsingin kaupunkia ja sen ihmisiä kepeällä otteella kuvailevan kirjan Hauska Helsinki.
Kirjasuomennoksia olen tehnyt yli neljäkymmentä, sekä kauno– että tietokirjallisuutta.
– Itse kirjoitustyötä teen enimmäkseen tietokoneella, mutta erilaisia muistiinpanoja ja työpäiväkirjaa teen ja täytän kynällä. Aikaisemmin tykkäsin paljon ns. kirjoitustusseista, nykyään yritän pitää käsillä mahdollisimman mukavalta kädessä tuntuvaa kuulakärkikynää ja lyijytäytekynää.
– Tietokone on helpottanut myös kumittamista! En ole koskaan hylännyt koko kirjan tekstiä, ja yritän pitää vanhat, epäonnistuneeltakin tuntuvat tarinanidut tallessa. Jotakin niistä voi joskus kehittyä, ja jos ei kehity, niin onpahan kirjallisuudentutkijoilla sitten vähän enemmän luettavaa.
– En ole koskaan laskenut. Lopputulos voisi olla aika masentava. Kirjoitus- ja lyöntivirheitä tulee jonnin verran, kieliopilliset asiat ovat sen verran hyvin selkänahassa ettei niiden kanssa tule yleensä kauheasti korjattavaa. Suurin osa monissa eri korjausvaiheissa tehtävistä muutoksista johtuu varsinaisten virheiden sijaan siitä, että asia tuntuu toimivan paremmin jollakin toisella tavalla ilmaistuna. Lisää korjattavaa tulee – roppakaupalla! – sitten kun ateljeekriitikot ja kustannustoimittaja pääsevät kommentoimaan tekstiä.
– Toisinaan piirrän. Joskus laadin kirjan suunnitteluvaiheessa erilaisia kaavioita eri tarkoituksiin. Olen ollut tekemässä monien kirjojeni kansikuvia. Harvoin niissä tosin on varsinaisesti mitään piirrettyä, useammin kuva-aiheet on tehty valokuvista manipuloimalla.
Kokouksissa istuessa onnistun yleensä töhertelmään papereiden sivunlaidat puolipsykedeelisiksi, mikäli minulla on paperia edessäni.
– Ensimmäinen romaanini 391 ilmestyi talvella 2004, kymmenen vuotta sitten. Aloitin sen kirjoittamisen edellisenä keväänä. Suomessa ”ammattimaisen” kirjailijan merkkinä pidetään joskus Suomen Kirjailijaliittoon kuulumista, ja jotta sinne hyväksyttäisiin jäseneksi, pitää hakijalla olla jo jonkin verran tuotantoa. Minut hyväksyttiin vuonna 2006 sen jälkeen kun toinen romaanini Alshain oli ilmestynyt.
(”Ammattimaisuus” ei tarkoita sitä, että ”ammattimainen” kirjailija pystyisi elättämään itsensä kirjojen kirjoittamisella. Useimmilla meistä on muitakin töitä.)
– Toki. Lukemista, harrastuksena, kerkiän harjoittamaan vähemmän kuin haluaisin, sillä töiden lisäksi joudun perehtymään kaikenlaisiin asioihin sekä kirjailijan että suomentajan työn puolesta. Kuuntelen musiikkia, teen ja äänitän musiikkia, rakennan soittimia, valokuvaan, kävelen paljon, harrastan kuntouintia ja taijia. Pidän myös matkailusta, tähtien tarkkailusta, hyvästä ruoasta ja juomasta, ystävien seurasta sekä monista muistakin taiteenlajeista kuin kirjallisuudesta ja musiikista.
– Aina se mukavalta tuntuu. Vaikka olen itse mukana kirjan taitossa ja muussa viimeistelyssä aina siihen asti kunnes kirja lähtee painoon, valmis painettu kirja on kuitenkin aina aivan oma asiansa. Jos kirja ilmestyy lämpimänä aikana, vietän yleensä illalla muutaman tunnin pihapuutarhamme pergolassa kaikessa rauhassa kahden kesken kirjan seurassa. Ikään kuin totuttelemme toistemme olemassaoloon.
