Kuukausi: lokakuu 2017

Juhlat on alkaneet

Savoy-teatterin lavalle astuessaan ja flyygelin ääreen istahtaessaan Yari kertoo, että koska kyse on hänen juhlakonsertistaan, hän soittaa niitä kappaleitaan joita haluaa soittaa. Niin hän sitten tekeekin. Biisilistan osalta 60-vuotisjuhlakonsertti ei mene ihan sinne mihin perinteisesti on ollut tapana, mutta sehän on puolestaan hyvinkin yarimaista.

Se-yhtyeen muistelukonsertit Yari teki keväällä Litku Klemetin ja Se Tuntematon Numero -yhtyeen kiertueella, ja oikein hyvin tekikin, joten juhlakonsertin painopiste oli Yarin soolotuotannossa ja ilahduttavasti myös (ainakin toistaiseksi) levyttämättömässä tuotannossa. Myös Yarin ”tuore” soololevy, kahdeksantoista vuotta sitten ilmestynyt 12 askelta oli etukäteen odottamattoman hyvin esillä – ja miksei olisi, hienoja laulujahan se sisältää.

Vanhaa Se-materiaalia esittivät lähinnä juhlakonsertin henkeen kuuluvat vierailevat tähdet, eivätkä lainkaan huonosti. En itse ehkä olisi antanut ”Varjoja” Samuli Putrolle, mutta eipä tuo huono tulkinta ollut, hieman odottamaton vain. Jarkko Martikainen sai ”Ei asfaltti liiku” -raitaan riittämiin energiaa, eikä sitä toki puuttunut Litku Klemetiltäkään. Vaikuttavimmat vierailuosuudet keskittyivät kuitenkin muuhun kuin Sen klassikoihin. Valitettavasti missasin niiden kolmen muusikon nimet, jotka soittivat ja lauloivat Yarin karjalaisrunoihin säveltämiä lauluja – etenkin kanteleensoittaja teki huikeaa työtä looper-pedaaleineen kaikkineen.

EDIT. Yari täydensi Facebookin Yari-sivulla: ”Aino Ruotanen kantele, Minttu Helsten laulu ja Ella Isotalo viulu. Tätä konserttia varten kasattu kokoonpano mutta tekevät musiikkia sekä soolona että kokoonpanoissa.”

Illan ensimmäinen vieras, P.K. Keränen oli sittenkin järisyttävin. Tulkinnat Yarin ensimmäisen soolosinglen molemmista puolista (”Maria Maria” ja ”Voin odottaa”) olivat illan luullakseni vahvimpia irtiottoja alkuperäisistä sovituksista, ja Keräsen hauras ääni toimi niissä hienosti. Jälkimmäiseen toi lisänsä kosketinsoittaja-Risto, joka sävytti koko muutakin settiä väliin hyvinkin odottamattomilla soundi-ideoilla. Muukin bändi – rumpali Tero Kling, kitaristi Puka Oinonen ja basisti Dile Kolanen – soitti kerrassaan mainiosti.

Uuden materiaalin, ainakin ensi kuulemalta oikein mainioilta kuulostaneiden uusien laulujen runsas määrä antaa sitä paitsi toivoa, että 12 askeltasaa lopultakin seuraajan, eikä Yari vetäydy takaisin mökkiinsä väkertämään pelkkää elokuvamusiikkia (vaikka hyvin ymmärrän ajatuksen viehätyksen). Toivottavasti hän jaksaa heittää jonnin verran keikkojakin. Yari on niin hieno laulaja ja esiintyjä ettei häneen kyllästyisi vähän taajemmallakaan keikkatahdilla, etenkään kun keikoissa ei ollut etenkään tällä kertaa kysymys pelkästään pölyisestä uusi aalto -nostalgiasta, vaan tuoreesta ja/tai tuoreesti esitetystä, ajattomasta musiikista.

Kirjailija messuaa

Minun tämänvuotinen ohjelmani Helsingin kirjamessuilla keskittyy perjantain iltapäivään ja iltaan, seuraavasti:

Vaihtoehtoinen Suomi!

Kirjailijat visioivat Suomelle erilaisia nykyhetkiä ja tulevaisuuksia vaihtoehtohistorioiden ja science fictionin hengessä.

