Tekijä: jPekka

Poikien vuosikirjavuosikymmenet

· 3 kommenttia ·

Perjantaisessa kirjapiirissämme teemana olivat nuortenkirjat. Mieleeni tuli montakin minulle nuoruusvuosina tärkeää teosta, jotka olisi voinut esitellä – paha vain, ettei niitä enää ole juurikaan meidän hyllyssämme: kaikki on kierrätetty nuoremmille kauan sitten. Muistin kuitenkin neljän kirjan sarjan, jota luin moneen kertaan varhaisnuoruudessani ja jotka minulla ovat edelleen tallessa.

En tiedä kehtaisiko kukaan enää julkaista kirjasarjaa, joka on alaotsikkonsa perusteella suunnattu (vain) pojille. (Kirjapiirin kirjastonhoitajajäsenten mukaan ”tyttöjen kirjoiksi” nimettyjä sarjoja kyllä julkaistaan yhä.) Vielä 1970-luvulla asiassa ei ollut mitään ihmeellistä: harhainen yhtenäiskulttuuri kuvitteli kaikkien poikien (ja vain poikien) olevan kiinnostuneita samoista asioista. En tiedä millainen todellinen lukijakunta oli: minuun nämä kirjat vetosivat, ja nyt kun vuosikymmeniä myöhemmin selailin niitä, tajusin että aika moni myöhempi ja nykyinen kiinnostuksen kohteeni on saattanut hyvinkin saada alkusysäyksensä juuri näistä kirjoista.

Kolumbukset olivat valikoimia ja käännöksiä sveitsiläisestä nuorten vuosikirjasta Columbus – Unterhaltung und Wissen. Niitä julkaistiin suomeksi kahden vuoden välein ilmeisesti ainakin vuosina 1954–72. Kääntäjät olivat pätevää väkeä – muun muassa 60–70-lukujen nimekkäin tiedetoimittaja Pertti Jotuni – ja myös nimettömien tekijöiden artikkelit hyvin kirjoitettuja, asiallisia ja paljon monipuolisempia kuin muistinkaan. Keksintöjen, tekniikan, seikkailujen, urheilun, avaruusasioiden ja sen sellaisen lisäksi mukana on paljon kultuurihistoriaa, musiikkia, taidetta ja jopa kulttuuriantropologiaa. Vanhimmassa minun kokoelmani kappaleessa (1954) on myös muutama poikakirjamainen seikkailukertomus, mutta ne tuntuvat kadonneen kuusikymmenluvun loppuun mennessä. Erilaiset päättely-, nokkeluus-, kompa- ja muut tehtävät pysyivät kyllä mukana, samoin rakenteluprojektit: valokuvaus saa kaikissa kirjoissa paljon tilaa, ja lukijoita opastetaan tekemään itse valokuvien jälkikäsittelyssä tarvittava suurennuskoje sekä hyönteisten ja muiden pienten asioiden lähikuvaamisessa tarpeellisia loittoja.

Nyt, vuosikymmenien jälkeen pikavilkaisten, huomiota kiinnitää ”Avarasta maailmasta” -juttujen eksoottisten kansojen kuvauksien reilun neutraali asenne. Johtuneeko nimettömien kirjoittajien sveitsiläisyydestä, että tuon ajan suomalaisten kirjoittamien ”pakanakansojen” kuvausten hyveellisen ylimielisyys näyttäisi puuttuvan? Ehkä painotukset ja moraliset asenteet näkyvät siinä, mistä ei kerrota: vuoden 1971 painoksessa on kyllä laaja asia-artikkeli jazzista – jonka soittajat ”eivät ole, niin kuin usein sanotaan, mitään metelöitsijöitä tai puolivillejä” – mutta ajan näkyvimmät ja kuuluvimmat musiikilliset suuntaukset loistavat poissaolollaan. (Vuoden 1969 painoksessa kyllä kerrotaan modernin taidemusiikin erikoisista soittimista, kuten jarrurummuista ja hevosenkalloista.)

Tämäntyyppisiä kirjoja ei ole taidettu tehdä enää moneen vuosikymmeneen. Luullakseni 1970-luvulla alettiin etenkin ”avaruuden valloituksesta” julkaista niin paljon yhden aiheen kirjallisuutta, että tällaisten sinänsä paljon paremmin silmiä aukaisevampien kokoelmien markkina-arvo luultavasti laski. Myös joka kotiin kaupatuista uusista tietosanakirjasarjoista tuli värikkäämpiä, kuvitetumpia ja kevyemmin kirjoitettuja kuin aikaisemmin, joten kaikenlaisista asioista kiinnostuneet nuoret saattoivat lukea niitä. Myös muita ”nuorten tietokirjoja” ja ” nuorten tietosanakirjoja” alkoi ilmestyä, ilman sukupuolirajausta: ehkä tämä vanhanaikaisen pölyinen poikakirjamainekin söi Kolumbusten markkinoita. Ja nykyään meillä on netti, josta löytyy kaikilla kielillä artikkeleita, jotka eivät ole vuoden vanhoja suomennoksia kaksi vuotta vanhoista ulkomaisista jutuista.

Mutta on näillä kirjoilla viehätystä muutenkin kuin nostalgiamielessä. Ehkä pitää pitää sarjaa silmällä divareihin sattuessa, jos vaikka saisi sarjaa enemmänkin kerättyä. Eivät ainakaan netissä tunnu maksavan muutamaa euroa enempää.

 

Vaatii pientä laittoa

·

Taisin ilmoittaa jo melkein vuosi sitten, että olen uudistamassa Yrttimaa.net-sivustoani uuteen kuosiin. Tämä lähestulkoon Länsimetron nopeudella etenevä projekti on ollut viime viikkoina vilkastumassa, ja muutoksia tapahtunee tuossa kuunvaihteen tietämissä. Useita sivuja katoaa, muutama uusi tulee tilalle. Suomen kokoisessa maassa kirjailija (suomentajasta puhumattakaan) joutuu tekemään itse itseään tykö, aina siinä mitassa asti että hän joutuu koodaamaan omat nettisivunsa.

(Olen kyllä käyttänyt tälläkin kertaa ilmaista valmispohjaa, mutta melkoista säätämistä sekin kaipaa ennen kuin saan siitä mieleiseni. Ikuinen nikkaroija…)

En ole vielä ihan varma, missä määrin tämä kokematon koodari onnistuu siirtämään varsinaisen sivuston tyyli- sun muut tiedostot ja määreet tälle WordPress-pohjaiselle blogialustalle, mutta viimeistään ”staattisen” sivuston päädyttyä toimivaan kuntoon alkaa ulkonäönuudistus ulottua tänne bloginkin puolelle.

Mikä tarkoittaa sitä, että blogi(kin) saattaa olla jonkin aikaa enemmän tai vähemmän sekavassa ja puolikielisessä tilassa.

