Hakutulokset: haihatus

Urjalan yö, Joutsan oivalluksia

Kotiuduin vasta tänään reissulta, joka alkoi keskiviikkona matkalla Urjalaan esiintymään Pentinkulman päiviin kuuluneessa ensimmäisessä Kiimankulman yö -tapahtumassa.

kuva: Tiina Helena KinnunenLoistavan suomentajakollegani Laura Jänisniemen perustaman Kiimankulman kääntäjätalon pihaan oli kokoontunut kahdeksisenkymmentä uteliasta kuulemaan, mitä tuleman piti. Ja ensimmäiseksi he saivat kuulla minua lausumassa, laulamassa sekä säestämässä lausumistani ja laulamistani efektoidulla baritonikitaralla.

(Viereinen kuva: Tiina Helena Kinnunen)

Puolituntinen setti sujui pääosin hyvin, ja sain siitä paljon kiitosta. Hiomisenkin varaa toki on. Ilta-aurinko valaisi pedaalilautaa sen verran pahasti etten nähnyt kunnolla efektieni led-merkkivalojen tilaa, ja iltatuuli leyhytteli tekstiplareja liuskalta toiselle. Pitkästi toistuviin viimeisiin perustuvat efektitaustat ovat sitä paitsi huomattavan ongelmallisia silloin kun lausuja/musikantti sattuu tuottamaan kitarasta ääniä joita ei ole aikonut tuottaa – esimerkiksi kolauttamalla kitaran kaulan nuottitelinettä vasten yrittäessään selata liuskoja takaisin sille aukeamalle, mitä oli parhaillaan lausumassa. Äänivalli karkasi vähän käsistä aloitusnumerossa, joten polkaisin efektin pois päältä ja lausuin tekstin loppuun ilman äänimaisemataustaa. Mutta muuten ei valittamista. Seuraavan kerran esitystä pääsee kuulemaan tuossa vieressä mainostetussa Turconen-tapahtumassa syyskuun lopulla.

Kiimankulman yö jatkui suomentajakollegoiden lukiessa katkelmia töistään. Kuulimme katkelmia rikosromaaneista, tutkielmia fonttien sensuelliudesta, laveaa kirjallisuuden kirjoa – ja vielä illan emännän kauniisti lukeman katkelman vain muutamaa päivää aikaisemmin menehtyneen loistavan kollegamme ja upean ihmisen Annikki Sunin suomennoksesta Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -romaanisarjan päätösosasta Jälleenlöydetty aika.

(Korjaus: Katkelma oli itse asiassa Andreï Makinen kirjasta Ikuisen rakkauden kosketuksia. Kiitos, Laura!)

Lopuksi suomalaisen kirjallisuuden norjantaja Tor Tveite pääsi ääneen haitarinsa kanssa. Hän oli ottanut kääntämisen ja (Pentinkulman päivien yleisen teeman) naisten lisäksi esityksensä teemoiksi euroviisut ja pohjoismaat. Kuulimme hienoja sovituksia muun muassa lauluista ”Valoa ikkunassa” ja ”Waterloo” – jälkimmäisen niin ruotsiksi kuin suomeksikin. Hieno päätös hienolle illalle.

Seuraavana aamuna matka jatkui Keski-Suomeen ystävän mökille (kiitos, Maarit!). Jokakesäisten mökkivierailuiden vakioperinteeseen kuuluu käynti Joutsan keskustan tuntumassa huikeassa Haihatuksessa.

Haihatuksen kesänäyttely on aina osannut tarjota äkkivääriä oivalluksia, maailman kummallisuuksien tarkkailua oivalluksen ja omintakeisen huumorin(kin) kautta. Vuosien mittaan taiteilijakunta on jossain määrin ammattimaistunut, mutta ainakin vielä kierrätysmateriaalista toteutettuja oivalluksia ja riemastuksia riittää.

Itselleni spefikirjallisuus – siinä missä historiallinenkin kirjallisuus – on ennen kaikkea kirjoittajan omaa aikaa kuvastava peili, vääristävä ja epäreilu, mutta usein silti rehellisempi ja suorempi kuin ns. realistinen kirjallisuus. Haihatuksen teoksista voi hyvin usein sanoa aivan samaa.

Haihatuksen kesänäyttely on auki vielä muutaman viikon. Kannattaa jälleen kerran käydä.

