Ursula K. Le Guin 1929–2018

Olin luultavasti liian nuori lukiessani ensi kertaa Pimeyden vasemman käden. Luultavasti osittain siksi myöhemmin suomeksi julkaistusta Osattomien planeetasta tuli minulle niin tärkeä kirja – omalta osaltaan yksi niistä asioista, jotka saivat minut pyrkimään yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa, kirjan päähenkilön Shevekin alaa.

Hieman hupaisaa, näin jälkikäteen arvioiden, onkin että yksi Ursula Le Guinin merkittävistä saavutuksista minun kannaltani katsottuna on, että hän laajensi ”tieteiskirjallisuuden” alaa luonnontieteistä (omaan opiskelualaansa) sosiaali- ja kulttuuriantropologiaan – jopa kirjallisuudenhistoriaan. Siinä mielessä Kahdesti haarautuvasta puusta on tullut minulle toinen erittäin tärkeä teos. Kirjoittamisen innoittajana hän on ollut tärkeä sikälikin, että hän on näyttänyt ettei kirjassa tarvitse pitää kiirettä. Päähenkilö voi pohtia asioita kaikessa rauhassa, katsella ympärilleen – nähdä tai olla näkemättä.

Monta suomennettuakin Ursula Le Guinin teosta on minulta vielä lukematta, jo tieteistarinapuoleltakin – puhumattakaan hänen fantasiakertomuksistaan. En ole kajonnut Maameren tarinoihin sitten nuoruusvuosien. Mutta ei niillä ole kiire. Ursula Le Guinin elämäntyö ei kuole.

Totuus on valtaistuinpelin tytär

Minun kiinnostukseni William Shakespearen klassikkonäytelmään Rikhard III sai alkunsa, kiistatta, Josephine Teyn nerokkaasta Ajan tytär -dekkarista. Shakespeare – tai mahdollisesti kollektiivinimimerkkiä käyttänyt työryhmä – kertoi rammasta, kyttyräselkäisestä kääpiöstä, joka päättää kostaa maailmalle rupeamalla pahaksi: tai sitten hänen perimmäinen pahuutensa vain heijastuu hänen ulkoisena epämuodostuneisuutenaan. Shakespeare ei tietenkään ole ainoa tällaiseen korniuteen syyllistynyt kirjoittaja, mutta hänen tarinastaan tekee kiinnostavan se, että Rikhard III (1452–85) oli todellinen henkilö, Englannin viimeinen Plantagenet-suvun kuningas Yorkin sukuhaarasta. Hänen kuolemansa Bosworthin taistelussa päätti ”ruusujen sodaksi” kutsutun valtataistelun York- ja Lancaster-sukuhaarojen välillä. Molemmat suvut tuhoutuivat, ja valtaistuimen kaappasi Tudor-suvun Henrik VII. Tudorien ajan historioitsijat, erityisesti Thomas More, demonisoivat vain kaksi vuotta hallinneen Rikhardin legitimoidakseen Tudorien kaappauksen, ja Shakespeare noudatti muotia. Luultavasti hänen oli pakkokin: ”sananvapaus” ei kuulunut 1500-luvun Englannissa kansalaisten oikeuksiin, joten ääneentapahtuva toisinajatteleminen olisi todennäköisesti tuottanut Shakespearen seurueelle samanlaisen kohtalon jonka Rikhardin väitettiin aiheuttaneen monille ja jonka Henrik VII ilmeisesti todella aiheutti hyvin monille – muun muassa niille kahdelle pikkuprinssille, jonka murha sälytettiin Bosworthissa kaatuneen edeltäjän kyttyräiseksi väitetylle selälle.

Teyn romaani on tokikin fiktiota: vuodepotilaaksi päätynyt 1950-luvun poliisietsivä, joka pitää itseään hyvänä ihmistuntijana, ei näe Rikhardin muotokuvan kasvoissa psykopaattista hirmuhallitsijaa, vaan ryhtyy selvittämään onko väitteissä hirmuteoista mitään perää. Käy ilmi – olemassaolevia, todellisia lähteitä käyttäen – että perää on hyvin vähän. Tey on tässä rehellisempi historioitsija kuin More. Tokihan Rikhard oli myöhäiskeskiajan lapsi ja väkivallan keskellä kasvanut, mutta oman aikansa itsevaltiaaksi lopultakin kohtuullisen sivistynyt ja hyväntahtoinen tapaus – toisin kuin seuraajansa. 1900-luvun historiantutkimus on ns. oikeastikin puhdistanut Rikhardin mainetta melkoisesti. Kun hänen jäännöksensä lopulta löydettiin leicesteriläisen parkkipaikan alta 2012 ja myöhemmin tunnistettiin DNA-analyysin avulla, voitiin osoittaa että tudorilaisten väittämä kyttyräselkäisyyskin oli pelkkää satua: kuninkaalla oli ollut kyllä skolioosin vuoksi vino ryhti, ei muuta.

