Kuukausi: tammikuu 2018

Kahden lahden lomassa

Minulla oli alkuun melkoisia vaikeuksia suhtautua Juha Hurmeen Niemeen (Teos 2017). Vastaan tuli kohtia, joista minun (esi)historiantuntemukseni oli eri mieltä, jolloin teki mieli vaatia kirjoittajalta perusteluja ja lähdeviitteitä: Ei maanviljelyn alkaminen ollut suinkaan mikään siunaus, vaan juuri se traumaattinen katastrofi josta myytti paratiisista karkoituksesta kertoo, senkin nulkki! Ihmisten elinikä ja keskipituus lyhenivät, tartuntataudit alkoivat riehua, toimeentulemiseen vaadittava päivittäinen työmäärä moninkertaistui! Miten voit väittää sitä edistysaskeleeksi? Silloin ei auttanut kuin toistella mielessään: Tämä ei ole populaarihistoriankirja, tämä on romaani!

Lukemisen edistyessä aloin hahmottaa, ettei tämä ole oikeasti mikään romaanikaan, vaikka se saikin loppusyksystä romaanikirjallisuudelle rajatun palkinnon. Mikä Niemi sitten on?

Neljäsataasivuinen kulttuurihistoriallinen essee? Ehkäpä hyvinkin. Lukemisen edistyessä alkoi yhä vahvemmin tulla mieleen Armas J. Pulla ja hänen mainiot historialliset jutelmansa, leppoisasti tarinoidut kirjansa historiallisista aiheista: mainonnan ja propagandan historiasta kertova Keisari kuninkaan vatsassa, ruoanlaittotaitoa käsittelevä Vatsan muistelmia ja niin edelleen. Luin niitä ilolla nuorna ollessani, enkä hämmästyisi lainkaan vaikka Hurmekin olisi lukenut. Kirjoitustyylissä on paljon samaa.

Toisaalta Niemen voi lukea myös poliittisena kirjoituksena erityisesti kaikenlaista kansankiihkoilua vastaan. Hurme pyrkii näyttämään, miten kirjavasta, monikielisestä ja -mielisestä porukasta koostuu se ihmisjoukko, jota vasta 1800-luvulla ruvettiin – keinotekoisin ja hatarin perustein – pitämään jonkinlaisena ”kansakunnan” tapaisena yksikkönä. Tässä suhteessahan Hurme on tietenkin oikeassa.* Itämereen ojentuvalle niemimaalle on kulkeutunut jo pelkästään viimeksi kuluneen parin tuhannen vuoden kuluessa porukkaa, elämäntapoja, kulttuureja kieliä ja sanoja idästä, lännestä ja etelästä. Tämä tietysti näkyy edelleenkin syvään pinttyneessä epäluulossa, jota Nöteborgin eli Pähkinäsaaren rauhan rajan eri puolilta sukujaan olevat ihmiset tuntevat toistensa murteita, tapoja ja luotettavuutta kohtaan.

Ihailtavasti Hurme nostaa esiin lukuisia nykyistä suurempaa huomiota ansaitsevia kulttuuriheeroksia, aina nimettömäksi jääneistä kansanrunoilijattarista Henrik Achreniuksen kaltaisiin historiallisiin henkilöihin asti. Hän myös, vielä ihailtavammin, tekee vertailuja muualla Eurooppa-niemellä vaikuttaneisiin aikalaisiin ja tarinaperinteisiin ja suhteuttaa niitä toisiinsa – sekä vuoteen 1809 päättyvän kertomuksensa jälkeisiin tekijöihin ja tapahtumiin. Tuntuu aina hienolta, jos kirjoittaja on selvästi innoissaan siitä mitä kertoo. Kaikesta en tokikaan ole hänen samaa mieltä Hurmeen kanssa. En itse missään nimessä julistaisi liputuspäivää vuoden 1759 valtiopäivillä päätettyä isojakoa suunnittelemaan määrätylle maanmittarille Jakob Faggotille: juuri isojako oli se katastrofi, joka tuhosi Suomen kyläyhteisöt, kun kukin tilallinen siirsi talonsa omien maittensa keskelle, kauaksi naapureista. Seuraukset näkyvät kulttuurissa edelleenkin ja ovat merkittävältä osaltaan tuottaneet sitä angstista, mykän synkeää yksinäisyyttä ja ahdistusta joka suomalaisesta kirjallisuudesta(kin) huokuu . Koska Karjala ja muu itäinen osa (nykyistä) Suomea kuului tähän aikaan Venäjään, isojako ei yltänyt sinne eikä kyliä hajoitettu. Siellä ovat säilyneet veijaritarinat, leppoisa huumori, suupalttius ja yhteisöllisyys, joita luultavasti löytyi lännempääkin ennen isojakohölmöilyä.

