Vilja, vesi ja verot

Maatalouspolitiikkaa Yalen yliopistossa tutkiva yhteiskuntatieteilijä James C. Scott kirjoitti kirjan Against the Grain – A Deep History of the Earliest States (Yale Agrarian Studies Series, 2017) koska ei tiennyt kovinkaan paljoa kirjansa aiheesta: Miksi ihmeessä satojatuhansia vuosia ihan tyytyväistä metsästäjä–keräilijäelämää muutaman sadan ihmisen porukoissa viettäneet Homo sapiensit ryhtyivät lopulta viljelemään peltoja, tarhaamaan eläimiä ja perustamaan valtioita?

Koska hän ei tiennyt aiheesta tarpeeksi, hän kääntyi arkeologien, paleontologien, paleobiologien ja muiden alan asiantuntijoiden puoleen. Ja, kuten hän huomasi, yksiselitteisiä vastauksia ei ole, kuten on tyypillistä monille tieteenaloille, etenkin menneisyyttä tutkiville tieteenaloille.

Hyvin pian selvisi, ettei kyseessä ollut mikään äkillinen siirtymä. Ns. metsästäjä–keräilijät olivat ehtineet asettua paikalleen ja kasvatella sekä jalostella kaikessa rauhassa kaikenlaisia kasveja ja eläimiä pelkästään Mesopotamian alueella melkein kymmenkuntatuhatta vuotta ennen kuin (silloisille) merenrantakosteikkoalueille syntuyivät ensimmäiset varsinaiset kaupunkivaltiot noin 4000 eKr: Uruk, Ur, Eridu.* Selvisi myöskin, että perinteisessä historiankirjoituksessa ”sivilisaation romahduksiksi” tai ”dynastisiksi välikausiksi” nimetyt ajanjaksot eivät mitenkään välttämättä olleet minkäänlaisia romahduksia tai edes välivaiheita, vaan pikemminkin kasvavan hyvinvoinnin, pienempien ja itse itseään hallitsevien yhteisöjen sekä pakkotyön ja orjuuden vähenemisen jaksoja. Vahvoille (kaupunki)valtioille tyypillisiä piirteitä nimittäin oli – verotuksen ohella – hillitön työvoiman tarve. Sotia ei käyty valtion maa-alueiden laajentamiseksi, vaan orjatyövoiman hankkimiseksi monumentaalirakennustyömaiden lisäksi eliitin paapomiseen, raaka-aineiden hankkimiseen ja kaupunkien ruokkimiseen. Kaupunkien muurien tarkoituksena olikin, Scottin näkemyksen mukaan, yhtä lailla estää kaupungissaolijoita karkaamasta kuin torjua hyökkääjiä. Monet ”barbaariset” paimentolaisheimot eivät olleet ”heimoja” missään geneettisessä mielessä, vaan sekalaisen porukan yhteenliittymiä, joista merkittävä osa väkeä oli alkuaan karannut ”sivistyksen” (kirjaimellisia) kahleita.

”Barbaarien” muodostama henkinen vaara oli niin suuri, että myöhemmin oikeastaan koko Euraasian halki kulki muurien ja linnoitusketjujen muodostama kiviesirippu, Kiinan muurilta aina Hadrianuksen valliin asti. Toisaalta ”barbaarit” olivat monessa suhteessa myös välttämättömiä etelän valtioille kauppiaina ja, usein, palkkasotureina. Molemmat tarvitsivat toisiaan aina 1600-luvun tietämiin asti.

Scott välttelee ehdottomien totuuksien viljelyä, mutta nostaa esiin muutamia välttämättömyyksiä ”sivistyneiden” valtioiden synnylle. Hänen kannaltaan tärkein on jyviä tekevä viljakasvi: Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa vehnä ja ohra, Kiinassa hirssi (ja myöhemmin riisi), Keski-Amerikassa maissi. Vilja ei ole ravintona parhaana päästä, mutta hallinnolliselta kannalta siinä on suuria etuja: Vilja säilyy ja on varastoitavissa. Viljanjyvät ovat tasakokoisia ja niitä on runsaasti, joten niitä voidaan käyttää valuuttana – ja siten myös verottaa. Vilja kasvaa maan pinnalla toisin kuin juurekset, joten ”salakasvattaminen” verojen välttämiseksi ei onnistu. Viljasato kypsyy kerralla, mikä antaa tilaisuuden yhteisöllisyyttä kasvattaviin rituaaleihin.

