{"id":3991,"date":"2012-01-05T09:09:31","date_gmt":"2012-01-05T07:09:31","guid":{"rendered":"http:\/\/www.yrttimaa.net\/Blogi\/?p=3991"},"modified":"2012-01-04T13:23:27","modified_gmt":"2012-01-04T11:23:27","slug":"albumialbumi-ii","status":"publish","type":"post","link":"https:\/\/yrttimaa.net\/Blogi\/?p=3991","title":{"rendered":"Albumialbumi II"},"content":{"rendered":"

H<\/big>\u00e4mment\u00e4v\u00e4\u00e4 kyll\u00e4<\/strong>, olen huomannut viime aikoina kuuntelevani aika tavalla s\u00e4hk\u00f6kitarabluesia. Pitk\u00e4st\u00e4 aikaa. Omar & the Howlersia, Bluesbreakersia, Elmore Jamesia, Stevie Ray Vaughania, The Blues Bandia<\/a>, Joe Bonamassaa,… sen tyyppist\u00e4 musiikkia, jonka kuunteleminen ja diggailu h\u00e4mmensi melkoisesti uusiaalto-orientoituneempia kavereitani 1980-luvun alussa, jolloin minulla oli huomattavia vaikeuksia saada heit\u00e4 tajuamaan, ett\u00e4 toisaalta bluesissa ja toisaalta punkissa ja uudessa aallossa on pohjimmiltaan kysymys hyvinkin samasta asiasta. Minusta se oli oikeastaan itsest\u00e4\u00e4n selv\u00e4\u00e4.<\/p>\n

Onkin aihetta jatkaa t\u00e4ss\u00e4 \u201dminuun vaikutuksen tehneet \u00e4lpp\u00e4rit\u201d -sarjassa t\u00e4m\u00e4n k\u00e4sitykseni alkujuurten penkomista. Palaamme siis j\u00e4lleen kes\u00e4\u00e4n 1980 ja vasta aloittaneeseen Rockradioon \u2013 tai itse asiassa l\u00e4hetyksen nimi taisi olla Kovan p\u00e4iv\u00e4n ilta. Siell\u00e4 soitettiin parikin palaa Eric Claptonin vastailmestyneelt\u00e4 livelevylt\u00e4 Just One Night<\/em>. Koska kyseess\u00e4 oli kallis kaksois-LP, radiosoiton her\u00e4tt\u00e4m\u00e4\u00e4 kiinnostusta hillitsi merkitt\u00e4v\u00e4sti levyostoksen tuplaten kalliimpi hinta. V\u00e4h\u00e4n my\u00f6hemmin samana kes\u00e4n\u00e4 olimme kuitenkin \u00e4idin ja pikkusiskon kanssa lomalla Roomassa, ja levy sattui silm\u00e4\u00e4n ynn\u00e4 tarttui hihaan kohtuuhintaan ulkoilmakirpparilta.<\/p>\n

\"\"<\/p>\n

T\u00e4m\u00e4 albumi \u2013 ja syksyll\u00e4 Messuhallissa n\u00e4hty keikka* \u2013 ovat minulle edelleenkin ihan oleellisinta Claptonia. Herran popimpaa tuotantoa on kyll\u00e4 tullut kuunneltua sit\u00e4kin, mutta ei se syk\u00e4hdyt\u00e4 edelleenk\u00e4\u00e4n samalla tavalla kuin t\u00e4m\u00e4n levyn juurevat tulkinnat. Clapton on sittemmin tehnyt my\u00f6s mainioita blueslevyj\u00e4 \u2013 muun muassa Robert Johnsonin kappaleita \u2013 mutta eiv\u00e4t nek\u00e4\u00e4n ole t\u00e4m\u00e4 albumi.<\/p>\n

Viimeist\u00e4\u00e4n Claptonin omael\u00e4m\u00e4kertaa muutama vuosi sitten suomentaessani sain selville, ettei Hidask\u00e4den el\u00e4m\u00e4 ollut kovinkaan hyvill\u00e4 raiteilla vuonna 1980. Olihan h\u00e4n kyll\u00e4 p\u00e4\u00e4ssyt lopultakin naimisiin \u201dLaylansa\u201d eli Pattie Boyd Harrisonin kanssa, mutta liitto oli natissut jo ennen h\u00e4it\u00e4 eik\u00e4 lakannut natisemasta miss\u00e4\u00e4n vaiheessa ennen hajoamistaan 1989. Merkitt\u00e4v\u00e4 osasyy oli Claptonin alkoholismi, jota pahensivat viel\u00e4 itsesyyt\u00f6kset pitk\u00e4aikaisen soittokumppanin Carl Radlen kev\u00e4isest\u00e4 huume- ja alkoholikuolemasta: Clapton oli antanut edelliskes\u00e4n\u00e4 potkut koko vanhalle b\u00e4ndilleen, Radle mukaanluettuna, mik\u00e4 luultavasti vaikutti basistin luisumista entist\u00e4kin pahempaan alam\u00e4keen.<\/p>\n

