Kategoria: kirjoittaminen

552 sivua

·

No niin. Mitään ei ole enää tehtävissä. Jos jotain jäi, niin jäi ja on ja tulee olemaan. Hunan on lähtenyt eilen painoon.

Kuten asiaan kuuluu, viime hetken säätöjä tehtiin viime hetkiin asti ja sähköposteja liitetiedostoineen sinkoili minun, kustannustoimittaja-Stellan, taittaja-Tuomon ja muun kustantamon väen välilä. Takaliepeen katkelmasitaatti vaihdettiin toiseen, joka piti valita. Taittoa piti hienosäätää, rivitykset ja tavutukset tarkistaa, nolot leski- ja orporivit siistiä istumaan paremmin sivuille. Viime hetkessä huomattiin, että minun varmaankin jo pari vuotta sitten skannaamani sivut alkuperäisistä, käsinkirjoitetuista päiväkirjoista olivat väärää formaattia ja väärää laatua, joten niitä piti vaihtaa lennosta. (Onneksi alkuperäisskannaukset olivat tallessa, joten en joutunut penkomaan vihkoja uudelleen ja skannailemaan toiseen kertaan.)

Mutta lopulta kaikki saatiin kohdalleen ja ainakin näytöltä tarkasteltuna kirjasta tuntuisi tulevan melkoisen hyvännäköinen paketti. Olen myös iloinen siitä, että kirjan etu- ja takakannen sisäpuolen esilehdille saadaan painettua kartta, josta Jangtsen jokilaakson maantietoa tuntematonkin löytää ne pikkukaupungit, joihin yksitoistavuotinen tarinani sijoittuu. Kirjaan painetulla kartalla on lisäarvoa sikälikin, että kirjassa nimettyjä paikkoja on keskimääräistä vaikeampi etsiä esimerkiksi nettikartastoista. Olen nimittäin kirjoittanut niiden nimet 1900-luvun alkupuolella käytetyn ns. Wade-Giles-translitteraatiojärjestelmän mukaisesti enkä nykyään yleistyneellä pinyin-järjestelmällä. Niinpä nykyään nimellä Cili tunnettu kaupunki on kirjassa Tzeli, Jinshi on kirjoitettu Tsingshi ja niin edelleen.

Helmikuun viimeisellä viikolla sitten selviää, näyttääkö painosta putkahtanut tiiliskivi siltä miltä sen pitäisi.

Joka tapauksessa vuonna 2014 alkanut projekti on nyt saavuttanut eräänlaisen päätepisteensä. Tämä on ollut sekä sivu- että työmäärältään massiivisin kirja jonka olen koskaan tehnyt. Itse olen toistaiseksi täysin kyvytön arvioimaan, onko se ollut vaivansa arvoinen vai ei. Käsikirjoituksen eri versioita lukeneiden kommentit antaisivat ymmärtää kyllä, mutta aika, tuo kriitikoista karuin, näyttäköön miten käy.

744 594 merkkiä

· 2 kommenttia ·

Hunan on lähdössä painoon kuunvaihteessa, joten alkaa olla viimeiset ajat tehdä käsikirjoitukselle mitään. Virtuaalisella kirjoituspöydälläni on kustannustoimittaja-Stellan viimeiset kommentit ennen taiton aloitusta sekä taittopohjatiedostot – minähän olen perinteisesti taittanut omat kirjani itse, ja näin tapahtuu tälläkin kertaa. Vielä loppurypistys ja sitten nelivuotias paperilapsoseni muuttaa pois kotoa. Tällä hetkellä asia tuntuu… helpottavalta. Toiveikkaalta. Iloiselta. Lopultakin!

Myönteisiin tunnelmiin vaikuttaa tietenkin, että käsikirjoitus on saanut varsin vahvasti myönteistä palautetta niiltä, jotka sitä ovat eri versioina lukeneet. Kriitikoiden, bloggarien ja muiden ns. tavallisten lukijoiden kommentteja – ja sitä, tuleeko niitä ylipäänsä mistään ja keneltäkään – tarvitsee alkaa hermoilla vasta helmi-maaliskuun taitteessa, jolloin kirjan pitäisi pullahtaa painosta tekijän ja ostajien käsiin.

