Parnasson päätoimittaja Papinniemi ja reaalifantastikkokollega Jääskeläinen ovat äskettäin pohdiskelleet kirjoittamisen ja kirjailijuuden motiiveja. Tämän aloituslauseen jälkeen minun on tietenkin päädyttävä, mahdollisesti muutamien elaboraattien mutkien kautta, esittämään itselleni kysymys: Miksi minä kirjoitan?

Yksinkertainen – ja usein toistamani – vastaus on tietysti se, että olen aina tiennyt, että minusta tulee kirjailija, ja että kahden ammattijournalistin lapsena olen jo pienestä pitäen tottunut siihen, että kirjoittaminen on sitä, mitä ihminen tekee. Ja lukeminen. Opin lukemaan viisivuotiaana, kirjoittelin kaverin kanssa kuvitettuja seikkailukertomuksia pari vuotta myöhemmin. (En muista niistä muuta kuin virkkeen ”Hän putosi mereen kuin märkä säkki.” Täytyypä käyttää sitä jossakin.) Varhaisteini-ikäisenä kirjoittelin historiallisia seikkailuromaaneja. Epäilen, että ainakin yksi kässäri on vielä jossakin tallella. (Sikäli kuin muistan, se ei ole todellakaan julkaisukelpoista kamaa. Ei edes reippaasti editoituna.)

Sen jälkeen… kirjoitin hyvin pitkään oikeastaan aika vähän. Paitsi tenttivastauksia ja harjoitustyötä. Sekä kaikenlaista höpellystä ainejärjestölehti Sykloidiin. (Tein sinne myös jonnin verran piirroksia, joita on sittemmin leikkailtu ja liimailtu uudempiin Sykloideihin. Niin, ja suunnittelin yhden t-paidan.) Koko ajan kuitenkin tiesin vielä kirjoittavani. Tämä asenne – ja siitä puhuminen – riepoi epäilemättä muitakin kuin silloista avovaimoani, jolle tämä suurisuuntaisten suunnitelmien ja todellisuuden aikaansaamattomuuden ristiriita kävi lopulta hyvinkin pahasti hermoille. Luulen, että se on käynyt minunkin hermoilleni. Optimismi ei ole koskaan estänyt minua ahdistumasta.

Itse asiassa minulla oli tällaisesta asenteesta erinomainen varoittava esimerkki. Olin joskus muutamaa vuotta aikaisemmin hetken aikaa töissä Valintatalossa (pinkkien muovikassien aikaan) ja juttelin erään myymälää siivoavan kaverin kanssa. ”Oikeasti mä olen elokuvaohjaaja”, hän kertoi. Tapasin hänet uudelleen muutamaa vuotta myöhemmin, jolloin hän oli päässyt vähän lähemmäksi ammatillisia tavoitteitaan: sen sijaan, että hän olisi kuurannut elintarvikekaupan lattioita, hän myi kameroita valokuvausliikkeessä.

Tietyssä mielessähän kirjailijuus on eräänlaista lapsuuden (erään) ammattihaaveen tekohengittämistä niin kauan, että haaveet rapisevat ja tekohengittäminen alkaa tuntua… no, ainakin työtä, ainakin joskus. Monessa suhteessa ajatus ammattikirjailijaksi tulemisesta on yhtä lapsellinen ja naurettava kuin ajatus vaikkapa eläintutkijan, taistelulentäjän, arkeologin, tähtitieteilijän tai rockmuusikon* ammatista – paitsi että biologeilla, arkeologeilla, lentäjillä ja astronomeilla taitaa olla keskimäärin huomattavasti korkeammat tulot kuin kirjailijoilla. (Ja lentäjillä vielä hillittömän matala eläkeikä.) Toisaalta heitä on hyvin paljon vähemmän: jos kirjailijuuden kriteeriksi lasketaan vaikkapa Suomen Kirjailijaliiton jäsenyys, meitä on tässä maassa sentään pitkälti yli viisisataa. Keskimääräinen kirjailija tienaa kirjoillaan vuodessa keskimäärin pari tonnia.

