Eilisestä paneelikeskustelusta Sastamalan Vanhan kirjallisuuden päivillä sukeutui vallan mainio tunnin rupattelu, joka paneelikeskustelujen tapaan poukkoili suuntaan jos toiseenkin. Kuten tästä virallisesta tallenteesta huomaatte:
Kiitokset Tiina Raevaaralle vetämisestä, kanssapanelisteille Magdalena Haille ja Jani Saxellille näkökulmista ja yleisölle mukanaolosta. Tällaisia tilaisuuksia on ollut ikävä.
Muistutan vain pikaisesti, että minua(kin) voi nähdä tänä perjantaina Sastamalan perinteisillä vanhan kirjallisuuden päivillä. Esiinnyn peräti paneelikeskustelussa:
Avaruusmatkoja, isoveljen valvontaa ja koneihmisiä. Mitä kaunokirjallisuus kertoo tulevaisuudesta? Pitääkö se paikkansa – ja pitääkö sen pitää? Keskustelemassa kirjailijat Magdalena Hai, J. Pekka Mäkelä ja Jani Saxell. Keskustelun johdattajana toimii kirjailija Tiina Raevaara.
Edellisestä kirjallisesta live-esiintymisestä onkin kulunut jo aikamoinen tovi.
Irene Vallejon kuusisataasivuista Papyrus-teosta (El infinito en un junco: La invención de los libros del mundo antiguo, 2019, suom Taina Helkamo 2021) on mainostettu ”kirjan tarinana”, siitä on jopa puhuttu ”kirjan historiana” – tai kirjan historian painotekniikkaa edeltävänä osana. Sitä se ei todellakaan ole. Kuten alkuteoksen nimestä voi ainakin minun olemattomalla espanjantaidollani päätellä, teos kertoo kirjan ja kirjojen käytön varhaishistoriaa antiikissa, toisin sanoen siinä pienessä kahden-viidentuhannen vuoden takaisessa Välimeren ympäristön kulttuurien piirissä, joka ulottui nykyisestä Irakista ja Iranista (Kaksoisvirain maa) Välimeren ympäristön maihin, ennen kaikkea Kreikan kaupunkivaltioihin ja Roomaan sekä Pohjois-Afrikkaan. Kaikki muu kirjan historia, koko muu maailma, jää vain ohimeneville maininnoille.
Tämä ei tietenkään ole mitenkään ainutlaatuista. Itse asiassa olen itse lukenut koulun historiantuntini sellaisena aikana, jolloin tällainen kapeakatseisuus oli normi: Välimeren (pohjoisrantojen) ja Euroopan ulkopuolella oli vain ”villejä” tai muuta sivistymätöntä rupusakkia. Kaikki oleellinen muka tapahtui ja keksittiin tällä pikkuriikkisellä Aasian länsiniemimaalla. Muistan trendin jatkuneen vielä 1980-luvullakin ainakin Vironniemen sanomissa, josta Euroopan ja Pohjois-Amerikan ulkopuolisen maailman isojakin asioita joutui tihrustamaan Maailman ihmisiä -palstan pikku-uutispätkistä.
Tässä suhteessa Papyrus tuntuu hetkittäin paluulta entiseen, ankeaan historianäkemykseen. Kylmän rauhallisesti kirja väittää Johannes Gutenbergin keksineen kirjapainotekniikan (vaikka se oli kehitetty Kiinassa satoja vuosia aikaisemmin, kuten Marco Polo oli eurooppalaisia valistanut parisataa vuotta ennen Gutenbergia), vaikka tunnustaa sentään (pitkin hampain?) että paperinvalmistus on peräisin Itä-Aasiasta. Vallejo myös nostaa eräänlaiseksi kirjallisuuden syntysyyksi foinikialaisten kehittämän äännekirjoituksen maahanmuuton Kreikkaan, vaikka kirjallisuutta oli kirjoiteltu muunlaisilla kirjoitusjärjestelmillä aivan sujuvasti muualla jo aikaisemmin. Esimerkiksi kiinalaisen kirjan historia kuitataan jotakuinkin vain ohimenevällä maininnalla keisari Qin Shi Huangdin kaikkien aikojen ja kaikkien kulttuuripiirien ehkä suurimmasta ja totaalisimmista kirjojenpoltto-operaatiosta vuonna 212 eaa.