Scott jättää vähemmälle huomiolle tekijän, johon minä merihistoriasta kiinnostuneena kiinnitin huomiota: Varhaistenkin kaupunkivaltioiden toiminnan edellytyksenä oli hyvin toimiva vesiliikenne. Etenkin puutavara – sekä poltto- että rakennuskäyttöön – on hyödyke, joka loppuu hyvin nopeasti kävelyetäisyydeltä pienemmästäkin taajamasta, ja maata pitkin kuljettaminen on paljon työläämpää. Mesopotamian ensimmäiset kaupungit syntyivät sitä paitsi merenrannan kosteikkoalueille, alueelle jossa oli suolaisten rämeiden keskellä kumparemaisia ”kilpikonnasaaria”. Näille oli kertynyt alkuaan asutusta siksi että erilaiset äyriäiset, niveljalkaiset ja kalat olivat metsästäjä–keräilijöiden tärkeää ravintoa, ja siksi että rantakosteikot ovat myös muuttolintujen reittien tärkeitä levähdyspaikkoja.

Scott toteaakin, että yksi ilmeisen tärkeä tekijä ravitsemuksen myöhempään siirtymiseen viljapainotteisempaan suuntaan oli, että eri riistaeläinten vakituisille vaellusreiteille asuvat ihmiset verottivat vaeltavien eläinten kantoja turhan tehokkaasti, joten ainakin joillakin alueilla lienee ollut pakko hankkia muita ruoanlähteitä. En tiedä mistä olen itse alkuaan keksinyt ajatuksen, että myytti Paratiisista karkoittamisesta olisi syntynyt traumaattisesta siirtymästä metsästys–keräilyn kohtuullisen rennosta hyvinvoinnista tautien ja raskaan työn maanviljelyyn ja karjatalouteen, mutta en ole ainakaan ainoa jolle asia on tullut mieleen: Scott mainitsee ajatuksen moneen kertaan. Etenkin kotieläintalous merkitsi sitä paitsi melkoista uhkatekijää. Useimmat kotieläimet ovat geneettisesti ihmiselle lähisukuisia nisäkkäitä, ja zoonooseista, eläimestä ihmiseen siirtyneistä kulkutaudeista tuli urbaaneille ihmisille jatkuva uhka – ja, kenties, myös syy monessa yhteisössä raivonneeseen ksenofobiaan, muukalaisten pelkoon.

Against the Grain tarjoaa tiiviissä paketissa paljon pohdittavaa siitä miten ihmisten yhteisöt alkuaan alkoivat kasvaa muutamasta sadasta ensin tuhansiin ja sitten miljooniin. Tuli mieleen, että kirja saattaisi olla erittäin hyödyllistä luettavaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneet kirjoittamaan keksittyihin maailmoihin sijoittuvaa, miekkoja ja barbaareja sisältävää fantasiaa. Kyllä nimittäin joku George R. R. Martinkin olisi saanut kiinnittää paljon enemmän huomiota siihen, mistä leipä ja puuro ovat hänen aatelistensa ja sotilaidensa pöytiin ilmestyneet.

___

* Kiinnostavana detaljina Scott mainitsee, että näiden sumerilaisten kaupunkien nimet eivät ole sumerinkielisiä, vaan – kenties – peräisin joltakin vanhemmalta seudulla eläneeltä väestöltä ja heidän kielestään.

Toisiaan hipaisevat tarinat

Ursula K. Le Guinin alkuaan vuonna 1995 ilmestynyt Neljä anteeksiantoa (Four Ways to Forgiveness, suom. Jyrki Iivonen, Vaskikirjat 2014) kuuluu Le Guinin tieteiskirjallisemman tuotannon keskeiset teokset sisältävään ”hainilaissykliin”. Sarjan perusasetelman mukaan ihmiskunta on levittäytynyt toista miljoonaa vuotta sitten Hain-nimiseltä planeetalta useisiin muihin aurinkokuntiin – myös Maahan* – minkä jälkeen yhteydet ovat katkenneet pitkäksi aikaa, ja eri siirtokunnissa kulttuuri ja biologia ovat kehittyneet omiin suuntiinsa. Lopulta hainilaiset ja heidän entiset siirtokuntansa alkavat ottaa toisiinsa varovaista yhteyttä. Syntyy ”Ekume(e)niksi” kutsuttu löyhä yhteisö, jonka nimissä kukin yhteydenpitoon halukas maailma voi vastaanottaa muilta planeetoilta saapuneita lähettiläitä. Lähettiläiden velvollisuuksiin kuuluu olla puuttumatta asemapaikkojensa yhteiskunnalliseen tilanteeseen, kulttuuriin tai tapoihin, riippumatta siitä miten vastenmielisiksi he ne kokevat – periaatteessa. Heidän on määrä olla tarkkailijoita pitkälti samanlaisessa mielessä kuin nykyisen maan kulttuuri- ja sosiaaliantropologit. (Le Guinilla oli tunnetusti sosiaaliantropologin koulutus.) Mutta voiko kukaan olla oikeasti vaikuttamatta ympäristöönsä vaikka yrittäisi?†