Itse en ole vielä päässyt niin korkeisiin tuloihin, mutta onneksi Suomessa sekä yhteinen valtiomme että joukko yksityisiä säätiöitä katsoo suomenkielisen kirjallisuuden moniäänisyyden ja -kulttuurisuuden sen verran tärkeäksi asiaksi, että rahoittaa meitä hieman suuremmilla summilla kuin mihin kirjojemme lukijat pystyvät. Tämä auttaa minua(kin) pitämään päätoimestani suomentamisesta parin vuoden välein muutaman kuukauden mittaisen palkattoman loman omien kirjojen väkertämiseksi. Aloitin näiden omien lomien pitämisen kuitenkin ennen kuin sain apurahoja (paitsi suomentamiseen), ja luultavasti pitäisin niitä siinäkin tapauksessa, että en saisi apurahoja.  Apurahattomat kirjoituslomat olisivat todennäköisesti taloudellisesta pakosta tosin lyhkäisempiä ja niitä olisi varaa pitää harvemmin kuin nyt. Papinniemen siteeraaman jaottelun mukaan kuulun siis ilmeisesti jonnekin postmodernien kirjailijoiden joukkoon: apurahoitus on toiminnalleni mukava lisä, mutta sen merkitys kirjailijuudelle on (vain) välineellinen.

Yksi kirjojen kirjoittamisen iloja on tietysti konkreettisten tulosten aikaan saaminen: kaikki se haaveilu, suunnittelu, naputtelu, tuskailu ja ähellys päätyy lopulta käsinkosketeltavaksi esinneeksi, sellaiseksi esineeksi, jonka kaltaisia olen lumoutuneena tutkiskellut jo liki viisivuotiaasta alkaen. (Ainakin niin kauan kuin joku niitä tekstejä suostuu kustantamaan ja maksamaan niiden painokulut.) Toisaalta kirjallisuuden suomentajan ammatissa tätä iloa pääsee kokemaan jonnin verran taajemmin, ja (hivenen) paremmin palkattuna. Konkreettista aikaansaamista on myös soittimien rakentaminen: jos pari muokattua rakennussarjaa otetaan lukuun, olen saanut aikaiseksi enemmän soittimia kuin romaaneja. Sekä suunnitteluun ja kaavailuun että konkreettiseen tekemiseen kuluvat tuntimäärät ovat molemmissa varmaankin samaa luokkaa.** En kuitenkaan menisi missään nimessä kutsumaan itseäni ”soitinrakentajaksi” samalla tavoin kuin ”kirjailijaksi”.

Status? Kirjailija on kohtuullisen arvostettu ammatti, ja kirjojen kirjoittamista arvostetaan silloinkin kun se ei ole ammatti: luultavasti enemmän kuin oman musiikkinsa soittamista ja laulamista, vaikka siinäkin on kysymys ikiaikaisen, kunnioitetun tarinankertoja–tarinanlaulaja-griot-perinteen modernista jatkamisesta. Ei minulla ole periaatteessa mitään sitä vastaan, että saan osakseni arvostusta: tosin usein on käynyt niin, että kiusaannun kehumisesta. Sattuneista syistä tunnen aika hyvin sen prosessin, joka on synnyttänyt sen mitä kehuja niin arvostaa, ja prosessin – ja mahdollisesti ideoiden alkuperän – tunteminen vaikeuttaa toisinaan melkoisesti mahdollisuuksia nähdä teksti itsenäisenä kohteena, erillään omasta henkilökohtaisesta historiasta(an). Sitä paitsi olen ujo, jossakin mielessä jopa epäsosiaalinen. Vaikka näistä luonteenpiirteistä on jonkinlaista apua itse kirjoittamiselle (ujo tarkkailija näkee enemmän kuin seurueen karismaattinen keskipiste, epäsosiaalinen käyttää aikaansa kirjoittamiseen eikä kavereiden kanssa heilumiseen), ne toisaalta hankaloittavat arvostuksen tuottaman statuksen sosiaalisista hedelmistä nauttimista.*** Ei, ei minua ole tosiaankaan kysytty Uutisvuotoon eikä Runoraatiin, mutta en tiedä, olisiko minulla erityisen paljon, syvällistä tai hauskaa sanottavaa kummassakaan ohjelmassa (joita molempia kyllä katson oikein mielelläni).

Sitä paitsi minulla on joistakin asioista aika vahvoja mielipiteitä. Tässä maassa on tällä hetkellä suhteellisen paapottua porukkaa, jotka pitäisivät minun joitakin mielipiteitäni liki pitäen maanpetoksena, jos tietäisivät minulla sellaisia mielipiteitä olevan. Osa kyseisistä porukoista on kohtuullisen väkivaltaista, joten olen ihan tyytyväinen siihen, ettei pärstävärkkini ole kovinkaan tunnettu.

