Luulisin, että useimmille jotakin soitinta koskaan soittaneelle on tullut mieleen jotakin sellaista kuin ”jos mulla on joskus varaa teetättää itselleni soitin, niin haluaisin...”

Ainakin minulle on tullut mieleen, erinäisiä kertoja, siitä lähtien kun aloitin bassonsoiton 1980-luvun alussa. Haaveena ajatus pysyi aina siihen asti, kun muutimme pieneen koillishelsinkiläiseen taloyhtiöön, jossa oli tilaa väkertää, tuottaa puupölyä ja askarrella.

Ensimmäinen projektini oli bassokaappi, koivu- ja kuusiliimapuulevystä väsätty tuhti kotelo Eminencen 15-tuumaisen kaiutinelementin ympärille. Se toimii edelleenkin hyvin ja on saanut kiitosta muutamilta muiltakin kaapin kautta soittaneilta basisteilta.

Ensimmäinen rakentelemani soitin oli rakennussarjasta koottu Precision-basson kopio. Luonteeni mukaisesti en osannut olla modifioimatta kapinetta jo rakennusvaiheessa: Vaihdoin mikrofonin, pleksin ja tallan sellaiseen malliin, jossa pystyi vetämään kielet lankun läpi. Kieliläpiviennit olivat basson takapuolelta jokseenkin rosoisen näköiset, mutta muuten tuloksena oli vallan käypä soittopeli. Sen myin sittemmin sukulaispojalle.

Lopullisen innostuksen omien soittimien rakentamiseen synnytti kaksi asiaa. Ensinnäkin talon ullakkoa siivotessa sieltä löytyi komea loimukoivuinen pöytälevy, jonka joku talosta kauan sitten muuttanut oli jättänyt jälkeensä. Koska kukaan muu ei sitä kaipaillut, minä omin sen. Toinen innoste oli taloyhtiön siirtyminen kaukolämpöön, jolloin virattomaksi jääneestä pannuhuoneesta syntyi mukava, talvilämmin nikkaritila. Sitten satuin huomaamaan eräässä soitinkaupassa tarjouksessa Warmothin viisikielisen bassonkaulan...

Kaulan ja pöytälevyn pohjalta syntyi kohtuullisen onnistunut ja varsin näyttävän näköinen viisikielinen basso. Tämä esikoinen pääsi esille miltei nolostuttavan komeasti Juha Vartiaisen Suomikitarat-kirjassa. Pöytälevyä jäi vielä yksi palanen, joten seuraavaksi talveksi tilasin Warmothilta nauhattoman viisikielisen kaulan ja rakensin itselleni (toisen) nauhattoman basson. Tämän kohdalla onnistuin vielä paremmin, joten itseluottamus kasvoi jälleen. Rupesin havittelemaan baritonikitaraa, mutta eräänlaisena välityönä tulin hommanneeksi nettikaupasta Les Paul -tyylisen kitaran rakennussarjan ja rakensin siitä oman pikku kunnianosoitukseni Waukeshan velholle. Seuraavan talvena oli vuorossa baritonikitara, josta tuli jälleen (viimeistelyn skröbyjä lukuun ottamatta) kelpo soitin. Kesällä 2011 valmistui Steinbergerin ja Höfnerin ”Beatles-basson” ristisiitos, vuotta myöhemmin lap steel -kitara ja kaksitoistakielinen sähkökitara. Uusia suunnitelmia itää, ehkäpä minulla joskus vielä on jopa kampiliira...

Enkä minä ole osannut jättää rauhaan niitäkään soittimia, jotka minulla on ennestään ja jotka ovat olleet joskus ihan ”oikeita” kaupan soittimia. Eräänlainen ääriesimerkki on tämä kitara, joka oli aivan tavallinen metallinsininen Squier Stratocaster silloin kun minä sen ostin vuonna 1988.

Jossakin vaiheessa se oli ”hullu tiedemies” -kitara, jossa oli kaikenlaista sälää, mm. useiden eri vireiden käyttämiseen tarkoitettu Hipshot Trilogy -talla ja midi-käyttöön tarkoitettu heksamikki. Niistä ajoista Strato on palannut melkoisesti normaalimman näköiseksi. Tosin siinä ei ole enää kovinkaan monta alkuperäistä osaa. No, ainakin virityskoneisto, potikan nupit ja vibratalla (paitsi että tallapalat on vaihdettu). Ja pleksin kiinnitysruuvit, ja plugiliitännän aluslevy. Siinä taisi olla kaikki?

Koska lankku ja kaula on tullut aikaa myöten vaihdettua ja Fenderin alamerkin Squierin logot ovat kadonneet, lienee syytä luopua käyttämästä alkuperäistä nimeä ja tyytyä geneeriseen termiin tällaisista kitaroista: ”Palacaster”.

Syyttäkää Leo Fenderiä. Mitäs meni tekemään niin nerokkaalla tavalla modulaarisen instrumentin.