{"id":5475,"date":"2013-01-17T17:32:47","date_gmt":"2013-01-17T15:32:47","guid":{"rendered":"http:\/\/www.yrttimaa.net\/Blogi\/?p=5475"},"modified":"2013-01-17T17:32:47","modified_gmt":"2013-01-17T15:32:47","slug":"albumialbumi-iv","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/yrttimaa.net\/Blogi\/?p=5475","title":{"rendered":"Albumialbumi IV"},"content":{"rendered":"

J<\/big>oskus 1970-luvun viimeisen\u00e4 vuonna<\/strong> tulin tilanneeksi Fazerin musiikkikerho -nimisest\u00e4 postimyyntipuulaakista halvan nelj\u00e4n \u00e4lpeen boksin nimelt\u00e4 The First Years of The Beatles, Cream, Who, Procol Harum<\/em>. Beatles-levy koostuu l\u00e4hinn\u00e4 Tony Sheridanin kanssa Hampurissa tehdyist\u00e4 \u00e4\u00e4nityksist\u00e4 ja muusta varhaiss\u00e4l\u00e4st\u00e4. The Who -osuus \u2013 joka levyn etiketiss\u00e4 oli muodossa The First Ten Years<\/em> \u2013 olikin sitten erinomaisen p\u00e4tev\u00e4\u00e4 kamaa. Procol Harum ei minulle (silloinkaan) niin suuresti kolahtanut. Mutta se, mik\u00e4 kolisi, ja lujaa, oli jostakin syyst\u00e4 Cream.<\/p>\n

\"\"<\/p>\n

Sittemmin minulle selvisi, ett\u00e4 kansion Cream-levyn sis\u00e4lt\u00f6 oli itse asiassa b\u00e4ndin esikoisalbumi Fresh Cream<\/em> (1966) \u2013 tosin sellaisena kahdentoista raidan versiona, joka Wikipedian mukaan<\/a> julkaistiin ainoastaan Ruotsissa ja josta, n\u00e4in ollen, puuttuu jenkkiversion avausraita \u201dI Feel Free\u201d. Niinp\u00e4 aloitusraitana oli \u201dN.S.U.\u201d ja kyseinen laulu teki minuun l\u00e4htem\u00e4tt\u00f6m\u00e4n vaikutuksen. Meid\u00e4n kotistereomme kaiuttimet oli nimitt\u00e4in sijoitettu kirjahyllyyn sellaisiin asentoihin, ett\u00e4 kappaleen j\u00e4nnitteisen v\u00e4likkeen bassokahdeksasosat kuulostivat aivan hillitt\u00f6m\u00e4n makeilta.<\/p>\n

Sit\u00e4 kuunnellessa min\u00e4 p\u00e4\u00e4tin haluta basistiksi.<\/p>\n

Nyky\u00e4\u00e4n Fresh Cream<\/em> kuulostaa soundeiltaan aika tumpulta, paikoin perin rosoiselta ja demomaiselta, mink\u00e4 lis\u00e4ksi sit\u00e4 vaivaa 60-luvun kummallinen stereokuvaihanne: kitara soi vasemmassa kaapissa, basso ja rumut oikeassa, laulu on keskell\u00e4.\u00a0 70\u201380-luvun taitteessa tuli kuunneltua kuitenkin paljon perin rosoisia ja demomaisia punk\u00e4\u00e4nitteit\u00e4, eik\u00e4 Creamin klassikko poikennut ajan normista niin<\/em> paljon kuin nyky\u00e4\u00e4n. Esikoislevyll\u00e4\u00e4n Cream ei viel\u00e4 sortunut my\u00f6hempien (osittain liven\u00e4 \u00e4\u00e4nitettyjen) albumiensa p\u00e4\u00e4m\u00e4\u00e4r\u00e4tt\u00f6m\u00e4\u00e4n (mutta kiinnostavan kuuloiseen) jammailuun, vaan biisit pysyiv\u00e4t koossa erinomaisesti ja soolot lyhk\u00e4isin\u00e4. Samoihin aikoihin kiinnostuin b\u00e4ndin kitaristin Eric Claptonin my\u00f6hemm\u00e4st\u00e4kin tuotannosta<\/a>, mutta siit\u00e4 huolimatta minuun vetosi Creamissa nimenomaan ns. rytmisektio. Ginger Baker on jotakuinkin ainutlaatuinen rumpali, ensimm\u00e4isi\u00e4 rockrumpaleita joka k\u00e4ytti kahta bassorumpua: h\u00e4nell\u00e4 ne olivat nykyisest\u00e4 metallinormista poiketen erikokoisia ja eri vireess\u00e4. H\u00e4n ei soittanut niill\u00e4 tasaista tykytykytykytyky<\/em>-komppia vaan, kuten h\u00e4n er\u00e4\u00e4ll\u00e4 videolla on kertonut, k\u00e4ytti vasemman jalan isompaa (ja matalampaa) bassaria komppiin ja oikean jalan bassaria solistisempana instrumenttina. Fresh Creamin<\/em> \u201dToad\u201d on jotakuinkin ainoa levytetty rumpusoolo, jota viitsii kuunnella muutenkin kuin vain tekniikkamieless\u00e4.<\/p>\n