Olen kirjoittanut Rikhard III:sta aikaisemminkin, osittain tietysti siksi että käytin häntä yhtenä esikuvana Alshainissa mainittuun erääseen hahmoon, johon luultavasti vielä palataan pentalogian myöhemmissä osissa. Nyt palasin aiheeseen kahdestakin syystä: ensinnäkin, kuten useimmat tietysti tietävätkin, George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjan yhtenä keskeisenä innoittajana on ollut nimenomaan ruusujen sota: Lancasterit ja Yorkit, Lannisterit ja Starkit, geddit?

Toinen syy on, että saimme eilen illalla lopultakin käytyä katsomassa Kansallisteatterin Willensaunassa Rikhard III -näytelmän. Ohjaaja Jussi Nikkilä työryhmineen tekee näytelmää oikeastaan virkistävän vanhakantaisesti, ottaen huomioon miten usein Shakespearea on modernisoitu suuntaan tai toiseen. Loppupuolen taistelukohtausta Bosworthissa on tosin lyhennetty melkoisesti, ja Richmondin jaarli – tuleva Henrik VII – jätetty kokonaan kulisseihin. Näin näytöksen toisesta puoliskosta tulee yllättävänkin lyhyen oloinen, mikä helpottaa tarinankerrontaa tekstistä raskaan ensimmäisen puoliajan jälkeen.

Pisteet siitä, ettei ole sorruttu mihinkään ohjaajan amatöörisuomennokseen, kuten Suomen teattereissa kovin usein on tapahtunut, vaan teksti on Matti Rossin vuonna 2004 tekemää laadukasta jälkeä. Kristo Salminen tekee Rikhardin siten kuin hahmo on kirjoitettu: hahmo on alusta loppuun ahne, psykopaattinen, epämuodostunut iljetys. Tämä on tietysti ongelmakin, sillä henkilöhahmon kaari jää kovin latteaksi, koska hän ei saa tilaa kehittyä ihmisenä. Hän on alussa paha ja vallanhimoinen, sitten paha ja paranoidi, lopulta paha ja pahuutensa seurauksiin sortuva.

Mutta tämä ei ole työryhmän vika. Vika on käsikirjoituksessa, joka ei lopultakaan ole tekijänsä parhaimmistoa – siitäkään huolimatta, että siitä ovat peräisin kaksi moneen kertaan toisteltua Shakespeare-lausetta: alkusanat ”Now is the winter of our discontent” sekä ”Ratsu! Tuokaa ratsu! Valtakunta hevosesta!”.

Ovien äärellä

Most of the time I feel all right about getting old. Some things give me a pang, like skaters. How free they seem, long legs gliding, hair streaming back. Other things throw me into a panic, like BART doors. A long wait before the doors open, after the train comes to a stop. Not very long, but it’s too long. There’s no time.

Yksinkertaista tekstiä, eikö totta? Mutta miten sen sanotaan suomeksi, niin että tavoitetaan mahdollisimman paljon alkutekstissäkin olevia sävyjä – puhumattakaan niistä viitteistä laajempaan kokonaisuuteen, jonka tämä pieni katkelma aloittaa?

Minun oma ensimmäinen pikayritykseni näytti seuraavalta:

Ei vanheneminen minua yleensä haittaa. Tuleehan sitä pistoksia joistakin asioista, kuten skeittareista. Siitä, miten vapailta he näyttävät liukuessaan pitkine säärineen tukka hulmuten. Sitten on asioita, joista tulee paniikkia, kuten paikallisjunien ovet. Kun juna pysähtyy, kestää kauan ennen kuin ovet aukeavat. Ei kauhean kauan, mutta liian kauan. Ei sellaiseen ole aikaa.

Ja tältä näyttää puolestaan Kristiina Drewsin harkittu, puitu, muokattu ja painettu ”virallinen” suomennos:

Kyseessä on novelli, jota puitiin alkukesästä Orilammella FILI:n englanninkielisen kirjallisuuden suomentajille ja suomenkielisen kirjallisuuden englannintajille järjestämässä seminaarissa, jossa toimin jonkinlaisena mentoriharjoittelijana. (Kun muut mentorit olivat, Kristiinan ohella, Kaijamari Sivill ja Heikki Karjalainen, tunsin itseni väistämättä aloittelijaksi.)