”Pidätkö sä tätä sun tähänastisena pääteoksenasi?” kysyi kustannusjohtaja käydessään meillä* lokakuussa, jolloin allekirjoitimme kirjan kustannussopimuksen. Kysymys tuntui hämmentävältä: minähän kyllä ajattelen itseäni spefi- tai ehkä jopa tieteiskirjailijana, joten tällainen sivuloikka historialliseen romaaniin (jossa on hieman maagis-realistisia aineksia) on kirjailijakuvassa jonkinlainen yleisestä kokonaisuudesta poikkeava väriläiskä.

Toisaalta tämä on – tietenkin – pitkäaikaisin, massiivisin, työläin ja (myös) mutkikkain kirjahankkeeni koskaan. Tämä on vaatinut enemmän pohjatyötä kuin yksikään aikaisempi romaani, joita niitäkään ei missään vedetty ihan hihasta paperille lukematta kohtuullisenkokoista kasaa lähdeteoksia. Tätä kirjaa on myös tehty varsin erilaisilla – eikä välttämättä paremmilla – työmetodeilla kuin aikaisemmin: huolimatta esimerkiksi Alas-romaanin kertojahahmojen erilaisista aikajänteistä minä kuitenkin kirjoitin kirjan lineaarisesti, alusta loppuun, siinä järjestyksessä kuin teksti on kirjassa. Hunanin henkilöiden tarinat muotoutuivat pieninä palasina, kohtaus sieltä ja toinen tuolta. Muutamissa episodeissa näkökulmahenkilö muuttui editointikierrosten mittaan. Pätkiä leikkautui pois, uusia pätkiä piti kirjoittaa täydentämään kokonaisuutta. Tästä syystä kirjan toimitustyökin on ollut pitkällisempää, työläämpää ja monivaiheisempaa kuin koskaan aikaisemmin. Sekavasta ja hajanaisesta kokoelmasta tapahtumia, kohtauksia ja keskusteluja on ollut leikattava, liimattava ja hiottava yhtenäinen, jäntevä tarinakokonaisuus. Kaikenlaisia pieniä sivupolkuja on toki edelleen jäljellä: kirjaan sisältyy esimerkiksi kaksi pientä satua. (Niistä toinen on muokattu kiinalaisesta kansantarinasta, toisen olen rakentanut muutaman parintuhannen vuoden takaisen historiallisen henkilön ympärille.)

On hyvin mahdollista – ja ehkä toivottavaakin – että monen lukijan mielessä tästä muodostuu minun (tähänastinen) pääteokseni. Toivon, että pikku sivuloikka vähän lähemmäksi kirjallisuuden keskikenttää auttaa uusia lukijoita havaitsemaan että kappas, tämmöinenkin kirjailija on olemassa tuolla kirjallisuuden sivurajan kupeessa, eivätkä sen tarinat olekaan niin pelottavia kuin mitä aikaisempien kirjojen aiheista tai kanteen painetusta ”scifi”-merkinnästä voisi kuvitella. Ehkä lukijat uskaltavat Hunanista rohkaistuneena tarttua sitten niihin muihinkin kirjoihin, aikaisempiin ja tuleviin myöhempiin. Ehkä myös muiden suomalaisen spefi-kentän loistavien kirjoittajien teoksiin. Ehkäpä Hunan on minun porttiteoreettinen pääteokseni.

Ei romaanien eikä spefiftävien romaanien kirjoittaminen tähän lopu, nimittäin. Alshain-pentalogiasta on vielä kolme viideosaa kirjoittamatta, ja toivon itsekin ettei kaikkia osia joudu odottamaan yhtä kauan kuin ensimmäisiä. Tarkoitus on ollut käydä seuraavaksi numero kolmosen kimppuun. Paitsi että olen muutamana aamuna huomannut pohdiskelevani erästä toista kirjaideaa, joka mahdollisesti muodostaisi eräänlaisen prequelin eräälle tarinalle X, jonka olen tehnyt aivan toiseen formaattiin kuin kirjaksi ja jonka mahdollisesta kohtalosta kuullen lähikuukausina. Voi olla, että tämä vinkeä pikku hommeli ottaa ja kiilaa jonossa. Ehkä.

Sitä paitsi olisi mukavaa tehdä lisää kirjasuomennoksiakin. Syksyllä pääsin pitkästä aikaa maistamaan, millaista elämä oli ennen muutaman vuosiapurahan putkeani ja Hunaniin keskittymistä, kun suomensin miltei peräjälkeen Ernest Clinen Armadan ja Neil deGrasse Tysonin pienen astrofysikaalisen tietokirjan Tähtitiedettä kiireisille. Oli kertakaikkisen mukavaa tonkia vaihteeksi muidenkin ihmisten pääkoppaa kuin omaani.