Blogiin on viime viikkoina yrittänyt tunkeutua tavallista paljon runsaampi määrä roskapostikommentteja, jotka kuitenkin ovat pysyneet teille lukijoille näkymättömissä (koska kommentit jäävät moderaattoriminun tarkastettavaksi elleivät ne ole peräisin aikaisemmin hyväksytyltä kommentoijalta). En ole nähdäkseni kirjoitellut viime aikoina erityisesti mitään sellaista mikä voisi saada jonkun kuvittelemaan, että minä tai lukijakuntani olisivat erityisen suuressa amerikkalaisten särky- tai muiden lääkkeiden, tai venäläisten lesbodeittisaittien tarpeessa, joten oletan että kyseessä on vain jonkun roskapostirobotin satunnainen aktivoituminen.

Kumpujen yöstä

·

Varhaisessa nuoruudessani luin hyvin innokkaasti kirjoja, jotka pyrkivät kuvittamaan historiaa fiktiivisin tai puolifiktiivisin keinoin: Vänrikki Stoolin tarinat tuli tavattua useita kertoja, ja monia sen hengenheimolaisia, kuten Aarno Karimon kirjoittama ja kuvittama neliosainen teosjättiläinen Kumpujen yöstä (1929–32). Valkoisen armeijan taistelija, heimosoturi, suojeluskunta-aktiivi ja Hakkapeliitta-lehden päätoimittaja Karimo luonnosteli teoksessaan Suomen heimon historiaa esihistoriallisista ajoista alkaen aina sisällissotaan ja itsenäistymiseen saakka: kirja koostui lyhyistä kuvaelmista, kuvitelluista keskusteluista tai kuvauksista suurmiesten tai tavallisen rahvaan elämästä. Karimo oli toki tehnyt läksynsä, lukenut historiansa, mutta silti tekstiä on pakko pitää yhtä kaunokirjallisena kuin Topeliuksen klassikkoa. Karimo oli varma mielipiteissään, hän halusi kuvata suomalaisten historian eräänlaisena vääjäämättömänä nousuna kohti itsenäisyyden kruunua. Kaikkea tapahtunutta tai tapahtuneeksi kuviteltavaa saattoi käyttää hänen poliittisen ja historianäkemyksensä tueksi, kaikki Suomen kansan pyhää tehtävää vastustava oli silkkaa pahuutta.

Luin samoina vuosina paljon Valittuja paloja, joten ei liene mikään ihme, että olen sittemmin suhtautunut aivan erityisen epäluuloisesti kaikkiin sellaisiin historiantulkintoihin, joista paistaa oikeistolainen tai nationalistinen tendenssi, tai missä Suomen historiaa tarkastellaan erillisenä maailmankaikkeutena, jolla ei ole mitään tekemistä muun Euroopan tapahtumien kanssa, jossa Suomi kansakuntana tai valtiona ei ole koskaan itse millään tavoin syypää niihin vaikeuksiin, joihin joutuu.

Vaikka Markus Leikolan viime syksynä ilmestynyt yli yhdeksänsataasivuinen esikoisromaani Uuden maailman katu (WSOY) on poliittiselta katsannoltaan paljon monisävyisempi ja näkemykseltään hyvinkin paljon kypsempi – kokeneena  toimittajana Leikolalla on siihen tukevasti pohjaa, näkemystä ja kanttia – etenkin alkupuoli toi minulle väistämättä mieleen Karimon vanhan suurteoksen. Kirjan luvuissa tavataan lukuisia 1900-luvun politiikan suurmiehiä ja heidän läheisiään sekä – ennen kaikkea – suurmiesten varjoon jääneitä vaikuttajia, joiden merkitys tapahtumille on saattanut olla paljon suurempi kuin pinnalta katsoen näyttää: ainakin tämän romaanin maailmassa. Karimomaisesti henkilöt jäävät usein vähän pintapuolisiksi: heidän tekemisiään ja ajatuksiaan saatetaan valottaa pitkäänkin, mutta kovinkaan syviä, samaistuttavia, todellisen tuntuisia ihmisiä heistä ei koskaan tule, ei edes niistä joiden elämää seurataan hyvinkin moneen otteeseen vuosikymmenien ja heidän pitkien, muutamissa tapauksissa jopa ylipitkien elämiensä mittaan. He pysyvät aina luonnehdintoina. He pysyvät ensi sijaisesti ammattinsa tai asemansa kuvina, eivät yksityishenkilöinä. Heidän ajatuksiaan johdattelevat tavoitteet, eivät tunteet eivätkä traumat. Heidän keskusteluissaan on tietty luonnoton sävy, kun repliikkeihin on sijoitettu väistämätöntä infodumppausta: ”Niin, minähän oli viisitoista vuotta sitten vaikuttamassa siihen, että…”

Ei ole lainkaan sattumaa, että romaani alkaa vasta vuodesta 1912 ja Titanicin suuronnettomuudesta, sillä oleellinen selkäranka tarinalle on media, ennen kaikkea sähköinen media ja sen käyttö vallan välineenä. Titanic oli ensimmäinen tapaus, jota oli mahdollista seurata (ainakin joissakin maissa) lähes reaaliajassa laivojen uudenaikaisten langattomien lennättimien ansiosta. Tarinan kaari jatkuu vuoteen 2012, internetiin ja automatisoituun pörssikauppaan asti.

Itse sähköistä mediaa oleellisempi taso on vallankäyttö sähköisen median kautta, ja todellisuudesta saatavan kuvan muokkaaminen vallankäytön tarpeisiin: propaganda, muunneltu totuus, spin doctors. Keskeiseen asemaan kirjassa nousevat näiden alojen mestarit Stalinista ja Trostkista Rooseveltiin, John F. Kennedyyn ja Ronald Reaganiin, ja vielä enemmän hahmot heidän taustallaan: Sergei Eisenstein,  Joseph ”Joe” Kennedy, Bill Bullitt, J. Edgar Hoover ja, ennen kaikkea Edward Bernays, eli ”Eddie Naybears”, kuten kirja häntä häveliäästi kutsuu (voidakseen rukata todellisen Bernaysin elämäkertatietoja paremmin fiktiiviseen tarinaan sopivaksi). Historiallisesti erittäin kiinnostava osuus käsittelee saksalaisten kuuluisan ”Enigma”-salakirjoitusjärjestelmän purkajia, jotka eivät suinkaan olleet amerikkalaisia (kuten muuan huono amerikkalainen elokuva kuulemma väittää) eivätkä itse asiassa edes englantilaisia (kuten minä olen tähän asti kuvitellut), vaan joukko puolalaisia ja ranskalaisia matemaatikkoja (joiden työtä Turing ja muut englantilaiset sitten jatkoivat): ainakin Wikipedian tiedot tuntuisivat vahvistavan Leikolan kertomuksen suhteellisen todeksi monia yksittäisten ihmisten nimiä myöten.

Heidän seuranaan vilahtelee silloin tällöin myös tunnettujen fiktiivisten teosten hahmoja, kuten vaikkapa erään marokkolaiskapakin amerikkalaisomistajan kaksi ystävää, joilla on kiire päästä pakoon natseja… ja professori Woland. Woland on tietenkin (itsekin kirjassa vilahtavan) Mihail Bulgakovin kuuluisimman romaanin Saatana saapuu Moskovaan (tai Mestari ja Margarita) keskeinen hahmo. Uuden maailman kadussa hän on suurimman osan aikaa vain toinen kaikkitietävä kertoja muun tekstin kaikkitietävän kertojan rinnalla, ehkä vähän poukkoilevampi ajan ja paikan suhteen ja hieman rasittavampi lukea (koska hänen lukunsa on painettu kursiivilla muutenkin pienikirjasimiseen teokseen), ja hänen vaikutuksensa tapahtumiin jää varsin vähäiseksi – paitsi aivan kirjan loppuvaiheissa, jossa seuraa paljastuksia ja yllättäviäkin käänteitä, kuten kirjojen loppuvaiheissa tapaa seurata.