Tätä pienen ja pienimuotoisen novellin ensimmäistä lyhyttä kappaletta pohdimme porukalla useamman tunnin. Yksinkertaisista virkkeistä löytyy, kun niitä alkaa penkomaan, paljon asioita joita pohtia. Esimerkiksi BART. Onko se paikallisjuna vai metro, vai siltä väliltä? Pitääkö kirjainlyhenne mainita vai asia selittää? Tämä joukkoliikennelyhenne on siinä mielessä merkittävä, että se on (novellin lopun erään sivuhuomautuksen ohella) ainoa asia joka kiinnittää novellin tiettyyn paikkaan (Oaklandin kaupunkiin San Franciscon lahden rannalla), joten siinä mielessä sillä on merkitystä ainakin niille lukijoille, jotka a) tunnistavat lyhenteen sitä selittämättä ja b) haluavat tietää, missä nimenomaisessa tarina tapahtuu. Ja tämän nimenomaisen kirjailijan tapauksessa paikoilla on merkityksiä.

Kristiina Drewsin suomentama Lucia Berlinin (1936–2004) postuumi novellikokoelma Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co. 2017) on saanut melkoisesti lehdistöhuomiota ja ilmeisesti myös käynyt kaupaksi ja lainaksi. En ollenkaan ihmettele, paheksumisesta puhumattakaan. Orilammia varten luettu ”Carpe diem” riitti omalla kohdallani odottamaan kirjan ja muiden tarinoiden ilmestymistä. Kun pääsin kirjaan lopulta käsiksi, luin sen jotakuinkin peräjälkeen kaksi kertaa.

Berlinin kohdalla on käytetty paljon samaa termiä ”autofiktio”, jota taannoin toisteltiin erään norjalaisen kirjailijan kuusiosaisen menestyskirjasarjan kohdalla. Tämä tuo tekstin lukemiseen vähän niljakastakin tirkistelyhenkeä. Vaikka novellit kertovat monennimisistä ihmisistä ja ne on kirjoitettu milloin ensimmäisessä ja milloin kolmannessa persoonassa, ainakin yksi keskeinen henkilö on aina keski-ikäistyvä (tai -ikäistynyt) neljän pojan yksinhuoltajaäiti, joka tekee töitä milloin sairaanhoitajana, milloin opettajana, milloin siivoojana – ellei ole taas kerran katkaisuhoidossa tai alkoholistiparantolassa, tai muistele lapsuuttaan Teksasissa tai teini-ikäänsä Chilessä. Aivan kuten todellinenkin Lucia Berlin.

Ilmeisesti yhdyssanan tärkeämpi osa on kuitenkin fiktio: nämä asiat olisivat voineet tapahtua todelliselle Lucialle, mutta luultavasti suurin osa niistä ei sittenkään tapahtunut, ei ainakaan samalla tavalla. Näiden tarinoiden todellisuudessa, toisaalta, ne tapahtuivat juuri näin, yhtä odottamattomasti tai ennustettavasti, yhtä romanttisesti tai rujosti, yhtä lempein tai yhtä kyynisin äänenpainoin.

Kaikessa epädramaattisuudessaan ja arkisuudessaan ”Carpe diem” ei ehkä sittenkään ollut missään mielessä kokoelmalle tyypillinen kertomus, joskin nimi voi siinäkin viitata päähenkilön elämän läpitunkevaan alkoholismiin. Osa tarinoista on hyvinkin dramaattisia ja traagisia: esimerkiksi ”Hyvät ja pahat”, jonka teini-ikäinen kertoja aiheuttaa vahingossa sanotulla sanalla katastrofin jo valmiiksi vaikeassa tilanteessa olleelle ihmiselle, josta hän ei erityisemmin pidä, mutta josta hän kuitenkin jollakin omalaatuisella tavalla välittää. ”Suru” alkaa lomalaisseurueen juoruiluna hotellissa asuvasta naiskaksikosta, jatkuu hyvinkin lämpimänä kuvauksena välittämisestä ja tukemisesta – ja kääntyy lopussa päälaelleen. ”Riippuu näkökulmasta” vie hyvin yksinkertaisen kioskikirjallisuusmaisen asetelman eräänlaiselle metakirjallisuustasolle ja toimii oikeastaan mainiona oppituntina siitä miten yksinkertaisista aineksista voi rakentaa kiehtovan pikku tarinan.

