Löytyköön uutenakin vuonna ystäviä odottamattomista paikoista.
Tekijä: jPekka
Tieteellisesti timmimmäksi
Piti kirjoittelemani jonkinlaista yhteenvetoa kirjallistaiteellisesta vuodestani 2011, mutta enpä sitten saanut aikaiseksi. No, tuli suomennettua pari kerrassaan mainiota romaania ja kirjoitettua yksi romaani, jonka mainious ratkennee joskus ensi vuoden puolella. Kehitteille pääsi muutamakin idea, jotka kantanevat ideaa lähivuosina. Ehkä. Siinä se.
Mutta koska elämme rasvaisen ruoan, tavallista voimakkaamman sohvagravitaation ja runsaan suklaan päiviä, voisin vaikka tiivistää New Scientistin mainion joulunumero-lukupaketin juttua siitä, miten painoa voi pudottaa tieteellisesti pätevin keinoin. Linkit asiaankuuluviin tieteellisiin artikkeleihin löytyvät alkuperäisestä jutusta.
Rokotukset kuntoon. Jotkut infektiot ja mikrobit lihottavat, muiden aiheuttamiensa harmien lisäksi.
Ota rennosti. Stressaaminen lihottaa mm. herättämällä hinkua kaloripitoiseen ruokaan.
Viilennä. Keho polttaa sitä vähemmän energiaa, mitä lämpimämmässä ympäristössä olet. Noin 18 °C voisi olla sopiva.
Mieluummin proteiinia kuin hiilihydraatteja. Hysteeristen iltalehtitoimittajien harhaisista paniikkijutuista huolimatta karppaamisessa on sittenkin järkeä. Eikä karppaaminen todellakaan tarkoita sitä että pitäisi syödä pelkkää kuollutta eläintä, tai välttämättä eläintä lainkaan.
Vältä muoviin pakattua ruokaa. Paitsi että muovi pilaa ruoan ulkonäön ja rakenteen, joistakin muoveista saattaa lisäksi liueta etenkin rasvaisiin ruokiin sellaisia hauskoja pikku kemikaaleja kuin ftalaatit tai bisfenoli A, jotka sotkevat (muun muassa) aineenvaihduntaa.
Vähennä valaistusta. Vuorokausirytmin sotkeminen keinovalolla – etenkin sinertävällä keinovalolla, jota tulee runsaasti television ja tietokoneen ruuduista sekä joistakin led-lampuista – sotkee sekin aineenvaihduntaa.
Muuta muualle kantakaupungista. Paitsi että kaupunkioloissa ympärillä on öisinkin aivan liikaa keinovaloa, jotkin tutkimustulokset viittaavat vahvasti siihen että ilmansaasteilla on tekemistä nykyisen lihavuusepidemian kanssa. Lisäksi pienhiukkassaasteella näyttäisi olevan yhteyksiä kakkostyypin diabeteksen yleistymiseen.
Nuku enemmän. Unenpuute vähentää ruokahalua hillitsevän leptiinihormonin erittymistä ja lisää ruokahalua kasvattavan greliinin erittymistä.
Äänen laatu
Sattuipa taannoin kahdessa eri levykaupassa – itse asiassa peräti kahdessa eri maassa – että kysymykseeni ”onks teillä tätä ceedeenä?” vastattiin: ”Ei ole, vain vinyylinä.” Piipahtamani brysseliläispuoti tosin olikin (tarkemmin katsottuna) keskittynyt nimenomaan vinyyleihin, ja Levykauppa Äxästä oli vain sattunut juuri loppumaan 50 Words for Snow’n cd-painos. (Brysseliläiskaupassa minun korvaani sattunut Joe Bonamassan Dust Bowl sieltä kyllä löytyi laserpyörylämuodossa.)
Niin, ja sitä paitsi BBC Radio 6 Music -kanava aikoo soittaa koko uudenvuodenpäivän pelkkiä vinyylilevyjä. Missä mennään, mikä maa, mikä vuosikymmen?
Onhan meilläkin vinyylisoitin, eikä edes ihan huono. Äänirasiakin on erinomainen, samoin levysoitinetuvahvistin. Silti käden ulottuvilla odottelevaa vajaata paria hyllymetriä vinyylilevyjä tulee kuunneltua perin harvoin, ja silloinkin lähinnä vain vaikeasti muussa (tai missään) muodossa saatavien albumien digitoimiseksi cdr- tai pipodiskokäyttöön. En siis selvästikään kuulu siihen ilmeisesti melkoista vauhtia kasvavaan kansalaisryhmään, jonka mielestä vinyylilevyt ovat sekä äänenlaadun että taiteellisen kokemuksen kannalta ylivertaisia.