Tämä kulttuurillisesti kapea rajaus saattaa kuitenkin olla Vallejon tekstille hyväksi: hän kirjoittaa esseistisen pitkille sivupoluille poikkeilevaa proosaa, joka tällaisenaan pysyy loistavasti koossa ja kantaa koko paksun kirjan mitan. Takana on valtava, näkemyksekäs pohjatyö. Vallejo ei ole kirjoittanut kattavaa tieteellistä tutkimusta, vaan hän on ottanut vapauksia poimia laajojen kaariensa koristeeksi monia kiehtovia detaljeja, jotka kiehtovat ainakin minunkaltaistani lukijaa. Oli mukavasti hytkäyttävää vaikkapa lukea, että ateenalainen arkkifilosofi Sokrates paheksui kovasti hänen aikanaan muotiin tullutta tapaa lukea filosofiaa kirjoista: hänen mielestään lukeminen tyhmensi ihmistä, ja ainoa oikea tapa edistää ajattelua ja filosofiaa oli keskustelu älyllisesti tasavertaisten miesten kesken. Hän oli siis myös kaikkien nykyajan muotivillityksiä ja teknisiä vimpaimia kritisoineiden jääräpääkonservatiivien suojeluspyhimys ja esikuva.
Siinä mielessä Vallejo ottaa välimatkaa vanhentuneeseen eurooppalaiseen historianäkemykseen, että hän pyrkii mahdollisuuksien mukaan nostamaan esiin kirjan kehitykseen ja kirjallisuuteen vaikuttaneita naisia. Tämä ei ole aina helppoa, sillä antiikin kulttuureista kuluneet vuosituhannet ovat pyyhkineet useimpien kirjoittajien tekstit jäljettömiin, ja vähissä ovat nekin tekstit joita on jäljellä: kreikkalaisen antiikin runouden suurimpiin nimiin kuuluvan Sapfon säilyneeksi tunnettu tuotanto esimerkiksi mahtuu aivan sujuvasti yhdelle kaksipuoliselle aaneloselle. Useimmilta muilta ei ole säilynyt muuta kuin korkeintaan nimi jossakin kirjallisuutta käsittelevässä tekstifragmentissa.
Papyruksen esiin nostamista Välimeren kulttuuripiirin tärkeistä kirjanhistoriallisista asioista luultavasti tärkein – ja mahdollisesti ainoa oikeasti tässä kulttuuripiirissä keksitty – on kirjastolaitos, avoin kirjasto, kaikkien käytössä oleva kirjasto. Tämä hellenistisellä kaudella Aleksandriasta ja Pergamonista levinnyt muotivillitys kertoo myös siitä, ettei lukutaito ollut enää pelkästään harvojen käsissä, vaan niin yleistä että kirjastoihin riitti kävijöitä. Todisteena tästä Vallejo esittää myös Pompeijin ja Herculaneumin seinäkirjoitusten hävyttömät väännelmät suurten runoilijoiden teksteistä: ei niiden kirjoittamisessa olisi ollut mitään mieltä elleivät ohikulkijat olisi niitä tajunneet. Vallejon kuvaukset roomalaisajan suhtautumisesta kirjallisuuteen – ja etnisyyteen – ovat muutenkin kiinnostavia: roomalaiset patriisit kuuntelivat mielellään äänikirjoja, joita heille lukivat enimmäkseen kreikkalaistaustaiset orjat. Roomalaisissa kirjastoissa piti olla kaksi yhtä suurta puolta, kreikkalainen ja latinalainen, josta ensimmäinen pursuili ja jälkimmäinen kaikui autiuttaan, koska latinankielistä kirjallisuutta oli pitkään hyvin vähän tarjolla. Muutenhan roomalaiset eivät olleet mitään ankeita etnonationalisteja: Rooman kansalaisuus oli avoin kaikille Rooman valtakunnassa asuville ei-orjille, jotka maksoivat veronsa ja olivat muuten hyödyksi yhteiskunnalle. Roomalaisten orjat saivat lukea siinä missä melkein kaksituhatta vuotta myöhemmin Yhdysvaltain orjilta lukemaan opetteleminen oli kielletty ruoskinnan uhalla.
Kirjastojen yhteydessä Vallejo kertoo myös lumoavan anekdootin 1930-luvun suuren lamakauden Appalakeilta, missä kirjastonhoitajattaret kulkivat ratsain eristyneistä pikkukylistä toisiin ja jakelivat kirjoja satulalaukuistaan maalaisille, jotka janosivat saada edes jotakin tietoa ulkomaailmasta. Vallejo suitsuttaa suurta kunnioitustaan kaikille kirjastojen työntekijöille, ja aivan aiheesta. Monina aikoina kirjastonhoitajan ammatti on vaatinut rohkeutta, sitkeyttä ja ankaraa omistautumista.