Leikola ei edes yritä tehdä epookkia kielen avulla, vaan käyttää rentoa, modernia puhekieltä kirjan alusta alkaen. Siihen ja sekaan siroteltuihin viime vuosikymmenien anglistisiin muoti-ilmauksiin kesti lukiessa jonkin matkaa tottua, mutta tekstiä tehdessään joutuu aina tekemään valintoja, jotka eivät aina ole kaikkien lukijoiden makuun. Valtavan tekstimäärän toimitustyössä tuntuu tulleen valitettavasti kiire, ja joissakin kohdissa tämän lukijan silmään sattuu kankeita lauserakenteita ja muutamia sellaisia asiavirheitä, joilla ei tunnu olevan romaanin kontekstissa mitään tarkoitusta: ainakaan ns. todellisuudessa höyrylaivan piipuista ei tule ”pakokaasua”, saksalaisten V-1 oli miehittämätön suihkukone eikä ballistinen ohjus ja ”Lentävä linnoitus”, ”Flying Fortress”, oli toisen maailmansodan aikainen nelimoottorinen B-17-pommikone eikä 1950-luvulla kehitetty, Vietnamin sodan ajan televisiopätkistä tuttu kahdeksanmoottorinen mannertenvälinen stratosfääripommittaja B-52 (jonka lempinimi on ”Stratofortress”).

(Se että juuri tuollaiset jutut sattuvat minun silmääni kertoo tietysti ennen kaikkea minusta ja entisistä ja nykyisistä harrastuksistani.)

Yhtä kaikki, Uuden maailman katu on paksuudestaan huolimatta erinomaisen sujuvasti ja kiinnostavasti kirjoitettu näkökulma sähköisen median aikakauden poliittiseen historiaan – tai, jos tarkkoja ollaan, erään pienen Maapallon osan historiaan. Siinä missä Karimon Suomi kellui keskellä äärettömyyttä vailla juurikaan kosketusta muuhun maailmaan, Leikolan maailmaa ovat Eurooppa ja Yhdysvallat, ja muu maailma, suurin osa maailmaa, löytyy vain muutamista sivulauseista. Jopa niin jättiläismäiset asiat kuin Kiinan Kansantasavallan perustaminen 1948 tai Intian itsenäistyminen edellisenä vuonna (ja traaginen jako Intiaan ja Pakistaniin) jäävät maininnoitta. Melkoisen vähäiselle huomiolle jää jopa Yhdysvaltojen niin traumaattisesti häviämä Vietnamin sota, vaikka muuan Ho Chi Minh kyllä piipahtaakin tarinassa parisen kertaa (ja eräs hänen sukulaisensa myös).

Mutta ehkäpä muun maailman historia kirjoitetaan sitten ensi vuosisadan Uudemman maailman kumpujen yössä. Ehkä siinä Eurooppa ja Yhdysvallat jäävät parin sivulauseen maininnan varaan, aivan kuten Suomi jää tässä viimeisten sadan vuoden romaanissa.

Sinkkubingo 1997

·

Kun edellisessä postauksessa tuli tarkasteltua viime vuoden tekemisiä, juolahti mieleeni vilkaista, mitä minä mahdoinkaan kirjoitella Rumbaan tasavuosia sitten. Alkuvuodesta 1997 olen näköjään arvostellut muun muassa tuoretta singlesatoa melkoisen keon. Siinä missä me avustajat teimme oikein mielellämme albumiarvosteluja, seuraavan numeron singlekasa oli aina vähän sellainen ”äsh, onks se muka mun vuoro taas?” -hanke. Single-ceedeitä oli yleensä noin muovikassillinen. Kaikki piti kuunnella ja valikoida niistä riittävän monta kommentoitavaksi, että jutulle sai pituutta sille varatun sivun verran.

Albumit kävivät sitä paitsi divareihin kaupaksi paljon singlejä paremmin.

Singlearvioinneissa sitä yritti, ainakin hetkittäin, olla jollain tavalla hauska tai keksiä jotakin kummallista kulmaa tai muuta hupaa. Omahyväinen vinoilu varsinkin isojen tähtien levytyksille ei ollut kulma, vaan normi: vähemmän myyneisiin ja uraansa aloitteleviin sekä omakustantajiin oli perinteenä suhtautua paljon lempeämmin. Tähän pakettiin en näköjään keksinyt juuri muuta kummaisempaa kuin väliotsikoinnin, joka on peräisin jostakin Pienen tietosanakirjan minua vanhemmasta painoksesta. Monistakaan levyjen artisteista en tiennyt kovinkaan paljoa. Jotkut toki olivat tuttuja – jos ei muuta niin aikaisempien kokoonpanojensa peruina – ja joistakin tuli sittemmin hyvinkin tuttuja, jos ei muuta niin jossakin toisessa kokoonpanossa tai sooloartistina.

Monikaan näistä levyistä ei ole jättänyt niin vahvaa kuulojälkeä että muistaisin niistä nykyään yhtään mitään. Jotkut kyllä. Yhdestä arviosta sain sittemmin (kohteliasta ja asiallista) kommenttia ko. yhtyeeltä, joka ei tykännyt mainitsemistani tyylilajimäärittelyistä. Yhden tapauksen kohdalla olin ehkä vähän jäävi kehumaan, koska olin moikkaväleissä kaikkien bändin jäsenten kanssa ja yksi heistä oli vielä sukulainenkin (ja entinen työkaveri). Erään yhtyeen laulaja/lauluntekijä on sittemmin toiminut pienen hetken minun säestäjäni eräässä tilaisuudessa. Ja Kantakaupungin leijuvan pölyn eepeen nimi oli oikeasti Rakkauden hylyllä, siis yhdellä ällällä. (En usko että olin ko. levyn suhteen jäävi, vaikka eräällä hyvällä ystävättärelläni oli ymmärtääkseni ollut jotakin jonkun ko. bändin jäsenen kanssa.)

A-Hägglund

NIKO AHVONEN: Sadetta saadaan
(BMG)
Ei ehkä lainkaan Ahvosen mukavikkolevyn parhaita raitoja. Hyvin rullaavaa, sympaattista soulpoppista yhtä kaikki.

ALITAJUNTA: Käsissä-ep
(Alitajunta)
Hämeenlinnalaistrion kasettieepee tuo suorastaan nostalgisen värisyttävästi mieleen erinäiset pienkustannetut 80-luvun uusiaalto-orkesterit. Sekä ensilevynsä aikaiset Tavaramarkkinat. Mitä kumpaistakaan viitettä ei tässä taloudessa voi pitää negatiivisena. Silti minun on yhäti vaikeata suhtautua tältäkin nauhalta löytyviin, yhdeksänkymmentäluvun punktyyliin kuuluviin teinilempiteksteihin.