Aika 27.10.2017, 17:00 – 27.10.2017, 17:30
Paikka Kullervo
Esiintyjät Anne Leinonen, J. Pekka Mäkelä, Johanna Sinisalo, Vesa Sisättö (pj)

_

Avaruuden luotaajat – ihminen ja maailmankaikkeus

Interstellar ja Arrival -elokuvien pohjalta voi sanoa, että tarinankerronnassa suuret kuviot ja ihmiskunnan matka tulevaisuuteen ovat nyt ajankohtainen aihe. Miten tämä näkyy kotimaisessa kirjallisuudessa? Keskustelemassa scifi-kirjailijat Jussi Katajala, Shimo Suntila ja J. Pekka Mäkelä, sekä Kujerruksia-kulttuuriblogin pitäjä Linnea Peurakoski.

Aika 27.10.2017, 17:30 – 27.10.2017, 18:00
Paikka KirjaKallio
Esiintyjät Shimo Suntila, J. Pekka Mäkelä, Jussi Katajala, Linnea Peurakoski

_

”Onnestain on puolet sinun”. Käännösiskelmien vuosikymmenet

”Onnestain on puolet sinun”. Käännösiskelmien vuosikymmeniä luotaavat Maarit Niiniluoto, Harri Hertell, Alice Martin ja J. Pekka Mäkelä. Mukana musiikkinäytteitä.

Aika 27.10.2017, 19:00 – 27.10.2017, 19:30
Paikka Kullervo
Esiintyjät Maarit Niiniluoto, Harri Hertell, J. Pekka Mäkelä, Alice Martin

Kaimaani kaksi

Näin Ridley Scottin Blade Runner -elokuvan ensimmäisen kerran syksyllä 1982 jossakin määrin epäoptimaalisissa olosuhteissa. Paikka oli kyllä kunnollinen elokuvateatteri, mitä tämä visuaalisesti erittäin huolella rakennettu elokuva ehdottomasti vaatiikin. Meitä oli neljän hengen porukka, joka oli päätynyt edellisillan ainejärjestöbileiden jatkojen jälkeen nukkumaan jonkun meistä kämpille, ja päätti sitten yhteisen aamiaisen jälkeen viettää alkuiltapäivää elokuvateatterin hämärässä. Hyväntuulisessa krapulassa oli mukava puoliääneen hihitellä elokuvan kaikenlaisille outouksille ja hassuuksille, kuten replicant-termin suomennokselle ”kaima” ja sille, että kaimojen metsästäjiä, blade runnereita, kutsuttiin käännöksessä ”kaimaaneiksi”.

Kestikin jotakuinkin parikymmentä vuotta ja muutaman director’s cutin verran huomata, että kyseessä on ison budjetin Hollywood-tieteiselokuvaksi melkoisen hyvin aikaa(kin) kestänyt teos. Tähtien sota oli muutamaa vuotta aikaisemmin aloittanut tieteiselokuvien nopean (ja valitettavan) muuttumisen syvällisestä pohdiskelusta vauhdikkaaksi (ja usein tyhjänpäiväiseksi) toiminnaksi, mutta Blade Runner nojasi kyllä yhä enemmän vanhempaan sf-perinteeseen siinä missä sen äärimmäisen huolellinen (ja isolla rahalla toteutettu) visuaalinen ilme oli tieteiselokuvan tulevaa valtavirtaa. Nykyään katseltuna elokuvan tempo on yllättävänkin verkkainen. Siinä mielessä se oli ehkä toisaalta myös aikaansa edellä: harvoista näkemistäni viime vuosien sf-elokuvista ainakin Kuu ja Yksin Marsissa välttävät myös yletöntä kiirettä.

Teatterissa näkemäni versio oli (tietenkin) se alkuperäisjulkaisu, jonka loppuun oli ympätty, elokuvan sanoman lempeyttämiseksi ja lopun onnellistuttamiseksi, sittemmin kaikista director’s cuteista poistettu, Hohdossa käyttämättä jäänyt ilmakuva ja voiceover joka, kiinnostavaa kyllä, korosti elokuvan keskeisen henkilöhahmon poikkeuksellisuutta – ja juuri tämän henkilöhahmon poikkeuksellisuus noisee erittäin tärkeään osaa Denis Villeneuven tuoreehkossa jatko-osassa Blade Runner 2049.

Katsoimme porukalla vanhan Blade Runnerin ennen teatteriin lähtöä, ja tämä osoittautui erinomaiseksi ideaksi. 2049 sisältää valtaisan määrän pieniä ja suuria viittauksia edeltäjäänsä, joista osa on pelkästään hauskaa silmäkarkkia, mutta osa elokuvan tarinan kannalta täysin oleellisia. Villeneuven työryhmä on muutenkin tehnyt ihailtavan huolellista työtä hakiessaan ykkösosan tyyliä ja tunnelmia. Enimmäkseen siinä on onnistuttukin, joskaan ei aina: kaatopaikkajakso aiheutti ainakin minulle melkoisen äsh-fiiliksen siinä mielessä, että se tuntui ankealta postapokalypsielokuvien kliseeltä.