Papyrus on melkoinen järkäle kirjaksensa, ja Taina Helkamo on tehnyt valtaisan työn kääntäessään sen sujuvalle, eloisalle suomenkielelle. Kustannustoimittaja on kuitenkin kiusallisesti nukahdellut muutamissa paikoin niin että painettuun tekstiin on jäänyt jokunen nolo kömmähdys: niitä tulee tekstiin aina, huippuluokan kirjoittajaltakin, ja kustannustoimittajan työtä on spotata niistä jokainen ja korjata ne. Nyt kirjasta tarttui ärsyttävästi silmään pari kertaa peräkkäin esiintynyt ”Plotemaios” ja väite, että 12 Years a Slave -kirjan kirjoittaja olisi kaappauksensa jälkeen kuljetettu etelään ”autolla” – 1840-luvulla! Ja pari kappaletta myöhemmin väite, että Yhdysvaltain orjat olisi vapautettu sisällissodan päättyessä 1965…
Mutta ei kannata antaa pikkukämmien tai kulttuurillisen näkökulman Välimeri-keskeisyyden silti häiritä: Papyrus on ehdottomasti lukemisen arvoinen teos.
Seurustelin ja asuin aikanaan viitisen vuotta hattulalaisen nuoren naisen kanssa, mutta hänen kotinurkillaan käydessään emme tainneet koskaan piipahtaa parin kilometrin päässä Pyhän ristin keskiaikaisessa kirkossa. Hänen perheensä ei ollut mitenkään erityisen innokasta nähtävyyksien perään, minkä lisäksi eksäni oli varsin vakaumuksellinen ateisti. Enhän minäkään ole mihinkään uskontokuntaan kuulunut vuosikymmeniin, en jumalia kunnioittaviin enkä jumalia kieltäviin, mutta viimeistään Anneli Kannon romaanin Rottien pyhimys (Gummerus 2021) lukeminen on saanut kiinnostumaan kirkon myöhäiskeskiaikaisista maalauksista jo ihan taiteen vuoksi.
Romaanissa eletään 1500-luvun alkuvuosia, vain vähän ennen Kustaa Vaasan aloittamaa uskonpuhdistusta. Ruotsi ja sen Itämaa-niminen osa (jota vasta paljon ryhdyttiin kutsumaan ”Suomeksi”) ovat vielä kohtuullisen tukevasti katolisia maita. Pitkällisten neuvottelujen jälkeen muutaman kymmenen vuoden ikäiselle Hattulan Pyhän ristin kirkolle on saatu aikaan rahoitus – ja sekä Turun piispan Arvid Kurjen että Hämeen linnanherran Åke Tottin siunaus – kirkon seinien ja katon maalaamiseksi niin, että kuvien avulla lukutaidoton rahvaskin saisi oppia Raamatun tapahtumista. Kylään saapuu kaksi ruotsalaista maalarimestaria ja heidän itämaalainen apupoikansa. Tarina alkaa heidän saapuessaan keväällä, ja päättyy kun maalausurakan pitäisi olla valmiina syksyllä.
(Olen, sivumennen sanoen, itsekin huomannut suosivani melkolailla samankaltaista ajanjaksoa omissa tarinoissani. Nedut alkaa joskus maaliskuussa ja päättyy elokuuhun. Muurahaispuu alkaa toukokuussa ja päättyy syyskuuhun. Pahasilmän vuoden 1996 tarinakaari alkaa maalis–huhtikuussa ja päättyy syyskuun lopussa, vuoden 2018 kaari kantaa toukokuusta heinäkuuhun. Näin asiattomana sivuhuomautuksena.)
Maalareiden ja heidän apupoikansa ohella romaanin keskeisiksi henkilöiksi nousevat vauras asioiden järjestelijä, kirkonisäntä ja talollinen Klemetti Mikonpoika, paikkakunnalta kotoisin oleva kirkkoherra Petrus Herckepaeus josta tuntuu että kaikki pitävät häntä edelleenkin pelkkänä Pekka Härkäpää -nimisenä pojankoltiaisena jolle ei papille kuuluvaa kunnioitusta heru – sekä kyläläisten hyljeksimä, syntyperältään epämääräinen kuolleen tiilentekijän holhokki Pelliina. Työtapaturman vuoksi piirustustaitoiseksi ja värisilmäkkääksi osoittautuva Pelliina tempaistaan mukaan maalariporukkaan sen ainoaksi naispuoliseksi jäseneksi.