Tämä on tietysti yksi syy kirjoittaa romaaneja: se on keino paasata ja aukoa päätään itselle tärkeistä(kin) asioista vähän turvallisemmin – ja niin, ettei joudu välittömästi lyömään tiskiin lähdeviitteitä (silloinkaan, kun niitä olisi). Parhaimmillaan lukija joutuu perehtymään minun näkemyksiini tajuamattaan ja tietämättä, että hänelle on juuri paasattu politiikkaa.****

Toisaalta minulla on ollut aina tapana pohtia asioita, ideoita, aatteita, historiaa, luonnontieteitä ja kaikkea muuta mahdollista kehittelemällä mielessäni tarinoita (tai sitten kuvittelemalla opettavani asiaa jollekulle toiselle, mikä on tietysti vain muunnelma tarinoinnista). ”Aina” tarkoittaa tässä tietenkin ”niin kauan kuin muistan”: en nimittäin tiedä, onko tämä tapa syntynyt ennen kuin rupesin haaveilemaan kirjojen kirjoittamisesta vai sen vuoksi. Toisinaan nämä kehitelmät ovat vuotaneet sanoiksi asti ja hämmentäneet kovin kulloistakin seuralaistani tai seuruettani, joka pääsee nauttimaan ajatusprosessin hedelmästä ilman sitä juuristoa ja puuta, joka hedelmää ilmassa kannattelee. Jos toinen kysyy ”Mitäpä mietit?” hänelle saattaa olla melkein ahdistavaa kuulla vaikkapa: ”Noo, mä tässä pohdiskelen mitä tapahtuisi, jos neanderthalinihmiset palaisivat takaisin Maapallolle.” On helpompaa vastata ”enpä mitään erityistä”.

Näiden tolkuttomien mielikuvitusjuttujen pitäminen vielä hetken aikaa omana tietonaan ja työstäminen romaaneiksi on eräänlainen tapa tehdä niitä ymmärrettävämmiksi, vaikka en mitenkään välttämättä kirjoita romaaniin sitä alkuperäistä puuta juurineen, vaan kiinnitän hedelmän vaikkapa kuumailmapallosta roikkuvaan pitkäänsiimaan.

Tavallaanhan tämä on jonkinlaista regressiota lapsuuteen ja lapsen tapaan prosessoida asioita leikin ja kuvitelmien kautta. Mutta kyllä se minulle sopii – olenhan minä tietysti Huizingani lukenut. Olen myös lukenut kulttuuriantropologiaa ja kuvittelen tietäväni jotakin rituaaleista, jossa ihminen on – kemikaalien, hurmoksen tai vain oman mielikuvituksensa avulla – hetken aikaa jotakin aivan muuta kuin ns. normaalisti. Kirjoittaminen on minun oma transsini, oma henkitanssini, oma luolamaalaukseni, oma rituaalini, oma temppelini, oma meditaatiokeinoni. Yksi niistä.

Eli minä kirjoitan siksi, että kirjoittaminen on sitä mitä ihminen tekee.

___

* Nämäkin ovat kuuluneet joskus kauan sitten haaveammatteihini – eläintutkijuus tosin niin nuorena, että kuvittelin eläintutkijoiden viettävän aikaansa lähinnä ajelemalla savannilla seepraraitaiseksi maalatulla Land-Roverilla. Taistelulentäjähaaveet rapisivat paitsi ilmeisten fyysisten puutteiden (huono kunto, huono näkö) lisäksi siihen, että sotahistoriaan perehtyminen teki minusta lopulta pasifistin. Ilmailun – ja ilmasodankäynnin – historia kyllä kiinnostaa edelleenkin.

** Myöskin sikäli, että kirjoittaessa voi osan (tietoisesta ja/tai tiedostamattomasta) aivokapasiteetistaan käyttää soittimien suunnitteluun, ja soitinrakennuksessa voi samalla kehitellä kirjaideoita, kunhan ei unohda missään vaiheessa että käsissä saattaa olla sähkötyökalu, jossa on erinäisiä satoja kierroksia minuutissa pyörivä terä.

*** Toisaalta tykkään kyllä esiintyäkin. Jos olen varma siitä, että minulla on jotakin mielekästä sanottavaa. Mutta enpä voisi kuvitella olevani erityisen mielellään minkään seurueen karismaattinen keskipiste. Jos olen sellaiseksi joskus vahingossa päätynyt, olen yleensä jälkeenpäin aika nolo.

**** Juu, tiedän kyllä, etten ole aina kovinkaan taitava tai hienovarainen tässä paasaamisasiassa. Yritän oppia siinä suhteessa paremmaksi, huomaamattomammaksi ja siis kavalammaksi.