On kyllä käynyt niinkin, että jostakin minut 1980-luvulla soundiensa(kin) puolesta lumonneesta albumista myöhemmin valmistettu cd-painos on osoittautunut laimeasoundiseksi pettymykseksi. Toisaalta on käynyt niinkin, että joskus aikoinaan vinyylinä ennakko-odotuksissa ja kaverien puheissa vaikuttavaksi kokemukseksi kuviteltu albumi on osoittautunut LP-versiona pettymykseksi ja auennut vasta vuosia, vuosikymmeniä myöhemmin digitaalisena versiona. Tämä johtuu monesta levynvalmistukseen liittyvästä tekijästä, jotka etenkin vinyyliaikoina saattoivat vaihdella melkoisesti levypainoksesta ja julkaisumaasta toiseen: Suomessa julkaistussa painoksessa saattoi olla kokonaan eri masterointi ja kaiverrus kuin vaikkapa amerikkalaisessa versiossa, sitä paitsi eri painosten vinyylimateriaalin laatu ja paksuus saattoivat vaihdella melkoisesti. Vinyylialbumin kummankin puolen viimeisen raidan äänenvoimakkuutta ja erityisesti matalien taajuuksien voimakkuutta jouduttiin sitäkin rajoittamaan, koska näissä kohdissa levyä uran ja äänivarren kulma oli jyrkimmillään ja kovin tuhdit täräykset olisivat voineet heittää joko kaiverruspään tai toistoneulan uraltaan. (Tästä syystä fiksut artistit sijoittivat levypuoliskon loppuun yleensä hiljaisenpuoleisia balladeja.) Ja jos LP-levylle aikoi saada mahdumaan yli 40 minuuttia musiikkia, äänenvoimakkuutta ja -laatua jouduttiin silloinkin heikentämään.
Cd-levyt ovat perin paljon tasalaatuisempia kappaleiden sijainnin, levyn pituuden ja painomaan suhteen, mutta masterointivaihe vaikuttaa niissäkin melkoisesti. 80- ja 90-luvun alkupuolen cd-uudelleenjulkaisuja tehtiin melkoisen huitaisten ja niitä masteroivat äänittäjät joilla ei ollut vielä kovin paljoa kokemusta (tai kovin hyviä laitteitakaan) tehdä masterointia nimenomaan digitaalista mediaa varten, ja tämä kyllä kuuluu valitettavan usein. Osa masteroijista on ottanut opikseen, tosin joskus levy-yhtiöiden, artistien sun muiden aiheuttamat paineet ovat johtaneet ylikompressoituun, yltiölimitoituun* ja (ainakin meidän yhtään audiofiilimmin kuuntelevien mielestä) heikkolaatuiseen lopputulokseen.
Mutta kyllähän analogisen äänentallennuksen intohimoisempia puolestapuhujia löytyy myös niiden piiristä, jotka tuntevat ainakin kohtuullisen hyvin äänitystekniikkaa ja -prosessia: vaikkapa mainion TapeOp-lehden toimitus-, lukija- ja haastateltavakunnasta. Olen kuitenkin ollut huomaavinani, että intohimoisesti analogisiin nauhureihin ja LP-levyihin suhtautuva osa porukasta on nuorempaa musiikintekijäpolvea: lehden haastattelemat, yhä aktiivisesti työskentelevät analogistudioiden veteraanit ovat erinomaisen tyytyväisiä voidessaan olla tuhertelematta nauhan**, nauhurihuoltojen, demagnetointien, säätöjen ja rajoitusten kanssa.
