Itsensäkesyttäjät

Kirjoitin taannoin James C. Scottin kirjasta Against the Grain, joka käsittelee ihmiskunnan hidasta (ja osin vastentahtoistakin) siirtymistä metsästäjä/keräilykulttuurien paratiisista karjankasvatuksen ja maanviljelyn raskaaseen työhön. Taisin sivuuttaa Scottin pohdiskelut siitä, kuinka ennen kotieläinten kesyttämistä ihminen joutui kesyttämään itse itsensä.

Muutamanviikontakainen New Scientist pohtii samoja kysymyksiä genetiikan ja fysiologian kannalta. Ihmisten kesyttämissä eläimissä havaitaan useita tyypillisiä muutoksia, lajista riippumatta, verrattuna niiden villeihin kantaisiin: Silmät suurenevat, aivokopan tilavuus pienenee, samoin hampaat ja leuka lihaksineen. Nämä muutokset saattavat ilmetä hyvinkin nopeasti. 1950-luvulla neuvostoliittolainen Dmitri Beljajev kasvatti turkistarhalta pelastamiaan kettuja ja valitsi joka sukupolvesta kaikkein kesyimmät ja sosiaalisimmat yksilöt lisääntymään. Käytöksen lisäksi parinkymmenen sukupolven mittaan niiden turkkiin alkoi ilmestyä valkoisia laikkuja ja vähitellen myös korvalehdet pehmenivät koiramaisiksi luppakorviksi.

Tämä varsin erilaisilta vaikuttavien perinnöllisten ominaisuuksien ilmaantuminen yhtä matkaa selittyy sillä, että niiden takana on varsin pieni joukko kantasoluja sikiön siinä osassa, jota kutsutaan hermostopienaksi. Sikiön kehittyessä hermostopienan solut siirtyvät eri puolille sikiön kehoa ja vaikuttavat muun muassa hampaiden, korvien ja värityksen kehittymiseen.

Kuva: New Scientist

Mielenkiintoista on, että samanlainen kehitys on tapahtunut myös ihmisen sukupuussa ennen Homo sapiensin syntyä: artikkeli vertailee ennen kaikkea nykyihmistä ja neandertalilaista, mutta osa eroista on vielä voimakkaampia jos verrataan näitä kahta lajia (tai rotua) aikaisempiin ihmislajeihin. (Poikkeus on aivokopan koko: neandertalilaisten aivojen tilavuus on ollut suurinta mihin ihmissuku on pystynyt.)

Olen itse olettanut, että koirien ulkonäkömuutokset susi-esi-isiin verrattuna ovat johtuneet ensi sijaisesti valikoivasta jalostuksesta: muiden poikasiaan hoivaavien eläinten lailla ihminenkin tunnistaa lajienvälisen kuilunkin yli poikasen/pennun/pikkulapsen piirteet: aikuista suhteellisesti suuremmat silmät ja pienemmät raajat, pienempi nenä ja niin pois päin. Näitä piirteitä olisi suosittu ja ne olisivat korostuneet. Mutta vaikuttaisi siltä, että kyse on paljon perustavavanlaatuisemmasta asiasta: yksilöiden luontainen sosiaalisuus on mahdollisesti peräisin (osin) samoista geeneistä kuin hermostopienan kantasolujen aiheuttamat ulkonäkömuutokset.

Joillakin piirteillä on toki muitakin järkeviä selityksiä. Kypsennettyä ravintoa syövä laji ei tarvitse niin jykeviä leukalihaksia eikä purukalustoa kuin raakaravintodieettiläinen, jolla ei ole työkaluja apunaan vaikkapa nilviäisten kuorien rikkomiseen. Mutta voihan olla tietysti niinkin, että purennan keventyminen osaltaan aiheutti tarpeen kehittää työkaluja, ja työkalujen kehittelyn tarve lisäsi vuorostaan entisestään sosiaalisuuden tarvetta?

Paha sanoa ilman aikakonetta.

 

Huuruisen elämänsä huippuyksilöt

Led Zeppelin on niitä bändejä joihin suhtaudun perin kaksijakoisesti. Toisaalta joitakin bändin levyjä (erityisesti ykköstä ja nelosta*) on joskusmuinoin tullut kuunneltua todella innokkaasti ja keskittyneesti. Tuoreehkona blues-intoilijana tykkäsin siitä miten bändi tarttui perinteisiin blues-aineksiin ja vei niitä aivan uusiin suuntiin. Myöhemmin, musiikkimaun laajetessa, on tullut huomattua miten vahvasti bändi käytti aineksia myös kelttiläisestä kansanmusiikista ja niistä lukemattomista tyyleistä, joita sittemmin ryhdyttiin kutsumaan ”maailmanmusiikiksi”.

Toisaalta kiinnostavan musiikin kuvaa tahraa tieto siitä, miten sumeilematta bändi pisti omiin nimiinsä idoliensa sävellyksiä ja sanoituksia. Led Zep oli myös kiistattoman keskeinen osa sitä 1970-luvun rockin turpeaa hedonistieliittiä, jonka punk sittemmin tönäisi alas jalustaltaan ihan aiheesta.

Tapanilan kirjaston kierrätyshyllystä sattui käsiin Stephen Davisin Led Zeppelin -historiikki Jumalten vasara (suom. Mika Järvinen 2005), joten oli helppo tarttua ilmaiseen kirjaan ja täsmentää vanhoista lehtijutuista ja vuosia sitten viimeksi kuunnelluista levyistä syntyneitä käsityksiä.