___
* Päivi sattuu asumaan noin viidensadan metrin päässä meiltä ja piti etäpäivää. Mistään sen juhlallisemmasta ja prestiisipitoisemmasta ei ollut kyse.

751841 merkkiä (ja sata vuotta)

·

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää itse kullekin, itse kussakin kolkassa yhteistä planeettaamme! Olkoon jatkossakin niin, että voimme valita elämämme polkuja omien arvojemme ja kiinnostustemme mukaan, toisten estämättä ja toisten tuen avulla, toisiamme tukien.

Tämä bloggaus tulee viime aikojen tavoista poiketen vähäkuvaisempana. Järjestelmässä on muutettu vähän säätöjä eivätkä (uudet) yrttimaa.netin levytilaan siirretyt kuvat suostu linkittymään. Laitan sitten tuohon Hunanin kansikuvan, kun sen sentään sai näkyviin. Kannen 1930-luvulla Kiinassa otetun nuorta naista esittävän pääkuvan tekijä on muuten Ellen Thorbecke (1902–1973), joka sattui olemaan kirjassa keskeisessä roolissa olevan kummitätini Helvi Södermanin ikätoveri, vain puolisen vuotta häntä vanhempi.

Kuten nokkelampi–pokkelampi–hyvämuistisempi saattaisi otsikosta päätellä, Hunanin käsikirjoituksen tuore versio on hieman kasvanut edellisestä. Tekstissä tapahtui tällä kierroksella paljon tiivistämistä ja minulle kovin tyypillistä turhaa toistelua saatiin siivottua pois, mutta oli myös tarvetta lisäillä asioita, muun muassa kaksi (lyhyttä) lukua, joten kokonaispituus meni plussan puolelle. Hunan on melkoisen massiivinen pläjäys, ja kustantamon esittelysivulle merkitty 500 sivun laajuus voi jäädä lieväksi vähättelyksi. Taittovaiheessa – jonka teen itse alkuvuodesta – voi tietysti hieman säätää sivumäärää, muttei loputtomiin. On kaikkien etujen mukaista, että teksti näyttää kirjan sivulla rauhalliselta, lukemaan kutsuvalta ja sekä kirjasin- että sivukoko ovat riittävän isoja.

Lupasin uuden version kustannustoimittajalleni ”hyvissä ajoin ennen kuunvaihdetta”. Saatesähköpostissa kysäisin varmuuden vuoksi: ”Eikös kahtakymmentä minuuttia vaille ole ’hyvissä ajoin’?” Kaikeksi onneksi oli, riittävän hyvissä ajoin.

Kovin pitkää lomaa ei urakan jälkeen ole ollut varaa pitää. Piipahdimme tosin Ala-Saksin Mindenissä juhlistamassa kaverin kuusikymppisiä oikein mukavassa baari-illassa, ja tutustuimme samalla reissulla muutamiin kuuluisiin saksalaisiin joulumarkkinoihin. Pahoin pelkään, että joudun pikapuoliin palauttamaan voimaan jo valitettavan perinteisen musiikintekokieltoni, sillä nyt on tarkoitus puskea hyvällä tahdilla kokoon suomennos lyhyestä, mutta antoisasta astrofysiikan populaaritieteellisesta kirjasta.

(Spammitulvan vuoksi olen lyhentänyt artikkelien kommentointimahdollisuutta toistaiseksi kuukaudesta viikkoon. Pahoittelut, jos tämä aiheuttaa rauhallisempaan tahtiin kirjoituksiani lueskeleville hankaluuksia.)

Arkista

·

Viime viikkoina on vietetty perin arkista kirjailijaelämää ainakin tässä taloudessa. On editoitu Hunanin käsikirjoitusta (jälleen kerran), on editoitu Armadan suomennosta. On tullut ääniteltyä muutama uusi versio omista lauluista, kun Armadan käännöstyön viimeisten viikkojen ajaksi itselleni julistama biisintekokielto hellitti. On tullut nikkaroitua muuatta taloyhtiön ikkunaruutuprojektia.