Kaikesta tästä kiukuttelusta huolimatta Niemi oli yhtä kaikki mainio lukukokemus. Ei suuri romaani, mutta mukavaa turinointia – ja ilmeisen ilahduttavan huolellista taustoitusta ja lähteisiin perehtymistä. Näkemyksellisyyttä, oli sen kanssa henkilökohtaisesti samaa mieltä tai ei.

___

* Tai, kuten suomeksi sanotaan: olen hänen kanssaan samaa mieltä, mielestäni hyvin perustein. 😎

Ursula K. Le Guin 1929–2018

Olin luultavasti liian nuori lukiessani ensi kertaa Pimeyden vasemman käden. Luultavasti osittain siksi myöhemmin suomeksi julkaistusta Osattomien planeetasta tuli minulle niin tärkeä kirja – omalta osaltaan yksi niistä asioista, jotka saivat minut pyrkimään yliopistoon opiskelemaan fysiikkaa, kirjan päähenkilön Shevekin alaa.

Hieman hupaisaa, näin jälkikäteen arvioiden, onkin että yksi Ursula Le Guinin merkittävistä saavutuksista minun kannaltani katsottuna on, että hän laajensi ”tieteiskirjallisuuden” alaa luonnontieteistä (omaan opiskelualaansa) sosiaali- ja kulttuuriantropologiaan – jopa kirjallisuudenhistoriaan. Siinä mielessä Kahdesti haarautuvasta puusta on tullut minulle toinen erittäin tärkeä teos. Kirjoittamisen innoittajana hän on ollut tärkeä sikälikin, että hän on näyttänyt ettei kirjassa tarvitse pitää kiirettä. Päähenkilö voi pohtia asioita kaikessa rauhassa, katsella ympärilleen – nähdä tai olla näkemättä.

Monta suomennettuakin Ursula Le Guinin teosta on minulta vielä lukematta, jo tieteistarinapuoleltakin – puhumattakaan hänen fantasiakertomuksistaan. En ole kajonnut Maameren tarinoihin sitten nuoruusvuosien. Mutta ei niillä ole kiire. Ursula Le Guinin elämäntyö ei kuole.

Totuus on valtaistuinpelin tytär

Minun kiinnostukseni William Shakespearen klassikkonäytelmään Rikhard III sai alkunsa, kiistatta, Josephine Teyn nerokkaasta Ajan tytär -dekkarista. Shakespeare – tai mahdollisesti kollektiivinimimerkkiä käyttänyt työryhmä – kertoi rammasta, kyttyräselkäisestä kääpiöstä, joka päättää kostaa maailmalle rupeamalla pahaksi: tai sitten hänen perimmäinen pahuutensa vain heijastuu hänen ulkoisena epämuodostuneisuutenaan. Shakespeare ei tietenkään ole ainoa tällaiseen korniuteen syyllistynyt kirjoittaja, mutta hänen tarinastaan tekee kiinnostavan se, että Rikhard III (1452–85) oli todellinen henkilö, Englannin viimeinen Plantagenet-suvun kuningas Yorkin sukuhaarasta. Hänen kuolemansa Bosworthin taistelussa päätti ”ruusujen sodaksi” kutsutun valtataistelun York- ja Lancaster-sukuhaarojen välillä. Molemmat suvut tuhoutuivat, ja valtaistuimen kaappasi Tudor-suvun Henrik VII. Tudorien ajan historioitsijat, erityisesti Thomas More, demonisoivat vain kaksi vuotta hallinneen Rikhardin legitimoidakseen Tudorien kaappauksen, ja Shakespeare noudatti muotia. Luultavasti hänen oli pakkokin: ”sananvapaus” ei kuulunut 1500-luvun Englannissa kansalaisten oikeuksiin, joten ääneentapahtuva toisinajatteleminen olisi todennäköisesti tuottanut Shakespearen seurueelle samanlaisen kohtalon jonka Rikhardin väitettiin aiheuttaneen monille ja jonka Henrik VII ilmeisesti todella aiheutti hyvin monille – muun muassa niille kahdelle pikkuprinssille, jonka murha sälytettiin Bosworthissa kaatuneen edeltäjän kyttyräiseksi väitetylle selälle.