Stephen Davis on musiikkitoimittaja, mutta ei tämän kirjan perusteella tunnu olevan mitenkään erityisen kiinnostunut musiikista. Ei, hän käyttää paljon enemmän sivuja levyjen ja konserttilippujen myyntilukemiin – ja hedonismiin. Etenkin hedonismiin ja sekoiluun. Davisin kirjan perusteella bändissä oli kaksi itsekeskeistä narsistinarkkaria, yksi ajoittain raivohullu alkoholisti, kaksi väkivaltaista psykopaattia ja yksi edes jossain määrin normaali ihminen, jota Davis nimittää ilkeäksi erakoksi. Aivan niin, kuusi, koska manageri Peter Grant ja kiertuemanageri Richard Cole lasketaan tässä kirjassa enemmän tai vähemmän bändin jäseniksi. Sekoilun sijasta musiikkiin ja sen tekemiseen keskittyneempää ”ilkeää erakkoa”, bändin basistia, kosketinsoittajaa ja toista säveltäjää John Paul Jonesia Davis kutsuu yleensä pelkällä sukunimellä, jos mainitsee tätä ollenkaan.

Davisin ihannoivan päähuomion vievät
– Mielisairaat kepposet, joilla kolme bändiläistä ja managerit rääkkäävät jokaikistä joka viitsii sanoa heistä, heidän sekoiluistaan tai muista touhuistaan yhdenkään poikkipuolisen sanan – etenkin toimittajia, lentoemäntiä ja kanssamatkustajia
– Rumpali John ”Bonzo” Bonhamin alkoholismi ja (ilmeisesti vain osittain alkoholismin aiheuttamat) psyykkiset ongelmat, jotka olisivat vaatineet paneutunutta ammattiapua.
– Useammankin #metoo-kampanjan edestä suhteita jopa kolmetoistavuotiaisiin bändäreihin – yhden illan juttuja ja monivuotisia ”tyttöystävyyksiä”, joita käytiin tapaamassa aina Amerikan-kiertueilla vaimojen ja perheiden odotellessa kotona Englannissa.
– Bändin roudarien silmitön väkivalta bändin faneja ja muita kohtaan
– Yleinen paikkojen hajoittaminen ja typeryys
– Bändin katkeruus siitä, kuinka etenkin englantilainen musiikkilehdistö piti bändiä pelkkänä teineille tarkoitettuna massatuotantopoppina
– Niin, tietysti myös samppanja, viski, kokaiini ja heroiini

Led Zeppelinin esiintymisiä Davis kuvaa jonkin verran, monitasoisten ja äärimmäisen huolellisesti rakennettujen albumien syntyprosessit kuitataan pääosin kappaleella–parilla. Davis ei ole yksityiskohdista kovin tarkka ja asiaan paremmin perehtynyt suomentaja-Järvinen on korjannut yhden jos toisenkin virheen alaviitteissään. Myönnettävä on kyllä, että Järvisen oma teksti olisi siellä ja täällä kaivannut kustannustoimittajalta vähän jyrkempää punakynän käyttöä – ja joku musiikkiin ja musiikkiteknologiaan perehtynyt olisi käynyt termit ja sensellaiset läpi.

Mutta yhtä kaikki: Led Zeppelin teki hienoa, aikaa kestävää musiikkia. Siitä eräänlaisena todisteena tämä viitisentoista vuotta bändin hajoamisen jälkeen tallennettu tulkinta eräästä bändin tunnetuimmista sävelmistä. Eikä John Paul Jones ole mukana tälläkään kertaa (oman kertomansa mukaan koko Unledded-konsertista ei kerrottu hänelle etukäteen – vähän samantyyppisiä musiikillisia polkuja tallanneena hän olisi lähtenyt kyllä mukaan, jos olisi kysytty).

Kashmir – Jimmy Page & Robert Plant feat. Egyptian Orchestra from silfiriel on Vimeo.

____
* ”Stairway to Heavenia” kuullessa tulevat tosin nykyään mieleen lähinnä ne intomieliset nuoret miehet, jotka biisin alkaessa soida kotibileiden taustamusiikkina vaativat kaikkia muita vaikenemaan kappaleen ajaksi: ”Kuunnelkaa sanoja!” Kiusaannuttava muistikuva, koska tunnistan siitä itsenikin.

Hieman Kiinan historiaa

Kuva: Eva Isaksson

Eilen illalla järjestettiin Hunanin pienimuotoinen julkistustilaisuus perinteikkäässä Kirjailijatalo Villa Kivessä. Aloitin illan pienimuotoisella esityksellä Kiinan 1900-luvun alkupuolen historiasta, koska arvelin – ilmeisesti aivan oikein – että kovin moni läsnäolija ei ole aiheesta kovin hyvin perillä. Tässä pieni tiivistelmä esityksen pääkohdista.