Villeneuven työryhmä on joka tapauksessa pysyttäytynyt Scottin film noir -tunnelmissa ja oikeastaan vielä korostanut ja vahvistanut niitä. 2049 on dekkarielokuva ja hyvä niin. Tappelukohtauksia toki on, mutta elokuvan pituuteen nähden paljon vähemmän kuin edeltäjässä, ja ne ovat onneksi myös lyhyitä. Niinpä 2049 on pitkä, suhteellisen rauhalliseen ja mietteliääseen tahtiin etenevä elokuva, joka osaa pysähtyä nauttimaan maisemista – ja on niissä maisemissa tosiaan nauttimistakin: visuaalisesti tulos on huikean hieno. Myös tarinakaarena elokuva toimii hyvin, enimmäkseen, joskin tilaa jää epäilemättä edeltäjän lailla ihan yhtä monille kummastuneille kysely- ja spekulaatiopalstoille siitä, mitä elokuvassa oikeasti tapahtui ja mitä tämä tai tuo kohtaus/detalji loppujen lopuksi merkitsi. Jossain määrin minua jäi harmittamaan eräänlainen jatkuvuusmoka edeltäjään: Blade Runnerissa replikanttien neljän vuoden elinikä oli tarinan kannalta täysin oleellinen asia, ja sillä selitettiin replikanttien ihmistä suurempia fyysisiä voimia ja kestävyyttä. (Tai ainakin ”seliteltiin”: ihmisen lähes sadan vuoden elinvoimaisuus ikään kuin oli tiivistetty replikanttien neljään vuoteen.) 2049:n replikantit elävät vuosikymmeniä, mutta ovat silti fyysisesti yhtä ylivertaisia.

On uudessa elokuvassa pari muutakin isoa ongelmaa. Se on, ehkä edeltäjäänsä enemmänkin, miehen katseen elokuva. Vuonna 1982 tuollainen vielä toimi jotenkuten siksi että jotakuinkin kaikki elokuvat olivat sellaisia, mutta sittemmin silmiä on saatu enemmän auki. Nykyään namusetämäinen nuoren naisen paljaan ihon toistuva tirkistely näyttää lähinnä niljakkaalta ja tympeältä. Pölyinen setäasenne näkyy toki myös elokuvan naisrooleissa. Onhan mukana kolme hyvinkin tärkeää ja aktiivista naistoimijaa, mutta kaikki ovat selkeän alisteisissa asemissa miehiin: yksi on pykäliä kyttäävä byrokraatti, toinen miehen palvelija, kolmas seuralais-tekoäly.

Ongelma on myös elokuvan päähenkilöksi valittu näyttelijä. Alkuperäisen Blade Runnerin ja Harrison Fordin ilmeikkään roolisuorituksen näkeminen juuri ennen uutta elokuvaa vain korosti Ryan Goslingin pahvinaamaista tylsyyttä. Ford toki palaa tässä uutuudessakin vanhaan Deckartin rooliinsa ja vetää sen yli seitsemänkymppiseksi mieheksi oikein hyvin, mutta ei ehkä edes halua jättää Goslingin ”K:ta” varjoonsa.

Elokuvan suomennos vaikutti melkoisen hätäiseltä ja hintojenpolkijalta hankitulta. Erityisesti pisti silmään keskeisen baseline-termin suomentaminen miten milloinkin sattuu.

Blade Runner 2049:n tarina petaa, nykyiseen ison budjetin elokuvien tapaan, myös jatko-osan pohjustamiseen tarpeellisia teemoja. Koska tuoreeltaan lipputuotot ovat ilmeisesti jääneet toivottua selvästi pienemmiksi, voi olla ettei sellaista olla ihan kiireellä tekemässä. Tällä uudellakin elokuvalla on edeltäjänsä tavoin kuitenkin oikein hyvät mahdollisuudet kasvaa aikaa myöten arvostetuksi ja palvotuksi kulttileffaksi, joten ehkäpä sitten… vaikka kolmenkymmenenviiden vuoden päästä?

