Kummitädin jäljillä

Vuosien 1935-45 välillä kummitätini Helvi Söderman toimi Hunanin maakunnassa Kiinassa lähetyssaarnaajana ja opettajana. Pesti muodostui odotettua pitemmäksi, koska japanilaisten hyökättyä Kiinan mantereelle poispääsy muodostui mahdottomaksi. Paikanpäälläkään ei ollut helppoa, kun Hunanissa mesosivat japanilaisten lisäksi Kuomingangin kurittomat ja ahneet joukot ynnä epälukuinen määrä pienempiä rosvojoukkoja. Välillä oli jätettävä kaupungit ja omaisuus ja paettava vanhaan kiinalaiseen tapaan vaikeapääsyisille vuorille odottamaan tilanteen rauhoittumista. Helvi-täti

Helvi-tädin kuoleman jälkeen päiväkirjat päätyivät äidilleni, ammattitoimittajalle, joka rupesi muokkaamaan niistä kirjaa, joka ei tosin ole valmistunut äidin pitkän sairauden ja kuoleman vuoksi. Tämän projektin pakeilta päädyin hänen mukaansa Hunaniin keväällä 1990 tutkimaan paikkoja ja etsimään, josko kohdalle sattuisi Helvi-tädin tunteneita.

Oheinen sepustus on alkuaan kirjoitettu PortaComiin kaksi päivää paluun jälkeen jotakuinkin tajunnanvirtaisena. Siitä johtuu tekstin kirjallisesti jokseenkin karmea kirjallinen tyyli, joka toimitussihteeriminääni riipii. Tekstin vaikutelmien tuoreus pisti kuitenkin luopumaan laajamittaisemmasta editoinnista.

Kun kone laskeutuu Beijingin kansainväliselle, on kello suomessa (ja elimistössä) kolme yöllä, mutta ulkona yhdeksän aamulla. Pitkä suora tie keskustaan näyttää laidoillaan satunnaisia taijin, aamuvoimistelun harjoittajia, muuten ensivaikutelma Beijingistä on hämmentävän länsimainen. No, autoja on vähän vähemmän ja pyöräilijöitä vastaavasti aika paljon enemmän (ja ilma sitä myöten puhtaampaa), mutta silti... Vasta kun iltapäivällä seisoo Taivaallisen Rauhan Aukiolla viimeisen maonkuvan varjossa, samalla paikalla jossa demokratialiike pari vuotta sitten jyrättiin telaketjuihin, alkaa uskoa olevansa Kiinassa.

Paljon muuhun ei tällä erää ole Beijingissä aikaa tutustuakaan, kone Changshaan lähtee seuraavana aamuna. Tapaamme sentään seurueemme kaksi muuta jäsentä. Annikki, noin 78-vuotias entinen Jinshin sairaalan sairaanhoitaja, puhuu sujuvaa kiinaa ja kävelee nuoremmat ja heikommat väsyksiin. Irja, kuusissakymmenissä, puhuu vain suomea ja tulee toimeen sarkastisen huumorintajunsa siivittämänä.

Kiinan lentoyhtiö ei elä mainettaan, vaan kone kulkee ajallaan ja pysyy ilmassa. Pari tuntia lentoa, Changshassa jobbaritaksi kuljettaa meidät kevääseen heräävän maaseudun läpi kaupunkiin ja hotelliin.

Pastoria haastattelemassaIllalla hotellissa tapaamme ensimmäiset uusista tuttavistamme, ja matkasuunnitelmamme aloittavat jatkuvan muutoskierteensä; reittiämme, majapaikkojamme ja käyntikohteitamme Hunanissa suunnittelee useampikin ystävällinen taho. Seuraavana aa­una käymme tutustumassa Changshan kirkkoon ja seurakuntaan, iltapäivällä on vuorossa hiukan vanhempi henkilö, kuuluisa ’Vanha rouva’ (parituhatta vuotta vanha muumioitunut ruhtinatar, joka runsaiden hautajaisesineistöjen kera löydettiin lähiseudulta 70-luvun alussa).

Suomessa opiskelevan tytön vanhemmat kutsuvat meidät lounaalle ja päivälliselle, ateriat ovat runsaita, erinomaisia, ja maakunnan tapaan tulisia. Sormia särkee jälkeenpäin kun tottumattomuuttaan jännittää puikkoja, yritän vaivihkaa vilkuilla pöytäkavereiden ruokailutapoja: hyvätapaista on istua pöytään ulkovaatteet päällä, sisätiloja kun ei ole tapana juuri lämmittää. Ravintolassa on myös hyvätapaista pyyhkiä astiansa ja ruokailuvälineensä servetillä ennen ateriaa, luut ja suuhun osuneet teenlehdet sopii sylkäistä lattialle.