 

En suojele teitä taiteelta (tänäkään kesänä)

Viime päivinä on tullut altistuttua kuvataiteelle oikein urakalla. Torstaina kierros alkoi Muu-gallerian No Tricks -näyttelyn avajaisista ja jatkui parin korttelin päähän Tila-gallerian Tässä iässä -näyttelyn avajaisiin. Olen itsekin Muu ry:n (jokseenkin passiivinen) jäsen, mutta syy avajaiskierrokseen oli hyvän ystävämme (ja yhdentoista vuoden takaisten häittemme kaason) osallistuminen näyttelyistä jälkimmäiseen. Ensimmäisessä mukana olevan Hypnopatia-ryhmän kaksikkoon tuli tutustuttua edellisenä iltana biljardipöydän ääressä, joten avajaisissa oli mukava piipahtaa.

Molempia näyttelyitä voi varauksetta suositella, vaikkeivät avajaiset olekaan totisesti mitenkään ihanteellinen aika tutustua kuvataiteeseen. Muun galleriasta poistuessa tuntui suorastaan helpottavalta astua kaupungin kadun hiljaisuuteen avajaisyleisön desibelejä tulvivasta hälystä. Mutta kannattaa käydä katsomassa hiljaisempana päivänä. Molempien näyttelyjen kuvissa on tilaisuuksia uppoutumiseen, ajatuksiin ja oivalluksiin.

Joutsan perinteisen Haihatuksen osalta pitää kyllä pitää kiirettä: näyttely on auki enää tämän viikon. Alkuaan pitkälti ITE-henkiseestä taiteesta ponnistaneessa Haihatuksessa on mukana yhä enemmän ammattimaisempia tekijöitä ja kuvataideopiskelijoita. Mikäs siinä, kun oivaltavuuden laatu ja tietty riemukas karnevalistisuus kerran säilyvät näin hurmaavalla tasolla.

Tämän kesän paketti tarjosi kunnon pläjäyksen hienoja oivalluksia. Liisa Hietasen neulottu ja virkattu realismi (Siwan kassi elintarvikkeineen, lämpöpatteri ja ilmeisen mieleenjääneen vanhan opettajattaren täyskokoinen neulepatsas!) ovat saaneet ansaittua huomiota, mutta itselleni vaikuttavin työ oli Mauri Korhosen ”Ne lähtevät”: ensi silmäyksellä kauniilta, mutta ehkä hieman tavanomaiselta vaikuttanut lintuparvi-installaatio sai aivan uusia tasoja läheltä katsottuna:

”Linnut” ovatkin leipäpussien pussinsulkijoita, päivämääriä.

Edelleenkin riemukkaan räjähtäneeltä ja kotitekoiseltakin näyttävä Haihatus on joka tapauksessa jokakesäinen ilonaihe. Toivon mukaan Joutsan päättäjätkin tajuavat vähitellen, että kovin monelle ei-paikkakuntalaiselle Haihatus on jotakuinkin ainoa syy käydä tuomassa rahaa Joutsan keskustan (muulle) liiketoiminnalle.

Toinen, kulinaristisempi syy käydä seudulla on tietenkin Karoliinan Kahvimylly huikeine kakkuineen ja suolaisine piirakoineen, paikka josta on jotakuinkin mahdotonta poistua muuten kuin vierimällä.

Kiitoksia jälleen kerran ehtoisalle emännällemme Maaritille mökkikutsusta!

 

Post-Finncon

Alunperin tarkoituksenani oli raportoida Finnconista päivä kerrallaan. Mutta laiskuus – tai helteen vuoksi huonosti nukuttujen öiden aiheuttama väsymys – vei voiton.

Lyhyt tiivistelmä: Olin paikalla. Sain kiitosta. Tapasin mukavia ihmisiä. Kuulin kiinnostavia esityksiä. Kivaa oli.

Vähän pidempi tiivistelmä: Tämänvuotinen con poikkesi useammista edellisistä siinä, että samassa yhteydessä ei järjestetty Animeconia. Tavallaan tämä on sääli: Animekansa on värikästä, innostunutta, hyvätapaista ja näkee valtavasti vaivaa tapahtuman eteen. Manga ja anime käyttävät sitä paitsi niin paljon sf-aiheita, että nuoressa porukassa on hillittömästi potentiaalia tulla myös ”oikean” conin vakkarikävijöiksi.  Heissä ei ole mitään muuta vikaa kuin se, miten käsittämättömän paljon heitä tulee paikalle. Animeton coni vaikuttikin ensi silmäyksellä miltei autiolta ja harmaalta.