AZ YET (feat. PETER CETERA): Hard to Say I’m Sorry
(LaFace)
Osaava vokaalikvintetti vääntää Chicagon kulahtaneesta AOR-balladista komeaa lauluyhtyesoulia. Joskus coveri selättää originaalin miten haluaa. Niin kliseeksi kuin erilaiset säestyksettömät versiot näissä yhteyksissä ovat viime aikoina muodostuneetkin, Az Yetin rahkeet riittävät ihan oikeaan, hienoon accapellatulkintaan.

BECK: The New Pollution
(Geffen)
Beck Hansen saisi varmaan radion aikamerkinkin kuulostamaan nerokkaalta sävelteokselta. Nuoren miehen ihmeellinen äänimaailma on singleä paremmin tavoitettavissa pitkäsoitonkokoisina pakkauksina, niin viehättävän pervo kuin Aphex Twinin uudelleensekoittama Richard’s Hairpiece onkin.

BEE GEES: Alone
(Polydor)
Gibbin veljekset säestivät teini-ikääni niihin aikoihin, jolloin jokainen elokuvafriikki vielä inhosi John Travoltaa yhtä paljon kuin vakavamieliset musiikinystävät näitä ujellusstemmoja. Moisesta henkilöhistoriasta johtuen ei liene ihme, että Bee Gees -soundi aiheuttaa yhä vatsanväänteitä.

DI LEVA: Den glada stjärnan
(Mega)
Suorastaan liikuttavan hempeä fuusio Feargal Sharkey -henkistä vokalisointia ja Human League/Soft Cell -tyylistä synapoppista. Mutta hei, nyt on 1997. Vaihtelua virkistää se, että singleä täydentää miksausten sijaan englanninkielinen versio samasta laulusta.

DONOVAN: Please Don’t Bend
(American)
Mies ja kitara -henkinen hippiballadi on tässä seurassa niin totaalisen toisesta maailmankaikkeudesta että suo kriitikkoraukan korville tervetulleen lepohetken.

FUTURE FORCE: Puttin’ A Rush On Me
(AM:PM)
Poika tapaa tytön, poika tahtoo petiin ja tyttö toppuuttelee. Hyvin ymmärrettävää: itsekunnioituksen rippeistään on syytä pitää kiinni etenkin kun laulun olemattoman vähäiset ainekset ovat näinkin moneen kertaan kierrätettyjä.

Häihä-Lyypekki

INJUSTICE SYSTEM: No Reality -ep
(D.I.Y.)
”Syökää paskaa ja nussikaan vittu toisianne / Vitun munattomat kyrvät saatanan jatkeet / Vittu mä tapan teidät kaikki.” Nostalgista musiikkia tämäkin, mutta nostalgiaa ajasta, jolloin punk käpertyi omaan narsistiseen itseihailuunsa ja käänsi selkänsä todellisuudelle. Tyylilajin hilpeitä paradokseja sekin, että englanniksi ja suomeksi laulavan iisalmelaisbändin vinyylin julkaisee japanilainen pienmerkki.

JAI: Don’t Give Me Away
(BMG)
Jailla on kaunis sukupuoleton ääni, siisti moderni balladi ja osaava tuottaja. Kriitikon kivisydän kieltäytyy sykähtämästä.

JANITA: Ready or Not
(Dig It)
Newyorkilaistunut (entinen) teinitähtemme laulaa nyttemmin amerikkalaisen siistiä sähköistä soulpoppia. Konebiitti nakuttaa ja miesääni piipahtaa toastaamassa. Eipähän tule ainakaan yksinäistä tässä tyylikarsinassa. Janitan rahkeet olisivat kyllä riittäneet laadukkaampaankin lauluun.

JEWEL: You Were Meant for Me
(Atlantic)
Jewel Kilcher tekee nättejä, perinteisiä kantrilauluja. Tämä on sellainen klassisenkaunis puolihidas balladi jonka tahdissa on helppo keinahdella tuolillaan ja valuttaa salaa kyynel pari tequilaansa. Bonuksena pari sympaattista minuutinpituista rallatusta.

KANTAKAUPUNGIN LEIJUVA PÖLY: Rakkauden hyllyllä -ep
(Kantakaupungin leijuva pöly)
Kantisten akustisjatsillisessa laulelmamusiikissa on jotakin niin kodikaan sympaattista että synkeyden säilyttäminen vaatisi keskivertokriitikkoa paljon väkevämpiä hengenvoimia. Kun viidessä laulussa on aineksia ja ideoita ihan riittämiin ollaan kiistämättä tämän satsin parhaimmistossa.

KIRKA: Läpi unisen maan
(BMG)
Ei kehno iskelmäballadi – paitsi että se sämplätty ”uuu-aaa” -kuoro rupeaa tympimään viimeistään toisen säkeistön aikaan. Odotan sua kotiin on ihan kivanpirteä lattarihtava keinutus, mutta nautitsen Bring It on Home to Meni mieluummin Sam Cooken tuntehikkaana originaalina.

KYYRIA: Mind the Light
(Gun)
Tapansa mukaan Kyyria välittää kuulijalle sateenkaarenkirjavan tyylien sekoituksen ja reipasta pelimannihenkeä enemmän kuin raskaassa rokissa on tapana. Näinä Keltaisen ja Govindan aikoina sitar kuulostaa kiusallisen muotitietoiselta instumentilta – niin motivoitua kuin sen käyttö Mind the Lightilla onkin.

LARRY AND THE LEFTHANDED: Johnny the Void
(Bad Afro/Trashcan)
Laulu jossa soi theremin, tuo sormin koskematta ujeltava ihmelaatikko, ei yksinkertaisesti voi olla huono. Tämä on Avaruuden Laki.

LEHTIVIHREÄT: Huono elämä
(Levy-yhtiö)
Kun äiti aikanaan hankki kotiin Weetabix-paketin, maistoimme pikkusiskon kanssa puolikkaan kakkusen ja kieltäydyimme sen jälkeen houkutteluista huolimatta kajoamasta moiseen herkkuun pitkällä tikullakaan. Niinpä tämä kyseisen tuotteen mieleentuovasti pakattu ralli onnistuu yksitoikkoiduudestaan huolimatta liikauttamaan jotakin sisimmässäni. Kakkosraita, akustislive 190477-095X ja mä, on sitten espanjalaisväliosineen kaikkineen ihan oikeasti hieno esitys.

LEILA K.: Blacklisted
(Mega)
Leilan levytyksissä on riemastuttavan rääviä rymistelyhenkeä. Kontrasti kliinisen siistiin keskivertotanssimusiikkiin on melkomoinen. Manic Panicilta on kyllä lohkottu mainiompiakin singlejä.

Lyyra-Schlieffen

MASA MAINDS: Vaistoon ja tunnen
(Snap)
Kovin tavanomainen iskelmä, ellei kertosäkeeseen olisi mätetty mahtipontisuutta parillakin talikolla. Sähköposti-ikävä on ihan yhtä korni kuin muutkin trendikkäästi intternettiä hyödyntämään yrittävät laulunteelmät.