Todellisista Pyhän ristin kirkon maalareista ei tiedetä mitään, ei nimen nimeä, joten Kannolla on ollut tilaisuus kuvitella henkilöt itse – ja, kuten hän jälkisanoissa myöntää, kuvitella työryhmä pienemmäksi kuin mitä se luultavasti on ollut. Kuvien tekijöistä on jäljellä vain heidän tekemiään kuvia. Tältä pohjalta on ollut hyvä rakennella tarina jossa on paljon tuttua siitä mitä kuulin erään toisen hattulalaiskylän ihmisistä 1980-luvulla, asiaankuuluvaa juonittelua, sääty-yhteiskunnan rivienvälistä kritiikkiä ja historialliseen romaaniin sopivan tenhoava ja eläviä kuvia lukijan mieleen loihtiva juoni. Välillä lukija alkaa pelätä, että tarina on matkalla kohti turhan kepeän romanttista loppua tai lopputragediaa, mutta onneksi eteen tuleekin toisenlainen mutka – toisenlainen tragedia – ja vähän toisenlainen loppu. Sellainen, jonne päästyään lukija voi tyytyväisenä todeta lukeneensa hyvän romaanin, ja jää aprikoimaan, miten kiinnostaviksi piirrettyjen keskeisten henkilöiden elämä jatkuu siitä eteenpäin. Niiden, jotka ovat yhä elossa, siis.
Kuten edellisessä bloggauksessa kerroin, olen maaliskuun ajan lukenut aikamoisen kasan kotimaista kirjallisuutta. Tässä muutama pikainen huomio kymmenestä kasaan päätyneestä kevään 2021 romaanista.
Irja Sinivaaran esikoisromaani Sinun onnes tähden (Tammi 2004) teki aikoinaan vaikutuksen ja vaikutti: Alshainin moninäkökulmaisuus sai alkuinspiraationsa juuri siitä. Vaikka minne maailmassa (Reuna) on eräänlainen tositapahtumiin pohjautuva mikrohistoriallinen tarina Valtosen norjalais-suomalaisesta perheestä, yksinhuoltajaksi jääneestä leskiäidistä, joka kamppailee toimeentulon ja pelastusarmeijalaisen uskonnollisen vakaumuksensa kanssa, sekä kolmesta lahjakkaasta laulajatyttärestä, jotka Suomen musiikin historia tuntee Harmony Sistersinä. Tarina seurailee sisarusten hyvin kartoitettua historiaa, mutta romaanina se voi tuoda esiin ja olettaa näkökulmia ja tuntemuksia jotka eivät tietokirjaan sopisi.
Ison liudan antiikin Välimeren kulttuurien piiriin sijoittuvia historiallisia romaaneja kirjoittanut Jukka M. Heikkilä kuvittaa hänkin Sisilian prinsessassa (Karisto) historiallista tositarinaa. Sisilialaissyntyinen Lanassa kertoo kirjassa palvelijattarelleen elämäntarinaansa, joka vei 200-luvulla eaa. hänet kotoa Syrakusasta Makedoniaan ja Kreikkaan, kahden kuninkaan kuningattareksi.
Anu Holopaisen Filigraanityttö (Karisto) on lempeän lohdullinen nuortenromaani pakko-oireista ja ahdistuneisuushäiriöstä. Peruskoulun kahdeksannelle luokalle menossa oleva Enni pelkää että jotakin todella pahaa tapahtuu, ellei hän suorita pakonomaisia pikku rituaalejaan aina samalla, toistuvalla tavalla – ja arvattavasti lopulta tulee tilanne, jossa hän ei enää pysty rituaaleja noudattamaan. En voi sanoa olevani erityisen perehtynyt nuorisokirjallisuuteen, mutta minulle tästä kepeähkösti kerrotusta kirjasta – mukavan avoimine loppuratkaisuineen – jäi vallan hyvä mieli.
Johanna Elomaan Sinä päivänä kun synnyin (Otava) on saanut nimensä Ultra Bran laulusta, ja kyseisellä bändillä on vahva osansa 1990-luvulla alkavassa kahden nuoren naisen ystävyyden kuvauksessa. Entiset koulutoverit päätyvät puolivahingossa opiskelemaan samaan korkeakouluun, mutta opinnot eivät innosta, eikä bilettäminenkään sitten niin kovin paljon, ja kaksikko lähtee grand tourille Intiaan ja Kaakkois-Aasiaan. Matkan varrella ystävysten tiet alkavat viedä eri suuntiin. Lopulta päädytään Afrikan ja Yhdysvaltain kaurtta naimisiin – itse asiassa kahdesti – ja takaisin Helsinkiin, jossa sitten paljastuu muuan merkittävä seikka jonka minua tarkempi lukija olisi saattanut tajuta paljon aikaisemmin kuin minä. Elomaan teksti hipoo jossain määrin ns. chick litiä – missä sinänsä ei ole todellakaan mitään pahaa – mutta piti ainakin tämän keski-ikäisen heteromiehen lukemassa monipolvista ja koukuttavaa tarinaa loppuun pikkutunneille saaakka.
