Päivä: 21.1.2018

Totuus on valtaistuinpelin tytär

Minun kiinnostukseni William Shakespearen klassikkonäytelmään Rikhard III sai alkunsa, kiistatta, Josephine Teyn nerokkaasta Ajan tytär -dekkarista. Shakespeare – tai mahdollisesti kollektiivinimimerkkiä käyttänyt työryhmä – kertoi rammasta, kyttyräselkäisestä kääpiöstä, joka päättää kostaa maailmalle rupeamalla pahaksi: tai sitten hänen perimmäinen pahuutensa vain heijastuu hänen ulkoisena epämuodostuneisuutenaan. Shakespeare ei tietenkään ole ainoa tällaiseen korniuteen syyllistynyt kirjoittaja, mutta hänen tarinastaan tekee kiinnostavan se, että Rikhard III (1452–85) oli todellinen henkilö, Englannin viimeinen Plantagenet-suvun kuningas Yorkin sukuhaarasta. Hänen kuolemansa Bosworthin taistelussa päätti ”ruusujen sodaksi” kutsutun valtataistelun York- ja Lancaster-sukuhaarojen välillä. Molemmat suvut tuhoutuivat, ja valtaistuimen kaappasi Tudor-suvun Henrik VII. Tudorien ajan historioitsijat, erityisesti Thomas More, demonisoivat vain kaksi vuotta hallinneen Rikhardin legitimoidakseen Tudorien kaappauksen, ja Shakespeare noudatti muotia. Luultavasti hänen oli pakkokin: ”sananvapaus” ei kuulunut 1500-luvun Englannissa kansalaisten oikeuksiin, joten ääneentapahtuva toisinajatteleminen olisi todennäköisesti tuottanut Shakespearen seurueelle samanlaisen kohtalon jonka Rikhardin väitettiin aiheuttaneen monille ja jonka Henrik VII ilmeisesti todella aiheutti hyvin monille – muun muassa niille kahdelle pikkuprinssille, jonka murha sälytettiin Bosworthissa kaatuneen edeltäjän kyttyräiseksi väitetylle selälle.

Teyn romaani on tokikin fiktiota: vuodepotilaaksi päätynyt 1950-luvun poliisietsivä, joka pitää itseään hyvänä ihmistuntijana, ei näe Rikhardin muotokuvan kasvoissa psykopaattista hirmuhallitsijaa, vaan ryhtyy selvittämään onko väitteissä hirmuteoista mitään perää. Käy ilmi – olemassaolevia, todellisia lähteitä käyttäen – että perää on hyvin vähän. Tey on tässä rehellisempi historioitsija kuin More. Tokihan Rikhard oli myöhäiskeskiajan lapsi ja väkivallan keskellä kasvanut, mutta oman aikansa itsevaltiaaksi lopultakin kohtuullisen sivistynyt ja hyväntahtoinen tapaus – toisin kuin seuraajansa. 1900-luvun historiantutkimus on ns. oikeastikin puhdistanut Rikhardin mainetta melkoisesti. Kun hänen jäännöksensä lopulta löydettiin leicesteriläisen parkkipaikan alta 2012 ja myöhemmin tunnistettiin DNA-analyysin avulla, voitiin osoittaa että tudorilaisten väittämä kyttyräselkäisyyskin oli pelkkää satua: kuninkaalla oli ollut kyllä skolioosin vuoksi vino ryhti, ei muuta.

Olen kirjoittanut Rikhard III:sta aikaisemminkin, osittain tietysti siksi että käytin häntä yhtenä esikuvana Alshainissa mainittuun erääseen hahmoon, johon luultavasti vielä palataan pentalogian myöhemmissä osissa. Nyt palasin aiheeseen kahdestakin syystä: ensinnäkin, kuten useimmat tietysti tietävätkin, George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjan yhtenä keskeisenä innoittajana on ollut nimenomaan ruusujen sota: Lancasterit ja Yorkit, Lannisterit ja Starkit, geddit?

Toinen syy on, että saimme eilen illalla lopultakin käytyä katsomassa Kansallisteatterin Willensaunassa Rikhard III -näytelmän. Ohjaaja Jussi Nikkilä työryhmineen tekee näytelmää oikeastaan virkistävän vanhakantaisesti, ottaen huomioon miten usein Shakespearea on modernisoitu suuntaan tai toiseen. Loppupuolen taistelukohtausta Bosworthissa on tosin lyhennetty melkoisesti, ja Richmondin jaarli – tuleva Henrik VII – jätetty kokonaan kulisseihin. Näin näytöksen toisesta puoliskosta tulee yllättävänkin lyhyen oloinen, mikä helpottaa tarinankerrontaa tekstistä raskaan ensimmäisen puoliajan jälkeen.

Pisteet siitä, ettei ole sorruttu mihinkään ohjaajan amatöörisuomennokseen, kuten Suomen teattereissa kovin usein on tapahtunut, vaan teksti on Matti Rossin vuonna 2004 tekemää laadukasta jälkeä. Kristo Salminen tekee Rikhardin siten kuin hahmo on kirjoitettu: hahmo on alusta loppuun ahne, psykopaattinen, epämuodostunut iljetys. Tämä on tietysti ongelmakin, sillä henkilöhahmon kaari jää kovin latteaksi, koska hän ei saa tilaa kehittyä ihmisenä. Hän on alussa paha ja vallanhimoinen, sitten paha ja paranoidi, lopulta paha ja pahuutensa seurauksiin sortuva.

Mutta tämä ei ole työryhmän vika. Vika on käsikirjoituksessa, joka ei lopultakaan ole tekijänsä parhaimmistoa – siitäkään huolimatta, että siitä ovat peräisin kaksi moneen kertaan toisteltua Shakespeare-lausetta: alkusanat ”Now is the winter of our discontent” sekä ”Ratsu! Tuokaa ratsu! Valtakunta hevosesta!”.