Kiusaannuttavinta Siivoojan käsikirjassa ovat Lydia Davisin alkusanat, joissa hän käy laajalti läpi Berlinin tekstin ja kielen hienouksia. Kiusaannuttavaksi asian tekee, että esimerkkeinä käytetyt erinomaiset katkelmat eivät suinkaan ole Lucia Berlinin kieltä, vaan suomentaja Kristiina Drewsin kieltä. Olisi ehkä ollut järkevämpää painaa alkuteksti ja suomennos rinnakkain, jolloin lukija olisi voinut samalla näiden pikku esimerkkien kautta nähdä konkreettisemmin, miten suomentaminen tehdään hyvin. Alkusanat kannattaa, minun mielestäni, lukea vasta sen jälkeen kun on lukenut itse kirjan.

Iloinen asia on, että Lucia Berlinin novelleja on ilmeisesti tulossa suomeksi lisää jo ensi syksynä.

744 594 merkkiä

Hunan on lähdössä painoon kuunvaihteessa, joten alkaa olla viimeiset ajat tehdä käsikirjoitukselle mitään. Virtuaalisella kirjoituspöydälläni on kustannustoimittaja-Stellan viimeiset kommentit ennen taiton aloitusta sekä taittopohjatiedostot – minähän olen perinteisesti taittanut omat kirjani itse, ja näin tapahtuu tälläkin kertaa. Vielä loppurypistys ja sitten nelivuotias paperilapsoseni muuttaa pois kotoa. Tällä hetkellä asia tuntuu… helpottavalta. Toiveikkaalta. Iloiselta. Lopultakin!

Myönteisiin tunnelmiin vaikuttaa tietenkin, että käsikirjoitus on saanut varsin vahvasti myönteistä palautetta niiltä, jotka sitä ovat eri versioina lukeneet. Kriitikoiden, bloggarien ja muiden ns. tavallisten lukijoiden kommentteja – ja sitä, tuleeko niitä ylipäänsä mistään ja keneltäkään – tarvitsee alkaa hermoilla vasta helmi-maaliskuun taitteessa, jolloin kirjan pitäisi pullahtaa painosta tekijän ja ostajien käsiin.

”Pidätkö sä tätä sun tähänastisena pääteoksenasi?” kysyi kustannusjohtaja käydessään meillä* lokakuussa, jolloin allekirjoitimme kirjan kustannussopimuksen. Kysymys tuntui hämmentävältä: minähän kyllä ajattelen itseäni spefi- tai ehkä jopa tieteiskirjailijana, joten tällainen sivuloikka historialliseen romaaniin (jossa on hieman maagis-realistisia aineksia) on kirjailijakuvassa jonkinlainen yleisestä kokonaisuudesta poikkeava väriläiskä.

Toisaalta tämä on – tietenkin – pitkäaikaisin, massiivisin, työläin ja (myös) mutkikkain kirjahankkeeni koskaan. Tämä on vaatinut enemmän pohjatyötä kuin yksikään aikaisempi romaani, joita niitäkään ei missään vedetty ihan hihasta paperille lukematta kohtuullisenkokoista kasaa lähdeteoksia. Tätä kirjaa on myös tehty varsin erilaisilla – eikä välttämättä paremmilla – työmetodeilla kuin aikaisemmin: huolimatta esimerkiksi Alas-romaanin kertojahahmojen erilaisista aikajänteistä minä kuitenkin kirjoitin kirjan lineaarisesti, alusta loppuun, siinä järjestyksessä kuin teksti on kirjassa. Hunanin henkilöiden tarinat muotoutuivat pieninä palasina, kohtaus sieltä ja toinen tuolta. Muutamissa episodeissa näkökulmahenkilö muuttui editointikierrosten mittaan. Pätkiä leikkautui pois, uusia pätkiä piti kirjoittaa täydentämään kokonaisuutta. Tästä syystä kirjan toimitustyökin on ollut pitkällisempää, työläämpää ja monivaiheisempaa kuin koskaan aikaisemmin. Sekavasta ja hajanaisesta kokoelmasta tapahtumia, kohtauksia ja keskusteluja on ollut leikattava, liimattava ja hiottava yhtenäinen, jäntevä tarinakokonaisuus. Kaikenlaisia pieniä sivupolkuja on toki edelleen jäljellä: kirjaan sisältyy esimerkiksi kaksi pientä satua. (Niistä toinen on muokattu kiinalaisesta kansantarinasta, toisen olen rakentanut muutaman parintuhannen vuoden takaisen historiallisen henkilön ympärille.)

On hyvin mahdollista – ja ehkä toivottavaakin – että monen lukijan mielessä tästä muodostuu minun (tähänastinen) pääteokseni. Toivon, että pikku sivuloikka vähän lähemmäksi kirjallisuuden keskikenttää auttaa uusia lukijoita havaitsemaan että kappas, tämmöinenkin kirjailija on olemassa tuolla kirjallisuuden sivurajan kupeessa, eivätkä sen tarinat olekaan niin pelottavia kuin mitä aikaisempien kirjojen aiheista tai kanteen painetusta ”scifi”-merkinnästä voisi kuvitella. Ehkä lukijat uskaltavat Hunanista rohkaistuneena tarttua sitten niihin muihinkin kirjoihin, aikaisempiin ja tuleviin myöhempiin. Ehkä myös muiden suomalaisen spefi-kentän loistavien kirjoittajien teoksiin. Ehkäpä Hunan on minun porttiteoreettinen pääteokseni.