Neljän anteeksiannon neljä pitkää novellia sijoittuvat kahden asuttavan planeetan, Werelin ja Yeowen aurinkokuntaan. Ekumenin ensimmäiset lähestymisyritykset muutama sata vuotta aikaisemmin ja sen mukana (uudelleen) tullut avaruuslentotekniikka ovat saaneet wereliläiset levittäytymään aikaisemmin (ihmis)asumattomalle Yeowelle ryöväämään planeetan luonnonvaroja. Werelille oli jo kauan aikaisemmin kehittynyt hyvin jyrkkä ja jäykkä orjanomistajayhteiskunta, ja orjien riisto vain paheni Yeowella. Lopulta – osittain Ekumenin vaikutukseta – yeowelaiset ovat nousseet kapinaan ja saavuttaneet pitkän, verisen sodan päätteeksi itsenäisyyden – sekä tasa-arvoisen yhteiskunnan, jossa tosin miehet ovat huomattavati tasa-arvoisempia kuin naiset. Mutta tämäkin asiaintila on muutoksen kourissa.

YLE Teeman hienon Vietnamin sota -dokumenttisarjan myötä Neljää anteeksiantoa on helppoa tulkita allegoriaksi yhdysvaltalaisille niin traumaattisesta sodasta ja ylipäänsä siirtomaamiehitysten murenemisesta 1900-luvun mittaan, mutta niin yksinkertaisesta sanomasta ei ole kyse. Le Guinin monissa muissakin teoksissa esiin nousevat feministiset teemat näkyvät nekin hyvin voimakkaina, mutta ei tässä kirjassa ole kyse (pelkästään) niistäkään. Kolmas keskeinen teema on ajatus, jolla minä olen moninaisia kertoja puolustanut vanhan kunnon Babylon 5 -televisiosarjan usein mollattua viimeistä kautta: Yksikään sota ei lopu silloin kun viimeinen laukaus on ammuttu.

”Petoksia”-tarinan keskeinen henkilö on sodan jälkeen valtaannoussut yeowelaispoliitikko, joka on menettänyt asemansa korruption ja väärinkäytösten vuoksi. ”Anteeksiannon päivässä” keskiöön kohoaa Yeowessa taistellut ja raakuuksiin osallistunut upseeri, josta on sodan jälkeen tullut PTSD-oireinen henkivartija Ekumenin lähettiläälle. ”Kansan mies” alkaa Hain-planeetalta, maailmasta joka on yhtä lailla kiinni perinteissään kuin entiset siirtokunnat, ja siirtyy sitten päähenkilön lähettilästehtävän vuoksi Werelin orjayhteiskuntaan. Ja ”Erään naisen vapautuminen” kertoo orjanomistajien seksileluksi kasvatetusta naisesta, joka onnistuu lopulta pakenemaan ”kohtaloaan”, opettelee lukemaan ja päätyy itse opettajaksi. Toisten novellien keskeiset henkilöt vilahtavat kussakin tarinassa ohimennen. Le Guin -maiseen tapaan traagiset ja dramaattiset tapahtumat sattuvat enimmäkseen kulisseissa: tärkeämpää on pohtia, miten niistä voi mitenkään selvitä – miten toipua, voiko mitään saada anteeksi, voiko mitään antaa anteeksi.

Alkuteosta lukematta Jyrki Iivosen suomennos tuntuu enimmäkseen suhteellisen toimivalta ja tavoittaa tarinoiden kiireettömän, mietteliään tunnelman, mutta olisi kaivannut vielä yhden tiukan editointikierroksen kustannustoimittajan kanssa.

___
* Jep, biologisesti ottaen on ns. oikeasti selvää että Maan Homo sapiens on kehittynyt tällä samalla planeetalla varhaisemmista esi-isistä ja jos Maahan on tullut eliöitä muualta avaruudesta, ne ovat olleet miljardien vuosien takaisia yksisoluisia. Mutta tämä ei ole hainilaistarinoiden kannalta mitenkään oleellinen asia.

† Strugatskin veljesten klassikko Hankalaa olla jumala pohdiskelee tietysti samantyyppisiä asioita vähän samantapaisessa kontekstissa.

552 sivua

No niin. Mitään ei ole enää tehtävissä. Jos jotain jäi, niin jäi ja on ja tulee olemaan. Hunan on lähtenyt eilen painoon.

Kuten asiaan kuuluu, viime hetken säätöjä tehtiin viime hetkiin asti ja sähköposteja liitetiedostoineen sinkoili minun, kustannustoimittaja-Stellan, taittaja-Tuomon ja muun kustantamon väen välilä. Takaliepeen katkelmasitaatti vaihdettiin toiseen, joka piti valita. Taittoa piti hienosäätää, rivitykset ja tavutukset tarkistaa, nolot leski- ja orporivit siistiä istumaan paremmin sivuille. Viime hetkessä huomattiin, että minun varmaankin jo pari vuotta sitten skannaamani sivut alkuperäisistä, käsinkirjoitetuista päiväkirjoista olivat väärää formaattia ja väärää laatua, joten niitä piti vaihtaa lennosta. (Onneksi alkuperäisskannaukset olivat tallessa, joten en joutunut penkomaan vihkoja uudelleen ja skannailemaan toiseen kertaan.)

