Päivä: 12.3.2018

Itsensäkesyttäjät

Kirjoitin taannoin James C. Scottin kirjasta Against the Grain, joka käsittelee ihmiskunnan hidasta (ja osin vastentahtoistakin) siirtymistä metsästäjä/keräilykulttuurien paratiisista karjankasvatuksen ja maanviljelyn raskaaseen työhön. Taisin sivuuttaa Scottin pohdiskelut siitä, kuinka ennen kotieläinten kesyttämistä ihminen joutui kesyttämään itse itsensä.

Muutamanviikontakainen New Scientist pohtii samoja kysymyksiä genetiikan ja fysiologian kannalta. Ihmisten kesyttämissä eläimissä havaitaan useita tyypillisiä muutoksia, lajista riippumatta, verrattuna niiden villeihin kantaisiin: Silmät suurenevat, aivokopan tilavuus pienenee, samoin hampaat ja leuka lihaksineen. Nämä muutokset saattavat ilmetä hyvinkin nopeasti. 1950-luvulla neuvostoliittolainen Dmitri Beljajev kasvatti turkistarhalta pelastamiaan kettuja ja valitsi joka sukupolvesta kaikkein kesyimmät ja sosiaalisimmat yksilöt lisääntymään. Käytöksen lisäksi parinkymmenen sukupolven mittaan niiden turkkiin alkoi ilmestyä valkoisia laikkuja ja vähitellen myös korvalehdet pehmenivät koiramaisiksi luppakorviksi.

Tämä varsin erilaisilta vaikuttavien perinnöllisten ominaisuuksien ilmaantuminen yhtä matkaa selittyy sillä, että niiden takana on varsin pieni joukko kantasoluja sikiön siinä osassa, jota kutsutaan hermostopienaksi. Sikiön kehittyessä hermostopienan solut siirtyvät eri puolille sikiön kehoa ja vaikuttavat muun muassa hampaiden, korvien ja värityksen kehittymiseen.

Kuva: New Scientist

Mielenkiintoista on, että samanlainen kehitys on tapahtunut myös ihmisen sukupuussa ennen Homo sapiensin syntyä: artikkeli vertailee ennen kaikkea nykyihmistä ja neandertalilaista, mutta osa eroista on vielä voimakkaampia jos verrataan näitä kahta lajia (tai rotua) aikaisempiin ihmislajeihin. (Poikkeus on aivokopan koko: neandertalilaisten aivojen tilavuus on ollut suurinta mihin ihmissuku on pystynyt.)

Olen itse olettanut, että koirien ulkonäkömuutokset susi-esi-isiin verrattuna ovat johtuneet ensi sijaisesti valikoivasta jalostuksesta: muiden poikasiaan hoivaavien eläinten lailla ihminenkin tunnistaa lajienvälisen kuilunkin yli poikasen/pennun/pikkulapsen piirteet: aikuista suhteellisesti suuremmat silmät ja pienemmät raajat, pienempi nenä ja niin pois päin. Näitä piirteitä olisi suosittu ja ne olisivat korostuneet. Mutta vaikuttaisi siltä, että kyse on paljon perustavavanlaatuisemmasta asiasta: yksilöiden luontainen sosiaalisuus on mahdollisesti peräisin (osin) samoista geeneistä kuin hermostopienan kantasolujen aiheuttamat ulkonäkömuutokset.

Joillakin piirteillä on toki muitakin järkeviä selityksiä. Kypsennettyä ravintoa syövä laji ei tarvitse niin jykeviä leukalihaksia eikä purukalustoa kuin raakaravintodieettiläinen, jolla ei ole työkaluja apunaan vaikkapa nilviäisten kuorien rikkomiseen. Mutta voihan olla tietysti niinkin, että purennan keventyminen osaltaan aiheutti tarpeen kehittää työkaluja, ja työkalujen kehittelyn tarve lisäsi vuorostaan entisestään sosiaalisuuden tarvetta?

Paha sanoa ilman aikakonetta.