Ei romaanien eikä spefiftävien romaanien kirjoittaminen tähän lopu, nimittäin. Alshain-pentalogiasta on vielä kolme viideosaa kirjoittamatta, ja toivon itsekin ettei kaikkia osia joudu odottamaan yhtä kauan kuin ensimmäisiä. Tarkoitus on ollut käydä seuraavaksi numero kolmosen kimppuun. Paitsi että olen muutamana aamuna huomannut pohdiskelevani erästä toista kirjaideaa, joka mahdollisesti muodostaisi eräänlaisen prequelin eräälle tarinalle X, jonka olen tehnyt aivan toiseen formaattiin kuin kirjaksi ja jonka mahdollisesta kohtalosta kuullen lähikuukausina. Voi olla, että tämä vinkeä pikku hommeli ottaa ja kiilaa jonossa. Ehkä.

Sitä paitsi olisi mukavaa tehdä lisää kirjasuomennoksiakin. Syksyllä pääsin pitkästä aikaa maistamaan, millaista elämä oli ennen muutaman vuosiapurahan putkeani ja Hunaniin keskittymistä, kun suomensin miltei peräjälkeen Ernest Clinen Armadan ja Neil deGrasse Tysonin pienen astrofysikaalisen tietokirjan Tähtitiedettä kiireisille. Oli kertakaikkisen mukavaa tonkia vaihteeksi muidenkin ihmisten pääkoppaa kuin omaani.

___
* Päivi sattuu asumaan noin viidensadan metrin päässä meiltä ja piti etäpäivää. Mistään sen juhlallisemmasta ja prestiisipitoisemmasta ei ollut kyse.

Kuin (viimeinen) tanssi

En osaa soittaa rumpuja enkä ole sitä paitsi koskaan asunut sellaisessa paikassa, missä olisi edes ollut mahdollista äänittää omaan musiikkiinsa oikeaa rumpusettiä ilman että koko naapurusto kuulee. Toki, 1980-luvun alkupuolelta asti on ollut olemassa sähkörumpusettejä, mutta kunnolliset ovat aina olleet liian kalliita (ja tilaa vieviä) minun kaltaiselleni amatöörilauluntekijälle. Sitä paitsi sähkörumpujen kumisten (tms.) lämisköjen hakkaamisesta* lähtee aikamoinen pauke. Olen kuitenkin aina tottunut ajattelemaan kirjoittamiani lauluja enemmän tai vähemmän bändimusiikkina, ja rumpalin (tai muun lyömäsoittajan) mukanaolo on kuulunut asiaan. Niinpä turvauduin kotiäänittäjänurani alusta alkaen toiseen 1980-luvun alussa yleistyneeseen (ja halventuneeseen) musiikkiteknologiseen keksintöön: rumpukoneeseen.

Rumpukoneiden ohjelmoiminen oli kuitenkin aina työlästä: minun estetiikkaani ei oikein sopinut, että edes konerumpali hakkaisi samaa muuttumatonta komppia kappaleen alusta loppuun, vaan mukana piti olla fillejä ja rytmistä vaihtelua biisin eri osissa. Käytännössä tämä merkitsi, että rakentelemani biisin mittaiset rumpukompit täyttivät silloisen koneiden kaikki muistipaikat. Seuraavan biisin komppia rakentelemaan lähtiessä piti edellinen pyyhkiä olemattomiin. (Toki kyllä, laitteisiin sai liitettyä kasettidekin ja dumpattua muistin sisällön talteen C-kasetille, mutta hidasta ja hankalaa se oli sekin.)

Tästä syystä 1990-luvun puolella ilahduin, kun saatoin kytkeä vasta hankkimani mikrotietokoneen osaksi äänitysjärjestelmääni. Pitkään peecee toimi käytännössä vain rumpukoneen (enemmän tai vähemmän loputtomana) muistitilana ja ohjausyksikkönä midi-liitäntöjen avulla, mutta samalla äänimaailma laajeni: tietokoneen (aluksi primitiivinen) äänikortti tarjosi mahdollisuuden lisätä musiikkiin itse soitetun ja lauletun sekä rumpukomppien lisäksi myös jonkinlaisia ”kosketinsoitin”-soundeja. Olin aloittanut edelleenkin jatkuvan tutustumiseni siihen tietokoneohjelmien ryhmään, jota siihen aikaan kutsuttiin sekvenssereiksi.