Mutta lopulta kaikki saatiin kohdalleen ja ainakin näytöltä tarkasteltuna kirjasta tuntuisi tulevan melkoisen hyvännäköinen paketti. Olen myös iloinen siitä, että kirjan etu- ja takakannen sisäpuolen esilehdille saadaan painettua kartta, josta Jangtsen jokilaakson maantietoa tuntematonkin löytää ne pikkukaupungit, joihin yksitoistavuotinen tarinani sijoittuu. Kirjaan painetulla kartalla on lisäarvoa sikälikin, että kirjassa nimettyjä paikkoja on keskimääräistä vaikeampi etsiä esimerkiksi nettikartastoista. Olen nimittäin kirjoittanut niiden nimet 1900-luvun alkupuolella käytetyn ns. Wade-Giles-translitteraatiojärjestelmän mukaisesti enkä nykyään yleistyneellä pinyin-järjestelmällä. Niinpä nykyään nimellä Cili tunnettu kaupunki on kirjassa Tzeli, Jinshi on kirjoitettu Tsingshi ja niin edelleen.

Helmikuun viimeisellä viikolla sitten selviää, näyttääkö painosta putkahtanut tiiliskivi siltä miltä sen pitäisi.

Joka tapauksessa vuonna 2014 alkanut projekti on nyt saavuttanut eräänlaisen päätepisteensä. Tämä on ollut sekä sivu- että työmäärältään massiivisin kirja jonka olen koskaan tehnyt. Itse olen toistaiseksi täysin kyvytön arvioimaan, onko se ollut vaivansa arvoinen vai ei. Käsikirjoituksen eri versioita lukeneiden kommentit antaisivat ymmärtää kyllä, mutta aika, tuo kriitikoista karuin, näyttäköön miten käy.

Yorubaodysseia

Vauraan miehen poika viettää päivänsä juomalla palmuviiniä. Isä palkkaa hänen avukseen juomanlaskijan, joka jatkaa tehtävässään vielä isän kuoleman jälkeenkin. Mutta eräänä päivänä juomanlaskija putoaa kesken työnsä palmusta ja kuolee. Poika ei saa enää haluamaansa määrää palmuviinia, ja juoman puutteessa ystävätkin kaikkoavat. Poika päättää lähteä Kuolleiden kaupunkiin etsimään juomanlaskijaansa houkutellakseen tämän takaisin töihin. Matkan varrella hän menee naimisiin hienon neidin kanssa, jonka on pelastanut vankeudesta irrallisten kallojen kylästä. Sitten juttu alkaa mennä vähän omituiseksi.

Tartuin hyllyssä pyörineeseen Amos Tutuolan Palmuviinijuoppoon (The Palm-Wine Drinkard and His Dead Palm-Wine Tapster in the Deads’ Town, 1952, suom. Reijo Tuomi, Kirjayhtymä 1963) tietäen kirjasta suunnilleen vain, että sitä pidetään afrikkalaisen kirjallisuuden klassikkona ja siinä on jonkinlaisia maagis-realistisia aineksia. Ensimmäinen reaktio lukiessa oli aikamoinen hämmennys. Mistä tässä on kyse ja miksi tämä teksti on niin omituista? Mitä suomentaja on tekstille oikein tehnyt?

Netistä tonkiessa selvisi, että en ole totisesti ollut ainoa hämmentynyt. Tutuolan ilmeisesti muutamassa päivässä kirjoittama vain vähän yli satasivuinen pienoisromaani on väliin luokiteltu primitiiviseksi roskaksi, väliin joycemaiseksi kielellä ja ideoilla leikittelyksi. ”Maagisesta realismista” ei missään nimessä ole kyse, sillä realismia kirjassa ei liene kovin montaa häivähdystä. Palmuviinijuoppo on pieni, homeerinen matka kuolleiden tai muuten vaan kummallisten olentojen kansoittamaan maailmankaikkeuteen, joka ilmeisesti lainailee vapaasti yoruba-kansan tarustoa ja myyttejä. Sellaisena se on syytä lukea, ja sellaisena se on, kun kerrontatapaan tottuu, vallan viehättävä outo pieni kertomus.

Ja, joka tapauksessa, se ilmeisesti aukaisi länsimaisten lukijoiden silmät monenlaiselle muullekin afrikkalaiselle kirjallisuudelle. Jo se riittää klassikonaseman varmistamiseen.

