Kuukausi: marraskuu 2017

Arkista

Viime viikkoina on vietetty perin arkista kirjailijaelämää ainakin tässä taloudessa. On editoitu Hunanin käsikirjoitusta (jälleen kerran), on editoitu Armadan suomennosta. On tullut ääniteltyä muutama uusi versio omista lauluista, kun Armadan käännöstyön viimeisten viikkojen ajaksi itselleni julistama biisintekokielto hellitti. On tullut nikkaroitua muuatta taloyhtiön ikkunaruutuprojektia.

Facebookissa on (vaihteeksi) kiertänyt arkihaaste, jossa pitäisi kuvata mustavalkoisia kuvia arjesta, vailla ihmisiä. Kotona ja pihalla pyöriessä on tullut räpsittyä muutamia muitakin kuvia, joten jatkan tätä arkipäivitystä kuvallisessa muodossa.

Pikkujoulukausi on sentään päässyt alkamaan, joten toisinaan on tämä kirjailija/kääntäjä päässyt piipahtamaan kotiympyröistä vähän maalikylämäisempiinkin maisemiin, edes hetkeksi.

(Laitoin tuon edellisen Oum-bloggauksen kommentoinnin kiinni, koska se tuntuu houkuttelevan tavallistakin enemmän roskapostikommentteja. Voi tieten olla, että robotit käyvät seuraavaksi tämän merkinnän kimppuun.)

 

Oum.

Olen erinäisiä kertoja kehunut, miten antoisaa onkaan mennä konserttiin katsomaan esiintyjää, jonka musiikkia ei ole koskaan aikaisemmin kuullut. Tänään ei käynyt niin, sillä Oumin kolmea albumia on tullut pyöriteltyä viimeisen viikon mittaan muutaman kerran.

Levyt eivät sinänsä kertoneet kovinkaan tarkkaan, mitä oli odotettavissa, sillä niiden tyylikirjo ulottuu modernista elektronisesta arabipopista jazziin ja perinteisempiin marokkolaisiin ja muihin pohjois- ja länsiafrikkalaisiin musiikkityyleihin. Tänään lavalle astui laulajaa säestämään nelimiehinen akustinen yhtye: basisti Damian Nueva, lyömäsoittaja Inor Sotolongo, trumpetisti Camille Passeri ja oudisti Acir Rami. Keikka alkoi aavikkoblueshenkisellä tunnelmoinnilla, mutta vähitellen kuubalainen rytmisektio toi mukaan omaa, hiljaista rytmiikka-ajatteluaan afrikkalaisten, arabialaisten ja andalusialaisten ainesten jatkoksi. Hetkittäin huomasin kuulevani soitossa suorastaan kreikkalaisia aineksia, sillä Acir Ramin oud-soittotyyli toi välillä mieleen buzukin. Mutta saman meren ympärillähän Kreikka, Maghreb Marokkoineen ja Andalusiakin ovat, joten mikäs ihme tuo…

Oum El Ghaït Benessahraouin laulutyylissä on jotakin hyvin huolitellun jazzmaista, ja aina välillä muukin bändi päätyi jazzhenkiseen instrumenttisooloiluun, mutta onneksi soolot pysyivät armollisen lyhyinä, napakoina ja asiallisina. Enimmäkseen lavaa hallitsi Oum itse ja hänen notkea äänensä, ja bändi tyytyi tukemaan häntä ihailtavan sävykkäästi ja minimalistisesti. Etenkin Inor Sotolongon perkussioista irtosi hienoja, hienonvaraisia sävyjä, enkä voinut olla ihailematta setin eteen kiinnitettyä ”chimes”-settiä, jonka kellot oli tehty tavanomaisten metalliputkenpätkien sijaan erikokoisista avaimista.

Savoyn lavan edessä on usein nähty innostunutta porukkaa tanssimassa, mutta Oumin setti oli hyvinkin selkeästi kuuntelumusiikkia. Yleisö pysyi sopuisasti istuimillaan, mutta aplodeerasti innokkaasti laulut ja soolot sekä taputti tahtia siellä missä niin sopi tehdä. Ainakin bändi ja heidän solistinsa tuntuivat olevan ilahtuneita saamastaan vastaanotosta – ja siitä, että yleisön joukosta kuului välillä myös lasten ääniä. Salista sateiseen kaupunkiin purkautui tyytyväisen oloista yleisöä.

Käytettyjen koirien kauppiaan anabasis

Paitsi että en kerkiä lukemaan ollenkaan tarpeeksi muiden kirjoittamia kirjoja – aina on jonossa jotakin jota pitäisi lukea ns. työn puolesta – kerkiän vielä harvemmin palaamaan niihin aikaisemmin lukemiini kirjoihin, jotka ansaitsisivat uuden kierroksen.