MANOWAR: Courage
(Geffen)
DEATH TO FALSE M- mitä helvataa, tämähän on Broadway/Meatloaf-tyylinen pianoballadi! Soitinesitys Today Is A Good Day to Die lainaa nimensä intiaanipääliköltä, joka ei koskaan antautunut. Attityydin suhteen Joey De Maion orkesterilla olisi yhtä ja toista opittavaa sankarivainaalta.

MORAL SUICIDE: Virtuagod -ep
(Moral Suicide)
Nimestään huolimatta Moral Suiciden metallikäsitys tuntuu olevan peräisin varhaiselta 80-luvulta, ajalta jolloin punkin ja hevin välillä oli veteen piirrettyä viivaa jykevämpi muuri. Assosiaatiot varhaiseen Zero Nineen johtuvat hyvin paljon muustakin kuin kovin ohkaiseksi jääneestä äänikuvasta.

VAN MORRISON: The Healing Game
(Exile)
Belfastin pienessä suuressa miehessä on samaa iättömyyttä kuin hengenheimolaisessaan John Lee Hookerissa. Ei voi kuin nöyränä kuunnella miten Ääni vain jatkaa kypsymistä ja syvenemistä.

MYLLÄRIT: Eta pravda
(Mipu)
Niinkuin rallin nimestä (”Se on totta”) voi näppärästi päätellä, nämä Petroskoin kansanmusiikilliset velikullat osaavat kerrassaan mainiosti luikurin laskettelun taidon. Ja, kuten niin usein, lopputulos kiinnostaa totuutta koko mokoman enemmän.

PEKKA JA SUSI: Tähtilaulu
(BMG)
Juu, minäkin kuulin nuornapoikana suomennetun version Bowien Starmanista, kuka sen ikinä sitten levyttikin. Pekan ja hänen Sutensa muukalaisaiheisen laulun sanoman perillemenoa häiritsee suorastaan aggressiivisen päällekäyvä äänikuva.

PHAT’n’PHUNKY: Let’s Groove
(Mega)
Kaikki ovat varmaan hirmuisen yllättyneitä siitä että Earth Wind & Firen tanssiklassikko on täten saatettu yhdeksänkymmentäluvun ”leikkaa ja liimaa tump tump tump” -kuosiin. Olisin minä kuitenkin suonut että tuo olisi tehty hivenen suuremmin mielikuvitusta hyödyntäen.

POHJANNAULA: Tyttärille -ep
(Naulapäät)
Ihan hyvällä omalla tunnolla tätä ei voi sanoa (vanh- tai uus)kansanmusiikiksi, siksi taajaan tuntuvat Don Huonot ja Kelpo Pojat viisikon levysoittimissa pelanneen. Pienen tavoitteiden seestymisen ja jäsentymisen jälkeen orkesterilta voi odottaa hyvinkin kiinnostavaa musiikkia.

POPTONES: Tatuointi
(Megamania)
Marika Liuskin (5:15) ja Ari Vaahteran (Bluesounds, Kauko Röyhkä) romanttinen nykyiskelmä kuulostaa viehkoudestaan (viehkyydestään?) huolimatta jollakin kiusallisella tavalla demomaisen sinnepäin-toteutuksen asteelle jääneeltä. Liuskin kaunis ääni olisi ansainnut huolellisemman viimeistelyn. Jostakin mystisestä syystä biisin kosketinsoitinkulut tuovat koko ajan mieleen Eero Raittisen Vanhan holvikirkon.

PUFF DADDY (featuring MASE): Can’t Anybody Hold Me Down
(Arista)
Soon rankkaa tämä hiphoppaajan elämä nykyään. Näilläkin kavereilla on mennyt niin monta unetonta yötä Grand Master Flash & the Furious Fiven The Message -klassikkoa sämpläillessä, että räppäysosuuksia äänitettäessä on puhtia ollut jäljellä yhtä paljon kuin märässä säkissä. Loppuun on sentään kuluttajaystävällisesti laitettu vokaaliton biisipohja, jonka päälle levynkuluttaja voi sitten itse räpätä ikään kuin improvisaatiokaraokena.

Schliemann-Öölanti

JARI SILLANPÄÄ: Bum bum bum
(MTV/AXR)
Keltaisen lehdistön pahoista puheista huolimatta sydämenmuotoinen seedee suostui pyörähtelemään soittimessani sitä särkemättä. ”Sweet Hunaja Mix” jättää karaistuneen kriitikon sanattomaksi. Kymmenen vuoden kuluessa tästä tulee jonkun esoteerisen maanalaisen kultin rituaaliesine.

LISA STANSFIELD: The Real Thing
(Arista)
Ihan mielellään tätäkin kehuisi, muttei suin surmin ilkeä kun samoista aineksista on niin monet kerrat keitetty paljon mehevämpi soppa. Touch Mix tosin petraa tyylikkään mehevällä electrobiitillä.

SUB-URBAN TRIBE: Frequency -ep
(Zen Garden)
Tauon jälkeen ilmeikästä, vahvaa ja vivahteikasta jälkeä. Joku voisi olla huolestunut Goodbyeen ja Two Stonesiin jemmatuista King Crimson -vaikutteista; minä en, koska olen Frippin orkesteria aina arvostanut. Swamp Song hyödyntää intiaanimusiikin rytmiä ja laulustemmoja paremmin kuin mikään sitten Robbie Robertsonin Native Americansin jälkeen kuulemani. Ja puoliverisenä cherokeena Robbie sentään oli omalla kotitontillaan.
Tämän kaksiviikkoisen ehdotonta eliittiä.

SULF: After the Ladies
(Maple Music)
Pitäisikö Vantaanjoen nimi lausua ”Möörsi” ja kalenteria veivata kolmekymmentä vuotta taaksepäin? Tuskinpa vain, vaikkei Sulf sorrukaan paljon tallatun beat-polun pahimpiin kuoppiin.

ARTO TAMMINEN: Utopia
(BMG)
Ilman komeasti rullaavaa Motown-komppia ja tyylikästä tuotantojälkeä Utopia kuulostaisi hyvin, hyvin paljon tavanomaisemmalta iskelmäpoppikselta. Nyt voi kuunnellessaan unhoittaa hassusti nykivän laulumelodian ja ihastella äänikuvan hienoja detaljeja.

TEHOSEKOITIN: C’mon Baby Yeah
(Levy-yhtiö)
Punkin jälkeen beat-boomi? Vähän kuivakka ja pitkä A-osa kulminoituu riemastuttavan epävireiseen rallatuskertosäkeeseen. Päätösinstrumentaali Musta Maija paljastaa orkesterin piilevät Dick Dale -ambitiot.

TEJA: Mä -ep
(Evidence)
Kertakaikkisen hämmentävä flashback jostain Kollaa kestään ja varhaisen Keban puolestavälistä. Marja Salon kanssa duetoitu Mä rakkiloin(!) sua on aivan liian itsetietoinen ja kummallisilla sanaväännöksillä keikaileva toimiakseen tarkoittamallaan naivisromantiikalla. Niin, ja indokiinaa ei voi puhua koska sellaista kieltä ei ole olemassa.