Tai sen kanssa, että analoginen nauha – samoin kuin äänilevy – ei koskaan soi uudelleen yhtä hyvin kuin ensimmäisellä toistokerralla. Digitaalipuolella virheenkorjaus estää median kulumisesta johtuvan äänenlaadun hitaan, mutta väistämättömän heikkenemisen, analogipuolella tällaista suojausta ei ole. Magneettinauhalle tallennettu materiaali on tietenkin paljon helpommin ja nopeammin tuhoutuvaa, hiipuvaa ja haihtuvaa*** kuin vinyylilevyn ura, mutta vinyylikin on vain väliaikaista. Kaikkien mieliälppäreitteni parhaiden biisien alussa kuuluu napsahduksia niissä kohdissa missä neula on osunut uraan, ja minä sentään olen aina kohdellut levyjäni niin huolellisesti kuin vain olen voinut. Tuhoutuu digitaalimediakin – ja silloin kun digitaalidata alkaa tuhoutua jälki on paljon pahempaa kuin analogisten tallenteiden hidas diskanttien katoaminen tai kohinan koveneminen – mutta siitä on mahdollista tehdä hyvissä ajoin varmuuskopioita.
Myönnettäköön, että oma epäluuloni analogisen äänittämisen ihannointia kohtaan johtuu suurelta osin siitä, että minulle näiden kultaisten aikojen äänityskalusto merkitsi halpaa kasettineliraituria ja yhtä ainoaa, kohisevaa kaikulaitetta, eikä suinkaan niitä Studerin ja Ampexin loistavasoundisia, parin tuuman levyistä kelanauhaa pyörittäviä, ammattimaisesti huollettuja ja säädettyjä tarkkuuslaitteita joiden perään nykyään niin kuolataan (ja joiden vaikutusta äänenlaatuun ja soundiin emuloidaan nykyään digitaalisesti). Aloittelija- ja harrastajatason äänityslaitteiden äänenlaatu on, kiistämättä, parantunut ns. mielettömästi, jopa keskitason ammattistudioiden äänenlaatu. Huippustudioiden äänenlaatukaan on tuskin huonontunut, jos ei parantunutkaan. Kaikenlaisia kikkailu- ja efektointimahdollisuuksia on toki tullut lisää, mutta en ole mitenkään varma, parantaako laulua se että kertsissä hoilaa bändin basistin ja komppikitaristin sijaan satakahdeksankymmentäkaksi täsmälleeen nuottiin osuvaa ääntä.
Suhtaudun suurella epäluulolla myös väitteisiin siitä, että ns. kuluttajien kuunteleman musiikin äänenlaatu olisi huonontunut. Tätä perustellaan yleensä mp3-tiedostojen (ja monien muiden ns. häviöllisiä pakkausalgoritmeja käyttävien mediatiedostomuotojen) heikolla äänenlaadulla. Aivan totta, ämpärikolmosiksi pakkaaminen heikentää äänenlaatua korvin kuultavasti verrattuna ns. alkuperäiseen lähteeseen, ainakin jos pakkauksessa pyritään pienentämään tiedoston kokoa liian paljon: 160 kb/s -tasolla kuulee jo melkoista skröbyä hiljaisissa kohdissa, symbaaleissa ja kaikujen hännissä (ainakin sitten kun on tullut oppineeksi kuulemaan sitä), siitä pienemmillä lukemilla jälki on jo jokseenkin kamalaa. Mutta ei keskivertokuluttaja ennenkään kuunnellut laadukkaalla hifillä neitseellisiä vinyyleitä. Vanhojen transistoriradioiden äänenlaatu oli vähintään yhtä surkea, puhumattakaan siitä millaista jälkeä syntyi kun hellepäiväksi autoon unohtuneen huoltoasemakasetin työnsi Fiat kuussatasen autostereoihin.****
Itsekin aloitin musiikillisen urani nauhoittamalla matkaradiosta iskelmiä vanhempieni sanelukonekäyttöön hankkimalla kasettinauhurilla: asetin nauhurin muovimikrofonin radion kaiuttimen eteen. Äänenlaatu oli silloin toissijainen asia, vaikka minusta sittemmin kehittyikin jonkinsorttinen audiofiilihifisti. Joka tapauksessa äänenlaadun pitäisi olla aina toissijaista musiikin rinnalla: väline eikä tavoite.
___
* Lisää tästä voi etsiä vaikkapa hakusanoilla ”loudness wars” tai ”death magnetic”.
** Etenkin kun hyvälaatuisen ääninauhan saatavuus alkaa olla melkoisen heikkoa useimpien valmistajien lopetettua tuotannon.