Kahden lahden lomassa

Minulla oli alkuun melkoisia vaikeuksia suhtautua Juha Hurmeen Niemeen (Teos 2017). Vastaan tuli kohtia, joista minun (esi)historiantuntemukseni oli eri mieltä, jolloin teki mieli vaatia kirjoittajalta perusteluja ja lähdeviitteitä: Ei maanviljelyn alkaminen ollut suinkaan mikään siunaus, vaan juuri se traumaattinen katastrofi josta myytti paratiisista karkoituksesta kertoo, senkin nulkki! Ihmisten elinikä ja keskipituus lyhenivät, tartuntataudit alkoivat riehua, toimeentulemiseen vaadittava päivittäinen työmäärä moninkertaistui! Miten voit väittää sitä edistysaskeleeksi? Silloin ei auttanut kuin toistella mielessään: Tämä ei ole populaarihistoriankirja, tämä on romaani!

Lukemisen edistyessä aloin hahmottaa, ettei tämä ole oikeasti mikään romaanikaan, vaikka se saikin loppusyksystä romaanikirjallisuudelle rajatun palkinnon. Mikä Niemi sitten on?

Neljäsataasivuinen kulttuurihistoriallinen essee? Ehkäpä hyvinkin. Lukemisen edistyessä alkoi yhä vahvemmin tulla mieleen Armas J. Pulla ja hänen mainiot historialliset jutelmansa, leppoisasti tarinoidut kirjansa historiallisista aiheista: mainonnan ja propagandan historiasta kertova Keisari kuninkaan vatsassa, ruoanlaittotaitoa käsittelevä Vatsan muistelmia ja niin edelleen. Luin niitä ilolla nuorna ollessani, enkä hämmästyisi lainkaan vaikka Hurmekin olisi lukenut. Kirjoitustyylissä on paljon samaa.

Toisaalta Niemen voi lukea myös poliittisena kirjoituksena erityisesti kaikenlaista kansankiihkoilua vastaan. Hurme pyrkii näyttämään, miten kirjavasta, monikielisestä ja -mielisestä porukasta koostuu se ihmisjoukko, jota vasta 1800-luvulla ruvettiin – keinotekoisin ja hatarin perustein – pitämään jonkinlaisena ”kansakunnan” tapaisena yksikkönä. Tässä suhteessahan Hurme on tietenkin oikeassa.* Itämereen ojentuvalle niemimaalle on kulkeutunut jo pelkästään viimeksi kuluneen parin tuhannen vuoden kuluessa porukkaa, elämäntapoja, kulttuureja kieliä ja sanoja idästä, lännestä ja etelästä. Tämä tietysti näkyy edelleenkin syvään pinttyneessä epäluulossa, jota Nöteborgin eli Pähkinäsaaren rauhan rajan eri puolilta sukujaan olevat ihmiset tuntevat toistensa murteita, tapoja ja luotettavuutta kohtaan.

Ihailtavasti Hurme nostaa esiin lukuisia nykyistä suurempaa huomiota ansaitsevia kulttuuriheeroksia, aina nimettömäksi jääneistä kansanrunoilijattarista Henrik Achreniuksen kaltaisiin historiallisiin henkilöihin asti. Hän myös, vielä ihailtavammin, tekee vertailuja muualla Eurooppa-niemellä vaikuttaneisiin aikalaisiin ja tarinaperinteisiin ja suhteuttaa niitä toisiinsa – sekä vuoteen 1809 päättyvän kertomuksensa jälkeisiin tekijöihin ja tapahtumiin. Tuntuu aina hienolta, jos kirjoittaja on selvästi innoissaan siitä mitä kertoo. Kaikesta en tokikaan ole hänen samaa mieltä Hurmeen kanssa. En itse missään nimessä julistaisi liputuspäivää vuoden 1759 valtiopäivillä päätettyä isojakoa suunnittelemaan määrätylle maanmittarille Jakob Faggotille: juuri isojako oli se katastrofi, joka tuhosi Suomen kyläyhteisöt, kun kukin tilallinen siirsi talonsa omien maittensa keskelle, kauaksi naapureista. Seuraukset näkyvät kulttuurissa edelleenkin ja ovat merkittävältä osaltaan tuottaneet sitä angstista, mykän synkeää yksinäisyyttä ja ahdistusta joka suomalaisesta kirjallisuudesta(kin) huokuu . Koska Karjala ja muu itäinen osa (nykyistä) Suomea kuului tähän aikaan Venäjään, isojako ei yltänyt sinne eikä kyliä hajoitettu. Siellä ovat säilyneet veijaritarinat, leppoisa huumori, suupalttius ja yhteisöllisyys, joita luultavasti löytyi lännempääkin ennen isojakohölmöilyä.

Kaikesta tästä kiukuttelusta huolimatta Niemi oli yhtä kaikki mainio lukukokemus. Ei suuri romaani, mutta mukavaa turinointia – ja ilmeisen ilahduttavan huolellista taustoitusta ja lähteisiin perehtymistä. Näkemyksellisyyttä, oli sen kanssa henkilökohtaisesti samaa mieltä tai ei.