Levyll\u00e4 (ja syksyn keikalla) Clapton ja uusi b\u00e4ndins\u00e4 tuntuivat kuitenkin olevan oivassa iskussa. Tokion Budokan-teatterissa edellisess\u00e4 joulukuussa \u00e4\u00e4nitetty albumi on j\u00e4lkik\u00e4teen ajatellen aika konservatiivinen ja mielikuvituksetonkin kokoelma bluesklassikoita (\u201dDouble Trouble\u201d, \u201dRambling On My Mind\u201d), juurevampaa 1970-luvun amerikkalaista r&b- ja kantrivaikutteista lauluntekij\u00e4musaa (\u201dTulsa Time\u201d, \u201dCocaine\u201d) ynn\u00e4 Claptonin omia hittej\u00e4 (\u201dWonderful Tonight\u201d**, \u201dBlues Power\u201d). Niin, ja onhan mukana ihan kelvokas tulkinta lupaavan nuoren englantilaisb\u00e4ndin Dire Straitsin esikoisalbumin kappaleesta \u201dSetting Me Up\u201d. Syyskuun keikalla kuultua \u201dLaylaa\u201d ei levyll\u00e4 ole, ei my\u00f6sk\u00e4\u00e4n kakkoskitaristina toimineen Albert Leen huikeaa \u201dCountry Boyta\u201d \u2013 puhumattakaan tietysti b\u00e4ndiin toiseksi kosketinsoittajaksi levyn julkaisun j\u00e4lkeen liittyneen Gary Brookerin vanhan b\u00e4ndin bravuurista nimelt\u00e4 \u201dA Whiter Shade of Pale\u201d.<\/p>\n

Clapton on meille laulu\u00e4\u00e4ni(itsetunto)ongelmaisille rohkaiseva artisti: Bluesbreakers-aikojen miltei my\u00f6t\u00e4h\u00e4pe\u00e4\u00e4 tuottavien vokalisointien j\u00e4lkeen h\u00e4nest\u00e4 on aikaa my\u00f6ten kehittynyt erinomainen, ilmaisuvoimainen laulaja. Just One Nightilla<\/em> opetteleminen on viel\u00e4 kyll\u00e4 v\u00e4h\u00e4n vaiheessa, mutta homma alkaa pikkuhiljaa toimia. Kitaroinnissa ei ole sen sijaan mit\u00e4\u00e4n vikaa, ja soolot saavatkin melkoisesti tilaa. Clapton k\u00e4ytt\u00e4\u00e4 t\u00e4ll\u00e4 levyll\u00e4 paljon v\u00e4hemm\u00e4n s\u00e4r\u00f6\u00e4 kuin valkoisilla blueskitaristeilla on ollut tapana, ja kohtuullisen suoraan ja kikkailematta tallennettu \u00e4\u00e4nikuva auttoi minua aikanaan alkuun eri kitaramallien luonteenomaisten soundien bongaajana: Claptonin Blackien*** hele\u00e4 \u201dp\u00e4iv\u00e4\u00e4, min\u00e4 olen Stratocaster\u201d -soundi erottuu selke\u00e4sti Albert Leen Telecasterin v\u00e4hint\u00e4\u00e4n yht\u00e4 tunnusomaisesta soundista.<\/p>\n

Pohjimmiltaan t\u00e4m\u00e4 levy innosti aikoinaan \u2013 ja innostaa viel\u00e4kin \u2013 oikeastaan hyvinkin samasta syyst\u00e4 kuin saman kes\u00e4n l\u00f6yt\u00f6ihin kuulunut The Blues Bandin esikoinen<\/a>: t\u00e4m\u00e4 kulkee. Rullaa. Groovaa. T\u00e4m\u00e4 v\u00e4litt\u00e4\u00e4 ajatusta siit\u00e4, miten kivaa b\u00e4ndiss\u00e4 soittaminen (parhaimmillaan) on, ja miten paljon paremmin (ainakin t\u00e4m\u00e4nlainen) musiikki toimii el\u00e4v\u00e4n\u00e4 kuin studiolevyill\u00e4.<\/p>\n

.
\n