Marianna Kurton proosarunollinen ja lyhyin katkelmin etenevä Seitsemäs piste (WSOY) on spekulatiivista fiktiota, eräänlaista spekulatiivista fiktiota. Kaupungin taivas täyttyy leppäkerttujen sateesta ja saa melkein kaikki ihmiset katoamaan. Teksti ei paneudu katastrofiin, ei sen syihin eikä seurauksiin, vaan muutamaan jäljelle jäävään ihmiseen, heidän vuorovaikutuksiinsa. Kirja, jota oli hyvin miellyttävä lukea, mutta joka sai samalla pohtimaan: ”Ymmärsinkö minä tästä lopulta oikeastaan mitään? Onko sillä väliä? Pitäisikö lukea saman tien uudelleen?”
Joonatan Tolan ilmeisesti hyvinkin autofiktiivinen Punainen planeetta (Otava) voisi olla hyvin synkkä ja ahdistava tarina, ellei Tola kirjoittaisi sitä niin kevyen karnevalistisella otteella. Tolan perin dysfunktionaalisessa perheessä kasvanut Mikko-isä sairastui psyykkisesti jo nuorena, alkoi lopulta elää päihteidentäyteistä elämää itse itsensä taiteilijaneroksi julistaneena, ja hän nopeasti mukaan myös vaimonsa ja heille syntyneet neljä lasta. Kerran toisensa jälkeen lukija toivoo, että viranomaiset olisivat tajunneet puhaltaa usein nälänhädän rajamailla sinnittelevän perheen pelin poikki, mutta niin kävi ilmeisesti vasta tämän kirjan päätyttyä, kun Mikko Tola oli tehnyt itsemurhan. Välillä mieleen tulivat John Steinbeckin romaanit Kalifornian elämäntapajuopoista ja ajatus, mahtaako joku lukea tämän kirjan jonkinlaisena syrjäytyneiden oman elämänsä taiteilijanerojen elämän ihannointina.
Mia Myllymäen Kirosielu, rajanhaltia (Osuuskumma) kertoo mukavan maagisrealistisen tarinan pienestä, merkillisestä pohjalaiskylästä, joka on elänyt vuosisatoja omien lakiensa ja sääntöjensä mukaan muista piittaamatta, mahdollisimman vähän muiden kanssa tekemisiin joutuen. Matriarkaattisen yhteisön jonkinlaiseksi johtohahmoksi päätyy jo nuorella iällä väkivahva jättiläisneito Peija, joka joutuu oman väkensä edustajana kamppailemaan yhä lähemmäksi kylää tunkeutuvaa ulkomaailmaa – ja sotaa. Lopulta ongelmiin löytyy ratkaisu, joka selittää sen miksi Palonkylää ei täällä muussa Suomessa vieläkään tunneta.
Annamari Marttisen Häiriömerkintä (Tammi) on äärimmäisen ahdistava kirja. Se on sitä varmasti jokaiselle, joka on minun laillani joskus joutunut ylivelkaantuneena tekemisiin ulosottoviranomaisten kanssa, joka on saanut maksuhäiriömerkinnän. Kirjan päähenkilö, yksinhuoltajaäiti, jää kodinvaihdon yhteydessä kahden asunnon loukkuun ja menettää kaiken lisäksi työpaikkansa. Hän jää odottamaan nopeaa pelastusta, jota ei näytä tulevan, mutta tekee ratkaisuja kuin voisi olla varma siitä että ihan pian sitä rahaa kaikkien velkojen ja laskujen ja vippien kuittaamiseen varmasti tulee. Niin tuttua: voin vain olla onnellinen siitä, ettei nykyisenkaltaisia vaivattomia pikavippejä ollut vielä keksitty silloin 1990-luvulla, kun minä ryvin ylivelkaantuneisuuden suossa. Siinä tapauksessa olisin siinä suossa varmasti edelleenkin. Marttinen päättää tarinan tilanteessa, jossa alkaa lopultakin olla toivoa – vain toivoa eikä varmuutta, mutta parempaa ja perustellumpaa toivoa kuin aikaisemmin.
Terhi Törmälehdon Taavi (Otava) kertoo todellisesta henkilöstä, kirjailijan isoisästä Taavi Törmälehdosta (1922–2007), joka karkasi alaikäisenä talvisotaan eikä palannut kotiinsa ennen kuin jatkosotakin oli sodittu. Silloin hän oli sotasankari, Mannerheim-ristin ritari numero 41. Ilmeisesti juuri kukaan Marskin ritarien historiaa ihannoinut ei tiennyt tämän romaanin paljastamaa 1960-luvun Göteborgissa tapahtunutta, joka johti satamassa levyseppänä työskennelleen Törmälehdon viideksi vuodeksi vankilaan. Pohjimmiltaan tämä on romaani miehestä joka ei nuorena halua mitään muuta kuin käydä sotaa, eikä vanhanakaan oikein osaa mitään muuta: kirja ei psykologisoi kovin syvälle, paljon jää lukijan mietittäväksi.