Tuulennaukujan kuolema

Varustamon kuuluisin alus, median lemmikiksi noussut valkoiseksi maalattu nelimastoparkki, saapuu Englantiin tehtyään matkallaan Australiasta miltei ennätyksellisen nopean matkan.  Poikkeuksellisesti matkalla on mukana myös nainen, kapteenin vaimo. Nuorikon yläluokkaisen englantilaissuvun vastustama avioliitto on solmittu miehen pienessä kotikylässä Ahvenanmaalla juuri ennen kuin alus aloitti maailman ympäri yltäneen matkansa. Kapteeni itse on nuorimpia komentajia tässä maailman viimeisessä kauppapurjelaivastossa: samaisen laivan perämiehen nosti nykyiseen virkaansa laivan edellisen isännän, 1900-luvun kenties kuuluisimman purjekauppalaivakapteenin Ruben de Clouxin suositus.

Tulosatamassa Falmouthissa odottaa varustamon orderi siirtyä purkamaan vehnälastia Ipswitchiin. Saamistaan hyvistä neuvoista huolimatta nuori kapteeni päättää lähteä rannikkovesillä kömpelön, moottorittoman aluksensa kanssa ruuhkaiseen Englannin kanaaliin sumuisena yönä. Kukaan laivalla ei huomaa, että Eddystonen majakka ohitetaan väärältä puolelta. Navigointivirhe paljastuu vasta kun nelimastoparkki rysähtää karille Salcomben edustalla.

Haveri nousee saman tien englantilaisen lehdistön etusivuille, ja toimittajaparvet tulvivat Salcombeen kirjoittamaan ja kuvaamaan ”kuherruskuukausilaivan” ahdinkoa. Kapteenin nuorikko, kokenut toimittaja itsekin, masinoi julkisuutta vielä lisää kerätäkseen rahaa parkin pelastamiseen, sillä legendaarinen varustamonomistaja pitää vakuuttamatonta alusta saman tien menetettynä. Satojen vapaaehtoisten voimin turvonnutta, mädäntynyttä vehnälastia saadaan purettua seuraavien kuukausien ajan sen verran, että alus irtoaa karilta, ja se hinataan suojaiseen, hiekkapohjaiseen lahteen korjausyrityksiä ja lopun lastin tyhjennystä varten. Mutta lahteen osuu myrsky, joka lopulta murtaa vain vähän yli kolmekymmenvuotiaan nelimastoparkin teräsrungon. Herzogin Ceciliestä on tullut yksi uusi hylky Englannin kanaaliin lukemattomien hylkyjen joukkoon.

Herzogin Cecilien viimeinen matka kiehtoo laivoista ja merihistoriasta kiinnostuneen kirjoittajan mieltä aina kun siitä lukee. Mitä viimeisellä matkalla oikein tapahtui? Näyttivätkö kompassit todella pieleen, ja johtuiko se siitä että Britannian laivasto olisi kokeillut alueella salaista magneettiasettaan, jolla oli tarkoitus häiritä vihollisen sotalaivoja? Oli minulla jonkinlainen spefistinen tarinanideakin tämän haverin ympärille kehitettynä, mutta muutama viikko sitten luin Ulla-Lena Lundbergin uudesta Herttuar ja kapteenin vaimo: purjealuksen tarina -kirjasta (Teos/Förlaget 2017) ja ajattelin, että pajatso on ainakin toistaiseksi tyhjennetty. Ja mikäs siinä: itsekin oolantilaisena, alueen merihistorian keskellä kasvaneena Lundbergillä on tietysti paljon paremmat edellytykset taustoittaa tarinaansa kuin minulla.

Herttuatar ja kapteenin vaimo on kuitenkin toisenlainen kirja kuin kuvittelin. Sen syntysyynä ovat olleet vastikään löytyneet kapteeninrouva Pamela Erikssonin (1908–1984) kirjeet ja valokuvanegatiivit, ja kirja antaa tilaa etenkin jälkimmäisistä skannatuille kuville. Lundbergin tekstiosuus on niille lähinnä kahdeksankymmentäsivuisena johdantona.

Ei sillä että johdanto olisi huono, ohut tai pinnallinen, päinvastoin: teksti on maallikon silmiin erinomaisen perusteellista ja huolellista työtä ja valaisee monia niitä syitä miksi Herzogin Cecilien nuori kapteeni Sven Eriksson (1903– 1954) päätti lähtä niin kohtalokkaalla kiireellä laivansa viimeiseksi jääneelle matkalle. Hänen päänsä oli varustamon legendaarisen ”purjelaivojen kuninkaan” Gustav Eriksonin (1872–1947) silmissä jo valmiiksi proverbiaalisella pölkyllä. Sven Eriksson oli osoittautunut koreilunhaluiseksi tuhlariksi, joka ei saanut hoidettua laivansa paperitöitä tai kuluselvityksiä tehtyä – paitsi silloin kun Pamela Eriksson huolehti näistä asioista – ja Cecilien matkat tuottivat tappiota aikana jolloin purjekauppalaivat olivat muutenkin jäämässä toiseksi nopeammille, kanavien kautta oikaiseville höyrylaivoille. Varustamon kitsas patruuna vaati kapteeneiltaan tiukkaa kulukuria, ja siihen ei Sven Eriksson koskaan kyennyt. Cecilien viimeinen matka oli muutenkin alkanut huonoissa merkeissä: donkey-pannun räjähdys oli vaatinut Maarianhaminassa neljän ihmisen hengen ja vienyt laivan ennen matkaanlähtöä kalliille telakalle, ja Tanskan salmissa hankalasti ohjailtava nelimastoparkki oli kolhinut kahta pienempää alusta jäämättä selvittämään asioita: Sven Eriksson oli kadonnut avomeren rauhaan radiottomalla aluksellaan.