AARNE TENKANEN & TEMPUNTEKIJÄT: Taas me tehtiin maali
(Megamania)
Kertonee kriitikon harrastusvalikoimasta, että kuvittelin pitkään smurffilaulun ”maalatkaa”-kertosäkeen viitanneen johonkin mitä tavataan pensselillä tehdä. Tenkanen – baarien miesten iso ja punakka vastine pienille sinisille – on tapansa mukaan suorapuheisempi, mutta ei tätäkään teennäistä vokalisointia kestä kovin suurina annoksina.

TONIC: Open Up Your Eyes
(Polydor)
Tonic tekee muodikasta alternakitararockia – ja niinkuin muodikkaat yhtyeet yleensäkin, onnistuu olemaan lisäämättä genren tyylikirjastoon ainoatakaan uutuutta.

VACUUM: I Breathe
(Stockholm)
Army of Lovers -musikantti Alexander Bardin uusi orkesteri kuulostaa koko mokoman vakavamielisemmältä. Laulussa on riittämiin laatua ja tyyliä nostamaan ryhmän mielenkiintokynnyksen yläpuolelle kovin tavanomaisesta synteettisäänikuvasta huolimatta.

WENTUS BLUES BAND: Boogie Man -ep
(Bluelight)
Sähköisen bluesin perinne on Kokkolan pojilla hyvin hallussa. Mutta minä odotan edelleenkin jostain ilmestyväksi Omaperäistä, Oivaltavaa, Uutta ja Suomalaista bluesbändiä.

WET WET WET: If I Never See You Again
(Mercury)
Yllätytkö hirveästi kun kerron että Wet Wet Wetin uusi single on siirappia tihkuvan melodinen soulpoppis-hituri? No sitä minä vähän arvelinkin.

 

Niska edellä eteenpäin

·

Joulukuisella Rooman reissulla tulin kuulleeksi väitteen, että erään roomalaisen ravintolan alla oleva, nykyään viinikellarina käytetty tila on samainen Pompeiuksen teatteri, jossa Gaius Julius Caesar murhattiin. Niillä käytävillä, joille Caesarin veri vuosi, kulkevat nyt viinurit ja pullot. Jo muinaiset roomalaiset (hah!) harrastivat samaa rakennustekniikkaa: kun vaikkapa Pompeijissa rakennettiin uutta taloa vanhan kreikkalaissiirtokunta-aikaisen tilalle, vanhaa ei purettu vaan uusi tehtiin sen päälle ja vanha toimi kellarina. Viehättävä Piazza Navonan aukio ei sijaitse Domitianuksen kilparadan paikalla, vaan sen päällä. Roomalaiset rakennukset tehtiin aikoinaan kestämään niin kauan kuin Rooman keisarikunta kestäisi, eli ikuisesti, joten niistä saa varsin vankkoja perustuksia melkein mille tahansa.

Tämä palautui mieleen toissa iltana, kun katselimme Paolo Sorrentinon parin vuoden takaista Suurta kauneutta, joka sijoittuu Roomaan, ja jonka päähenkilö, kuusikymppinen toimittaja-kirjailija asuu näköetäisyydellä Colosseumin raunioista. Niin elokuvassa kuin Rooman kaduilla tuntee konkreettisesti kävelevänsä kahden ja puolen tuhannen vuoden historian päällä.

Omalaatuisen, kevyesti fellinihtävän elokuvan kuusikymppinen päähenkilö Jep Gambardella on kiinnostava tapaus: nuoruudessaan kiitellyn romaanin kirjoittanut kirjailija, joka tuntuu elävän varsin rentoa ja rahakasta elämää kirjoittelemalla silloin tällöin taiteilijahaastatteluja kulttuurilehteen. Suurimman osan ajastaan ja elämästään hän tuntuu viettävän kaltaistensa rahakkaiden kulttuuripersoonien bileissä (ja toisinaan vuoteissakin). Elokuvan mittaan useampikin ihminen kysyy häneltä, tuleeko joskus uusi romaani.

Suomen kirjamarkkinoilla moinen vuosikymmenten lorvailu ja satunnaisten keikkojen tekeminen ei onnistuisi luultavasti edes elokuvantekijöiden mielikuvituksessa. Mutta toisaalta: on minulta kysytty kuluneen vuoden mittaan, koska seuraava romaani on odotettavissa. Edellinen, Alas, ilmestyi vuonna 2013, kolme ja puoli vuotta sitten. Se ei ole ihan lyhyt aika. Vielä sen ilmestymisen aikainen minäni olisi tuijottanut huuli pyöreänä, jos nykyhetken minäni olisi kertonut hänelle, että olen käyttänyt ison osan kuluneesta ajasta yhden ainoan romaanin työstämiseen.

Ainakin viime vuosi saattaisi vaikuttaa hyvinkin Jep-mäiseltä kulttuurikuplassa lillumiselta ilman kovinkaan kauheita työkiireitä. Käännöstöitä ei juurikaan ollut, vain pari novellia ja yksi pikainen kuvakirjaprojekti, joka ilmestynee alkuvuodesta. Viime tammikuu kyllä kului hyvin tiiviissä kirjoittamistyössä – paitsi että kävimme kyllä kesken kaiken viettämässä viikon verran yhdeksi lempikaupungeistani muodostuneessa New Orleansissa musiikin, keittiökulttuurin ja monikulttuurisen historian keskellä.

Hunanin käsikirjoituksen ensimmäinen versio lähti kustannustoimittajan ja ateljeekriitikoiden luettavaksi helmikuussa. Sain ateljeekriitikoilta kommentteja ja kehittelyehdotuksia kevään ja kesän mittaan, kustannustoimittajan kommentit vasta loppukesästä. Versio kakkonen lähti kustannustoimittajalle marraskuun lopussa. Siinä oli melkoinen määrä uutta tekstiä, joten paiskin kyllä syksyn ajan varsin tiiviisti hommia. Ja olen pitkin vuotta – kuten edellisiäkin – lukenut vielä lisää lähdemateriaalia. Sitä on vieläkin odottamassa parin kirjan verran seuraavaa editointikierrosta…

Minulla on muutaman viime vuoden ajan ollut melkoisen hyvä apurahaonni: koko Hunan-hanke siirtyi ”sitten kun siihen on aikaa” -tilasta ”tämän parempaa aikaa ei tulekaan” -tilaan nelisen vuotta sitten, kun sain ensimmäistä kertaa valtion yksivuotisen taiteilija-apurahan. Seuraavana vuonna minulla oli, parin hyvän käännöshankkeen lisäksi, suhteellisen hyvä kirjastoapurahaonni. Viime vuonna Suomen Kulttuurirahasto katsoi minut vuosiapurahan arvoiseksi. Onni jatkuu vielä tällekin vuodelle toisen yksivuotisen valtion taiteilija-apurahan verran, joten joulukuuhun asti minulla on melkein 1700 euron ylelliset ja säännölliset kuukausitulot. On siis ollut harvinaislaatuinen tilaisuus suunnitella tulevia tekemisiäni päätoimisesti, pitkäjänteisesti, kohtuullisen hyvässä rauhassa, joutumatta miettimään joka hetki, mistä rahaa seuraavan laskunivaskan selvittämiseen. (Vaikka on niitäkin hetkiä muutama ollut: en ole koskaan ollut erityisen taitava talouteni suunnittelija.)