1900-luvun taitteessa Kiina oli muodollisesti suvereeni keisarikunta, mutta käytännössä suuri osa maata oli eurooppalaisten valtioiden (sekä Japanin ja Yhdysvaltain) hyödynnettävissä. Jangtse-joella partioi säännöllisesti englantilaisia tykkiveneitä valvomassa, etteivät paikalliset pääsisi häiritsemään brittien oikeutta hyödyntää mielensä mukaan Kiinan raaka-ainevaroja ja käytännöllisesti katsoen ilmaista työvoimaa. Ymmärrettävästi tämä katkeroitti Kiinan nousevaa sivistyneistöä, ja maassa oli lukuisia eurooppalaisvastaisia liikkeitä. Eräs ryhmittymä havitteli esimerkiksi Hunanin maakunnan itsenäistymistä niin, että uusi, kiinalaisten hallitsema Kiina voitaisiin aikaa myöten rakentaa tämän muita vähän vähemmän ”tahrautuneen” alueen ympärille.

Vuonna 1912 lapsikeisari Pu Yi lopulta syrjäytettiin ja Kiinasta muodostettiin tasavalta. Valtion johtoon nousi lääketieteen tohtori Sun Yat-sen, joka oli viehättynyt utopistisen sosialismin ajatuksista. Hänen asemansa oli kuitenkin huteralla pohjalla, sillä suurin osa Kiinaa oli erilaisten aseistettujen ryhmittymien (ja ulkovaltojen joukkojen) hallussa. Tästä syystä kenraali Yuan Shikaista tuli tohtori Sunin tärkeä liittolainen. Vähitellen Yuan syrjäytti ensimmäisen maailmansodan keskellä horjahtelevan tasavallan hallituksen ja nimitti lopulta itsensä Kiinan keisariksi. Hänen kannatuksensa oli siinä vaiheessa ehtinyt menettää kannatuksensa jopa oman armeijansa keskuudessa, ja keisarikunta jäi vuoden mittaiseksi: Yuan joutui luopumaan vallasta ja menehtyi vuonna 1916. Sun palasi tasavallan johtoon, mutta käytännössä hänen ja Kuomingtang-puolueen johtama maa käsitti vain osia Kiinan eteläosista. Muu maa oli lukuisten ns. sotaherrojen hallinnassa, ja keskellä monen eri osapuolen sisällissotaa.

Sunin menehdyttyä maksasyöpään 1925 Kuomingtangin ja Kiinan johtoon nousi kovaotteinen kenraali Tšiang Kai-šek, joka alkoi muutaman vuoden kuluessa puhdistaa brutaalein ottein Kuomingtangia sosialisteista ja muista vasemmistolaisista. Ensimmäisessä puhdistusaallossa vuonna 1927 murhattiin lähes miljoona ihmistää, seuraavien vuosien kuluessa tapettiin tai näännytettiin nälkään vielä pari miljoonaa lisää. Sisällissota sotaherroja vastaan vaimeni 1930-luvun alussa, mutta kommunistivainot jatkuivat. Vähitellen Tšiangin joukot onnistuivat karkoittamaan kommunistit keskisestä Kiinasta luoteiseen Shaanxin maankuntaan, johon muodostui Neuvostoliiton tuella jonkinlainen hutera kommunistinen valtio. Parivuotisesta vetäytymisestä luoteeseen tuli sittemmin osa Kiinan Kommunistisen puolueen mytologiaa, ja se on saanut nimen ”Pitkä marssi”.

Chinese civil war map 03

Taistelu kommunisteja vastaan oli Tšiangille tärkein sotilaallinen tavoite, ja Japani saattoi jokseenkin ongelmitta valloittaa Mantšurian ja perustaa sinne Mantšukuo-nimisen vasallivaltion, jonka nukkehallitsijana toimi Kiinan entinen keisari Pu Yi. ”Japanilaiset ovat pelkkä ihosairaus, kommunistit sydämen sairaus”, kerrotaan Tšiangin sanoneen.

Keskisen Kiinan tilanteen rauhoittuminen salli joka tapauksessa lähetystyön jatkumisen myös luoteis-Hunanissa, jonne saapui 1930-luvun alkupuolella englantilaisten suojatteina myös runsaasti suomalaisia lähetystyöntekijöitä, muun muassa Hunan-romaanin keskeinen henkilö, (tuleva) kummitätini Helvi Söderman.

Tilanne muuttui dramaattisesti loppukesällä 1937, kun Japani hyökkäsi Shanghaihin ja eteni vähitellen Jangtsea ylävirtaan. Joulukuussa sortui tasavallan pääkaupunki Nanjing. Kaupungin valtaus oli eräs toisen maailmansodan raa’immista ja silmittömimmistä yksittäisistä siviiliväestön murha- ja raiskausoperaatioista. Netistä löytyy runsaasti japanilaisten itsensä ottamia valokuvia sotilaidensa toiminnasta, mutta en linkitä niitä tähän. Huomattavaa on, että japanilaiset ylpeilivät alkuun toiminnallaan täysin avoimesti. Maan lehdistön hehkuttama kuvamateriaali ja raportit aiheuttivat kuitenkin kansainvälistä kohua, ja hillitäkseen sotilaiden riehumista Japani perusti heille bordelleja. Paha vain, että bordelleihin viedyt kiinalaiset ja korealaiset ”lohtunaiset” olivat yhtä vähän vapaaehtoisia kuin muut raiskausten uhrit.