Ensimmäisten äänikorttieni mukana tullut Voyetra-nimisen yhtiön DOS-ohjelma oli varsin primitiivinen enkä tainnut saada sillä tehtyä paljoakaan muistettavaa. Vähän myöhemmin sain hankittua paremman äänikortin ja sen mukana† tuli Windows 3 -ympäristössä toimiva amerikkalaisen Twelve Tone Systems -yhtiön ohjelmisto nimeltä Cakewalk Pro Audio.

Seuraavien vuosien mittaan totuin käyttämään CPA:ta varsin hyvin. Aluksi sekvensseriohjelmassa rakennetut rumpu- ja synaosuudet piti nauhoittaa vanhalle kunnon kasettineliraiturille: kyllähän ohjelmalla olisi voinut äänittää soitin- ja lauluosuuksia myös tietokoneen kovalevylle, mutta sellainen touhu olisi vaatinut niin julmetusti kovalevytilaa ettei minulla moisiin jättiläisiin olisi ollut varaa. (Siis ajatelkaa nyt: yksi ainoa raita nelisen minuuttia stereoääntä 44,1 kilohertzin näytteenottotaajuudella ja 16 bitin resoluutiolla vie yli neljäkymmentä megatavua!) Vähän myöhemmin onnistuin hankkimaan ns. synkkaboksin, jonka avulla nauhurin ja sekvensserin sai pyörimään tarkasti yhtä tahtia, joten tietokoneelle rakennetut ja (perin vähän tilaa vievässä) midi-muodossa tallennetut soitinosuudet tarvitsi muuttaa ääneksi vasta siinä vaiheessa kun valmis teos miksattiin (toiselle, ”normaalille”) C-kasettinauhurille.

Vähitellen kovalevytila alkoi halveta huomattavassa määrin ja neliraitanauhuri siirtyi syrjemmälle, kun aloin tallentaa myös ”oikeiden soittimien” osuudet – kitara-, basso- ja lauluraidat – digitaaliseen muotoon kovalevylle. Cakewalk Pro Audio 4 alkoi olla tässä vaiheessa jo vanhanpuoleinen ohjelma. Uudemmat versiot olivat ilmeisesti sen verran hintavia, että tyydyin toistaiseksi halvempaan versioon, italialaisen Flavio Antoniolin mainioon n-Track Studioon. Tämä digitaalinen audiotyöasema (DAW) oli pätevä kapine kovalevylle äänitettyjen musiikkiraitojen käsittelyyn ja miksaamiseen, mutta midi-osasto oli perin vaatimaton, joten vanha Cakewalk pysyi edelleen midi-sekvensserinä. Kunnes joskus vuoden 2007 tienoilla kävi niin, että n-Track Studion silloinen versio ei yhtäkkiä suostunutkaan yhteistyöhön silloisen äänikorttini kanssa. Antonioli korjasi tapansa mukaan ongelman muutamassa viikossa, mutta minulla oli olevinaan kiire saada jotakin nauhoitettua – ja sen verran rahaa, että sain hommattua uuden, hienon DAW-ohjelman, jonka midi-toiminnotkin olivat riittävän hyviä että sekä n-Track Studio että Cakewalk Pro Audio jäivät syrjään. Vanha Twelve Tones Systems oli ottanut yhtiön nimeksi päätuotteensa nimen Cakewalk ja päätuoteohjelmisto oli kastettu Sonariksi. (Tässä vaiheessa pieni bostonilaisfirma oli sitä paitsi muuttunut ison japanilaisen äänitekniikkayrityksen Rolandin tytäryhtiöksi.)