___

* Tai, kuten suomeksi sanotaan: olen hänen kanssaan samaa mieltä, mielestäni hyvin perustein. 😎

Ursula K. Le Guin 1929–2018

Olin luultavasti liian nuori lukiessani ensi kertaa Pimeyden vasemman käden. Luultavasti osittain siksi myöhemmin suomeksi julkaistusta Osattomien planeetasta tuli minulle niin tärkeä kirja – omalta osaltaan yksi niistä asioista, jotka saivat minut pyrkimään yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa, kirjan päähenkilön Shevekin alaa.

Hieman hupaisaa, näin jälkikäteen arvioiden, onkin että yksi Ursula Le Guinin merkittävistä saavutuksista minun kannaltani katsottuna on, että hän laajensi ”tieteiskirjallisuuden” alaa luonnontieteistä (omaan opiskelualaansa) sosiaali- ja kulttuuriantropologiaan – jopa kirjallisuudenhistoriaan. Siinä mielessä Kahdesti haarautuvasta puusta on tullut minulle toinen erittäin tärkeä teos. Kirjoittamisen innoittajana hän on ollut tärkeä sikälikin, että hän on näyttänyt ettei kirjassa tarvitse pitää kiirettä. Päähenkilö voi pohtia asioita kaikessa rauhassa, katsella ympärilleen – nähdä tai olla näkemättä.

Monta suomennettuakin Ursula Le Guinin teosta on minulta vielä lukematta, jo tieteistarinapuoleltakin – puhumattakaan hänen fantasiakertomuksistaan. En ole kajonnut Maameren tarinoihin sitten nuoruusvuosien. Mutta ei niillä ole kiire. Ursula Le Guinin elämäntyö ei kuole.

Totuus on valtaistuinpelin tytär

Minun kiinnostukseni William Shakespearen klassikkonäytelmään Rikhard III sai alkunsa, kiistatta, Josephine Teyn nerokkaasta Ajan tytär -dekkarista. Shakespeare – tai mahdollisesti kollektiivinimimerkkiä käyttänyt työryhmä – kertoi rammasta, kyttyräselkäisestä kääpiöstä, joka päättää kostaa maailmalle rupeamalla pahaksi: tai sitten hänen perimmäinen pahuutensa vain heijastuu hänen ulkoisena epämuodostuneisuutenaan. Shakespeare ei tietenkään ole ainoa tällaiseen korniuteen syyllistynyt kirjoittaja, mutta hänen tarinastaan tekee kiinnostavan se, että Rikhard III (1452–85) oli todellinen henkilö, Englannin viimeinen Plantagenet-suvun kuningas Yorkin sukuhaarasta. Hänen kuolemansa Bosworthin taistelussa päätti ”ruusujen sodaksi” kutsutun valtataistelun York- ja Lancaster-sukuhaarojen välillä. Molemmat suvut tuhoutuivat, ja valtaistuimen kaappasi Tudor-suvun Henrik VII. Tudorien ajan historioitsijat, erityisesti Thomas More, demonisoivat vain kaksi vuotta hallinneen Rikhardin legitimoidakseen Tudorien kaappauksen, ja Shakespeare noudatti muotia. Luultavasti hänen oli pakkokin: ”sananvapaus” ei kuulunut 1500-luvun Englannissa kansalaisten oikeuksiin, joten ääneentapahtuva toisinajatteleminen olisi todennäköisesti tuottanut Shakespearen seurueelle samanlaisen kohtalon jonka Rikhardin väitettiin aiheuttaneen monille ja jonka Henrik VII ilmeisesti todella aiheutti hyvin monille – muun muassa niille kahdelle pikkuprinssille, jonka murha sälytettiin Bosworthissa kaatuneen edeltäjän kyttyräiseksi väitetylle selälle.

Teyn romaani on tokikin fiktiota: vuodepotilaaksi päätynyt 1950-luvun poliisietsivä, joka pitää itseään hyvänä ihmistuntijana, ei näe Rikhardin muotokuvan kasvoissa psykopaattista hirmuhallitsijaa, vaan ryhtyy selvittämään onko väitteissä hirmuteoista mitään perää. Käy ilmi – olemassaolevia, todellisia lähteitä käyttäen – että perää on hyvin vähän. Tey on tässä rehellisempi historioitsija kuin More. Tokihan Rikhard oli myöhäiskeskiajan lapsi ja väkivallan keskellä kasvanut, mutta oman aikansa itsevaltiaaksi lopultakin kohtuullisen sivistynyt ja hyväntahtoinen tapaus – toisin kuin seuraajansa. 1900-luvun historiantutkimus on ns. oikeastikin puhdistanut Rikhardin mainetta melkoisesti. Kun hänen jäännöksensä lopulta löydettiin leicesteriläisen parkkipaikan alta 2012 ja myöhemmin tunnistettiin DNA-analyysin avulla, voitiin osoittaa että tudorilaisten väittämä kyttyräselkäisyyskin oli pelkkää satua: kuninkaalla oli ollut kyllä skolioosin vuoksi vino ryhti, ei muuta.