– Tekstiä työstäessä, ennen painoon viemistä, joudun lukemaan kirjaani sen verran moneen kertaan että harvoin niihin tulee kajottua sitten kun ne lopulta ovat valmiina. Koska Alas on (itsenäistä) jatkoa Alshainille, olisi sitä kirjoittaessa ollut hyvä lukea Alshain vähän paremmin uudelleen. Nyt huomasin erästä yksityiskohtaa tarkistaessani, että olin vienyt muutamia ensimmäisessä kirjassa mainittuja asioita vähän eri suuntaan kuin miten ne oli siinä esitetty. Sain kyllä korjattua asian, mutta siihen jäi pieni paikkaamisen sivumaku. Ainakin minulle, en tiedä ovatko lukijat kiinnittäneet asiaan mitään huomiota.
– En tiedä onko minulla suoranaista suosikkia. Muurahaispuu on tavallaan erityinen siinä suhteessa että se oli aika tavalla erilainen aiheeltaan ja käsittelytavaltaan kuin aikaisemmat kirjani, ja sitä paitsi se kertoo lapsuuden kotikulmiltani Kontulasta. Alas on uusin kirja ja siksi hyvin mielessä: Olen tyytyväinen että sain siitä varsin toimivan ja sujuvan tarinan huolimatta siitä että tein sen aika tiiviillä aikataululla ja vielä niin, että suunnittelin etukäteen kirjalle vähän tavallista kimurantimman rakenteen.
– Ei kovinkaan hyvä, ja siksi en vastaa kysymyksiin kirjoittamalla käsin… yleensä saan omista kriipustuksistani itse selvää, muilla saattaa olla enemmän vaikeuksia.
Viime vuosina on tullut aika vähän kirjoitettua käsiin mitään kauppalistaa pidempää, minkä kyllä huomaa: käsi alkaa väsyä jo sivunmittaisen tekstin jälkeen.
– Minulla on kotona kohtuullisen mukava työhuone. Siinä on puolensa: työmatka on lyhimmillään kolme metriä (viisi, jos käy keittiön kautta) ja työpaikalla voi esiintyä virttyneessä t-paidassa ja shortseissa. Huonona puolena on, tavallaan, että työ- ja vapaa-aika pakkaavat sekoittumaan ja lomittumaan. Toisaalta kirjailija voi tehdä ajatustyötä vaikka loikoisi sohvalla ja katselisi ikkunasta, ei siihen työpistettä tarvita.
– Vaihtelee tavattomasti. On kirjailijoita, jotka tekevät joka työpäivä tietyn määrän tekstiä (esimerkiksi viisi liuskaa), mutta minä en ole koskaan osannut olla niin kurinalainen. Jos kirjan eteneminen takkuilee, voi olla etten saa aikaiseksi kuin pari virkettä. Toisinaan teksti tuntuu syntyvän miltei itsestään ja sitä saattaa syntyä päivässä toistakymmentä liuskaa.
– Tämäkin vaihtelee tavattomasti. Nollasta kahteentoista, mutta jos minulla on kirjan ideointivaihe menossa, saatan osalla päätä pohtia kirjan asioita vaikka olisin tekemissä ihan muuta. Joskus jos tulee hankala kohta, saatan jättää sen yöksi hautumaan. Usein keksin ratkaisun viimeistään aamusella, heräillessäni. Siinä mielessä minulla on jo ylös noustessa takana tuloksekas kahdeksantuntinen työpäivä. Tai työyö.
– Aiheet tulevat monelta suunnalta. Yritän lukea paljon esimerkiksi tiedelehtiä, joiden artikkeleista voi kehitellä ajatuksia tieteisromaaniin. Monet ideat tulevat milloin mistäkin: uutisista, siitä mitä joku tuntematon bussimatkustaja on sanonut kaverilleen, siitä mitä itse olen heittänyt puolivitsinä kaverilleni. Joissakin kirjoissa on ollut aineksia, jotka ovat alunperin syntyneet eräänlaisiksi kommenteiksi jonkun toisen kirjaan. Esimerkiksi Nedujen päähenkilö Jolle sai alkunsa siitä, etten erityisemmin pitänyt Johanna Sinisalon Sankareiden rocktähdestä Rexistä (vaikka tajusinkin kyllä, miksi Johanna, loistava tyyppi, oli hahmon sellaiseksi kirjoittanut), ja halusin kirjoittaa paljon realistisemman suomalaisen rockin legendan.
