Neljäs maali

Työpäivän jälkeen lähden kotoani Helsingin Myllypurosta kumisaappaat lahkeiden alle piilotettuna ja datalasit nenällä. Metron museolinja vie nykyään enää Kalasatamaan. Vanhaan keskustaan on jatkettava jalan ja pidettävä varansa rapistuvista taloista putoilevien kattopeltien, kuoppaisen asfaltin, epämääräisten rihkamakauppiaiden, pummaavien hipstereiden ja muun arveluttavan porukan varalta. Kaupunki ei ole entisensä.

Tähän joku nokkela varmaankin toteaisi, ettei ole koskaan ollutkaan. Elämä ja nuoriso on siirtynyt pikku hiljaa idemmäksi, pohjoisemmaksi ja lännemmäksi, jättänyt Vanhan keskustan muistelemaan mennyttä loistoaan tai teeskentelemään, ettei olekaan vuosi 2042, vaan 1995, jolloin täällä oli kaikkea ja kaikki tulivat tänne.

Sataa pientä tihkua. Viime päivien lounaismyrskyt ovat nostaneet merta Sörnäisten rantatielle, joten pysyttelen Hämeentiellä ja jatkan etelään. Täällä on muitakin kulkijoita. Olen joskus kävellyt Rantatietä silloin kun siellä on päässyt kulkemaan, ja siellä tuntee olevansa huomiota herättävän yksin. Datalasit välittävät vedenkorkeustietoja, koristelevat talojen seinät sotkuisella digitaaligraffitilla ja ohjaavat minua paikkaan, jossa Kaupunkikätköpelin tämänpäiväinen neljäs maali on. En ole ehtinyt pelaamaan useaan viikkoon, viimeksi kätkövihjeiden ratkaiseminen tuntui omituisen vaikealta. Olen kuitenkin varma, että tämän maalin kohdalla olen oikeilla jäljillä.

Jotkut kadunvarren rakennuksista ovat niin monen paksun digitaaligraffitikerroksen peitossa, että kurkistan lasien reunan yli nähdäkseni, miltä ne oikeasti näyttävät. Vanhan keskustan moderaattorit eivät välitä siivota bittiroskaa maisemasta. Heidän mielestään digitaalikirjavuus heijastaa seudun kuulua rappioromantiikkaa. Sateesta huolimatta Haapaniemen kentällä pyörii lapsia. Pari pientä porukkaa käyttää minun laillani datalaseja täydentämään tai muokkaamaan ympäristöään leikkeihin mieluisaksi, useimmat eivät. Joillakin lapsilla on nenällään risuista, rautalangasta ja johdonpätkistä itse tehdyt leikki-datalasit. Lapset ovat aina osanneet elää toisenlaisissa todellisuuksissa ilman tekniikan apuakin.

*

Selailen laseillani muutamien ohikulkijoiden avoimia tietovirtoja ennen kuin alan keskittyä peliin. Ihmiset jakavat kaikenlaista. Hänellä on näytillä kuvia kauniista lapsistaan ja kissoistaan. Tuolla toisella näyttävä lista maailman paikoista, joissa hän on käynyt. Tuo tekee edelleen surutyötä ystävästään. Ohitseni kävelevän sadetakkinuoren sivuilla on liudoittain kuvia ja videopätkiä hänestä itsestään asuissa, joiden katseleminenkin paleltaa tällaisena koleana iltana. Kaunis ohikulkija kertoo etsivänsä samanmielistä elämänkumppania, jolla on hyvä musiikkimaku. Muuan toinen on lähdössä kansainvälisiin hommiin ja läksiäisbileet ovat tänä iltana aivan tässä kulmilla, kaverit tervetuloa. Kadun toisella puolella kulkeva pariskunta on tulossa maistraatista ja esittelee vihkitodistustaan koko datalasikansalle. Ennen silmin havaittavaa todellisuutta täydensivät tarinat, toiveet ja ennakkoluulot, nykyään kolmiulotteinen, reaaliaikaisesti päivittyvä datavuo.

Pidän iltapalatauon afrokuppilassa, jonka annoksia kehutaan datavuossa. Minulla ei ole rahaa tuhlattavaksi – ainakaan jos en tavoita tämän päivän maalia ensimmäisenä – mutta näillä kulmilla on halpaa. Ostan benechin-annoksen mukaan ja mutustelen kävellessäni.
Poikkean sittenkin Rantatielle ja myrskyn nostattama vesi kohoaa nilkkoihin. Vähän kauempana yritteliäs nuori huutelee minulle ja tarjoaa kumivenekyytiä. Kaivopuiston kallioilta olisi kuulemma komeaa katsella rantakahvilan raunioihin loiskuvia aaltoja, rantakortteleiden tyhjistä asunnoista voi yhä tehdä löytöjä, ja kumivene on vasta korjattu. Rantatien toisella puolen, veden alle jääneen entisen laiturin reunalla pärskyy kuitenkin sen verran reippaasti, että tyydyn kahlaamaan pari korttelia eteenpäin Hakaniemen torille.