Olen kirjoittanut Rikhard III:sta aikaisemminkin, osittain tietysti siksi että käytin häntä yhtenä esikuvana Alshainissa mainittuun erääseen hahmoon, johon luultavasti vielä palataan pentalogian myöhemmissä osissa. Nyt palasin aiheeseen kahdestakin syystä: ensinnäkin, kuten useimmat tietysti tietävätkin, George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjan yhtenä keskeisenä innoittajana on ollut nimenomaan ruusujen sota: Lancasterit ja Yorkit, Lannisterit ja Starkit, geddit?

Toinen syy on, että saimme eilen illalla lopultakin käytyä katsomassa Kansallisteatterin Willensaunassa Rikhard III -näytelmän. Ohjaaja Jussi Nikkilä työryhmineen tekee näytelmää oikeastaan virkistävän vanhakantaisesti, ottaen huomioon miten usein Shakespearea on modernisoitu suuntaan tai toiseen. Loppupuolen taistelukohtausta Bosworthissa on tosin lyhennetty melkoisesti, ja Richmondin jaarli – tuleva Henrik VII – jätetty kokonaan kulisseihin. Näin näytöksen toisesta puoliskosta tulee yllättävänkin lyhyen oloinen, mikä helpottaa tarinankerrontaa tekstistä raskaan ensimmäisen puoliajan jälkeen.

Pisteet siitä, ettei ole sorruttu mihinkään ohjaajan amatöörisuomennokseen, kuten Suomen teattereissa kovin usein on tapahtunut, vaan teksti on Matti Rossin vuonna 2004 tekemää laadukasta jälkeä. Kristo Salminen tekee Rikhardin siten kuin hahmo on kirjoitettu: hahmo on alusta loppuun ahne, psykopaattinen, epämuodostunut iljetys. Tämä on tietysti ongelmakin, sillä henkilöhahmon kaari jää kovin latteaksi, koska hän ei saa tilaa kehittyä ihmisenä. Hän on alussa paha ja vallanhimoinen, sitten paha ja paranoidi, lopulta paha ja pahuutensa seurauksiin sortuva.

Mutta tämä ei ole työryhmän vika. Vika on käsikirjoituksessa, joka ei lopultakaan ole tekijänsä parhaimmistoa – siitäkään huolimatta, että siitä ovat peräisin kaksi moneen kertaan toisteltua Shakespeare-lausetta: alkusanat ”Now is the winter of our discontent” sekä ”Ratsu! Tuokaa ratsu! Valtakunta hevosesta!”.

Ovien äärellä

Most of the time I feel all right about getting old. Some things give me a pang, like skaters. How free they seem, long legs gliding, hair streaming back. Other things throw me into a panic, like BART doors. A long wait before the doors open, after the train comes to a stop. Not very long, but it’s too long. There’s no time.

Yksinkertaista tekstiä, eikö totta? Mutta miten sen sanotaan suomeksi, niin että tavoitetaan mahdollisimman paljon alkutekstissäkin olevia sävyjä – puhumattakaan niistä viitteistä laajempaan kokonaisuuteen, jonka tämä pieni katkelma aloittaa?

Minun oma ensimmäinen pikayritykseni näytti seuraavalta:

Ei vanheneminen minua yleensä haittaa. Tuleehan sitä pistoksia joistakin asioista, kuten skeittareista. Siitä, miten vapailta he näyttävät liukuessaan pitkine säärineen tukka hulmuten. Sitten on asioita, joista tulee paniikkia, kuten paikallisjunien ovet. Kun juna pysähtyy, kestää kauan ennen kuin ovet aukeavat. Ei kauhean kauan, mutta liian kauan. Ei sellaiseen ole aikaa.

Ja tältä näyttää puolestaan Kristiina Drewsin harkittu, puitu, muokattu ja painettu ”virallinen” suomennos:

Kyseessä on novelli, jota puitiin alkukesästä Orilammella FILI:n englanninkielisen kirjallisuuden suomentajille ja suomenkielisen kirjallisuuden englannintajille järjestämässä seminaarissa, jossa toimin jonkinlaisena mentoriharjoittelijana. (Kun muut mentorit olivat, Kristiinan ohella, Kaijamari Sivill ja Heikki Karjalainen, tunsin itseni väistämättä aloittelijaksi.)