Hunanin edelleenkehittäminen on tietenkin ollut yksi tärkeä projekti, mutta ei suinkaan ainoa. Alshain-pentalogiasta on vielä kolme osaa kirjoittamatta, ja tarkoitus on pitää hieman tiiviimpää tahtia kuin mitä kahden ensimmäisen romaanin välillä kerkesi kulua. Kun kerran on ollut tilaisuus, aikaa ja rauhaa, olen kehitellyt pariakin mahdollista uutta aluevaltausta. Yksi on jo useamman vuoden mielessä pyörinyt näytelmäkäsikirjoitus. Tältä pohjalta lähdin mukaan Kulttuuriyhdistys Korpin viikonlopun mittaiselle käsikirjoitusleirille, mutta koska leiri käsitteli televisio- ja elokuvakirjoittamista, rakentelin ennakkotehtävänä käsikirjoituksen pienimuotoiseen maagisrealistiseen elokuvaan. Tämä hanke jäi pitkäksi aikaa Hunanin editoinnin jalkoihin vain muutaman kohtauksen verran edenneenä, mutta nyttemmin olen onnistunut keksimään siihen lisää ideota, ja Vastahakoinen paholainen kuuluukin alkavan vuoden ensimmäisiin projekteihin, näytelmäkäsikirjoituksen ohella.

On vuoteen toki mahtunut myös mukavaa(kin) kulttuurikuplaelämää. Olen edelleen ollut Helsingin kirjailijoiden hallituksessa järjestämässä tapahtumia ja koulutustilaisuuksia. Kollegoita on tavattu muutenkin. Muidenkin kulttuurin alojen ihmisten kanssa on hengailtu. Yksi uusia tuttavuuksia on iraninsuomalainen video- ja kuvataiteilija Sepideh Rahaa, kerrassaan loistava tyyppi.

Poliittinen toimintani on ollut viime vuosina varsin vähäistä. 2017 on kunnallisvaalivuosi, joten minut tavannee maalis-huhtikuussa muutamia kertoja muiden Koillis-Helsingin Vihreiden kanssa jakamassa kunnallisvaaliehdokkaiden mainoksia vaikkapa Malmin tietämissä. Vihreillä on hyvä tilaisuus kohota Helsingin suurimmaksi puolueeksi, ja sen eteen kyllä kannattaa tehdä töitä.

Muussa elämässä vuosi 2016 on tuonut pari pientä positiivista muutosta. TYK-kuntoutuskauden päättyminen toukokuussa kannusti osaltaan kaivamaan polkupyörän kellarinperukoilta ja sitten hankkimaan alle modernimman, monivaihteisemman hybridin.

Hitaasta alusta huolimatta kilometrejä kertyi melkein 1150 ennen kuin totesin kauden päättyneeksi lokakuun lopussa. Ajoitus oli erinomainen: kahta päivää myöhemmin satoi ensilumi. Lumen kadottua joulukuussa mietin muutaman kerran hyvinkin vakavasti, pitäisikö taas loikata satulaan, mutta toisaalta: tekee hyvää vaihtaa välillä liikuntarutiinejaan, ja sitä paitsi kävellessä voi kuunnella pipodiskoa ja ajatella kaikessa rauhassa omiaan. Ajoneuvon ohjaksissa vaaditaan nopeampaa reagointikykyä. Lisäksi ajoreitit ovat täynnä kuuluisaa ”tappajasoraa”, joten ajaminen vaatisi myös renkaanpaikkaustarpeiden pitämistä jatkuvasti mukana. Sitä paitsi lumi on tullut takaisin. Ei, parempi odotella kevättä ja kelejä.

Oman kehon- ja minäkuvan kannalta vieläkin tärkeämpi asia oli laulutuntien aloittaminen huhtikuussa. Opettajani Helena on kaivanut minusta esiin kykyjä ja äänialaa, joita en tiennyt olevankaan.

Musiikin tekeminen on ollut minulle eräänlaista puhdetyötä, nikkarointia, ja tulee luultavasti sellaista olemaan jatkossakin, mutta ehkei pelkästään sitä. Viimeistään joulukuinen Leonard Cohen -muistoilta sai minut taas kerran muistamaan, miten paljon pidän musiikin tekemisen sosiaalisesta puolesta. Tuolla yhden biisin keikalla saatu palaute rohkaisee myös kokeilemaan siipiä muutenkin. Tarkoituksena on jonakin tämän talven tai kevään tiistaina käväistä samaisessa On The Rocksissa järjestettävässä Samettiklubissa kitaran ja muutaman oman laulun kanssa: vielä en tiedä milloin, mutta joskus. Ja uusi Cohen-ilta on tulossa toukokuussa, todennäköisesti vähän isommassa paikassa ja isommalla porukalla.

Mutta saatte te kuulla niitä itsenikkaroituja ITE-äänitteitäkin myös jatkossa, sen lupaan. Kaikenlaista kiinnostavaa voi täällä työhuoneen rauhassa kehittyä, enkä itsekään vielä tiedä kaikkea. Vuosi on vasta nuori.

Seuraava kerta

· Yksi kommentti ·

Joulunalusviikoksi lensimme Roomaan, ikuiseen kaupunkiin, mistä teimme päiväretken etelämmäksi Napolinlahden ympäristöön. Seutu on Euroopan parhaita viljelysseutuja: suosiollista ilmastoa täydentää tavattoman ravinteikas maaperä. Syy tähän erinomaisen rikkaaseen maahan näkyy kauas. Sen nimi on Vesuvius.

Rooman valtakunnan aikaan, parituhatta vuotta sitten, vuorta pidettiin jotakuinkin harmittomana tapauksena. No, kyllähän se purkautui joskus, mutta purkaukset olivat järjestään mitättömiä ja vaarattomia tuhnuja verrattuna sellaisiin lähiseudun oikeisiin tulivuoriin kuten Stromboli ja Etna. Olihan seudulla tietysti silloin tällöin maanjäristyksiä, mutta niitä on kaikkialla Apenniinien niemimaalla.

Ennen roomalaisia Napolinlahdella oli ollut kreikkalaisten maahanmuuttajien siirtokuntia ja kaupunkivaltioita, kuten lahdelle nimensä antanut Neapolis, ”uusi kaupunki”, ja alkuaan oskilaisten perustama ja väliin etruskeillekin kuulunut Pompeiji. Väki oli vaihtunut, ja jos seudulla vielä kierteli kansantarinoita parintuhannen vuoden takaisesta isosta tulivuorenpurkauksesta, niistä tuskin piitattiin. Seutu oli vaurasta ja kukoistavaa. Neapoliin ja roomalaisten bailukaupunki Pompeijin satamiin laski laivoja eri puolilta tunnettua maailmaa ja kaupunkien vakinainenkin väestö oli yhtä monenkirjavaa ja monikulttuurista kuin satamakaupungeissa yleensäkin – siinä mitassa, että kaupungin lupanaarioissa tarjotut palvelut oli aiheellista esittää kuvina, koska suurin osa asiakkaista ei olisi sanallisia selityksiä ymmärtänyt.