Suljen avoimen datavirran ja keskityn peliin. Alan olla lähellä paikkaa, jossa maalin täytyy olla. Vilkaisen pelitilin saldoa ja uskaltaudun korottamaan panosta. Kukaan muu ei ole sitä vielä tänään tehnyt, koska peliohjelma vaatii korottajaa paljastamaan sijaintinsa niille, jotka vastaavat haasteeseen. Annan ohjelmalle luvan.

*

Korotukseen vastaa neljä kilpailijaa, pelottavan nopeasti. Tutkin huolellisesti heidän sijaintinsa. Kaksi näyttäisi olevan vaarattomia. Toinen heistä on Kallvikinsaaressa – joko liian pitkällä ehtiäkseen ennen minua tai ihan väärillä jäljillä. Toinen on tulossa tännepäin Laajasalon köysiradalla, mutta vielä kaukana.

Kaksi muuta ovat lähempänä. Heistä toinen näyttäisi liikkuvan Suopuistossa lähellä Finlandia-talon purkamisen vastustajien leiriä. Toinen on aivan lähellä minua, parin korttelin päässä. Hän kulkee samaan suuntaan kuin minä. Harkitsen harhautusliikettä. Ei ole paljoakaan aikaa, ja minun on joka tapauksessa mentävä Pitkänsillan yli. Hakaniemen siltaa ei pääse, koska autoliikenteen loppumisen jälkeen paikalliset ovat perustaneet sinne pieniä kasvihuoneita ja puutarhapalstoja, eivätkä he katso hyvällä tuntemattomia kulkijoita. Aikaa kuluisi liikaa. Pitkäsilta vie suoraan Kaisaniemeen ja olen aivan varma, että maalimme on juuri siellä.

Onneksi Pitkäsilta on tänään kulkukelpoinen. Näen datalaseiltani, että kilpailijani kävelee vain muutaman metrin päässä takanani. En kuitenkaan käänny katsomaan. Siltaa myöten kulkee muutakin väkeä, eikä hän ehkä pysty tunnistamaan minua heidän joukostaan. Hänen datalaseissaan voi olla seurantatoiminto hänen omia tietojaan kyttäävien varalta. Yritän näyttää paikalliselta hipsteriltä, joka asuu täällä sivistyksen keskellä romanttisissa kivitaloissa eikä suostu edes käymään myyttisissä, kaukaisissa ghettolähiöissä.

Sivuutan KasvitiedeParkin pääsymaksukojun ja etenen kerrostalojen lomaan. Vilkaisen rannettani: isoisältä peritty aito digitaalikello näyttää melkein kahdeksaa. Lähetän kavereille pikaisen datavuoviestin, kerron missä päin kaupunkia olen ja että tulen vähän myöhässä virtuaalisinfonikkojen treeneihin.

Kävelen muina miehinä Vilhonkadun vanhan metrosisäänkäynnin viertä. Ovi repsottaa auki, kuten olin toivonutkin. Livahdan sisään ja syöksyn nopeasti portaita alas.

*

Seuraan hänen reittiään datalaseillani. Hän pysyttelee maan pinnalla. Jos olen päätellyt oikein, tavoittelemamme maali on Kaisaniemen entisen metroaseman eteläisen sisäänkäynnin muodostavassa viistossa tunnelissa. Hänen reittinsä on metreissä mitaten pidempi, mutta minä joudun täällä maan alla kahlaamaan vedessä, joten liikkuminen on hitaampaa. Toisaalta märkyys merkitsee, ettei täällä hämärässä norkoile asunnottomia tai jengejä.

Ei täällä ole ketään muutakaan, vain muutama ikivanhan turvajärjestelmän infrapunakamerakupu. Jostakin kajastaa poistumistiekyltin yksinäinen valo, joka saa tyhjien myymälätilojen poukamissa kelluvan vettyneen roinan näyttämään entistäkin ankeammalta. En sytytä lamppuani, vaan etenen pimeässä datalasien välittämän paikkatiedon mukaan. Pääsen hitaasti kohoavaan tunneliin hallin toisessa päässä. Lattia nousee ja kahlaaminen helpottuu. Käytävän toisessa päässä lotiseee askelia. Kilpailijani erottuu varjokuvana tunnelin päästä kajastavaa valoa vasten.

Ohitamme toisemme muina miehinä. Kovin nuori nainen, nuorempi kuin useimmat meistä pelaajista. Kaupunkihistorian harrastaja tai opiskelija? Suorittamassa vielä oppivelvollisuuttaan lukion viidennellä? Minusta vähän liian nuori liikkumaan yksin näin levottomassa kaupunginosassa. Hänen äitinsä voisi varmaan olla ikätoverini.

Yritän tähyillä vinkkejä maalin tarkasta paikasta sekä datalaseilta että hilseileviltä live-seinäpinnoilta. Tuossa! Ehkä. Tuo näytti vanhojen putkien lomaan jemmatulta pelimaalin anturilta. Kilpailijani ei ole huomannut sitä, vielä. Toiseksi jäänyt saa pelitililleen vain puolet voittajan potista... En käänny heti, vaan olen kulkevinani ohi, käännähdän sitten nopeasti, kuulen kiireisesti loiskahtelevia askelia ja syöksähdän kohti –

Kosketamme maalia yhtä aikaa.

 

Novelli julkaistu alun perin Raymond-lehden numerossa 4/2012.
Copyright © 2012–2013 J. Pekka Mäkelä