*** Vanhojen klassikkolevyjen uudelleenjulkaisujen puute ei aina johdu rahasta, suosion puutteesta tai levy-yhtiöiden taiteellisesta törttöydestä, vaan joskus myös siitä että alkuperäiset nauhat ovat hapertuneet vuosikymmenien mittaan niin huonoon kuntoon, ettei niitä pystytä millään ilveellä toistamaan edes sitä yhtä ainoaa kertaa, jonka digitointi vaatisi. Sama kohtalo on tietysti ollut monella kovalevyille tallennetuilla äänitteillä, mikäli datasta ei ole tehty riittävän monia kopioita riittävän säännöllisin väliajoin.
**** Okei, tämä on kärjistys. En ole koskaan tavannut Fiat 600:sta, jossa olisi stereot tai edes kasettisoitin, tai edes mitään mielekästä tilaa sellaisten asentamiseen. Sisätilan runsaat peltipinnat olisivat joka tapauksessa tehneet muovikaiuttimien toistoon samanlaisia sivuääniä kuin mp3-pakkaus digitaalimusiikkiin.
Nauhat takaisin
Syksyllä 1985 tulin ostaneeksi varmaankin hintavimman soittimen mitä minulla on koskaan ollut. Vuoden 1974 lokakuussa valmistettu punainen Rickenbacker 4001 -bassokitara maksoi Kitarapajalla nelisentuhatta markkaa – uudet Rickenbacker 4003 -mallit olisivat olleet yli seitsemän tonttua – ja lisähintaa tuli siitä, että jätin soittimen saman tien remonttiin. Halusin nauhallisesta bassosta nauhattoman: olin poistanut entisestä Yamahastani nauhat itse, mutta tämän arvosoittimen jätin ammattilaisten käsiin. Tulos olikin erinomainen. Punainen ’Backer on ollut mainio nauhaton basso jo yli kaksikymmentä vuotta. Sittemmin olen itsekin modifioinut sitä edelleen, muuttanut elektroniikan kytkentöjä, vaihtanut pleksin ja tallamikrofonin, hionut kaulan takaa lakat pois (koska paljas puu tuntuu mukavammalta kädelle kuin paksu lakkaus).
(On minulla ollut joku katumuksen hetkikin näiden vuosien mittaan. Tarkkaan ottaen sellainen sattui katsellessani telkkarista Motörheadin konserttia. Lemmyn Rickenbacker-soundia ei pysty saamaan aikaan nauhattomalla: hänhän soittaa bassoaan kuin komppikitaraa.)
Viime vuosina olen rakennellut itselleni kaksikin vallan mainiota nauhatonta bassoa, ja jossakin vaiheessa juolahti mieleen ajatus laittaa ’Backeriin uudelleen nauhat. Tuumasta toimeen tarttumista hidasti (jonkin aikaa) pelko siitä, että hyvä ja rakas soitin menisi kämmäilyjen ja amatöörimäisen hölmöilyn vuoksi piloille. Pohtimista aiheutti myös ’Backerin omintakeinen otelautaratkaisu. Ruusupuuotelauta on nimittäin lakattu, ja siinä on reunalista. Lakkausta harrastetaan yleensä vain Fender-tyylisissä vaahteraotelaudoissa, eikä niissä ole yleensä reunalistoja.
Soitinkorjaajan aikoinaan vaalealla viilulla tukkimat nauhaurat eivät tietenkään ylety reunalistoihin asti, joten niiden aukaisemiseksi listat on otettava ensin pois. Mutta mitä neljäkymmentä vuotta vanhalle muoviluiskareelle tapahtuu, jos sen irrottaa liimauksistaan? Mureneeko se palasiksi? Kutistuuko se?
Jonakin hiljaisena päivänä tulin kokeilleeksi: muovilista näytti irtoavan yllättävänkin helposti kevyesti mattoveitsellä avittaen. Joten vedin syvään henkeä, kannoin soittimen nikkaritilaan ja…
… totesin, että listat lähtivät ihan siististi irti. Ja säilyttivät muotonsa. Viilusuikaleet oli sen jälkeen helppoa sahata olemattomiin ohutteräisellä ns. japanilaisella vetosahalla. Seuraava operaatio oli sitten liimata reunalistat takaisin ja hioa otelauta siistiksi.
Otelaudan lakkaamisen suhteen on olemassa kaksi koulukuntaa. Toiset lakkaavat ennen nauhojen kiinnittämistä, toiset nauhojen jälkeen. Itse päätin kiinnittää nauhat ensin.