Jo tuolloin, kymmenkunta vuotta sitten, ”isot” DAW-ohjelmistot alkoivat olla toimintojensa puolesta suhteellisen hyvin samalla viivalla sikäli, että kaikki mitä yhdellä ohjelmalla saattoi tehdä onnistui ongelmitta toisellakin, ainoastaan työtapa ja terminologia saattoi vaihdella tuotteesta toiseen. Äänenlaadussaaan ei ollut mitään eroa, sillä taustalla oleva matematiikka on kuitenkin pohjimmiltaan ihan samaa. Tyypillisesti ohjelmistojen käyttöliittymätkin muistuttivat toisiaan, ja yrittivät parhaansa mukaan muistuttaa ”oikeita” miksauspöytiä. Siinä suhteessa on periaatteessa ollut jokseenkin samantekevää, millä ohjelmistolla (ja millä käyttöjärjestelmällä) musiikkia äänittää. Työtapa- ja terminologiaerot kuitenkin aiheuttavat sen, että ohjelmistosta toiseen loikkaaminen saattaa aluksi tuntua hankalalta: ne toiminnot mitä on tottunut käyttämään eivät olekaan sen kuvakkeen tai valikon takana missä ennen eikä niitä kutsuta samalla nimellä, joten olisi sukellettava tonkimaan jotakin yli tuhatsivuista pdf-tiedostoa saadakseen selville, miten homma hoidetaan. Tästä syystä en oikein päässyt sinuiksi erään äänikortin mukana tulleen, sinänsä vallan pätevän Cubase-ohjelmiston kanssa, vaan siirryin CPA- ja nTS-käyttäjälle tutumman oloiseen Sonariin. Pikaisesti vilkaisten olen kyseisen ohjelmiston avulla rakennellut viimeisten kymmenen vuoden aikana lähes puolentoistasataa laulua, remiksausta ja muuta musiikillista teosta (joista kohtuullinen määrä on tosin uusia versioita biiseistä, joiden aikaisempi äänitys ei sitten kuulostanutkaan niin hyvältä).

Nyt Sonar-aika on kuitenkin kallistumassa loppuaan kohti. Parisen viikkoa sitten ilmoitettiin, että ohjelman kehitystyö on päättynyt ja tekijätiimi saanut potkut. Cakewalk on ollut jo hyvän tovin kitaroistaan tunnetun Gibsonin omistuksessa (ja Gibson puolestaan elektroniikkajätti Phillipsin omistuksessa), ja Gibsonin ilmeisesti hyvin vaikea taloudellinen tilanne on saanut yhtiön karsimaan niitä toimintoja, joita ei ole katsottu riittävän kannattaviksi. Eikä musiikkiohjelmistotuotanto ole koskaan ollut kovin kannattavaa: kehitystyöhön kuluu vähintään yhtä paljon aikaa, rahaa ja henkilötyövuosia kuin ”oikeidenkin” laitteiden suunnitteluun, mutta tuote ei saa maksaa muutamaa satasta enempää – tai, onneksi yhä harvempien mielestä, sen pitäisi olla ilmainen ja jos se ei ole ilmainen se pitää kräkätä ja pistää ilmaiseksi jakoon piittaamatta lainkaan siitä miten monen ihmisen arkinen toimeentulo on kiinni ohjelman myynti- ja/tai lisensointikustannuksista.

Sonar-foorumilla on meneillään adressikeräys, jolla pyydetään Microsoftia ottamaan Sonar omaan tuotevalikoimaansa, mutta en oikein jaksa uskoa että hanke johtaisi mihinkään. Mikäli vanhaa tuotantotiimiä ei saada kasaan – ja jokainen heistä joka onnistuu saamaan jotakuinkin minkä tahansa työpaikan mistä tahansa joutuu sen ottamaan, Yhdysvaltain surkean työttömyys- ja sosiaaliturvajärjestelmän vuoksi – ei hirvittävä määrä kolmenkymmenen vuoden ajalta periytyvää, muokattua, korjailtua ja edelleenkehiteltyä koodia juuri auta yhtään mihinkään ilman ihmisiä, jotka tuntevat koko systeemin pohjiaan myöten.

Ei minun(kaan) Sonar-ohjelmistoni ole tietenkään lakannut toimimasta. Se toimii oikein hyvin. Mutta jossakin vaiheessa joudun joka tapauksessa tekemään tietokoneeseeni ns. puhtaan asennuksen eli tyhjentämään järjestelmälevyn ja asentamaan käyttöjärjestelmän ja ohjelmistot uudelleen. Sonarissa on, melkein kaikkien nykyisten ”kaupallisten” ohjelmistojen lailla, lisensointijärjestelmä joka vaatii yhteydenottoa Cakewalkin nettiosoitteeseen ja käyttöoikeuksien varmistamisen sitä kautta. Jos nettiosoite on yhä olemassa ja toiminnassa sitten kun joudun puhtaan asennuksen tekemään, kaikki on edelleenkin hyvin. Mutta voi hyvin olla, että Cakewalk katoaa netistä hetkenä minä hyvänsä, sillä tällä hetkellä yhtiö (ja ohjelmisto) eivät tuota Gibsonille sitäkään vähää mitä aikaisemmin, kuluja vain.