Hunanin pikkukaupungeissa toimineilta lähetystyöntekijöiltä Japanin hyökkäys käytännössä sulki ulospääsyn Kiinasta: kunnollisen maantieverkoston puutteessa käytännössä ainoa kelvollinen kulkureitti olisi nimittäin ollut juuri Jangtse-joki, sillä rautateitä oli vähän ja sitä paitsi Japani miehitti nopeasti muutkin merkittävät satamakaupungit. Kiinan tasavallan käytännössä ainoaksi huoltoreitiksi jäi ns. Burman tie, jota turvaamaan tuli seuraavien vuosien aikana lukuisia ulkomaalaisia vapaaehtoisryhmittymiä. Niistä tunnetuin joukko olivat ”Lentävät tiikerit”, amerikkalaislentäjien osasto, joka maalasi P-40 Warhawk -hävittäjiensä öljynjäähdyttimiin, epäloogisesti, valtavan hainkidan.

Hells Angels, Flying Tigers 1942.jpg
By R. T. Smith, copy at SDASM ArchivesR.T. Smith Autographed AVG
Uploaded by PDTillman, Public Domain, Link

Tilanne muuttui jälleen joulukuussa 1941, jolloin Japani hyökkäsi Pearl Harborin laivastotukikohtaan Havaijilla ja Yhdysvallat liittyi toiseen maailmansotaan. Samalla loppui yleinen naureskelu kiinalaisten vaikeuksille puolustaa kotimaataan japanilaisten hyökkäykseltä: muutamien kuukausien kuluessa Britannian, Ranskan, Hollannin, Australian ja Yhdysvaltain puolustus Kaakkois-Aasian ja läntisen Tyynenmeren alueella olevilla alueillaan romahti jotakuinkin täydellisesti.

Suomalaiset lähetystyöntekijät olivat entistä vaikeammassa tilanteessa. Japanin joukkojen eteneminen Jangtsen ylävirtaan ja Hunanin pääkaupungin Changshan tietämiin asti toi sodan ja pakolaiset heidän työalalleen. Toisaalta Suomi oli mantereen toisella laidalla sodassa Neuvostoliittoa vastaan Saksan ja siten myös Japanin liittolaisena. Näin ollen suomalaiset olivat kiinalaisten kannalta vihollismaan kansalaisia. Paikallisviranomaisten ja siviiliväestön kannalta lähettien työ kouluissa ja sairaaloissa oli kuitenkin niin tärkeää, että jotakuinkin kaikki löysivät itselleen riittävän vaikutusvaltaisia takaajia, joten työ jatkui, vaikkakin aikaisempaa vaikeammissa oloissa ja toistuvien ilmapommituksien keskellä.

Seuraavien parin vuoden kuluessa Japanin ensin voittamattomalta vaikuttanut sotakoneisto alkoi hyytyä ja lopulta maa antautui syyskuun alussa 1945. Tämä merkitsi myös, että Kiinan miehitetyt alueet palautuivat takaisin tasavallan hallintaan – ja sisällissota alkoi saman tien uudelleen. Tšiang Kai-šekin ja Kuomingtangin joukkojen toiminta edeltävien kahdenkymmenen vuoden mittaan oli kuitenkin pitkälti rapauttanut tasavallan (tai, käytännössä, diktatuurin) kannatuksen kansan keskuudessa. Nationalistiarmeijan taistelutaktiikan pahamaineisimpia tempauksia oli Keltaisen joen patovallien räjäyttäminen Zhengzhoun lähellä vuonna 1938: tämä hidasti toki hieman japanilaisten etenemistä, mutta samalla 400 000–800 000 kiinalaista hukkui. Kommunistien joukot koostuivat enimmäkseen köyhistä maalaisista, ja ainakin tässä vaiheessa ne suhtautuivat siviiliväestön kärsimyksiin huomattavasti sivistyneemmin.

Jangtsen-väylä oli kuitenkin jonkin aikaa niin rauhallinen, että toistakymmentä vuotta asemapaikoillaan viettämään joutuneet suomalaiset lähetit, Helvi Söderman heidän joukossaan, pääsivät lähtemään kaivatulle kotimaan-lomalle. Monen suunnitelmissa oli palata takaisin Hunaniin muutaman vuoden kuluttua, mutta Kiinan kansantasavallan perustaminen 1949 romutti suunnitelmat. Uusi kommunistihallinto ei katsonut sopivaksi, että maassa pyöri ulkomaalaisia levittämässä ulkomaalaisia uskontoja – siitäkään huolimatta että monen kommunistiaktivistin taustalla oli perusopintoja lähetysasemien kouluissa. Kiinalaiset kristilliset kirkot saivat kyllä jatkaa toimintaansa, kunhan ne eivät ottaneet vastaan ulkomaista rahoitusta.

Tšiang Kai-šek ja kuomintangilaiset vetäytyivät Taiwanin saarelle, joka pysyi käytännössä Tšiang-diktatuurina aina generalissimuksen kuolemaan asti vuonna 1975, jonka jälkeen hallinto alkoi vähitellen demokratisoitua. Taiwanilla lähetystyökin saattoi jatkua entiseen tapaan – Tšiang itse oli kääntynyt nuorena kristityksi – ja moni vanha Manner-Kiinan lähetti jatkoi siellä työtään.

Kirjani keskushenkilö Helvi Söderman ei kuitenkaan palannut lähetystyöhön, vaan muutti Tampereelle jatkamaan vanhaa työtään matematiikan ja fysiikan opettajana. Lopulta hänen Kiinan-vuosiensa päiväkirjat päätyivät minulle ja rungoksi Hunan-nimiseen romaaniin, joka nyt on sitten ikään kuin virallisesti julkaistu ja ilmestynyt.