Valokuvataiteilijana näyttävää uraa tehneen Ida Pimenoffin Kutsu minut (WSOY) on sekin, ymmärtääkseni, nykyään muodikasta autofiktiota. On isä, joka on viettämässä 80-vuotisjuhliaan sukulaistensa ja lastensa ympäröimänä. On tytär, jota ei juhliin kutsuttu: kahden avioliiton – ja perheen – välissä syntynyt vahinkolapsi, joka on edes tavannut isänsä ensi kerran vasta teini-ikäisenä, ja senkin jälkeen tapaamisia, tai edes viestittelyä, on ollut hyvin vähän. Tarina saa miettimään, miten tärkeäksi vanhempi nimenomaan silloin, jos tämä on poissa: näin tämän omassa äidissäni (jonka biologinen äiti kuoli vajaat kaksi kuukautta esikoistyttärensä syntymän jälkeen) ja se näkyy tämän romaanin (melkein) isättömässä Verassa. Minä olen voinut pitää sekä isääni että äitiäni jotakuinkin itsestäänselvyyksinä – ja olla, aikoinaan, jotakuinkin suoraan kertomassa äidille, että toi teidän avioliittonne ei enää toimi, heitä toi äijä pellolle. Eikä se ole ollut lainkaan ainoa aika, jolloin olisin kaivannut jompaankumpaan vanhempaani enemmän etäisyyttä kuin silloin oli. Siksi on arvokasta lukea kokemusta toisenlaisesta tilanteesta, toisenlaisista toiveista, toisenlaisesta kaipuusta.
Viimeksi kulunut kuukausi on aika pitkälti kulunut apuraha-asioita miettiessä. Minähän olen itse mukavasti viisivuotisella taiteilija-apurahalla, joten suoranainen velvollisuuteni on sitten ollut – lotterista itse monta vuotta poissaolevana – osallistua apurahalautakuntien vertaisarviointiprosessiin. Tästä syystä on tullut myös luettua tuoretta kotimaista kirjallisuutta vähän laajemmalla haitarilla kuin tavallisesti, mistä lisää tuonnempana. Ensiksi haluan kuitenkin esitellä teoksen, joka ei ole kotimaista kirjallisuutta eikä liity suoranaisesti työasioihin – vielä. Sen lukeminen kuitenkin synnytti romaani-idean, josta ehkä kehkeytyy jotakin… joskus. Ehkä.
Annalee Newitz – joka suosii englanninkielen sukupuolineutraalia they-pronominia – on tuttu New Scientistin kolumnistina, mutta hän on myös tieteis- ja tietokirjailija. Hänen romaaneihinsa en ole tutustunut (täytyy pitää mielessä) ja tänä vuonna julkaistu Four Lost Cities: A Secret Hstory of the Urban Age (W. W. Norton & Co. 2021) on ensimmäinen häneltä lukemani tietokirja.
Minulle vanhana arkeologia-wannabenä ajatus ”kadonneista kaupungeista” on tietenkin jo sinänsä hurmaava, mutta Newitzin kirjassa käy moneen kertaan selville, ettei otsikon lost tässä käänny ”kadonneeksi” vaan pikemminkin ”menetetyksi”, ehkä jopa (yhtä kaupunkia lukuun ottamatta) ”hylätyksi”. Kaikkien kirjan neljän historiallisen tai esihistoriallisen kaupungin paikka tiedettiin niiden lähiseudulla oikein hyvin, vaikka kaikista eivät eurooppalaiset tienneet mitään, ennen kuin eurooppalaisia tunki paikalle kaivelemaan, tonkimaan ja (pahimmillaan) ryöstelemään.
Kaupunkinelikosta vanhin, nykyisessä Anatoliassa (Turkin valtion alueella) sijaitseva Çatalhöyük syntyi, kehittyi ja rapistui suunnilleen puolentoistatuhannen vuoden aikana noin 7100–5700 eaa., mikä tekee siitä, sikäli kuin nykyään tiedetään, ehkä koko planeetan vanhimman kaupunkimaisen yhdyskunnan. Roomalainen Pompeiji on kaupunkikvartetista ainoa, jolle tiedetään selkeä loppu: voimakkaita maanjäristyksiä seurannut Vesuviuksen purkaus syksyllä 79 jaa., joka peitti kaupungin myrkylliseen vulkaaniseen tuhkaan. Olen itsekin nuorempana lukenut, että n. 800–1400-luvuilla jaa. nykyisen Kamputsean alueella kukoistaneen Angkorin olisi viidakkoon hautautuneena löytänyt 1800-luvulla muuan ranskalainen löytöretkeilijä, mutta tämä tieto on täyttä roskaa: vaikka paikkaa ei enää varsinaisesti voinutkaan kaupungiksi kutsua, siellä oli kuitenkin vakinaista asutusta – enimmäkseen buddhalaisia munkkeja – ja se oli Kaakkois-Aasiassa hyvinkin tunnettu ja suosittu pyhiinvaelluskohde. Enemmän tai vähemmän nykyisen St. Louisin kaupungin alueella Yhdysvaltain Missourissa sijainnut ns. Mississippi-kulttuurin suurkaupunki, Angkorin aikalainen Cahokia tavallaan katosi, sitä kutsutaan nykyään erään seudulla myöhempinä vuosisatoina vaikuttaneen intiaanikansan nimellä.