Teyn romaani on tokikin fiktiota: vuodepotilaaksi päätynyt 1950-luvun poliisietsivä, joka pitää itseään hyvänä ihmistuntijana, ei näe Rikhardin muotokuvan kasvoissa psykopaattista hirmuhallitsijaa, vaan ryhtyy selvittämään onko väitteissä hirmuteoista mitään perää. Käy ilmi – olemassaolevia, todellisia lähteitä käyttäen – että perää on hyvin vähän. Tey on tässä rehellisempi historioitsija kuin More. Tokihan Rikhard oli myöhäiskeskiajan lapsi ja väkivallan keskellä kasvanut, mutta oman aikansa itsevaltiaaksi lopultakin kohtuullisen sivistynyt ja hyväntahtoinen tapaus – toisin kuin seuraajansa. 1900-luvun historiantutkimus on ns. oikeastikin puhdistanut Rikhardin mainetta melkoisesti. Kun hänen jäännöksensä lopulta löydettiin leicesteriläisen parkkipaikan alta 2012 ja myöhemmin tunnistettiin DNA-analyysin avulla, voitiin osoittaa että tudorilaisten väittämä kyttyräselkäisyyskin oli pelkkää satua: kuninkaalla oli ollut kyllä skolioosin vuoksi vino ryhti, ei muuta.

Olen kirjoittanut Rikhard III:sta aikaisemminkin, osittain tietysti siksi että käytin häntä yhtenä esikuvana Alshainissa mainittuun erääseen hahmoon, johon luultavasti vielä palataan pentalogian myöhemmissä osissa. Nyt palasin aiheeseen kahdestakin syystä: ensinnäkin, kuten useimmat tietysti tietävätkin, George R. R. Martinin Tulen ja jään laulu -kirjasarjan yhtenä keskeisenä innoittajana on ollut nimenomaan ruusujen sota: Lancasterit ja Yorkit, Lannisterit ja Starkit, geddit?

Toinen syy on, että saimme eilen illalla lopultakin käytyä katsomassa Kansallisteatterin Willensaunassa Rikhard III -näytelmän. Ohjaaja Jussi Nikkilä työryhmineen tekee näytelmää oikeastaan virkistävän vanhakantaisesti, ottaen huomioon miten usein Shakespearea on modernisoitu suuntaan tai toiseen. Loppupuolen taistelukohtausta Bosworthissa on tosin lyhennetty melkoisesti, ja Richmondin jaarli – tuleva Henrik VII – jätetty kokonaan kulisseihin. Näin näytöksen toisesta puoliskosta tulee yllättävänkin lyhyen oloinen, mikä helpottaa tarinankerrontaa tekstistä raskaan ensimmäisen puoliajan jälkeen.

Pisteet siitä, ettei ole sorruttu mihinkään ohjaajan amatöörisuomennokseen, kuten Suomen teattereissa kovin usein on tapahtunut, vaan teksti on Matti Rossin vuonna 2004 tekemää laadukasta jälkeä. Kristo Salminen tekee Rikhardin siten kuin hahmo on kirjoitettu: hahmo on alusta loppuun ahne, psykopaattinen, epämuodostunut iljetys. Tämä on tietysti ongelmakin, sillä henkilöhahmon kaari jää kovin latteaksi, koska hän ei saa tilaa kehittyä ihmisenä. Hän on alussa paha ja vallanhimoinen, sitten paha ja paranoidi, lopulta paha ja pahuutensa seurauksiin sortuva.

Mutta tämä ei ole työryhmän vika. Vika on käsikirjoituksessa, joka ei lopultakaan ole tekijänsä parhaimmistoa – siitäkään huolimatta, että siitä ovat peräisin kaksi moneen kertaan toisteltua Shakespeare-lausetta: alkusanat ”Now is the winter of our discontent” sekä ”Ratsu! Tuokaa ratsu! Valtakunta hevosesta!”.

Ovien äärellä

Most of the time I feel all right about getting old. Some things give me a pang, like skaters. How free they seem, long legs gliding, hair streaming back. Other things throw me into a panic, like BART doors. A long wait before the doors open, after the train comes to a stop. Not very long, but it’s too long. There’s no time.