Teen makuun pääsemme pian, minne menemmekin, ensimmäiseksi käteen työnnetään iso mukillinen höyryävän kuumaa vihreää teetä.

Edith, rouva Zheng ja Shao LiMaanantaiaamuna sitten matka jatkuu, ja seurueemme kasvaa seitsenhenkiseksi: Shao Li, alkuun hiljainen ja eristynyt, mutta sittemmin retkikunnan täydeksi jäseneksi nouseva autonkuljettaja; Rouva Zheng, Hunanin kirkon vanhempi virkailija, vaitonainen ja syrjäänvetäytyvä; Ja Edith, ainoa englannintaitoinen, tulkki, matkanjohtaja, yleinen järjestelijä, nuori ja impulsiivinen, kutsumanimeään myöten länsimaalaisen oloinen outo lintu.

Alkaa myös ensimmäinen tutustuminen Kiinan maanteihin ja liikennekulttuuriin. Se osoittautuu, eh, erilaiseksi... se, että Shao Li ajaa keskimäärin neljääkymppiä, ei johdu ylettömästä varovaisuudesta, vaan siitä että kovempaa ei yleensä pysty ajamaan... tiet ovat usein, tuota, kUoppAIsIa, ja niitä käytetään kylien kohdilla myös eräänlaisena yhteisenä olohuoneena; väistelemme kanoja, ankkoja, sikoja, lehmiä, miehiä, naisia, tyttöjä, poikia, polkupyöriä, vastaantulijoita... Shao Li ajaa sormi töötällä ja painaa... kaikki ajavat keskellä tietä (että on tilaa siirtyä tarpeenmukaan kummallekin puolelle, nääs) ohitukset tehdään siellä missä rinnalle mahtuu, mahdollisia vastaantulijoita varoitetaan torvella...Shao Lin uskomattoman reaktionopeuden ansiosta ei alle taida jäädä kanaakaan. Jos joku minulle tuota autoamme olisi matkan jälkeen kauppaamassa, pyytäisin kaupanpäälle uudet iskarit... Lahdentie alkaa hiljakseen tuntua TURVALLISELTA ja HILJAISELTA ja KILTILTÄ...

MaantienlaitaaHomppeli ponppeli pomppuista tietä saavumme sitten iltapäivällä Ciliin. Tutustumme tulevan viikon majoitustilojemme arkkityyppiin, Cilin vierastaloon: Sisälämpötila vajaat kymmenen astetta, kosteus rapistuttaa tapetointia hyvää vauhtia, lämmintä vettä tulee hanasta ehkä tunnin verran vuorokaudessa. Tuuletus toimii ikkunan avaamalla, tai toimii kyllä avaamattakin jos ikkunassa sattuu olemaan tarpeeksi iso reikä. Mutta pöydällä odottaa iso termospullollinen tulikuumaa vettä, teetä ja kannelliset teemukit. Ja täkit ovat tosi paksuja ja lämpöisiä pintanihkeyden haihduttua.

Kävelemme katua pitkin, ja huomaamme, että sirkus on saapunut kaupunkiin. Sirkus olemme me: neljä valkonaamaa, kaksi vanhaa, kaksi lihavaa, yksi pitkätukkainen ja partainen. Beijingissä ja Changsassa on ulkomaalaisiin totuttu, Cilissä olemme freak show; Cili on ollut suljettua aluetta, ja matkatoimiston tytön mukaan ulkomaalaiset eivät saa siellä vieläkään yöpyä. Vaan eipä meitä kukaan poiskaan häädä.

Cilin kristittyjen kokoushuone, pieni koppi joenrannalla, saa minut tuntemaan hypänneeni National Geographicin sivuille. Olemme juhlittuja ja odotettuja, välillä molemminpuolinen ilo saavuttaa Hollywood-leffan pateettisuusasteen. Tapaamme Helvi-tädin tunteneita ihmisiä, mm. hänen keittäjänsä Shimenistä.

Kylmyydestä huolimatta, tai ehkä juuri siksi, nukumme paksuihin peittoihin kietoutuneina syvään ja makeasti. Aamuun mennessä ruumiinlämpö kuivattaa lakanoiden nihkeyden.

Kyntää peltoaan maamiesAamupäivällä matka jatkuu, entistä hitaammin, koska tie huononee. Lopulta illansuussa saavumme Zhang Jia Jien luonnonpuistoon. Hämärässäkin näemme, etteivät vanhojen kiinalaismaalausten pystysuorat vuorenseinämät ole liioit­telua.

Cilin vierasmajan ilma oli tähän verrattuna KUIVAA. Käyn suihkussa, kun kuumaa vettäkin tuli (vähän aikaa), jonka jälkeen huoneen on vallannut sakea sumu.