 

Kuva: Eva Isaksson

No niin.

Etukansi näyttää siltä miltä sen pitikin. Punainen sävy on oranssimpaa kuin kuvittelin, mutta toimii oikein hyvin. Ja kirjan nimen kuparinvärinen foliopainatus vie kantta vähän kauemmaksi Kansantasavallan lipun väreistä, mikä on hyvä asia (koska kirjan tapahtuma-aikaan Kiinan kansantasavalta oli vasta pilke muutamien ihmisten silmäkulmassa).

Suojapaperi näyttää kokonaisuutenakin vallan mainiolta.

Minulla oli ajatuksena, että koska suojapaperissa oli (tietokoneen ruudulta katsottuna) ne Kansantasavallan värit, kansipahvin päällys voisi olla sininen ja folioteksti valkoinen niin, että mukaan tulisivat myös Kiinan tasavallan värit, mutta kustantamopuolella arveltiin, että kokonaisuudesta tulisi turhan ristiriitaisen näköinen. Mutta ei tämä musta ja oranssikaan pahalta vaikuta.

Perin iloinen olen siitä, että kirjan alun ja lopun esilehdille saatiin kartta, jossa näkyy ainakin kohtuullinen osa kirjassa puheena olevista paikkakunnista. Niitä on translitteraatiokäytännön muutosten vuoksi vähän hankala etsiä edes Google Mapsista, nimittäin.

Myös itse tekstin painojälki vaikuttaa hyvältä. Olin etukäteen vähän peloissani siitä miten osanvaihtosivujen taustana käytetyt skannaukset Helvi-tädin alkuperäisistä päiväkirjoista toimivat (ja niiden kuvien suhteen olikin pientä viimehetken paniikkisäätöä), mutta hyvältähän nuo näyttävät.

No niin. Hunan on tullut painosta, se on valmis, se näyttää hyvältä ja ensi viikolla sen pitäisi olla kaupoissa (ja varmaankin pikku hiljaa myös kirjastoissa). Nyt voi vähän aikaa olla tyytyväinen työnsä tuloksiin.

Vilja, vesi ja verot

Maatalouspolitiikkaa Yalen yliopistossa tutkiva yhteiskuntatieteilijä James C. Scott kirjoitti kirjan Against the Grain – A Deep History of the Earliest States (Yale Agrarian Studies Series, 2017) koska ei tiennyt kovinkaan paljoa kirjansa aiheesta: Miksi ihmeessä satojatuhansia vuosia ihan tyytyväistä metsästäjä–keräilijäelämää muutaman sadan ihmisen porukoissa viettäneet Homo sapiensit ryhtyivät lopulta viljelemään peltoja, tarhaamaan eläimiä ja perustamaan valtioita?

Koska hän ei tiennyt aiheesta tarpeeksi, hän kääntyi arkeologien, paleontologien, paleobiologien ja muiden alan asiantuntijoiden puoleen. Ja, kuten hän huomasi, yksiselitteisiä vastauksia ei ole, kuten on tyypillistä monille tieteenaloille, etenkin menneisyyttä tutkiville tieteenaloille.

Hyvin pian selvisi, ettei kyseessä ollut mikään äkillinen siirtymä. Ns. metsästäjä–keräilijät olivat ehtineet asettua paikalleen ja kasvatella sekä jalostella kaikessa rauhassa kaikenlaisia kasveja ja eläimiä pelkästään Mesopotamian alueella melkein kymmenkuntatuhatta vuotta ennen kuin (silloisille) merenrantakosteikkoalueille syntuyivät ensimmäiset varsinaiset kaupunkivaltiot noin 4000 eKr: Uruk, Ur, Eridu.* Selvisi myöskin, että perinteisessä historiankirjoituksessa ”sivilisaation romahduksiksi” tai ”dynastisiksi välikausiksi” nimetyt ajanjaksot eivät mitenkään välttämättä olleet minkäänlaisia romahduksia tai edes välivaiheita, vaan pikemminkin kasvavan hyvinvoinnin, pienempien ja itse itseään hallitsevien yhteisöjen sekä pakkotyön ja orjuuden vähenemisen jaksoja. Vahvoille (kaupunki)valtioille tyypillisiä piirteitä nimittäin oli – verotuksen ohella – hillitön työvoiman tarve. Sotia ei käyty valtion maa-alueiden laajentamiseksi, vaan orjatyövoiman hankkimiseksi monumentaalirakennustyömaiden lisäksi eliitin paapomiseen, raaka-aineiden hankkimiseen ja kaupunkien ruokkimiseen. Kaupunkien muurien tarkoituksena olikin, Scottin näkemyksen mukaan, yhtä lailla estää kaupungissaolijoita karkaamasta kuin torjua hyökkääjiä. Monet ”barbaariset” paimentolaisheimot eivät olleet ”heimoja” missään geneettisessä mielessä, vaan sekalaisen porukan yhteenliittymiä, joista merkittävä osa väkeä oli alkuaan karannut ”sivistyksen” (kirjaimellisia) kahleita.