Facebookissa on (vaihteeksi) kiertänyt arkihaaste, jossa pitäisi kuvata mustavalkoisia kuvia arjesta, vailla ihmisiä. Kotona ja pihalla pyöriessä on tullut räpsittyä muutamia muitakin kuvia, joten jatkan tätä arkipäivitystä kuvallisessa muodossa.

Pikkujoulukausi on sentään päässyt alkamaan, joten toisinaan on tämä kirjailija/kääntäjä päässyt piipahtamaan kotiympyröistä vähän maalikylämäisempiinkin maisemiin, edes hetkeksi.

(Laitoin tuon edellisen Oum-bloggauksen kommentoinnin kiinni, koska se tuntuu houkuttelevan tavallistakin enemmän roskapostikommentteja. Voi tieten olla, että robotit käyvät seuraavaksi tämän merkinnän kimppuun.)

 

Suomentajasta kirjailijaksi (taas kerran)

·

Päivät, jolloin voi – hyvin omintunnoin ja aikataulussa – lähettää kustantajalle kirjasuomennoskäsikirjoituksen lisäksi laskun tehdystä työstä, ovat varsin mainioita päiviä. Etenkin jos on työnjälkeensä tyytyväinen.

Ainakin viimeisten tarkistusten aikana minun silmäni väitti, että suomennokseni Ernest Clinen Armadasta on ihan kohtuullisten hyvää tekstiä. Tokihan kustannustoimittaja tulee löytämään siitä paljonkin korjattavaa, ehkä uusiksi mietittävääkin. Mutta se kuuluu asiaan. Minäkin löydän yhtä ja toista paremmaksi työstettävää, kun näen käännökseni viikkojen tauon jälkeen uudelleen. Olen viime viikot elänyt sen verran tiiviisti tekstin parissa että niin sanottu perspektiivi on ihan taatusti hukassa – vaikka yleensä teenkin kohtuullisen hyvää jälkeä, kun tuotan vuorokaudessa paljon tekstiä.

Tällä hetkellä voin taas, ainakin toviksi peruuttaa käännösdeadlinea edeltävän (nyttemmin jo valitettavan perinteiseksi muodostuneen) biisinteko- ja äänityskiellon. Huomasin, että kone tuntuu hieman hidastelevan, joten on aika käyttää myös pari työpäivää ns. puhtaan asennuksen tekemiseen: järjestelmäkovalevyn alustaminen ja käyttöjärjestelmän ja ohjelmistojen uudelleen asennus yleensä auttaa hitailuun varsin mukavasti, ja pidentää koneen käyttöikää. ”Kone hidastelee enemmän kuin ennen” on erittäin huono peruste vaihtaa konetta. Ja nyt kun ei ole hetkeen kiire, on paras mahdollinen hetki tehdä tarvittavat huoltotoimenpiteet. Pitkään puolivalmiina roikkunut kirjailija-nettisivu-uudistus pitäisi sekin työstää kuntoon, kun nyt sinne olisi uutta materiaaliakin laitettavana.

Pitkään lomailuun ei ole mahdollisuutta, sillä kirjoituspöydälle putkahti muutama päivä sitten paksu paperinivaska, Hunanin käsikirjoitus, johon kustannustoimittaja on merkinnyt monenlaista korjailtavaa ja paranneltavaa. Tämän kirjan kanssa on tehty aikaisempia useampia editointi- ja korjailukierroksia, ja nyt vielä kustannustoimittajakin vaihtui. Minulla ei ole mitään valittamista Niinan työn suhteen – hän teki erinomaisia korjaus- ja parannusehdotuksia, näki paljon vaivaa käsikirjoitukseni kanssa – mutta toisaalta olen iloinen siitä että olen päässyt jatkamaan yhteistyötä monta aikaisempaa romaaniani toimittaneen Stellan kanssa.

Hunanin suhteen on sitä paitsi muutenkin tällä hetkellä vallan hyvät ja toiveikkaat fiilikset. Kustantamolta saamieni tietojen mukaan ennakkomyynti on alkanut vallan lupaavasti: (maagisrealistisia tai suomikummallisia aineksia sisältävä) historiallinen romaani on monille kirjakaupoille helpompi sisäänostettava kuin tieteisromaani. Olen myös nähnyt kirjan kansikuvan, joka poikkeuksellisesti ei sisällä minun valo- tai muita kuviani, mutta näyttää vallan mainiolta. Vielä se ei ole julkinen, joten joudun panttaamaan sitä teiltä tovin.