Periaatteessa yksinkertaista nauhojen takomista/puristamista paikoilleen hankaloitti, että jotkut vanhan otelaudan urista olivat (luultavasti jo muinaisen viilutuksen jäljiltä) niin väljiä, etteivät nauhojen ”juuret” saaneet kunnon otetta. Oli pakko turvautua liimaan ja pistää homma kuivumaan puristukseen. Lopulta kaikki kuitenkin istuivat siististi aloillaan. Nauhoja laittaessa otelaudan yläpuolinen reunalista irtosi osittain, ja katkesikin, mutta onneksi sen sai liimattua paikoilleen jotakuinkin ehjän ja siistin näköiseksi.
Tämän jälkeen oli vuorossa lakkaus, ja lakkauksen jälkeen pari viikkoa lakan kuivattelua. Nauhojen lakkautumisella ei ollut väliä, koska ylimääräinen pinnoite lähti sitten nauhojen hionta- ja siistimisvaiheessa pois.
Alkuperäisen mustan, muovisen yläsatulan kieliurat oli aikoinaan tietenkin syvennetty nauhattomalle otelaudalle sopiviksi, joten vielä oli jäljellä uuden satulan tekeminen. Sopivan aihion löytäminen ei ollut ihan yksinkertaista, koska ’Backerin yläsatula on poikkeuksellisen korkea, poikkeuksellisen paksun ruusupuuotelaudan vuoksi, ja toisaalta poikkeuksellisen ohut. Pohjoisrannan Millbrookilta löytyi kuitenkin riittävän lavea ja leveä sekä riittävän ohut luuaihio, josta oli helppo työstää oikean muotoinen rautasahalla ja hiekkapaperilla. Valkoinen värikin sopii paremmin punavalkoiseen soittimeen kuin alkuperäinen musta.
Siinä se nyt sitten on, hivenen alkuperäisemmässä kuosissa kuin aikoihin. Pientä säätelyä joudun vielä tekemään – ja olen joutunutkin, kun yhdessä nauhoista osoittautui olleen turhan korkea kohta – mutta kaiken kaikkiaan remontti näyttäisi onnistuneen paljon paremmin kuin pelkäsinkään.
Tuota ”alkuperäisemmäksi” soitinta ei ole (ainakaan tällä erää) tarkoitusta laittaa. Olen tässä suhteessa ollut tiukasti ”soittimet ovat työkaluja, joita sopii modifioida omia tarpeita paremmin vastaaviksi” -koulukuntaa. Tämän nimenomaisen soittimen suhteen on kuitenkin tullut viime vuosina hieman huolestuneita pohdiskeluja sen minua edeltävän historian kannalta. En nimittäin tiedä siitä oikeastaan mitään.
Vuonna 1974 Rickenbackerin bassoja sinänsä valmistettiin melkoisesti, ja kiiretuotanto näkyy tässäkin: pleksin alla oleva kaulamikin johtokanava on tehty karusti poraamalla, ei jyrsimällä. Tätä mallia on tuskin silti tuotu siihen aikaan Suomeen kovinkaan montaa kappaletta, ja tuodut yksilöt ovat olleet melkoisen hintavia. Jos tämä NJ6323-sarjanumeroinen yksilö on tullut maahan jo silloin, sen ensimmäinen omistaja on luultavasti ollut joku ammattimuusikko, ehkä nimekäskin artisti. On ihan mahdollista, että tätä bassoa on soitettu jollakin hyvinkin arvostetulla klassikkolevyllä. Ja jos osoittautuu että niin on, niin ”soittimet ovat itsessään taideteoksia jotka on säilytettävä alkuperäiskunnossa” -koulukuntalaiset voisivat hyvinkin ns. vetää herneen nenään.
(Olen joskus ihan oikeasti saanut hyvin paheksuvaa spostia tuntemattomalta musiikinystävältä siksi, että olen vaihtanut bassoon tallamikrofonin.)
Toistaiseksi en ole kuitenkaan onnistunut selvittämään soittimen aikaisempia vaiheita, huolimatta siitä että aikanaan, vasta haaveillessani tämän yksilön ostamisesta ja kokeillessani sitä Kitarapajalla, ovesta käveli sisään sen aikaisempi omistaja ja tunnisti vanhan soittopelinsä: yllä olevassa valokuvassakin näkyy oksakuvio pleksin reunassa, siinä kohtaa mihin muusikko helposti ankkuroi peukalonsa, ja tämä yksilö on helppo tunnistaa siitä. (Tasaisen punainen kuultovärikin on harvinaisempi kuin musta ”jetglo” ja punertavakeltainen, liukuvärjätty ”fireglo”.) En tuntenut tyyppiä enkä tullut kysyneeksi nimeäkään.