”Barbaarien” muodostama henkinen vaara oli niin suuri, että myöhemmin oikeastaan koko Euraasian halki kulki muurien ja linnoitusketjujen muodostama kiviesirippu, Kiinan muurilta aina Hadrianuksen valliin asti. Toisaalta ”barbaarit” olivat monessa suhteessa myös välttämättömiä etelän valtioille kauppiaina ja, usein, palkkasotureina. Molemmat tarvitsivat toisiaan aina 1600-luvun tietämiin asti.

Scott välttelee ehdottomien totuuksien viljelyä, mutta nostaa esiin muutamia välttämättömyyksiä ”sivistyneiden” valtioiden synnylle. Hänen kannaltaan tärkein on jyviä tekevä viljakasvi: Lähi-Idässä ja Pohjois-Afrikassa vehnä ja ohra, Kiinassa hirssi (ja myöhemmin riisi), Keski-Amerikassa maissi. Vilja ei ole ravintona parhaana päästä, mutta hallinnolliselta kannalta siinä on suuria etuja: Vilja säilyy ja on varastoitavissa. Viljanjyvät ovat tasakokoisia ja niitä on runsaasti, joten niitä voidaan käyttää valuuttana – ja siten myös verottaa. Vilja kasvaa maan pinnalla toisin kuin juurekset, joten ”salakasvattaminen” verojen välttämiseksi ei onnistu. Viljasato kypsyy kerralla, mikä antaa tilaisuuden yhteisöllisyyttä kasvattaviin rituaaleihin.

Scott jättää vähemmälle huomiolle tekijän, johon minä merihistoriasta kiinnostuneena kiinnitin huomiota: Varhaistenkin kaupunkivaltioiden toiminnan edellytyksenä oli hyvin toimiva vesiliikenne. Etenkin puutavara – sekä poltto- että rakennuskäyttöön – on hyödyke, joka loppuu hyvin nopeasti kävelyetäisyydeltä pienemmästäkin taajamasta, ja maata pitkin kuljettaminen on paljon työläämpää. Mesopotamian ensimmäiset kaupungit syntyivät sitä paitsi merenrannan kosteikkoalueille, alueelle jossa oli suolaisten rämeiden keskellä kumparemaisia ”kilpikonnasaaria”. Näille oli kertynyt alkuaan asutusta siksi että erilaiset äyriäiset, niveljalkaiset ja kalat olivat metsästäjä–keräilijöiden tärkeää ravintoa, ja siksi että rantakosteikot ovat myös muuttolintujen reittien tärkeitä levähdyspaikkoja.

Scott toteaakin, että yksi ilmeisen tärkeä tekijä ravitsemuksen myöhempään siirtymiseen viljapainotteisempaan suuntaan oli, että eri riistaeläinten vakituisille vaellusreiteille asuvat ihmiset verottivat vaeltavien eläinten kantoja turhan tehokkaasti, joten ainakin joillakin alueilla lienee ollut pakko hankkia muita ruoanlähteitä. En tiedä mistä olen itse alkuaan keksinyt ajatuksen, että myytti Paratiisista karkoittamisesta olisi syntynyt traumaattisesta siirtymästä metsästys–keräilyn kohtuullisen rennosta hyvinvoinnista tautien ja raskaan työn maanviljelyyn ja karjatalouteen, mutta en ole ainakaan ainoa jolle asia on tullut mieleen: Scott mainitsee ajatuksen moneen kertaan. Etenkin kotieläintalous merkitsi sitä paitsi melkoista uhkatekijää. Useimmat kotieläimet ovat geneettisesti ihmiselle lähisukuisia nisäkkäitä, ja zoonooseista, eläimestä ihmiseen siirtyneistä kulkutaudeista tuli urbaaneille ihmisille jatkuva uhka – ja, kenties, myös syy monessa yhteisössä raivonneeseen ksenofobiaan, muukalaisten pelkoon.

Against the Grain tarjoaa tiiviissä paketissa paljon pohdittavaa siitä miten ihmisten yhteisöt alkuaan alkoivat kasvaa muutamasta sadasta ensin tuhansiin ja sitten miljooniin. Tuli mieleen, että kirja saattaisi olla erittäin hyödyllistä luettavaa kaikille, jotka ovat kiinnostuneet kirjoittamaan keksittyihin maailmoihin sijoittuvaa, miekkoja ja barbaareja sisältävää fantasiaa. Kyllä nimittäin joku George R. R. Martinkin olisi saanut kiinnittää paljon enemmän huomiota siihen, mistä leipä ja puuro ovat hänen aatelistensa ja sotilaidensa pöytiin ilmestyneet.

___

* Kiinnostavana detaljina Scott mainitsee, että näiden sumerilaisten kaupunkien nimet eivät ole sumerinkielisiä, vaan – kenties – peräisin joltakin vanhemmalta seudulla eläneeltä väestöltä ja heidän kielestään.