Tuulennaukujan kuolema

· 2 kommenttia ·

Varustamon kuuluisin alus, median lemmikiksi noussut valkoiseksi maalattu nelimastoparkki, saapuu Englantiin tehtyään matkallaan Australiasta miltei ennätyksellisen nopean matkan.  Poikkeuksellisesti matkalla on mukana myös nainen, kapteenin vaimo. Nuorikon yläluokkaisen englantilaissuvun vastustama avioliitto on solmittu miehen pienessä kotikylässä Ahvenanmaalla juuri ennen kuin alus aloitti maailman ympäri yltäneen matkansa. Kapteeni itse on nuorimpia komentajia tässä maailman viimeisessä kauppapurjelaivastossa: samaisen laivan perämiehen nosti nykyiseen virkaansa laivan edellisen isännän, 1900-luvun kenties kuuluisimman purjekauppalaivakapteenin Ruben de Clouxin suositus.

Tulosatamassa Falmouthissa odottaa varustamon orderi siirtyä purkamaan vehnälastia Ipswitchiin. Saamistaan hyvistä neuvoista huolimatta nuori kapteeni päättää lähteä rannikkovesillä kömpelön, moottorittoman aluksensa kanssa ruuhkaiseen Englannin kanaaliin sumuisena yönä. Kukaan laivalla ei huomaa, että Eddystonen majakka ohitetaan väärältä puolelta. Navigointivirhe paljastuu vasta kun nelimastoparkki rysähtää karille Salcomben edustalla.

Haveri nousee saman tien englantilaisen lehdistön etusivuille, ja toimittajaparvet tulvivat Salcombeen kirjoittamaan ja kuvaamaan ”kuherruskuukausilaivan” ahdinkoa. Kapteenin nuorikko, kokenut toimittaja itsekin, masinoi julkisuutta vielä lisää kerätäkseen rahaa parkin pelastamiseen, sillä legendaarinen varustamonomistaja pitää vakuuttamatonta alusta saman tien menetettynä. Satojen vapaaehtoisten voimin turvonnutta, mädäntynyttä vehnälastia saadaan purettua seuraavien kuukausien ajan sen verran, että alus irtoaa karilta, ja se hinataan suojaiseen, hiekkapohjaiseen lahteen korjausyrityksiä ja lopun lastin tyhjennystä varten. Mutta lahteen osuu myrsky, joka lopulta murtaa vain vähän yli kolmekymmenvuotiaan nelimastoparkin teräsrungon. Herzogin Ceciliestä on tullut yksi uusi hylky Englannin kanaaliin lukemattomien hylkyjen joukkoon.

Herzogin Cecilien viimeinen matka kiehtoo laivoista ja merihistoriasta kiinnostuneen kirjoittajan mieltä aina kun siitä lukee. Mitä viimeisellä matkalla oikein tapahtui? Näyttivätkö kompassit todella pieleen, ja johtuiko se siitä että Britannian laivasto olisi kokeillut alueella salaista magneettiasettaan, jolla oli tarkoitus häiritä vihollisen sotalaivoja? Oli minulla jonkinlainen spefistinen tarinanideakin tämän haverin ympärille kehitettynä, mutta muutama viikko sitten luin Ulla-Lena Lundbergin uudesta Herttuar ja kapteenin vaimo: purjealuksen tarina -kirjasta (Teos/Förlaget 2017) ja ajattelin, että pajatso on ainakin toistaiseksi tyhjennetty. Ja mikäs siinä: itsekin oolantilaisena, alueen merihistorian keskellä kasvaneena Lundbergillä on tietysti paljon paremmat edellytykset taustoittaa tarinaansa kuin minulla.

Herttuatar ja kapteenin vaimo on kuitenkin toisenlainen kirja kuin kuvittelin. Sen syntysyynä ovat olleet vastikään löytyneet kapteeninrouva Pamela Erikssonin (1908–1984) kirjeet ja valokuvanegatiivit, ja kirja antaa tilaa etenkin jälkimmäisistä skannatuille kuville. Lundbergin tekstiosuus on niille lähinnä kahdeksankymmentäsivuisena johdantona.