Keskiviikkopäivä kuluu vuoria ihmetellessä. Kiipeämme neljäsataa metriä portaita näköalapaikalle, tuijottelemme vuorentappeja, satoja metrejä korkeita ja vain muutamia metrejä paksuja kivipilareita. Kuvat onnistuivat, vaikka ilmankosteus aiheuttikin häiriöitä OM-kympin elektroniikkaan.

Iltapäivällä matka jatkuu Dayungiin. Tutustumme paikalliseen seurakuntaan. Kuten muuallakin, seurueeseen liittyy välillä mustaan maopukuun pukeutunut kohtelias, ystävällinen, syrjäänvetäytyvä ja avulias miekkonen, jota keskenämme kutsumme nimellä ”kyttä”.

JoenrannassaTorstaina pompimme entistäkin (!) kehnompaa tietä pieneen jokisatamaan, ja vietämme aurinkoisen mutta tuulisen päivän Li-joella. Matkustajavene kulkee pystysuorien kallioseinämien välissä ja tutustumme tippukiviluolaan. Yöksi takaisin Dayungiin, minä silmälasipäiden tapaan nenä palaneena.

Aamulla matka jatkuu: ensin Shimeniin, missä Helvi aikanaan piti yksikseen pystyssä lähetysasemaa. Pienestä kylästä, jota Kuomintang ja japanilaiset vuorotellen hävittivät, on kasvanut parinkymmenentuhannen asukkaan teollisuuskaupunki. Vanha lähetysasema silti löytyy joen rannalta. Rakennus tuo jotenkin mieleen Limeksen vanhan toimiston. Yhtä rähjäisessä kunnossa. Myös täältä löytyy Helvin tunteneita.

Shimenin entisellä lähetysasemallaEmme jää yöksi, vaan jatkamme Jinshiin, minne suomalaiset perustivat sairaalan, jossa Annikki 40-luvulla työskenteli. Tutustumme nykyiseen sairaalaan, synnytys- ja yrttilääkitysosastoihin. Kiinalaiset hyödyntävät rinnan sekä länsimaista että omaa, parituhatta vuotta systemaattisesti kehitettyä lääkettieteellistä perinnettään rauhallisessa rinnakkaiselossa. Kummallakin on paikkansa.

AteriallaLauantaipäivällä kuljeskelemme kaupungilla. Äiti ostaa leijan, yleisö ostotapahtumalle seuraa tiiviisti ympärillä. Koitamme paeta polkupyörätaksilla, mutta taksi on takaa avointa mallia ja pyöräilevät uteliaat pysyvät näppärästi mukanamme. Kuskiraukka polkee kahta lihavaa turistia ja yhtä siroa kiinalaistyttöä kohti hotellia.

Illalla Shao Li, Edith ja minä karistamme papit, ja lähetyssaarnaajat kannoiltamme ja kuljeskelemme hiljakseen Jinshin vanhan kaupungin pimeillä kujilla. Osumme porukkaan, joka viettää sukulaisensa muistoillallista, istumme tarjotulle teemukilliselle. Tunnelma on hiljainen, ei masentunut: vainaja oli vanha ja elämäntyönsä tehnyt. Hän lähti rauhassa itsensä ja maailman kanssa.

Sunnuntai, pääsiäispäivä, näkee meidät autossa pomppimassa takaisin kohti Changshaa. Pääsemme perille, jätämme jäähyväiset Edithille: hän on viikon ajan opetellut suomea, joten Kiina-Suomi -sanakirjani jää hänelle. Lupaan kevytmielisesti, että jos saan häneltä suomenkielisen kirjeen, vastaan kiinaksi. Shao Lin ja Rouva Zhengin näemme vielä seuraavana päivänä.

Edith ja lainalapsiIllalla päätämme haluta välillä ruokaa, jossa EI ole riisiä: kokeilemme hotellin 'eurooppalaista' ravintolaa. No, ruoka kyllä on ollakseen eurooppalaistyylistä, mutta kun Kiinassa on tapana, että ruokalajit tuodaan pöytään kukin valmistuttuaan, merkitsee se sitä, että ensin tulee kotletti ja vasta vähän ajan päästä, eri lautasella, perunat. Turha potkia tutkainta vastaan, vaan olla köllöttää maassa maan tavalla.

Maanantaina alkaa valjeta, että lentopaikkavarauksemme Changsha-Beijing on vahingossa peruutettu: lopulta selviää, että koneeseen mahtuu, ja että kuvittelemamme puolipäivän sijasta se lähtee seitsemältä illalla. Tuttavamme kierrättävät iltapäivän meitä pitkin Changshaa. Välillä koetamme varovasti ilmoittaa haluavamme käydä välillä ostoksilla, ja he ystävällisesti kuljettavat meidät kauppaan ja toimivat tulkkeina. Oikein ystävällistä, mutta kun suomalainen on siitä kummallinen, ettei se pysty olemaan kauhean sosiaalinen ympäri vuorokauden.