Netin kuvahakukaan ei ole tuottanut tuloksia. Tunnettuja 1970-luvun suomalaisia Rickenbacker-basisteja ovat olleet ainakin Wigwamin Måns Groundstroem, Alwari Tuohitorven Mika Sundqvist, Jussi Raittinen ja Pekka Pohjola, mutta ei tämä ainakaan minun kohdalleni sattuneiden kuvien perusteella ole ollut kenenkään heistä. Jos joku tunnistaa omansa, tuttunsa tai idolinsa soittimen, olen utelias tietämään lisää sen historiasta. Ja kestämään nurkumatta kaikki ”mitä sä olet sille mennyt tekemään, grrr” -syytökset.
Tää oli tää
Totesinkin tuossa viime heinäkuussa, etteivät Sielun veljet olleet koskaan parhaimmillaan festarikeikoilla. Kyseinen kvartetti kannatti mennä katsomaan klubiympäristöön, suljettuun tilaan, missä sekä nelikon holtittomuutta lähentelevä kohkaus että romuluisen rosoinen soundi ja soitto sopivat paremmin. Siihen nähden viime kesän Ilosaarirockkeikka olikin oikeastaan positiivinen yllätys, ja odotukset olivat korkeammalla eilen kun pääsimme näkemään Siekkarit pitkästä aikaa ns. luonnollisessa ympäristössä Tavastialla.
Setti oli muuttunut kesästä (esimerkiksi ”Lapset” oli tipahtanut pois), mutta pysytteli edelleenkin enimmäkseen alkuaikojen esoteerisemmissa paloissa. Tämä sopi mainiosti, sillä itselläni kiinnostus alkoi aikanaan hiipua joskus Kuka teki huorin -levyn tietämissä bändin ilmiselvästi itsekin leipääntyessä.
Vuoden 2011 Sielun veljet on selkeästi ammattimaisempi, rutinoituneempi ja tavanomaisemmin ”rock” kuin joskus silloin. Holtiton kohkaus ja improvisoidut yllätykset on hylätty, lauteilla soittaa osaava, luistava, kulkeva, isosoundinen rockbändi. Vanhojen aikojen henkeä (tai ainakin sellaisen jäljitelmää) näkyi hetkittäin vaikkapa Alangon ja Orman kieliäkatkoneessa kitarapanokohtauksessa – en tiedä oliko homma mietittyä vai ei, mutta illuusioillahan taiteessa on ennenkin pelattu.
Ihan samanlaiseksi ”hetken paluu vuoteen 1980” -yhteislauluksi keikka ei sentään mennyt kuin Pelle Miljoona OY viime keväänä, mutta nostalgiaa oli ilmassa riittämiin. Kiertueen eräänlaiseksi ajankohtaiseksi tunnussävelmäksi muodostunut ”On mulla unelma” tavoitti paljon vanhasta vimmastaan: ”Mä pyyhin perseeni siniristilipulla / ja laitan älläsdeetä syömään Suomen leijonan!” Encorena soitettu ainoa hitti ”Peltirumpu” soi vähän intohimoisemmin kuin Rokissa, keikan huippuhetkeksi muodostui kuitenkin, kuten viimeksikin, raivokas tulkinta Tuomari Nurmion ”Huda hudasta”. Sen verran ajat ovat muuttuneet, että Tavastia oli liian täysi kunnon joraamiseen (ja yleisö osaltaan liian keski-ikäistä), mutta paikoillaan hytkyenkin sai kyllä sujuvasti hien pintaan.
Siekkari-reunion oli pitkään ajatuksissa pikemminkin pelottava kuin innostava ajatus: tähän yhtyeeseen liittyi liian paljon mielettömän hienoja keikkamuistoja ajan tuomine lisäkultauksineen. Ei bändi tietenkään ole sama kuin silloin – enhän minäkään ole sama – eikä meno ole alkuunkaan yhtä mieletöntä, mutta parempia nämä kaksi keikkaa ovat oikeastaan olleet kuin etukäteen osasi odottaa. Tai pelätä. Toivottavasti tyypit tajuavat pistää homman tällä kertää ajoissa pakettiin. Livelevyn voisivat kyllä julkaista keikkojen parhaista paloista, Siekkarien vanhat konserttitallenteet ovat järjestään teknisesti niin surkeaa kamaa.