Yksinkertaista tekstiä, eikö totta? Mutta miten sen sanotaan suomeksi, niin että tavoitetaan mahdollisimman paljon alkutekstissäkin olevia sävyjä – puhumattakaan niistä viitteistä laajempaan kokonaisuuteen, jonka tämä pieni katkelma aloittaa?

Minun oma ensimmäinen pikayritykseni näytti seuraavalta:

Ei vanheneminen minua yleensä haittaa. Tuleehan sitä pistoksia joistakin asioista, kuten skeittareista. Siitä, miten vapailta he näyttävät liukuessaan pitkine säärineen tukka hulmuten. Sitten on asioita, joista tulee paniikkia, kuten paikallisjunien ovet. Kun juna pysähtyy, kestää kauan ennen kuin ovet aukeavat. Ei kauhean kauan, mutta liian kauan. Ei sellaiseen ole aikaa.

Ja tältä näyttää puolestaan Kristiina Drewsin harkittu, puitu, muokattu ja painettu ”virallinen” suomennos:

Kyseessä on novelli, jota puitiin alkukesästä Orilammella FILI:n englanninkielisen kirjallisuuden suomentajille ja suomenkielisen kirjallisuuden englannintajille järjestämässä seminaarissa, jossa toimin jonkinlaisena mentoriharjoittelijana. (Kun muut mentorit olivat, Kristiinan ohella, Kaijamari Sivill ja Heikki Karjalainen, tunsin itseni väistämättä aloittelijaksi.)

Tätä pienen ja pienimuotoisen novellin ensimmäistä lyhyttä kappaletta pohdimme porukalla useamman tunnin. Yksinkertaisista virkkeistä löytyy, kun niitä alkaa penkomaan, paljon asioita joita pohtia. Esimerkiksi BART. Onko se paikallisjuna vai metro, vai siltä väliltä? Pitääkö kirjainlyhenne mainita vai asia selittää? Tämä joukkoliikennelyhenne on siinä mielessä merkittävä, että se on (novellin lopun erään sivuhuomautuksen ohella) ainoa asia joka kiinnittää novellin tiettyyn paikkaan (Oaklandin kaupunkiin San Franciscon lahden rannalla), joten siinä mielessä sillä on merkitystä ainakin niille lukijoille, jotka a) tunnistavat lyhenteen sitä selittämättä ja b) haluavat tietää, missä nimenomaisessa tarina tapahtuu. Ja tämän nimenomaisen kirjailijan tapauksessa paikoilla on merkityksiä.

Kristiina Drewsin suomentama Lucia Berlinin (1936–2004) postuumi novellikokoelma Siivoojan käsikirja ja muita kertomuksia (Aula & Co. 2017) on saanut melkoisesti lehdistöhuomiota ja ilmeisesti myös käynyt kaupaksi ja lainaksi. En ollenkaan ihmettele, paheksumisesta puhumattakaan. Orilammia varten luettu ”Carpe diem” riitti omalla kohdallani odottamaan kirjan ja muiden tarinoiden ilmestymistä. Kun pääsin kirjaan lopulta käsiksi, luin sen jotakuinkin peräjälkeen kaksi kertaa.

Berlinin kohdalla on käytetty paljon samaa termiä ”autofiktio”, jota taannoin toisteltiin erään norjalaisen kirjailijan kuusiosaisen menestyskirjasarjan kohdalla. Tämä tuo tekstin lukemiseen vähän niljakastakin tirkistelyhenkeä. Vaikka novellit kertovat monennimisistä ihmisistä ja ne on kirjoitettu milloin ensimmäisessä ja milloin kolmannessa persoonassa, ainakin yksi keskeinen henkilö on aina keski-ikäistyvä (tai -ikäistynyt) neljän pojan yksinhuoltajaäiti, joka tekee töitä milloin sairaanhoitajana, milloin opettajana, milloin siivoojana – ellei ole taas kerran katkaisuhoidossa tai alkoholistiparantolassa, tai muistele lapsuuttaan Teksasissa tai teini-ikäänsä Chilessä. Aivan kuten todellinenkin Lucia Berlin.