Muutamia tilaisuuteen pukeutuneita sentään löytyi, ja vaivaa oli nähty. Sisätiloissa väen määrän huomasi oikeastaan vasta siitä, että saleissa oli runsaasti väkeä, niinkin runsaasti että muutama esitelmä ja keskustelu jäi kuuntelematta, kun saliin ei voitu ottaa enempää ihmisiä.

Itse tulin kuunnelleeksi esityksiä oikeastaan kahdesta teemasta: kuvista ja suomalaisesta perinteestä.


Conin kunniavieraana toiminut emeritaprofessori Liisa Rantalaiho puhui ja näytti outouden kohtaamisia suomalaisessa nykytaiteessa. Graafikko Carita Forsgren perehdytti puolestaan pidempään fantasiataiteen perinteeseen luolamaalauksista Hieronymus Boschin ja William Blaken kautta Boris Vallejoon. Nämä esitykset ovat luultavasti erinomaisia johdatuksia tässä muutaman päivän sisällä tapahtuvalle, jokavuotisella Haihatus-käynnille. Se on oiva paikka kohdata kuvallista outoutta(kin).


Visuaalinen oli myös Petri Hiltusen esitys suomalaisesta poikakirjascifistä viime vuosisadan alusta aina 1980-luvulle asti. Yleisön naurunrähäköiden lomassa Petri perusteli erittäin pätevästi, miksi etenkään suomalaisella poikascifillä ei totisesti ollut mitään jakoa Finlandia-tason mitteläissä ennen Johanna Sinisaloa, vaikka Finlandia oli epäilemättä soinutkin useammankin kirjoittajan päässä: ”Mainitsinko jo rasismin?”


Lauantain iltakekkerit menivät taas perinteisellä kaavalla. Asuja palkittiin – ihan aiheesta – kunniavierasfilkkejä laulettiin ja, helteen vuoksi, suuri osa yleisöä istui Lozzin kasvihuonemaisen salin sijaan viereisellä terassilla, jossa ilmanala oli aika paljon miellyttävämpi. Hintataso puolestaan ei, joten väki valui varsin aikaisessa vaiheessa jo perinteiseen Jyväscon-jatkopaikkaan Sohwille.

Omaan osuuteeni olen jokseenkin tyytyväinen. Atorox-novellikilpailun kakkossija – käytännössä ensimmäisellä sf-lehdissä koskaan julkaistulla novellillani! – teki tietysti kutaa itsetunnolle, varsinkin kun ”Kolmekymmentä vuotta” sai muutenkin kehuja lukuisilta kohdalle sattuneilta ihmisiltä.

Olin mukana (Atorox-tilaisuuden lisäksi) kahdessa paneelissa. Lauantaina pääsimme Pasin, J-P:n ja ulkojäsen-Tiinan kanssa kertomaan jälleen monenlaisia näkemyksiämme siitä, mitä se reaalifantasia oikein on. Sunnuntain paleofiktio-paneelissa tuli vähän sellainen olo että mukaan olisi tarvittu joku joka olisi perehtynyt paremmin myös ulkomaiseen lajin kirjallisuuteen (Jean M. Untinen-Auelin lisäksikin), mutta yleisön myötävaikutuksella saimme silti aikaan kiinnostavana pysyneen ja ajatuksia poikineen keskustelun. Kuten tulin tunnustaneeksi, Nedujen taustatyön tekeminen jätti mielenpohjalle ajatuksen, että ehkä joskus voisi kirjoittaa jonkinlaista paleofiktiota itsekin, mutta aika näyttää kehittyykö tästä yhtään mitään.

Pohjimmiltaan conit ovat kuitenkin rentoja sosiaalisia tapahtumia. Itse aloitin niissä käymisen varsin myöhään, mutta silti on minullekin muodostunut vähitellen puolituttavajoukko, jota mielellään käy tapaamassa kerran vuodessa jossakin päin Suomea (ensi kesänä Turussa). Siinä sivussa on tietysti hauskaa oppia jotakin sf:n maailmasta ja ehkä vähän markkinoida omaakin kirjailijuuttaan ja kääntäjyyttään. Ja ottaa rennosti, kuten muutkin.