Silti, tutustumme myös buddhalaiseen ja taolaiseen temppeliin, ja valokuvaamme Maon patsasta. Herra on (oli) muuten kotoisin Shaoshanin kylästä, parikymmentä kilometria Changshasta luoteeseen.

Ja lopulta koneeseen, ja Beijingiin. Beijing International Hotel saa ala-aulansa tolkuttomalla prameudella kaipaamaan takaisin Hunanin vierasmajoihin - etenkin kun huoneet on ylilämmitetty eikä ikkunaakaan saa auki. Ja teevettäkin piti erikseen pyytää. Mutta alaovella sisäänastuessa kaksi sorjaa poikaa nykäisee ovet auki ja toivottaa oikein kielillä huomentapäivääiltaa ja sisemmällä ovella kaksi sorjaa tyttöä avaa ovet ja toivottaa kielillä huomentapäivääiltaa, ja hisseillä tyttö tervehtii, painaa hissin kutsunappia ja kumartaa sitten hissin lähtiessä.

Ja jäljellä on sitten kolme päivää Beijingiä varten. Emme saa alkuun tuttavaamme Zhengiä kiinni, ja vietämme suuren osan päivää omin nokkinemme ostoksilla. Illemmalla löytyy Zheng ja hänen korunkaunis vaimonsa Wu, suunnittelemme kahden seuraavan päivän ohjelmaa.

Livistämme äitin kanssa päivän retkelle Suurelle Muurille. Se on ehkä mielikuvia kapeampi, mutta yhä kaikessa tolkuttomuudessaan häkellyttävä luikerrellessaan yli vuorten ja kukkuloiden kohti taivaanrantaa.

MuurillaZheng ja Wu odottavat meitä hotellissa, lähdemme yhdessä Irjan ja Annikin kanssa pakolliselle Pe­kingin ankka -illalliselle. Ravintolat ovat täysiä, lopulta pääsemme yhden paikalliselle puolelle vakuutettuamme, ettei melu meitä häiritse (kiina on kuulemma maailman ainoa kieli, jota ei voi kuiskata). Ankka on herkullista: en muutenkaan voi sanoa syöneeni Kiinassa yhtään huonoa ateriaa, vaikka lounaitamme välillä nautitsimmekin jotakuinkin nuhjuisissa tienvarsikuppiloissa.

Viimeinen täysi päivä kuluu keisarillisen Kiinan jämiä ihmetellessä. Aamupäivällä Kielletty kaupunki, elokuvista ja telkkarisarjoista tuttu. Vuokraamme kuulokkeet ja ääninauhaselostukset, mikä osoittautuukin onnistuneeksi ratkaisuksi: Peter Ustinovin ääni johdattaa paikasta toiseen, kertoo kuhunkin paikkaan liittyviä tarinoita. Kielletyssä kaupungissa pelkästään voisi silti viettää viikon, kulkematta kahta kertaa samasta ovesta. Tyydymme kahteen tuntiin, sitten vielä silkkiostoksille, ja kohti Kesäpalatsia.

Kiinalaisen mielestä kesämökillä pitää olla järvi ja siellä pitää olla vuori. Lisäksi sen pitää olla lähellä kaupunkia. Koska riittävän lähellä Beijingiä ei ole vuoria eikä järviä, leskikeisarinna Cixi kaivautti järven ja teetätti vuoren tuolle mökilleen, 1800-luvun lo­pulla. Tietysti, kun keisarillisista oli kyse, kaiken piti olla ISOA. Kierreltyään maaseutua ja nyt pällistellessään Kesäpalatsin tolkuttomuuksia, kultaa ja maalauksia, alkoi viimeistään ymmärtää miksi val­lankumous, tai 'Vapautus' - joksi sitä kutsuvat jopa konservatiiviset suomalaiset lähetyssaarnaajat ja australialaiset matkaoppaat - oikein tapahtui.

Mieltä kiinnitti yleinen ilmapiiri: vaikka erityisesti maaseutu on käsittämättömän köyhää, se ei ole toivotonta. Harvoin tapaa niin terveellä tavalla ylpeitä ja itsevarmoja ihmisiä: he tietävät, että heillä ei ole paljon, mutta samalla tietävät, että ajat ovat koko ajan muuttumassa. Parempaan.

Asialla on myös kääntöpuolensa. Yhteiskunta on yhtä hierarkkinen kuin keisariaikoina. Demokratiaan ja tasa-arvoon on vielä pitkä matka. Mutta rappeutuneet keisaridynastiatkin on kukin aikanaan kaadettu kansalais- kapinoilla: Kungfutse aikanaan opetti, että kehnon hallitsijan kaataminen on hyveellinen teko. Kiinassa kaikki vain vie pitkän aikaa.

Kesäpalatsi- J. Pekka "Ma Beijia" Mäkelä