Eräs tämän kategorian klassikko sattui kohdalle aivan äskettäin. Isän lesken muuttaessa pienempään asuntoon minut kutsuttiin katsomaan, olisiko jälkeenjäävissä tavaroissa – ja kirjakasoissa – mitään sellaista mikä minua kiinnostaisi. Nappasin mukaan teoksen, josta oli jäänyt hyviä muistoja 1970-luvulta, jolloin sen luin ensi kertaa.

Jaroslav Hašekin 1920-luvulla kirjoittama Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa oli noihin aikoihin pinnalla monestakin syystä. Kansankulttuuri-kustantamo oli julkaissut Marja Helinin ja Tuure Lehénin suomennoksesta vastikään tyylikkään, kaksiosaisen laitoksen (nimellä Kunnon sotamies Švejkin seikkailut maailmansodassa), ja meidän kodissamme olleen laitoksen paperikannet kuluivat aika nopeaan tahtiin perin repaleisiksi. Vähintään yhtä tärkeää oli Yleisradion loistokas kuunnelmasarja: vieläkin, lukiessani kirjasta Švejkin vakiorepliikin ”ilmoitan nöyrimmästi” kuulen sen mielessäni kuunnelman pääosanesittäjän Hannes Häyrisen äänellä.

(Osia kuunnelmasta löytyy netistä, mutta koska en tiedä niiden luvallisuudesta, en linkitä.)

Nyt käsiini saama laitos oli uudempaa tuotantoa: Orient Expressin vuonna 1991 julkaisema yksiosaiseksi sidottu Eero Balkin suomennos. Kansankulttuuri-painoksen henki kuitenkin elää kirjan lähestulkoon identtisessä ulkoasussa. Mukana on myös (sekä kannessa että sivuilla) Josef Ladan klassikkokuvitus, joka on muokannut erinäisten sukupolvien Švejk-kuvaa – jopa niin, että Švejkistä tehtyjen patsaiden esikuvana näyttäisi olevan pikemminkin Ladan isokokoinen pullukka kuin Hašekin tekstin ”sopusuhtainen pikkumies”. Mutta tokihan vuonna 1914 Itävalta-Unkarin keisarikunnan armeijaan värväytyvän käytettyjen koirien kauppiaan Švejkin hahmo on muutenkin karannut kirjan sivuilta ja merkityksistä joksikin aivan muuksi: patsaiden olemassaolo kertoo jo sinänsä, että tyyppi on saanut merkityksiä ja kansallissankaruuksia ihan yhtä lailla kuin ihan yhtä lailla antikansallissankarimaiset Tuntemattoman sotilaan hahmot. Muistan nähneeni Kansallisteatterin suurella näyttämöllä Bertolt Brechtin näytelmän Švejk toisessa maailmansodassa: siinä muistaakseni Lasse Pöystin esittämä Švejk ja hänen aina nälkäinen kaverinsa Baloun (Asko Sarkola) vetivät kerran toisensa jälkeen nenästä typeriä natseja ja aiheuttivat kaikenlaista nokkelaa pientä sekaannusta.

Nyt uudelleen kirjaa lukiessa Josef Švejkin hahmosta on oikeastaan vaikeaa ottaa selvää, mitä hän oikeastaan on. Toisaalta hänet voi tulkita (Brechtin lailla) salaviisaaksi trickster-hahmoksi, joka jallittaa parhaansa mukaan järjettömään sotaan heittäytyneitä ja Švejkin kotimaata Tšekkiä rautakoron alle painavia itävaltalaisia ääliöupseereita (ynnä kaikenlaista keisarivastaisuutta mielipuolisesti jahtaavia salaisen poliisin miehiä), ja joka vain esittää hölmöä ja vähän hullua. Tässä mielessä häntä lienevät tulkinnet Brechtin ohella ne, jotka ovat nostaneet hänet eräänlaiseksi fiktiiviseksi kansallissankariksi.

Toisaalta monet Hašekin romaanin tempaukset ovat silkkaa esikuvaa paljon myöhemmälle Mr. Beanille: oikeasti typeriä päähänpälkähdyksiä täsmälleen väärällä hetkellä. Nykyhetken näkökulmasta katsottuna jo Švejkin siviiliaikojen ”ammatti” on vastenmielinen: hän myy varastettuja koiria, mahdollisesti muuteltuaan niiden ulkonäköä ennen kauppaa. Kaikki hänen haltuunsa päätyneet koirat eivät edes pääse ostajille, vaan Hašek mainitsee ohimennen niiden kuolleen nälkään, kun Švejk on ollut pidätettynä.

Nykylukijan silmään pistää myös lapsellinen ääliönationalismi, joka tekee kaikista itävaltalaisista mahtipontisia hölmöjä ja (etenkin) unkarilaisista sietämättömiä iiskotteja, joiden pahoinpitelemistä ei katsota pahalla. Tokihan Hašek eli aivan toisenlaisessa maailmassa kuin me kirjoittaessaan Švejkin seikkailuja 1920-luvulla: Itävalta-Unkarin keisari- ja kuningaskunta -kaksoismonarkia oli hajonnut ensimmäisen maailmansodan jälkeen, ja sen osista (ynnä erinäisistä muista alueista) oli muodostettu Itävallan ja Unkarin ohella (enemmän tai vähemmän keinotekoiset) Jugoslavia ja Tšekkoslovakia, joista jälkimmäisen länsiosan muodosti aikaisemmin ”Böömin” nimellä tunnettu Švejkin kotimaa, nykyinen Tšekin tasavalta.