Kirjojen aiheet ja teemat kehittyvät parhaimmillaan silloin, kun nämä eri suunnista tulevat, toisiinsa mitenkään liittymättömät säikeet alkavat mielessä punoutua yhteen, liittyä toisiinsa tavalla jota en ehkä aikaisemmin ole tullut ajatelleeksikaan. Paitsi ehkä alitajunnassani.
– Koska työhuoneeni on kotosalla, saatan istua koneen ääressä illalla pitkäänkin. Yleensä istun ainakin vielä silloin, kun vaimo tulee töistä kotiin.
(Tosin hän on nyt opintovapaalla, joten olemme kotosalla molemmat.)
– En kovin mielelläni. Osaan kohtuullisen hyvin englantia (koska minähän suomennan englantilaista kirjallisuutta), mutta en erityisen mielelläni kirjoita omia tarinoita englanniksi. Minusta tuntuu, että tekstini on silloin tylsempää ja tavallisempaa, ja pelkään että sotken tahattomasti esimeksiksi amerikkalaisia ja englantilaisia murreilmauksia asiaa huomaamatta. Suomenkieltä osaan niin paljon paremmin, että se tuntuu paljon notkeammalta ja tehokkaammalta välineeltä.
– Kyllä, kirjoitan romaania jonka työnimi on Hunan sen kiinalaisen maakunnan mukaan, mihin kirja sijoittuu. Tämä kirjahanke poikkeaa aikaisemmista siinä, että sen perustana on päiväkirja, jota lähetyssaarnaaja-isotätini (joka oli myös kummitätini) piti työskennellessään siellä lähetyssaarnaajana 1930–40-luvuilla. Ei siitä kuitenkaan ole tulossa ihan ”tavallista” historiallista romaania. Kyllä siihen on tulossa kaikenlaista… ei ehkä scifiä, eikä fantasiaakaan, mutta spekulatiivista yhtä kaikki.
En ole vielä aloittanut varsinaista kirjoitustyötä, vaan käytän ensin aikaa taustamateriaalin läpikäymiseen. Tuo aikakausi oli Kiinan historiassa melkoisen rajujen muutosten ja kriisien aikaa, joten on perehdyttävä historiallisiin tapahtumiin ja muuhun sellaiseen. Lisäksi minulta on tilannut suomennos Manu Chaon elämäkerrasta, ja ajattelin ryhtyä tässä pikapuoliin toimiin.
– Yleensä, kun olen saanut mukavasti toisiinsa liittyviä aiheita punoutumaan yhteen (ks. edellä), alkaa hahmottua jo joitakin ideoita myös siitä, mitä kirjassa voisi tapahtua. Yritän aina rakentaa ennen varsinaiseen kirjoitustyöhön ryhtymistä jonkinlaisen rakennekaavion, jossa parhaimmillaan on muutamilla lauseilla luonnehdittu, mitä kirjan kussakin luvussa tapahtuu. Yritän miettiä myös hyvissä ajoin valmiiksi kirjan alku- ja loppukohtauksen, mielellään myös alku- ja loppuvirkkeen.
Etukäteissuunnittelusta huolimatta juonenkulkuun tulee usein muutoksia kirjoitusvaiheen aikanakin: yleensä rakennekaavioihin ilmaantuu tällöin liudoittain nuolia, yliviivauksia ja uusia rivejä, kun merkitsen uudet käänteet itselleni muistiin. Usein kehittelemäni henkilöhahmot saattavat ikään kuin johdatella ajatuksia uuteen suuntaan: huomaan, että tuon ja tuon luonteinen ihminen saattaisi hyvinkin toimia tai miettiä tässä tilanteessa toisella tavalla kuin olin ensin ajatellut.