Newitz korostaa, että neljän kaupungin synnyt tai ”tuhot” eivät olleet missään määrin yhteismitallisia. Çatalhöyükin asukkaiden esivanhemmat, ehkä isovanhempiin asti, olivat ehkä paikasta toiseen vaeltavia nomadeja tai metsästäjä/keräilijöitä, ja hän arvelee että vasta kaupunkiin asettuneet saattoivat ensi kertaa identifioitua olemaan jostakin kotoisin sen sijaan että olisivat olleet ”vain” jotakin sukua: minulle, antinationalistille, tämä ei sinänsä kuulosta kovin hyvältä kehityssuunnalta, vaikkakaan en suuremmin perusta sukulaisuuksillakaan ylvästelystä. Çatalhöyük vaikuttaa aluksi olleen jokseenkin tasa-arvoinen yhteisö, sillä kaupungin ”vanhan” itäpuolen talot ovat olleet kaikki jokseenkin samankokoisia, ahtaita savikopperoita, joihin kuljettiin katossa olevista aukoista, jotka toimivat myös tulisijojen savun poistoaukkoina. Asukkaat haudattiin omiin asuntoihinsa ja uusi talo rakennettiin entisen päälle. (Tyhjillään olevia asuntoja käytettiin myös roskiksina ja vessoina, ja vaikka tämä ilahduttaa arkeologeja, voi vain kuvitella miltä kaupungissa on aikoinaan löyhkännyt.) Myöhemmin länsipuolelle nousseessa uudemmassa osassa näkyy jo eriarvoistumista, sillä osa asumuksista on selkeästi suurempia. Tällainen meininki ei ilmeisesti tyydyttänyt kaupunkilaisia, sillä vähitellen väki häipyi omille teilleen eikä yhtä suuria taajamia syntynyt moneen tuhanteen vuoteen. (Paikalliset kyllä tiesivät paikan ja sitä on käytetty tuhansien vuosien ajan hautuumaana.) Autioitumiseen on saattanut vaikuttaa myös ilmaston muuttuminen toimeentulon kannalta epäsuotuisammaksi: viimeinen (tai viimeisin) jääkausi oli vasta pikku hiljaa hiipumassa, ja tämä aiheutti melkoisia muutoksia ilmastoon kaikkialla Maapallolla.
Angkorissa ei ollut alun alkaenkaan mitään tasa-arvoista, ja sen suuruudenaikojen päättyminen johtui ilmastoa enemmän huonosta vesirakennustaidosta. Khmer-valtakunnan kuninkaiden hulppea ja valtavan suuri pääkaupunki rakennettiin alusta alkaen monumentiksi. Rakentamisessa pyrittiin suureen symmetriaan, mikä ei ollut tosiaankaan hyvä idea kukkulaisessa maastossa: seitsemän kilometriä pitkän suorakulmaisen tekojärven toinen pää oli yleensä kuiva vaikka toinen pää tulvi yli äyräiden. Vesi ja vesirakentaminen olivat täysin oleellisia kaupungissa, jonka elintarviketalous perustui pitkälti riisiin, suokasviin: kymmenien kilometrien alueelle leviävä kaupunki muistutti ilmeisesti pikemminkin valtavaa riisinviljelijöiden siirtolapuutarha-aluetta – jossa viljelijöiden talot jököttävät veden yllä pylväiden varassa – kuin meidän ajatustamme kaupungista. Riisinviljely vaatii myös sitä että alueelle saadaan oikeisiin aikoihin runsaasti vettä, ja tässä vesirakentaminen oli ratkaisevan tärkeässä osassa. Niin kauan kuin kanavat ja laskuojat toimivat, kaikki oli hyvin. Jos ne suunniteltiin huonosti tai niitä ei pidetty kunnolla yllä, elämisen edellytykset heikkenivät nopeasti ja, kaupungin jatkuvuuden kannalta, lopullisesti. Khmer-kuninkaat muuttivat lopulta Phnom Penhiin ja entinen angkorilaisrahvas sinne missä sai tienattua elantonsa.