Toisiaan hipaisevat tarinat

Ursula K. Le Guinin alkuaan vuonna 1995 ilmestynyt Neljä anteeksiantoa (Four Ways to Forgiveness, suom. Jyrki Iivonen, Vaskikirjat 2014) kuuluu Le Guinin tieteiskirjallisemman tuotannon keskeiset teokset sisältävään ”hainilaissykliin”. Sarjan perusasetelman mukaan ihmiskunta on levittäytynyt toista miljoonaa vuotta sitten Hain-nimiseltä planeetalta useisiin muihin aurinkokuntiin – myös Maahan* – minkä jälkeen yhteydet ovat katkenneet pitkäksi aikaa, ja eri siirtokunnissa kulttuuri ja biologia ovat kehittyneet omiin suuntiinsa. Lopulta hainilaiset ja heidän entiset siirtokuntansa alkavat ottaa toisiinsa varovaista yhteyttä. Syntyy ”Ekume(e)niksi” kutsuttu löyhä yhteisö, jonka nimissä kukin yhteydenpitoon halukas maailma voi vastaanottaa muilta planeetoilta saapuneita lähettiläitä. Lähettiläiden velvollisuuksiin kuuluu olla puuttumatta asemapaikkojensa yhteiskunnalliseen tilanteeseen, kulttuuriin tai tapoihin, riippumatta siitä miten vastenmielisiksi he ne kokevat – periaatteessa. Heidän on määrä olla tarkkailijoita pitkälti samanlaisessa mielessä kuin nykyisen maan kulttuuri- ja sosiaaliantropologit. (Le Guinilla oli tunnetusti sosiaaliantropologin koulutus.) Mutta voiko kukaan olla oikeasti vaikuttamatta ympäristöönsä vaikka yrittäisi?†

Neljän anteeksiannon neljä pitkää novellia sijoittuvat kahden asuttavan planeetan, Werelin ja Yeowen aurinkokuntaan. Ekumenin ensimmäiset lähestymisyritykset muutama sata vuotta aikaisemmin ja sen mukana (uudelleen) tullut avaruuslentotekniikka ovat saaneet wereliläiset levittäytymään aikaisemmin (ihmis)asumattomalle Yeowelle ryöväämään planeetan luonnonvaroja. Werelille oli jo kauan aikaisemmin kehittynyt hyvin jyrkkä ja jäykkä orjanomistajayhteiskunta, ja orjien riisto vain paheni Yeowella. Lopulta – osittain Ekumenin vaikutukseta – yeowelaiset ovat nousseet kapinaan ja saavuttaneet pitkän, verisen sodan päätteeksi itsenäisyyden – sekä tasa-arvoisen yhteiskunnan, jossa tosin miehet ovat huomattavati tasa-arvoisempia kuin naiset. Mutta tämäkin asiaintila on muutoksen kourissa.

YLE Teeman hienon Vietnamin sota -dokumenttisarjan myötä Neljää anteeksiantoa on helppoa tulkita allegoriaksi yhdysvaltalaisille niin traumaattisesta sodasta ja ylipäänsä siirtomaamiehitysten murenemisesta 1900-luvun mittaan, mutta niin yksinkertaisesta sanomasta ei ole kyse. Le Guinin monissa muissakin teoksissa esiin nousevat feministiset teemat näkyvät nekin hyvin voimakkaina, mutta ei tässä kirjassa ole kyse (pelkästään) niistäkään. Kolmas keskeinen teema on ajatus, jolla minä olen moninaisia kertoja puolustanut vanhan kunnon Babylon 5 -televisiosarjan usein mollattua viimeistä kautta: Yksikään sota ei lopu silloin kun viimeinen laukaus on ammuttu.

”Petoksia”-tarinan keskeinen henkilö on sodan jälkeen valtaannoussut yeowelaispoliitikko, joka on menettänyt asemansa korruption ja väärinkäytösten vuoksi. ”Anteeksiannon päivässä” keskiöön kohoaa Yeowessa taistellut ja raakuuksiin osallistunut upseeri, josta on sodan jälkeen tullut PTSD-oireinen henkivartija Ekumenin lähettiläälle. ”Kansan mies” alkaa Hain-planeetalta, maailmasta joka on yhtä lailla kiinni perinteissään kuin entiset siirtokunnat, ja siirtyy sitten päähenkilön lähettilästehtävän vuoksi Werelin orjayhteiskuntaan. Ja ”Erään naisen vapautuminen” kertoo orjanomistajien seksileluksi kasvatetusta naisesta, joka onnistuu lopulta pakenemaan ”kohtaloaan”, opettelee lukemaan ja päätyy itse opettajaksi. Toisten novellien keskeiset henkilöt vilahtavat kussakin tarinassa ohimennen. Le Guin -maiseen tapaan traagiset ja dramaattiset tapahtumat sattuvat enimmäkseen kulisseissa: tärkeämpää on pohtia, miten niistä voi mitenkään selvitä – miten toipua, voiko mitään saada anteeksi, voiko mitään antaa anteeksi.

Alkuteosta lukematta Jyrki Iivosen suomennos tuntuu enimmäkseen suhteellisen toimivalta ja tavoittaa tarinoiden kiireettömän, mietteliään tunnelman, mutta olisi kaivannut vielä yhden tiukan editointikierroksen kustannustoimittajan kanssa.

___
* Jep, biologisesti ottaen on ns. oikeasti selvää että Maan Homo sapiens on kehittynyt tällä samalla planeetalla varhaisemmista esi-isistä ja jos Maahan on tullut eliöitä muualta avaruudesta, ne ovat olleet miljardien vuosien takaisia yksisoluisia. Mutta tämä ei ole hainilaistarinoiden kannalta mitenkään oleellinen asia.

† Strugatskin veljesten klassikko Hankalaa olla jumala pohdiskelee tietysti samantyyppisiä asioita vähän samantapaisessa kontekstissa.

552 sivua

No niin. Mitään ei ole enää tehtävissä. Jos jotain jäi, niin jäi ja on ja tulee olemaan. Hunan on lähtenyt eilen painoon.