(Ja anteeksi mahdollisesti tavallista suurempi lyöntivirheiden määrä. Tämän miniläppärin näppäimistö on aika… mini. Mitä minun sormeni eivät ole.)

Liikkumattomia kuvia

Viikonloppu on mennyt poikkeuksellisen kuvataiteellisissa merkeissä. Turhan usein kuvataiteen harrastus on jäänyt jokakesäiseen Haihatukseen: Haihatus on parhaimmillan loistava, huikean huumorintajuinen ja nokkelan oivaltava näyttely, mutta ei totisesti kaikki kiinnostava sillä silmänilon saralla.

Syvällä eksoottisessa Espoossa vanhassa WeeGee-painotalossa sijaitseva Espoon Modernin taiteen museo on odottanut vierailua kovin kauan. Nyt kun tie löytyi eikä julkuneuvoyhteyskään ollut kovin mutkikas (jokeribussilla 550 pääsee muutaman sadan metrin päähän), siellä voisi käydä toistekin. Saastamoisen säätiön kokoelmasta muodostuva perusnäyttely on silmittömän hieno. Oikeastaan suurempi yllätys oli Tapio Wirkkala -näyttely. Wirkkalahan tunnetaan enimmäkseen lasista ja ennen kaikkea pahamaineisesta Ultima Thule -lasisarjasta (joka meidän perheessämme tunnetaan lempinimellä ”lasinen oksennus”), mutta tämän näyttelyn töiden valtaosa oli puuta – tai tarkemmin ottaen vaneria. Sisääntulossa ensimmäiseksi silmään osuu seinänkokoinen, Ultima Thule -nimeä kantava teos, joka vanhalle tähtitieteen harrastajalle aiheutti välittömän tuttuuselämyksen: Wirkkala on epäilemättä innoittunut tuonaikaisten Kuu- ja planeettaluotaimien tuottamista maisemista ja kartoista.

Muuten Wirkkalan ja hänen luottopuuseppänsä upea laminointijälki sai leikittelemään ajatuksella tehdä kitara (tai basso) samalla tekniikalla – ehkäpä jotakin Gibson V2:n tyylistä…

WeeGeen katon alla on myös Helinä Rautavaara -museo, vanhalle kulttuuriantropologian harrastajalle tietenkin välttämätön visiitti. Kultturiantropologia on täysin mahdoton tieteenala museossa esitettäväksi, eikä tämäkään kokoelma upeasta esillepanosta huolimatta onnistu olemaan muuta kuin valikoima sekalaista kamaa – vaatteita, rituaaliesineitä ja taideteoksia – eri puolilta maailmaa. Mutta omalla omalaatuisella tavallaan Rautavaara valmisti kohtaamaan sunnuntain kuvataidepläjäystä – ja antamaan sille oivan kontekstin: kyseessä oli Ateneumin komea Pablo Diego José Francisco de Paula Juan Nepomuceno María de los Remedios Cipriano de la Santísima Trinidad Ruiz y Picasso -näyttely.

Picasso-näyttelyä on hehkutettu joka paikassa niin kybällä, ettei sillä oikeastaan ollut mitään edellytyksiä olla hypen mittainen. Julmetun komea näyttely, kyllä – ja yläkerran valikoima suomalaisia Picasso-vaikutteisia töitä täydensi settiä loistavasti. Helinä Rautavaaran kokoelman vilkaisun jälkeen minun silmäni poimivat tietysti eniten Picasson töiden runsaita vaikutteita afrikkalaisesta, aasialaisesta ja eteläamerikkalaisesta taiteesta. Tietysti myös hersyvä huumorintaju ja lämmin, maanläheinen erotiikka vetoavat. Ja kyky poimia tilanteista, asetelmista, maisemista ja näkymistä jokin oleellinen todellisuuden taso, jota ei aina tule huomanneeksi.

Oheinen Picasson grafiikanlehti ei ollut Ateneumissa. Se roikkuu Sörnäisissä sijaitsevan Lääkäriliiton hulppean talon yläkerran kahvilan seinällä Chagall-vedoksen ja toisen Picasson vieressä. Kelpaisi minullekin. Tämä nimenomainen kuva, siis.