Mutta kaikesta huolimatta minun sankarini t\u00e4ss\u00e4 b\u00e4ndiss\u00e4 oli alusta alkaen Jack Bruce. Hieno\u00e4\u00e4ninen laulaja, hyv\u00e4 huuliharpisti, erinomainen lauluntekij\u00e4 ja, ennen kaikkea, basisti, joka ei j\u00e4\u00e4nyt b\u00e4ndikaveriensa varjoon. Olen sittemmin yritt\u00e4nyt opetella soittamaan joitakin h\u00e4nen riffej\u00e4\u00e4n, ja vaikka oikeat s\u00e4velet saakin haltuun kohtuullisella treenaamisella (ja jos ei muuta niin lunttaamalla jonkun parempikorvaisen transskribtiosta), oikea taimi<\/em> ja soundi onkin sitten mutkikkaampi juttu. Cream ei tarvinnut toista kitaristia, ei koskettimia eik\u00e4 muutakaan s\u00e4l\u00e4\u00e4. Ei niille olisi ollut \u00e4\u00e4nikuvassa tilaakaan.<\/p>\n

Viime aikoina, kun olen \u00e4\u00e4nitellyt uusiksi joitakin parhaita biisej\u00e4ni ja pyrkinyt basso-osuuksissa irtautumaan pelk\u00e4st\u00e4 (itse s\u00e4velt\u00e4m\u00e4st\u00e4ni) sointukulusta, huomaan turvautumani melkein vaistomaisesti jonkinlaiseen Jack Bruce -henkiseen ty\u00f6kalupakkiin. Olen jopa lis\u00e4nnyt bassosoundiin hieman s\u00e4r\u00f6\u00e4. Niin, ja muutama ensimm\u00e4inen s\u00e4velt\u00e4m\u00e4ni ja silloiselle b\u00e4ndilleni Kumpula-projektille tuomani biisi olivat oikeastaan silkkoja bassoriffisarjoja. Yhden niist\u00e4 osaan edelleenkin ulkoa.<\/p>\n

Creamin tunnetuimmat ja ehk\u00e4 parhaat biisit ovat my\u00f6hemmill\u00e4 levyill\u00e4: \u201dSunshine of Your Love\u201d Disraeli Gearsilla<\/em> (sill\u00e4 jonka kannen katsomiseen tarvitaan aurinkolasit), \u201dWhite Room\u201d Wheels of Firell\u00e4<\/em>, \u201dBadge\u201d*\u00a0Goodbyell\u00e4<\/em>.\u00a0 Fresh Cream<\/em> oli minulle kuitenkin ensikosketus ja siksi erityisen rakas.<\/p>\n

Yritin l\u00f6yt\u00e4\u00e4 hyv\u00e4laatuista videop\u00e4tk\u00e4\u00e4 b\u00e4ndin 1960-luvun esityksist\u00e4, mutta hieman huonolla menestyksell\u00e4. Joten laitetaan \u201dN. S. U.\u201d sellaisena versiona, jona se kuultiin vuoden 2006 reunion-keikoilla Royal Albert Hallissa. \u00c4ij\u00e4t ovat vanhempia, soitto seesteisemp\u00e4\u00e4, mutta olennainen v\u00e4littyy edelleen.<\/p>\n

.
\n