Ilmeisesti yhdyssanan tärkeämpi osa on kuitenkin fiktio: nämä asiat olisivat voineet tapahtua todelliselle Lucialle, mutta luultavasti suurin osa niistä ei sittenkään tapahtunut, ei ainakaan samalla tavalla. Näiden tarinoiden todellisuudessa, toisaalta, ne tapahtuivat juuri näin, yhtä odottamattomasti tai ennustettavasti, yhtä romanttisesti tai rujosti, yhtä lempein tai yhtä kyynisin äänenpainoin.

Kaikessa epädramaattisuudessaan ja arkisuudessaan ”Carpe diem” ei ehkä sittenkään ollut missään mielessä kokoelmalle tyypillinen kertomus, joskin nimi voi siinäkin viitata päähenkilön elämän läpitunkevaan alkoholismiin. Osa tarinoista on hyvinkin dramaattisia ja traagisia: esimerkiksi ”Hyvät ja pahat”, jonka teini-ikäinen kertoja aiheuttaa vahingossa sanotulla sanalla katastrofin jo valmiiksi vaikeassa tilanteessa olleelle ihmiselle, josta hän ei erityisemmin pidä, mutta josta hän kuitenkin jollakin omalaatuisella tavalla välittää. ”Suru” alkaa lomalaisseurueen juoruiluna hotellissa asuvasta naiskaksikosta, jatkuu hyvinkin lämpimänä kuvauksena välittämisestä ja tukemisesta – ja kääntyy lopussa päälaelleen. ”Riippuu näkökulmasta” vie hyvin yksinkertaisen kioskikirjallisuusmaisen asetelman eräänlaiselle metakirjallisuustasolle ja toimii oikeastaan mainiona oppituntina siitä miten yksinkertaisista aineksista voi rakentaa kiehtovan pikku tarinan.

Kiusaannuttavinta Siivoojan käsikirjassa ovat Lydia Davisin alkusanat, joissa hän käy laajalti läpi Berlinin tekstin ja kielen hienouksia. Kiusaannuttavaksi asian tekee, että esimerkkeinä käytetyt erinomaiset katkelmat eivät suinkaan ole Lucia Berlinin kieltä, vaan suomentaja Kristiina Drewsin kieltä. Olisi ehkä ollut järkevämpää painaa alkuteksti ja suomennos rinnakkain, jolloin lukija olisi voinut samalla näiden pikku esimerkkien kautta nähdä konkreettisemmin, miten suomentaminen tehdään hyvin. Alkusanat kannattaa, minun mielestäni, lukea vasta sen jälkeen kun on lukenut itse kirjan.

Iloinen asia on, että Lucia Berlinin novelleja on ilmeisesti tulossa suomeksi lisää jo ensi syksynä.

744 594 merkkiä

Hunan on lähdössä painoon kuunvaihteessa, joten alkaa olla viimeiset ajat tehdä käsikirjoitukselle mitään. Virtuaalisella kirjoituspöydälläni on kustannustoimittaja-Stellan viimeiset kommentit ennen taiton aloitusta sekä taittopohjatiedostot – minähän olen perinteisesti taittanut omat kirjani itse, ja näin tapahtuu tälläkin kertaa. Vielä loppurypistys ja sitten nelivuotias paperilapsoseni muuttaa pois kotoa. Tällä hetkellä asia tuntuu… helpottavalta. Toiveikkaalta. Iloiselta. Lopultakin!

Myönteisiin tunnelmiin vaikuttaa tietenkin, että käsikirjoitus on saanut varsin vahvasti myönteistä palautetta niiltä, jotka sitä ovat eri versioina lukeneet. Kriitikoiden, bloggarien ja muiden ns. tavallisten lukijoiden kommentteja – ja sitä, tuleeko niitä ylipäänsä mistään ja keneltäkään – tarvitsee alkaa hermoilla vasta helmi-maaliskuun taitteessa, jolloin kirjan pitäisi pullahtaa painosta tekijän ja ostajien käsiin.

”Pidätkö sä tätä sun tähänastisena pääteoksenasi?” kysyi kustannusjohtaja käydessään meillä* lokakuussa, jolloin allekirjoitimme kirjan kustannussopimuksen. Kysymys tuntui hämmentävältä: minähän kyllä ajattelen itseäni spefi- tai ehkä jopa tieteiskirjailijana, joten tällainen sivuloikka historialliseen romaaniin (jossa on hieman maagis-realistisia aineksia) on kirjailijakuvassa jonkinlainen yleisestä kokonaisuudesta poikkeava väriläiskä.