Ei sillä että johdanto olisi huono, ohut tai pinnallinen, päinvastoin: teksti on maallikon silmiin erinomaisen perusteellista ja huolellista työtä ja valaisee monia niitä syitä miksi Herzogin Cecilien nuori kapteeni Sven Eriksson (1903– 1954) päätti lähtä niin kohtalokkaalla kiireellä laivansa viimeiseksi jääneelle matkalle. Hänen päänsä oli varustamon legendaarisen ”purjelaivojen kuninkaan” Gustav Eriksonin (1872–1947) silmissä jo valmiiksi proverbiaalisella pölkyllä. Sven Eriksson oli osoittautunut koreilunhaluiseksi tuhlariksi, joka ei saanut hoidettua laivansa paperitöitä tai kuluselvityksiä tehtyä – paitsi silloin kun Pamela Eriksson huolehti näistä asioista – ja Cecilien matkat tuottivat tappiota aikana jolloin purjekauppalaivat olivat muutenkin jäämässä toiseksi nopeammille, kanavien kautta oikaiseville höyrylaivoille. Varustamon kitsas patruuna vaati kapteeneiltaan tiukkaa kulukuria, ja siihen ei Sven Eriksson koskaan kyennyt. Cecilien viimeinen matka oli muutenkin alkanut huonoissa merkeissä: donkey-pannun räjähdys oli vaatinut Maarianhaminassa neljän ihmisen hengen ja vienyt laivan ennen matkaanlähtöä kalliille telakalle, ja Tanskan salmissa hankalasti ohjailtava nelimastoparkki oli kolhinut kahta pienempää alusta jäämättä selvittämään asioita: Sven Eriksson oli kadonnut avomeren rauhaan radiottomalla aluksellaan.

Ei ihme, että Herzogin Cecilie jäi ainoaksi laivaksi jota Sven Eriksson koskaan komensi: hänen loppuelämänsä kului maatilanisäntänä Etelä-Afrikassa.

Pääosan Herttuataresta vievät kuitenkin Pamela Erikssonin valokuvat, ja ihan aiheesta. Kokeneena journalistina hän on ollut erinomainen valokuvaaja – samoin ne Cecilien miehistön jäsenet, joille hän on antanut kameransa saadakseen kuvia itsestään ja kapteenimiehestään. Hänhän kirjoitti tästä viimeisestä matkasta oman kuvauksensa The Duchess: The Life and Death of the Herzogin Cecilie (Secker  & Warburg 1958), johon Lundberginkin teksti paljolti nojaa. Negatiiviskannausten ja hyvän painatuksen ansiosta Herttuattaren ja kapteenin vaimon kuvitusta katselee paljon mieluummin kuin sitä millaisina samat otokset näkyvät omassa Duchessin pokkariversiossani (jonka ostin Maarianhaminan merimuseosta, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi lukea).

Herttuatar onkin mainio katselu- ja selailukirja kaltaiselleni meriromantikolle.

Ei tämä paketti ihan täydellinen ole, minun silmissäni. Caj Westerbergin suomennos olisi vaatinut paikka paikoin vähän enemmän kustannustoimittajan punakynää. Jotkut kuvatekstit saavat minut kurtistamaan kulmiani: yllä oleva kuva meren kolhiman Cecilien keulavantaasta on luemma otettu laivan saapuessa Australian Port Lincolniin, mutta siinä vaiheessa laivalla olisi pitänyt olla pelkkä painolasti ja se olisi luullakseni uinut paljon korkeammalla. Itse veikkaisin – merenkulun ja purjelaivojen suhteen täydellisenä amatöörinä – että kuva on laivan paluumatkalta täydessä vehnälastissa.

En minä kuitenkaan väitä, että olisin kokonaan hylännyt ideani kirjoittaa mitään, mikä liittyy Herzogin Cecilieen tai 1900-luvun purjelaivoihin. Olenhan minä muutamia Cecilien haverin aineksia hyödyntänyt aivan toisenlaisessa kirjallisessa kontekstissa jo vuosia sitten. Ja parin vuoden takainen vierailu Maarianhaminan merimuseossa Archipelaconin yhteydessä synnytti kaikenlaisia ideoita nelimastoparkille sijoittuvaan spefiromaaniin. Museoon on sijoitettu paljon Cecilien hylystä pelastettua tavaraa: keulakuva, laivakello, jopa kapteenin salonki kalustoineen ja puisine seinäpaneeleineen. Ehkäpä käytän vielä tuon mainion Tuulennaukuja-nimenkin.

730532 merkkiä

·

Olen minä arabispefin lueskelemisen lomassa tehnyt töitäkin. Uusin versio Hunanista lähti äsken kustannustoimittajan ihmeteltäväksi.