Pompeiji oli jossain määrin oman aikansa Kauniainen, tyylikäs satelliittikaupunki, josta patriisit – tai pikemminkin heidän vapautettunsa – kävivät lähisatamakaupungeissa hoitamassa bisneksiä. Sillä oli – useimpien maailman kaupunkien tapaan – perin monikulttuurinen historia, sillä seudulla oli ollut vuosisatojen ajan sekä kreikkalaista asutusta – etenkin tietysti läheisessä ”Uudessakaupungissa” eli Neapolisissa, nykyisessä Napolissa – että foinikialaisia ja samnilaisia ennen kuin kaupunki lopulta liitettiin Rooman valtakuntaan. Ehkä kaupungin vaurauden vuoksi Rooma huolehti ilmeisesti varsin hyvin (ainakin varakkaampien) henkiinjääneiden toimeentulosta ja uudelleenasuttamisesta.
Cahokia on saattanut olla jossain määrin oman aikansa ja kulttuurinsa Burning Man, juhla- ja festivaalikaupunki, johon keräytyi tiettyinä aikoina paljon väkeä laajalle alueelle levinneen Mississippi-kulttuurin pienemmistä taajamista. Mutta kyllä siellä asuttiinkin, pitkään. Mitään selkeää syytä kaupungin pikkuhiljaiseen hiljenemiseen ei tunneta. Mississippi-kulttuurin ”kummunrakentajat” kuitenkin jatkoivat oloaan, eloaan ja menoaan vielä satoja vuosia muissa, pienemmissä yhteisöissä, kunnes eurooppalaismiehityksen mukana tuomat taudit, ryöstely ja muu hävitys vähitellen hautasivat entisiä temppeleitä (?), seremonioita ja/tai hautoja varten rakennetut korkeat, pyramidimaiset maakummut kasvillisuuden kätköihin 1700-luvun mittaan jaa. (Eräästä tällaisesta kummusta on muuten puhetta Howard Waldropin erinomaisessa tieteisromaanissa Vain vanhat luut.)
Newitz ei peittele närkästystään monen muunkin arkeologin ja antropologin hampaissa olleeseen Jared Diamondiin ja tämän hyvää tarkoittaviin, mutta kaavamaisia ja heikosti perusteltuja selitysmalleja tarjoaviin populaaritiedekirjoihin. Tällä kertaa kritiikin kohteena on ennen kaikkea Romahdus (Collapse), joka selittelee kaupunkien ja kulttuurien tuhoa ilmeisesti hyvin yksioikoisilla ilmastonmuutosselittelyillä. Ei kukaan, ei Newitzkään, kiistä etteikö ilmastonmuutoksilla olisi osaa – joskus ratkaisevaakin – monissa tapauksissa, erittäin todennäköisesti siinäkin mitä ikiomalle kultturillemme tapahtuu seuraavien vuosikymmenien ja -sadan mittaan. Tämän kirjan neljästä kaupungista yksikään ei kuitenkaan ole mitenkään ”romahtanut”. ”Hiipuminen” on paljon parempi sana. Lähimmäksi ”romahdusta” pääsee Angkor, jossa ilmaston vaikutusta tehosti eliitin kyvyttömyys kaupunkisuunnittelussa.
Jos Newitzin erinomaisen luistavasti kirjoitetusta kirjasta haluaa hakea puutteita, niin ainakin tämä lukija olisi kaivannut kuvia: ympäristöä, kaivauksia, ennallistuksia, mitä vain. Sinänsä tyylikkäästi piirretyt karttaluonnokset ovat ainoa mukaan mahtunut visualisointi. Nyt lukemista joutui tuon tuostakin keskeyttämään piipahtaakseen koneella etsimässä kuvia kustakin kaupungista.
Alunperin ajattelin käydä Four Lost Citiesiä kannattelevaa kirjapinoa läpi tässä bloggauksessa, mutta koska tekstiä on nytkin runsaasti, palaan asiaan loppuviikosta.
Tässä luvattu video minun ja Kujerruksia-Linnean tämänpäiväisestä etähaastattelusta.
Pahasilmässä puhutaan paljon musiikista. Palaverin mittaan syntyi idea tehdä soittolista, kirjassa mainitusta musiikista ja artisteista. Linkitän sen tänne lähipäivinä.
Pahasilmän pienimuotoinen julkistaminen tapahtuu Facebook-tapahtumassa https://www.facebook.com/events/199847455173251/ – ja jos tekniikka toimii ja osaan asian toteuttaa, suorana videohaastatteluna. Haastattelijana Kujerruksia-blogin Linnea.
Tallennan videostreamin ja julkaisen sen täällä blogissa sitten pikapuoliin.