Perimätietoa parintuhannen vuoden takaiseen maailmaan tuskin oli jäljellä lainkaan, kirjoitetusta historiasta puhumattakaan. Niinpä oikeastaan mikään ei etukäteen viitannut siihen, mitä tulisi tapahtumaan 24. elokuuta vuonna 79 jaa.

Edellisenä päivänä oli vietetty vulcanaliaa, roomalaisten tulenjumalan Vulcanuksen juhlaa. Seuraavana aamuna Vesuvius menetti huippunsa ja lähiseudun kaupunkeihin alkoi sataa vulkaanista tuhkaa ja hohkaavan kuumia pikkukiviä. Monet suojautuivat tuhkasateelta sisätiloihin, mikä tuntui oikein hyvältä idealta: roomalaiset talot olivat vankkaa tekoa, tuhatvuotista käyttöä varten rakennettuja. Katot ja seinät eivät kuitenkaan suojanneet kuumuudelta eivätkä myrkkykaasuilta. Sisätiloissa piilotelleet menehtyivät. Ulos rynnänneet, tuhkaa tulvivia katuja pitkin pois kaupungista pyrkivät menehtyivät hekin.

Aikaa myöten huokoisiin tuhkakerroksiin hautautuneet ruumiit mätänivät olemattomiin ja niiden tilalle kovettuneeseen massaan jäi vain luuranko ja edesmenneen muotoinen onkalo. Kun Pompeiji löydettiin uudelleen 1700 vuotta katastrofin jälkeen, jotkut onkalot valettiin täyteen kipsiä ennen kuin vulkaaniset kerrostumat poistettiin ympäriltä. Uhreista, uhrien kuolinasennoista, tuli näin eräänlaisia tosielämän patsaita, joiden sisällä heidän luunsa yhä ovat.

Olen käynyt Pompeijissa ennenkin, kaksikymmentäkuusi vuotta sitten. Se oli merkittävä kokemus lapsesta asti arkeologiasta kiinnostuneelle nörtille, ja vaikuttava kokemus Pompeiji oli nytkin.

Kaupungista on parinsadan vuoden mittaan kaivettu kerrostumien alta esiin seitsemisenkymmentä prosenttia, eikä kyseessä ole mikään ihan pikkuinen kaupunki. Muutaman tunnin kiertelyllä ei ehdi nähdä kuin murto-osan kaduista, taloista ja nähtävyyksistä.

Pompeiji – tai Pompei – on myös arkeologisen museokaupungin viereen noussut moderni pikkukaupunki. Napolinlahden alue on kaiken kaikkiaan tiiviisti asutettua seutua. Viljelmät ja viinitarhat kohoavat korkealle Vesuviuksen rinteille.

Niin ne ovat kohonneet aina. Aina on pitkä aika, monta sukupolvea, lukemattomia sukupolvia sen jälkeen kun seudun aikaisempi asutus pyyhkiytyi päivässä olemattomiin. Sen jälkeen on koettu kansainvaellusten aika, pohjoisen barbaarit, kristinuskon nousu, paaveja, kuninkaita, ritareita, kuninkaita ja lopulta Italian yhdistyminen yhdeksi valtioksi vajaat sataviisikymmentä vuotta sitten. Ihmiset ovat aina asuneet Vesuviuksen rinteillä, jokunen purkauskin on koettu, eikä siinä ole mitään ihmeellistä. Viime purkauksen aikana vuonna 1944, maailmansodan melskeiden jo hiljennyttyä seudulla, kuoli vain parikymmentä ihmistä. Ei paljon mitään. Aina täällä on pärjätty. Joten miksi siirtyä minnekään, kun ei seuraavassakaan purkauksessa varmasti käy sen pahemmin?

Nykyään tiedämme aika paljon enemmän geologiasta ja tulivuorista kuin aikaisempina vuosisatoina ja tuhansina. Pian tulee täyteen parisentuhatta vuotta vuoden 79 purkauksesta, jota edeltävä iso purkaus tapahtui parisentuhatta vuotta sitä ennen. Ja sitä edeltävä parisentuhatta vuotta aikaisemmin. Eivät tulivuoret toimi kuin kellot, mutta jonkinlaista säännönmukaisuutta niissä kyllä on. Vesuviuksen toimintaa seuraa huippumoderni geologinen observatorio ja ison purkauksen varalta on laadittu evakuointisuunnitelmat kaikille vuoren ympäristön asukkaille – mutta lähtevätkö he, vaikka saisivat varoituksen ajoissa? Vai luottavatko enemmän isien ja isoisien tietoon siitä, ettei vanha kunnon Vesuvius tee pahaa kärpäsellekään, tai ainakaan kovin monelle kärpäselle? Ja jos suku on asunut kotitilalla aina – ainakin muutaman sata vuotta – osaisiko sitä muualla elääkään? Eikö olisi parempi mennä kertarutinalla sen sijaan että muuttaisi muualle inisemään?

Pompeiji on vaikuttava paikka, ja rauniokaupungin aukioille sijoitellut Igor Mitorajn suuret pronssiveistokset täydentävät kokemusta vielä tammikuun alkupuolelle asti. Harvoin näkee taidenäyttelyä niin täydellisesti synkassa ympäristönsä kanssa. Ne täydentävät äkkikuoleman kokeneen kaupungin ilmapiiriä omalla, rikkinäisellä surumielellään.

Mutta veistosten lähdön jälkeenkin Pompeiji on vaivan arvoinen matkakohde. Kannattaa myös vilkaista edes bussin ikkunasta kauniille Napolinlahdelle, jonka pinnan alla uinuu Vesuviusta paljon väkevämpi tulenjumala. Campi Flegrei on ainoa eurooppalainen kohde jota on kutsuttu supertulivuoreksi. Kyseenalaisen arvonimen tunnetuimpia haltijoita ovat viime vuosien maanjäristyksistään tunnetun Pohjois-Sumatran Toba ja pohjoisamerikkalainen Yellowstone, jonka kraaterissa sijaitsee nykyään tunnettu kansallispuisto. Tämän kokoluokan vulkaanisiin purkauksiin verrattuna Vesuvius on, pahimmillaankin, pelkkä tuhnu. Jos Campi Flegrein alue purkautuisi sellaisella voimalla mihin se on muinoin pystynyt, ongelmat eivät jäisi Napolinlahden ympäristöön tai edes Italiaan. Ilmakehään sinkoutuva tuhka tekisi muutaman seuraavan vuoden kesättömäksi kaikkialla maailmassa, ja voi olla että maanviljelys muuttuisi pitkäksi mahdottomaksi suuressa osassa Eurooppaa, ehkä Suomessakin. Menneiden vuosimiljoonien supertulivuoritasoisten purkausten arvellaan olleen merkittävässä osassa monissa planeettamme historian suurista sukupuuttoaalloista. Koska ihminen on jo valmiiksi heikentänyt ison eliöstökuntamme osan elinmahdollisuuksia, kovin isoa lisätönäisyä tuskin tarvittaisiin sellaiseen sukupuuttoaaltoon, joka veisi mukanaan ihmisen itsensäkin.

Mitä pitäisi siis tehdä? Pitäisikö tehdä mitään, vai olla ja elellä vain kuten ennenkin? Kuten isät ja isoisät ovat aina eläneet?