Kuten asiaan kuuluu, viime hetken säätöjä tehtiin viime hetkiin asti ja sähköposteja liitetiedostoineen sinkoili minun, kustannustoimittaja-Stellan, taittaja-Tuomon ja muun kustantamon väen välilä. Takaliepeen katkelmasitaatti vaihdettiin toiseen, joka piti valita. Taittoa piti hienosäätää, rivitykset ja tavutukset tarkistaa, nolot leski- ja orporivit siistiä istumaan paremmin sivuille. Viime hetkessä huomattiin, että minun varmaankin jo pari vuotta sitten skannaamani sivut alkuperäisistä, käsinkirjoitetuista päiväkirjoista olivat väärää formaattia ja väärää laatua, joten niitä piti vaihtaa lennosta. (Onneksi alkuperäisskannaukset olivat tallessa, joten en joutunut penkomaan vihkoja uudelleen ja skannailemaan toiseen kertaan.)

Mutta lopulta kaikki saatiin kohdalleen ja ainakin näytöltä tarkasteltuna kirjasta tuntuisi tulevan melkoisen hyvännäköinen paketti. Olen myös iloinen siitä, että kirjan etu- ja takakannen sisäpuolen esilehdille saadaan painettua kartta, josta Jangtsen jokilaakson maantietoa tuntematonkin löytää ne pikkukaupungit, joihin yksitoistavuotinen tarinani sijoittuu. Kirjaan painetulla kartalla on lisäarvoa sikälikin, että kirjassa nimettyjä paikkoja on keskimääräistä vaikeampi etsiä esimerkiksi nettikartastoista. Olen nimittäin kirjoittanut niiden nimet 1900-luvun alkupuolella käytetyn ns. Wade-Giles-translitteraatiojärjestelmän mukaisesti enkä nykyään yleistyneellä pinyin-järjestelmällä. Niinpä nykyään nimellä Cili tunnettu kaupunki on kirjassa Tzeli, Jinshi on kirjoitettu Tsingshi ja niin edelleen.

Helmikuun viimeisellä viikolla sitten selviää, näyttääkö painosta putkahtanut tiiliskivi siltä miltä sen pitäisi.

Joka tapauksessa vuonna 2014 alkanut projekti on nyt saavuttanut eräänlaisen päätepisteensä. Tämä on ollut sekä sivu- että työmäärältään massiivisin kirja jonka olen koskaan tehnyt. Itse olen toistaiseksi täysin kyvytön arvioimaan, onko se ollut vaivansa arvoinen vai ei. Käsikirjoituksen eri versioita lukeneiden kommentit antaisivat ymmärtää kyllä, mutta aika, tuo kriitikoista karuin, näyttäköön miten käy.

Yorubaodysseia

Vauraan miehen poika viettää päivänsä juomalla palmuviiniä. Isä palkkaa hänen avukseen juomanlaskijan, joka jatkaa tehtävässään vielä isän kuoleman jälkeenkin. Mutta eräänä päivänä juomanlaskija putoaa kesken työnsä palmusta ja kuolee. Poika ei saa enää haluamaansa määrää palmuviinia, ja juoman puutteessa ystävätkin kaikkoavat. Poika päättää lähteä Kuolleiden kaupunkiin etsimään juomanlaskijaansa houkutellakseen tämän takaisin töihin. Matkan varrella hän menee naimisiin hienon neidin kanssa, jonka on pelastanut vankeudesta irrallisten kallojen kylästä. Sitten juttu alkaa mennä vähän omituiseksi.

Tartuin hyllyssä pyörineeseen Amos Tutuolan Palmuviinijuoppoon (The Palm-Wine Drinkard and His Dead Palm-Wine Tapster in the Deads’ Town, 1952, suom. Reijo Tuomi, Kirjayhtymä 1963) tietäen kirjasta suunnilleen vain, että sitä pidetään afrikkalaisen kirjallisuuden klassikkona ja siinä on jonkinlaisia maagis-realistisia aineksia. Ensimmäinen reaktio lukiessa oli aikamoinen hämmennys. Mistä tässä on kyse ja miksi tämä teksti on niin omituista? Mitä suomentaja on tekstille oikein tehnyt?

Netistä tonkiessa selvisi, että en ole totisesti ollut ainoa hämmentynyt. Tutuolan ilmeisesti muutamassa päivässä kirjoittama vain vähän yli satasivuinen pienoisromaani on väliin luokiteltu primitiiviseksi roskaksi, väliin joycemaiseksi kielellä ja ideoilla leikittelyksi. ”Maagisesta realismista” ei missään nimessä ole kyse, sillä realismia kirjassa ei liene kovin montaa häivähdystä. Palmuviinijuoppo on pieni, homeerinen matka kuolleiden tai muuten vaan kummallisten olentojen kansoittamaan maailmankaikkeuteen, joka ilmeisesti lainailee vapaasti yoruba-kansan tarustoa ja myyttejä. Sellaisena se on syytä lukea, ja sellaisena se on, kun kerrontatapaan tottuu, vallan viehättävä outo pieni kertomus.

Ja, joka tapauksessa, se ilmeisesti aukaisi länsimaisten lukijoiden silmät monenlaiselle muullekin afrikkalaiselle kirjallisuudelle. Jo se riittää klassikonaseman varmistamiseen.