Hunan on taas vähän tiiviimpi ja romaanimaisempi. Toistoja ja jankkaavampaa pohdiskelua on vähennetty sieltä missä niitä oli liikaa, sanavalintoja on mietitty tarkemmin. Suurin rakenteellinen muutos tapahtui kirjan alussa: nyt kirja alkaa kohdasta joka edellisessä versiossa tuli vasta kolmantena lukuna. Entinen ykkösluku siirtyi sen perään ja välistä leikattiin pois pätkä (alkuperäisiä) päiväkirjamerkintöjä. Tarkoituksena on, että kirjan aloitus imaisee lukijan mukaansa saman tien, ja tämä järjestyksenmuutos toivon mukaan edistää asiaa.

Asiat ovat edistyneet muillakin rintamilla. Kirjasta on nyt tehty kirjallinen kustannussopimus ja ensimmäisiä kansikuvaversioita on laadittu. Tällä kertaa en tee itse kantta, mutta ammattigraafikon työ näyttää oikein hyvältä. Myös ennakkomyynti kirjakaupoille on aloitettu, ja kuulemma käynnistynyt ihan hyvin. Ellei ihmeempiä satu, valmis kirja on lukijoiden ulottuvilla ensi helmikuussa.

Alkaa siis lopultakin vaikuttaa siltä, että tämä monipolvinen ja kauan väkerretty romaanisavotta alkaa olla lopultakin valmistumassa. Kyllä teksti palaa vielä vähintään kerran muokattavakseni, ja tälläkin kertaa taitan kirjan itse, mutta silti.

 

Tunteiden hallinnointia

·

Jatkoimme eilen kesäistä kulttuurikierrosta vielä pikaisella piipahduksella Urjalassa ja Pentinkulman päivillä. Pikainen vierailumme alkoi loistavan suomentajan ja kustannustoimittajan Alice Martinin pitämän ”Alicen alasin” -käännöskurssin ohjelmaan kuuluvalla Andrew Chestermanin luennolla tyylin kääntämisestä. Vaikka kääntämisen teoria tuntuu toisinaan olevan jotakin aivan muuta kuin kirjallisuuden kääntäjän arkinen työ, ei tee kenellekään totisesti haittaa tutustua vähän paremmin teoreettisiin viitekehyksiin ja analyysiin siitä, miten kääntämistä tehdään, miten sitä voisi tehdä ja miten sitä pitäisi tehdä. Erityisen hyödyllistä se on kaltaiselleni ”kadulta reväistylle” suomentajalle, jolla ei ole taustallaan käännöstieteen tai kirjallisuuden opintoja.

Irrallisena yksityiskohtana kokonaisuutenakin kiinnostavasta ja antoisasta luennosta jäi mieleen, asiayhteyksistään irroitettuna, ajatus kääntämisestä emotion managementina. Siitähän kirjallisuudessa on muutenkin kyse: pyrimme vaikuttamaan lukijan mielentilaan ja tunteisiin: käytännössä vahvistamme valikoidusti jotakin joka on jo vahvalla idulla. Jos onnistumme vaikuttamaan yhtään mitenkään lukijan mieleen.

Ilta jatkui jo perinteisessä Kiimankulman yö -tapahtumassa, jonka armoitettu kääntäjäkollega Laura Jänisniemi järjestää oman talonsa pihapiirissä Kiimankulman kylässä. Tapahtuman yleisemmän teeman mukaisesti tällä kertaa mentiin runous edellä. Juhani Lindholm kertoi Vänrikki Stålin tarinoita -suomennoksestaan ja luki näytiksi kaksi runoa. Alicen alasimen ryhmäläiset jatkoivat omilla käännöksillään, ja kuultiinpa vielä sävellettyjä Volter Kilven runoja.

Mutta mitä tunteiden hallinnointiin tulee, ensi viikosta on tulossa luultavasti aikamoista pyöritystä. Silloin koittaa lopultakin jo pitkään hehkutettu ensimmäinen Helsingissä järjestty Worldcon, ja jo pelkkä ohjelman lukeminen tuppaa pyörryttämään: niin paljon kiinnostavaa kuultavaa ja nähtävää. Oma esiintymisaikatauluni on jo ehtinyt elää useaankin otteeseen, joten siinäkin suhteessa saa olla tarkkana.