Tätä pienen ja pienimuotoisen novellin ensimmäistä lyhyttä kappaletta pohdimme porukalla useamman tunnin. Yksinkertaisista virkkeistä löytyy, kun niitä alkaa penkomaan, paljon asioita joita pohtia. Esimerkiksi BART. Onko se paikallisjuna vai metro, vai siltä väliltä? Pitääkö kirjainlyhenne mainita vai asia selittää? Tämä joukkoliikennelyhenne on siinä mielessä merkittävä, että se on (novellin lopun erään sivuhuomautuksen ohella) ainoa asia joka kiinnittää novellin tiettyyn paikkaan (Oaklandin kaupunkiin San Franciscon lahden rannalla), joten siinä mielessä sillä on merkitystä ainakin niille lukijoille, jotka a) tunnistavat lyhenteen sitä selittämättä ja b) haluavat tietää, missä nimenomaisessa tarina tapahtuu. Ja tämän nimenomaisen kirjailijan tapauksessa paikoilla on merkityksiä.

Kristiina Drewsin suomentama Lucia Berlinin (1936–2004) postuumi novellikokoelma Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co. 2017) on saanut melkoisesti lehdistöhuomiota ja ilmeisesti myös käynyt kaupaksi ja lainaksi. En ollenkaan ihmettele, paheksumisesta puhumattakaan. Orilammia varten luettu ”Carpe diem” riitti omalla kohdallani odottamaan kirjan ja muiden tarinoiden ilmestymistä. Kun pääsin kirjaan lopulta käsiksi, luin sen jotakuinkin peräjälkeen kaksi kertaa.

Berlinin kohdalla on käytetty paljon samaa termiä ”autofiktio”, jota taannoin toisteltiin erään norjalaisen kirjailijan kuusiosaisen menestyskirjasarjan kohdalla. Tämä tuo tekstin lukemiseen vähän niljakastakin tirkistelyhenkeä. Vaikka novellit kertovat monennimisistä ihmisistä ja ne on kirjoitettu milloin ensimmäisessä ja milloin kolmannessa persoonassa, ainakin yksi keskeinen henkilö on aina keski-ikäistyvä (tai -ikäistynyt) neljän pojan yksinhuoltajaäiti, joka tekee töitä milloin sairaanhoitajana, milloin opettajana, milloin siivoojana – ellei ole taas kerran katkaisuhoidossa tai alkoholistiparantolassa, tai muistele lapsuuttaan Teksasissa tai teini-ikäänsä Chilessä. Aivan kuten todellinenkin Lucia Berlin.

Ilmeisesti yhdyssanan tärkeämpi osa on kuitenkin fiktio: nämä asiat olisivat voineet tapahtua todelliselle Lucialle, mutta luultavasti suurin osa niistä ei sittenkään tapahtunut, ei ainakaan samalla tavalla. Näiden tarinoiden todellisuudessa, toisaalta, ne tapahtuivat juuri näin, yhtä odottamattomasti tai ennustettavasti, yhtä romanttisesti tai rujosti, yhtä lempein tai yhtä kyynisin äänenpainoin.

Kaikessa epädramaattisuudessaan ja arkisuudessaan ”Carpe diem” ei ehkä sittenkään ollut missään mielessä kokoelmalle tyypillinen kertomus, joskin nimi voi siinäkin viitata päähenkilön elämän läpitunkevaan alkoholismiin. Osa tarinoista on hyvinkin dramaattisia ja traagisia: esimerkiksi ”Hyvät ja pahat”, jonka teini-ikäinen kertoja aiheuttaa vahingossa sanotulla sanalla katastrofin jo valmiiksi vaikeassa tilanteessa olleelle ihmiselle, josta hän ei erityisemmin pidä, mutta josta hän kuitenkin jollakin omalaatuisella tavalla välittää. ”Suru” alkaa lomalaisseurueen juoruiluna hotellissa asuvasta naiskaksikosta, jatkuu hyvinkin lämpimänä kuvauksena välittämisestä ja tukemisesta – ja kääntyy lopussa päälaelleen. ”Riippuu näkökulmasta” vie hyvin yksinkertaisen kioskikirjallisuusmaisen asetelman eräänlaiselle metakirjallisuustasolle ja toimii oikeastaan mainiona oppituntina siitä miten yksinkertaisista aineksista voi rakentaa kiehtovan pikku tarinan.

Kiusaannuttavinta Siivoojan käsikirjassa ovat Lydia Davisin alkusanat, joissa hän käy laajalti läpi Berlinin tekstin ja kielen hienouksia. Kiusaannuttavaksi asian tekee, että esimerkkeinä käytetyt erinomaiset katkelmat eivät suinkaan ole Lucia Berlinin kieltä, vaan suomentaja Kristiina Drewsin kieltä. Olisi ehkä ollut järkevämpää painaa alkuteksti ja suomennos rinnakkain, jolloin lukija olisi voinut samalla näiden pikku esimerkkien kautta nähdä konkreettisemmin, miten suomentaminen tehdään hyvin. Alkusanat kannattaa, minun mielestäni, lukea vasta sen jälkeen kun on lukenut itse kirjan.

Iloinen asia on, että Lucia Berlinin novelleja on ilmeisesti tulossa suomeksi lisää jo ensi syksynä.