Aavekaupunki
Todellinen klassikko on tämä. Hienoimpia 1980-luvun Two-Tone-brittiska-skenestä lähteneitä bändejä, ja heidän hienoin biisinsä, joka luotaa thatcherismin pahimpien aikojen synkkiä tunnelmia.
.
.
(Suomessa bändin tunnetuin laulu on varmaankin ”A Message to You Rudy”*, siksi että Pelle Miljoona teki siitä varsin kukkahattuisen suomenkielisen version ”Viesti (teille kovikset)”.
___
* ”Rudy” ei ole tässä muuten nimi, vaan lyhennelmä sanasta ”rudie”, joka puolestaan on lyhennelmä ”rude boysta”, koviksesta.
Me täällä
Uusi Tähtivaeltaja (4/2011) löytyi eilen postilaatikosta, kun sen pääsin lopulta tutkimaan puolenyön tietämissä. En ole vielä ehtinyt lukemaan lehteä, mutta siinä näyttää olevan ansaitun runsas lukupaketti reaalifantastikkokollega Anne Leinosesta. Hän ja hänen tuotantonsa ovat totisesti sellaisen ansainneet, loistavaa!
Lehdessä on myös minun suomennokseni Tom Crosshillin novellista ”Hei äiti, täällä me, poikasi Ženja”. Varsin vinkeä tarina, jolle toivon mukaan olen tehnyt oikeutta.
Syy postilaatikon tyhjennyksen myöhäisyyteen olivat viikon kolmannet (ja viimeiset!) pikkujoulut. Tällä viikolla on istuttu iltaa erinomaisessa seurassa ensin kirjallisuudensuomentajatovereiden ja sitten kahden kustantamon edustajien (ynnä kirjailija- ja suomentajakollegoiden) erinomaisessa seurassa. Mukavia iltoja, mukavia ihmisiä, kiinnostavia keskusteluja, mutta tilaisuuksien kasautuminen helpottaa henkisesti(kin) kotiinlähtöä jo hyvissä ajoin ennen puoltayötä eikä vasta jatkojenjatkojen jälkeen aamuneljältä.
Parissa näistä tilaisuuksista tulin kuvailleeksi keskustelukumppanille paria suunnitelmissa olevaa kirjallista hanketta. Ensimmäinen tapaus oli hyvinkin harkittu: olen kehitellyt erästä näytelmäideaa jo useamman vuoden, ja sitä olisi hyvä vähän tönäistä eteenpäin niin että idea muuttuisi suunnitelmasta teokseksi. Keskustelukumppanini on teatterin kanssa tekemisissä, ja piti ideaa kiinnostavana, toteuttamisen arvoisena. Nyt minulla on taas vähän enemmän motivaatiota edistää hanketta, kun seuraavalla tapaamisellamme kaveri todennäköisesti kysyy, mitä näytelmälle kuuluu.
Toisissa bileissä, toiselle tuttavalle tulin esitelleeksi, vähän vähemmän etukäteen harkiten, romaani-idean, joka juolahti mieleeni muutama viikko sitten. Hän piti sitä kiinnostavana, mikä tietysti motivoi minua pohtimaan tätä vähän omalaatuisena ja alkuaan melkein puolivitsinä kehittelemääni tarinanpoikasta. Joten nyt ollaan taas siinä tilanteessa, että minulla on mietintämyssyssä pyöriskelemässä kolmekin romaani-ideaa: Alshainin maailmaan sijoittuva Paluu, Kiinan kanssa tekemisissä oleva Hunan ja sitten tämä uusi, jonka työnimenä olkoon Basso. Plus näytelmä. Plus eräs mahdollinen, vähän toisenlainen kirjallinen hanke, joka minulle eilen illalla esitettiin, joka sivuaa läheltä moniakin aikaisempia tekemisiäni, mutta jollaista en olekaan ennen tehnyt, ja jonka kehittelyyn, valmisteluun ja toteuttamiseen menee joka tapauksessa useampi vuosi. Jos siitä mitään sitten kehittyy.
Tänä iltana sitten vähän toisenlaista meininkiä, mistä lisää myöhemmin.