– Hahmot alkavat muotoutua kirjan suunnitteluvaiheessa, ja yleensä muotoutuvat pitemmälle vielä kirjoitusvaiheessakin. Joskus heihin tulee uusia piirteitä vielä senkin jälkeen kun kirjan ensimmäinen versio on valmis ja sitä muokataan yhdessä kustannustoimittajan ja esilukijoiden kanssa.
En erityisen mielelläni sijoita kaunokirjalliseen tarinaan oikeita henkilöitä – kavereita, julkkiksia tai muita sellaisia – vaan useinmiten hahmot ovat eräänlaisia yhdistelmiä monista oikeista ihmisistä. En kovin usein kuvaa hahmojeni ulkonäköä kovinkaan tarkkaan, vaikka itselläni saattaakin olla siitä aika hyvä mielikuva. Minusta on mukavampaa, jos lukija saa itse kuvitella hahmon mieleisekseen niiden viittausten perusteella mitä minä olen hänestä antanut. Tästä ”säännöstä” on yksi poikkeus, Muurahaispuussa esiintyvä Iiris-niminen nainen. Tapasin vain muutamaa viikkoa ennen kirjan kirjoittamisen aloittamista erään runoilijan, jonka ulkoinen olemus sopi niin täydellisesti sellaiselle ihmiselle joksi Iiriksen olin kuvitellut, että ”lainasin” hänen ulkonäkönsä henkilöhahmolleni.
(Olen sittemmin tunnustanut hänelle mitä tein, ja onneksi hän ei pahastunut, vaan oli lähinnä huvittunut. En tiedä onko hän lukenut kirjaa jonka hänelle sitten lähetin – hän osaa kyllä jonkin verran suomea, vaikka onkin muualta kotoisin.)
Erääseen kirjaan tulin melkein vahingossa kirjoittaneeksi kohtauksen, joka oli käytännöllisesti katsoen suoraan erään vanhan ystäväni elämästä. Koska kysymys oli hyvin henkilökohtaisesta ja vaikeasta asiasta, päätin pyytää häneltä luvan käyttää kohtausta (ja lähetin sen hänelle luettavaksi). Olisin kirjoittanut tilalle muuta ellei hän olisi lupaa antanut, mutta näin ei sitten tarvinnut tehdä. Hänestä kohtauksen käyttäminen oli ihan ookoo.
– Yleensä yritän ennen kaikkea välttää itseni kirjoittamista nurkkaan. Tästä syystä teen mahdollisimman hyvät ennakkosuunnitelmat niin että tarinalla on toimiva tie eteenpäin. Toistaiseksi ei ole vielä käynyt kovin pahasti niin, että olisin tajunnut kirjan ollessa jo pitkällä, että tekemäni juoniratkaisut eivät toimikaan. Muita asioita olen joutunut korjaamaan paljonkin, esimerkiksi sitä miten minä kirjan tarinaa kerron, kenen näkökulmasta ja millaisin sanoin.
Toisinaan tulee tilanne, jossa oma teksti vain tuntuu niin tylsältä ettei se jaksa kiinnostaa edes kirjailijaa. Silloin auttaa joskus muutaman päivän tai viikon tauko: teksti ei näytä sen jälkeen välttämättä yhtään sen paremmalta, mutta mieleen on saattanut tulla keinoja, miten siitä saisi vetävämpää.
Myös yön yli nukkuminen auttaa usein. Unen ja valveen rajatila etenkin aamuisin on usein synnyttänyt hyviä ideoita. Uusinta Alas-kirjaa tehdessä huomasin pari kertaa, että minun oli (ennakolta suunnitellun rakenteen kannalta) saatava päähenkilöni tiettyyn paikkaan tietynnumeroisessa luvussa, mutta että minun pitäisi keksiä hänelle sitä edeltävän luvun ajaksi jotakin mielekästä tekemistä niin, että hän olisi sitten siinä seuraavassa luvussa juuri oikeaan aikaan oikeassa paikassa – ja oikeassa mielentilassa. Välillä tuntui siltä että luotin liikaakin siihen että keksisin kyllä ratkaisun aamuun mennessä, mutta yleensä se onnistui aika hyvin.