Muut musiikkiohjelmistojen valmistajat ovat toki rientäneet hätiin ja kaupitsevat meille Sonarin käyttäjille omia tuotteitaan ainakin vähän edullisemmin crossgrade-tarjoushinnoin. Sellaiseen tulin itsekin tarttuneeksi, niin että saan opetella uuden ja massiivisen DAW-ohjelmistopaketin käyttöä jo ennen kuin on ihan pakko. Täytyy vain toivoa, että sen valmistaja pysyy pystyssä edes kohtuullisen monta vuotta ja jaksaa tuottaa uusia päivityksiä sitä mukaa kun tietokoneet muutenkin kehittyvät, päivittyvät ja muuttuvat (jolloin vanhat softat eivät enää välttämättä toimi).

____
* Kaltaiseni innokkaan, mutta osaamattoman amatöörin käsissä kyseessä on nimenomaan hakkaaminen, ei soittaminen. Toki järjestelmällinen ja sinnikäs harjoittelu auttaisi siinäkin.
† Okei, jos ihan rehellisiä ollaan, en muista aivan varmasti, tuliko ohjelmisto äänikortin mukana vai sainko ohjelman sisältävän yhden ainoan (!) 3,5 tuuman levykkeen kopion amatöörimuusikkokaverilta. Tähän aikaan ohjelmissa ei ollut kopiosuojauksia eikä minulla juuri yhtään rahaa. Sittemmin olen pyrkinyt ja päässyt siihen, että maksan kaikista käyttämistäni ohjelmistoista niiden tekijöille, aivan samoin kun haluan itsekin että työstäni maksetaan kunnon hinta.

751841 merkkiä (ja sata vuotta)

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää itse kullekin, itse kussakin kolkassa yhteistä planeettaamme! Olkoon jatkossakin niin, että voimme valita elämämme polkuja omien arvojemme ja kiinnostustemme mukaan, toisten estämättä ja toisten tuen avulla, toisiamme tukien.

Tämä bloggaus tulee viime aikojen tavoista poiketen vähäkuvaisempana. Järjestelmässä on muutettu vähän säätöjä eivätkä (uudet) yrttimaa.netin levytilaan siirretyt kuvat suostu linkittymään. Laitan sitten tuohon Hunanin kansikuvan, kun sen sentään sai näkyviin. Kannen 1930-luvulla Kiinassa otetun nuorta naista esittävän pääkuvan tekijä on muuten Ellen Thorbecke (1902–1973), joka sattui olemaan kirjassa keskeisessä roolissa olevan kummitätini Helvi Södermanin ikätoveri, vain puolisen vuotta häntä vanhempi.

Kuten nokkelampi–pokkelampi–hyvämuistisempi saattaisi otsikosta päätellä, Hunanin käsikirjoituksen tuore versio on hieman kasvanut edellisestä. Tekstissä tapahtui tällä kierroksella paljon tiivistämistä ja minulle kovin tyypillistä turhaa toistelua saatiin siivottua pois, mutta oli myös tarvetta lisäillä asioita, muun muassa kaksi (lyhyttä) lukua, joten kokonaispituus meni plussan puolelle. Hunan on melkoisen massiivinen pläjäys, ja kustantamon esittelysivulle merkitty 500 sivun laajuus voi jäädä lieväksi vähättelyksi. Taittovaiheessa – jonka teen itse alkuvuodesta – voi tietysti hieman säätää sivumäärää, muttei loputtomiin. On kaikkien etujen mukaista, että teksti näyttää kirjan sivulla rauhalliselta, lukemaan kutsuvalta ja sekä kirjasin- että sivukoko ovat riittävän isoja.

Lupasin uuden version kustannustoimittajalleni ”hyvissä ajoin ennen kuunvaihdetta”. Saatesähköpostissa kysäisin varmuuden vuoksi: ”Eikös kahtakymmentä minuuttia vaille ole ’hyvissä ajoin’?” Kaikeksi onneksi oli, riittävän hyvissä ajoin.

Kovin pitkää lomaa ei urakan jälkeen ole ollut varaa pitää. Piipahdimme tosin Ala-Saksin Mindenissä juhlistamassa kaverin kuusikymppisiä oikein mukavassa baari-illassa, ja tutustuimme samalla reissulla muutamiin kuuluisiin saksalaisiin joulumarkkinoihin. Pahoin pelkään, että joudun pikapuoliin palauttamaan voimaan jo valitettavan perinteisen musiikintekokieltoni, sillä nyt on tarkoitus puskea hyvällä tahdilla kokoon suomennos lyhyestä, mutta antoisasta astrofysiikan populaaritieteellisesta kirjasta.

(Spammitulvan vuoksi olen lyhentänyt artikkelien kommentointimahdollisuutta toistaiseksi kuukaudesta viikkoon. Pahoittelut, jos tämä aiheuttaa rauhallisempaan tahtiin kirjoituksiani lueskeleville hankaluuksia.)