Toisaalta tämä on – tietenkin – pitkäaikaisin, massiivisin, työläin ja (myös) mutkikkain kirjahankkeeni koskaan. Tämä on vaatinut enemmän pohjatyötä kuin yksikään aikaisempi romaani, joita niitäkään ei missään vedetty ihan hihasta paperille lukematta kohtuullisenkokoista kasaa lähdeteoksia. Tätä kirjaa on myös tehty varsin erilaisilla – eikä välttämättä paremmilla – työmetodeilla kuin aikaisemmin: huolimatta esimerkiksi Alas-romaanin kertojahahmojen erilaisista aikajänteistä minä kuitenkin kirjoitin kirjan lineaarisesti, alusta loppuun, siinä järjestyksessä kuin teksti on kirjassa. Hunanin henkilöiden tarinat muotoutuivat pieninä palasina, kohtaus sieltä ja toinen tuolta. Muutamissa episodeissa näkökulmahenkilö muuttui editointikierrosten mittaan. Pätkiä leikkautui pois, uusia pätkiä piti kirjoittaa täydentämään kokonaisuutta. Tästä syystä kirjan toimitustyökin on ollut pitkällisempää, työläämpää ja monivaiheisempaa kuin koskaan aikaisemmin. Sekavasta ja hajanaisesta kokoelmasta tapahtumia, kohtauksia ja keskusteluja on ollut leikattava, liimattava ja hiottava yhtenäinen, jäntevä tarinakokonaisuus. Kaikenlaisia pieniä sivupolkuja on toki edelleen jäljellä: kirjaan sisältyy esimerkiksi kaksi pientä satua. (Niistä toinen on muokattu kiinalaisesta kansantarinasta, toisen olen rakentanut muutaman parintuhannen vuoden takaisen historiallisen henkilön ympärille.)

On hyvin mahdollista – ja ehkä toivottavaakin – että monen lukijan mielessä tästä muodostuu minun (tähänastinen) pääteokseni. Toivon, että pikku sivuloikka vähän lähemmäksi kirjallisuuden keskikenttää auttaa uusia lukijoita havaitsemaan että kappas, tämmöinenkin kirjailija on olemassa tuolla kirjallisuuden sivurajan kupeessa, eivätkä sen tarinat olekaan niin pelottavia kuin mitä aikaisempien kirjojen aiheista tai kanteen painetusta ”scifi”-merkinnästä voisi kuvitella. Ehkä lukijat uskaltavat Hunanista rohkaistuneena tarttua sitten niihin muihinkin kirjoihin, aikaisempiin ja tuleviin myöhempiin. Ehkä myös muiden suomalaisen spefi-kentän loistavien kirjoittajien teoksiin. Ehkäpä Hunan on minun porttiteoreettinen pääteokseni.

Ei romaanien eikä spefiftävien romaanien kirjoittaminen tähän lopu, nimittäin. Alshain-pentalogiasta on vielä kolme viideosaa kirjoittamatta, ja toivon itsekin ettei kaikkia osia joudu odottamaan yhtä kauan kuin ensimmäisiä. Tarkoitus on ollut käydä seuraavaksi numero kolmosen kimppuun. Paitsi että olen muutamana aamuna huomannut pohdiskelevani erästä toista kirjaideaa, joka mahdollisesti muodostaisi eräänlaisen prequelin eräälle tarinalle X, jonka olen tehnyt aivan toiseen formaattiin kuin kirjaksi ja jonka mahdollisesta kohtalosta kuullen lähikuukausina. Voi olla, että tämä vinkeä pikku hommeli ottaa ja kiilaa jonossa. Ehkä.

Sitä paitsi olisi mukavaa tehdä lisää kirjasuomennoksiakin. Syksyllä pääsin pitkästä aikaa maistamaan, millaista elämä oli ennen muutaman vuosiapurahan putkeani ja Hunaniin keskittymistä, kun suomensin miltei peräjälkeen Ernest Clinen Armadan ja Neil deGrasse Tysonin pienen astrofysikaalisen tietokirjan Tähtitiedettä kiireisille. Oli kertakaikkisen mukavaa tonkia vaihteeksi muidenkin ihmisten pääkoppaa kuin omaani.

___
* Päivi sattuu asumaan noin viidensadan metrin päässä meiltä ja piti etäpäivää. Mistään sen juhlallisemmasta ja prestiisipitoisemmasta ei ollut kyse.