Vanhan kirjallisuuden merkittävyys toisaalta kumpuaa osittain juuri siitä, miten se kuvastelee aikansa ilmapiiriä, ja toisaalta siitä miten se onnistuu nousemaan asenne- ja mielipideilmapiirinsä yläpuolelle. Kunnon sotamies Švejk maailmansodassa on selvästikin tempussa onnistunut, eikä syyttä. Epäilemättä itse kutakin tulkitsijaa ja lukijaa kutkuttelee yhtä lailla pohtia, mihin Švejk olisi lopulta päätynyt, mikäli vuonna 1923 kuollut Jaroslav Hašek olisi saanut kirjoitettua satiirisen tarinansa loppuun asti: Brecht ei ole todellakaan ainoa, joka on leikitellyt, omalla tavallaan ja omista lähtökohdistaan, sillä millainen hahmo hän olisi ollut seuraavien vuosikymmenien toisenlaisessa Euroopassa.

Suomentajasta kirjailijaksi (taas kerran)

Päivät, jolloin voi – hyvin omintunnoin ja aikataulussa – lähettää kustantajalle kirjasuomennoskäsikirjoituksen lisäksi laskun tehdystä työstä, ovat varsin mainioita päiviä. Etenkin jos on työnjälkeensä tyytyväinen.

Ainakin viimeisten tarkistusten aikana minun silmäni väitti, että suomennokseni Ernest Clinen Armadasta on ihan kohtuullisten hyvää tekstiä. Tokihan kustannustoimittaja tulee löytämään siitä paljonkin korjattavaa, ehkä uusiksi mietittävääkin. Mutta se kuuluu asiaan. Minäkin löydän yhtä ja toista paremmaksi työstettävää, kun näen käännökseni viikkojen tauon jälkeen uudelleen. Olen viime viikot elänyt sen verran tiiviisti tekstin parissa että niin sanottu perspektiivi on ihan taatusti hukassa – vaikka yleensä teenkin kohtuullisen hyvää jälkeä, kun tuotan vuorokaudessa paljon tekstiä.

Tällä hetkellä voin taas, ainakin toviksi peruuttaa käännösdeadlinea edeltävän (nyttemmin jo valitettavan perinteiseksi muodostuneen) biisinteko- ja äänityskiellon. Huomasin, että kone tuntuu hieman hidastelevan, joten on aika käyttää myös pari työpäivää ns. puhtaan asennuksen tekemiseen: järjestelmäkovalevyn alustaminen ja käyttöjärjestelmän ja ohjelmistojen uudelleen asennus yleensä auttaa hitailuun varsin mukavasti, ja pidentää koneen käyttöikää. ”Kone hidastelee enemmän kuin ennen” on erittäin huono peruste vaihtaa konetta. Ja nyt kun ei ole hetkeen kiire, on paras mahdollinen hetki tehdä tarvittavat huoltotoimenpiteet. Pitkään puolivalmiina roikkunut kirjailija-nettisivu-uudistus pitäisi sekin työstää kuntoon, kun nyt sinne olisi uutta materiaaliakin laitettavana.

Pitkään lomailuun ei ole mahdollisuutta, sillä kirjoituspöydälle putkahti muutama päivä sitten paksu paperinivaska, Hunanin käsikirjoitus, johon kustannustoimittaja on merkinnyt monenlaista korjailtavaa ja paranneltavaa. Tämän kirjan kanssa on tehty aikaisempia useampia editointi- ja korjailukierroksia, ja nyt vielä kustannustoimittajakin vaihtui. Minulla ei ole mitään valittamista Niinan työn suhteen – hän teki erinomaisia korjaus- ja parannusehdotuksia, näki paljon vaivaa käsikirjoitukseni kanssa – mutta toisaalta olen iloinen siitä että olen päässyt jatkamaan yhteistyötä monta aikaisempaa romaaniani toimittaneen Stellan kanssa.

Hunanin suhteen on sitä paitsi muutenkin tällä hetkellä vallan hyvät ja toiveikkaat fiilikset. Kustantamolta saamieni tietojen mukaan ennakkomyynti on alkanut vallan lupaavasti: (maagisrealistisia tai suomikummallisia aineksia sisältävä) historiallinen romaani on monille kirjakaupoille helpompi sisäänostettava kuin tieteisromaani. Olen myös nähnyt kirjan kansikuvan, joka poikkeuksellisesti ei sisällä minun valo- tai muita kuviani, mutta näyttää vallan mainiolta. Vielä se ei ole julkinen, joten joudun panttaamaan sitä teiltä tovin.