Ei ihme, että Herzogin Cecilie jäi ainoaksi laivaksi jota Sven Eriksson koskaan komensi: hänen loppuelämänsä kului maatilanisäntänä Etelä-Afrikassa.

Pääosan Herttuataresta vievät kuitenkin Pamela Erikssonin valokuvat, ja ihan aiheesta. Kokeneena journalistina hän on ollut erinomainen valokuvaaja – samoin ne Cecilien miehistön jäsenet, joille hän on antanut kameransa saadakseen kuvia itsestään ja kapteenimiehestään. Hänhän kirjoitti tästä viimeisestä matkasta oman kuvauksensa The Duchess: The Life and Death of the Herzogin Cecilie (Secker  & Warburg 1958), johon Lundberginkin teksti paljolti nojaa. Negatiiviskannausten ja hyvän painatuksen ansiosta Herttuattaren ja kapteenin vaimon kuvitusta katselee paljon mieluummin kuin sitä millaisina samat otokset näkyvät omassa Duchessin pokkariversiossani (jonka ostin Maarianhaminan merimuseosta, mutta en ole vielä saanut aikaiseksi lukea).

Herttuatar onkin mainio katselu- ja selailukirja kaltaiselleni meriromantikolle.

Ei tämä paketti ihan täydellinen ole, minun silmissäni. Caj Westerbergin suomennos olisi vaatinut paikka paikoin vähän enemmän kustannustoimittajan punakynää. Jotkut kuvatekstit saavat minut kurtistamaan kulmiani: yllä oleva kuva meren kolhiman Cecilien keulavantaasta on luemma otettu laivan saapuessa Australian Port Lincolniin, mutta siinä vaiheessa laivalla olisi pitänyt olla pelkkä painolasti ja se olisi luullakseni uinut paljon korkeammalla. Itse veikkaisin – merenkulun ja purjelaivojen suhteen täydellisenä amatöörinä – että kuva on laivan paluumatkalta täydessä vehnälastissa.

En minä kuitenkaan väitä, että olisin kokonaan hylännyt ideani kirjoittaa mitään, mikä liittyy Herzogin Cecilieen tai 1900-luvun purjelaivoihin. Olenhan minä muutamia Cecilien haverin aineksia hyödyntänyt aivan toisenlaisessa kirjallisessa kontekstissa jo vuosia sitten. Ja parin vuoden takainen vierailu Maarianhaminan merimuseossa Archipelaconin yhteydessä synnytti kaikenlaisia ideoita nelimastoparkille sijoittuvaan spefiromaaniin. Museoon on sijoitettu paljon Cecilien hylystä pelastettua tavaraa: keulakuva, laivakello, jopa kapteenin salonki kalustoineen ja puisine seinäpaneeleineen. Ehkäpä käytän vielä tuon mainion Tuulennaukuja-nimenkin.

Sillan kannella

”Silta” on ehkä jopa varsin kulunut metafora silloin kun puhe on Suomen ja Ee– Viron suhteista. ”Sävelsiltaa” kuunneltiin radiosta jo kuusikymmenluvulla, samoihin aikoihin kun laivaliikenne Helsingin ja Tallinnan välillä avattiin pitkän tauon jälkeen, aikana jolloin Neuvostoliitto yritti mahdollisimman tarkoin kontrolloida ettei Suomenlahden poikki siirry muuta kuin huolella hyväksyttyjä asioita (missä NL epäonnistui täydellisesti, siinäkin).

Virka-galleriassa eli Helsingin kaupungintalon aulassa tänään avautunut Silta-näyttely toisaalta ottaa lähtökohdakseen juuri tämän lahdenvälisten suhteiden mutkikkaan historian viimeisten reilun sadan vuoden ajalta. Galleriatilan keskiosan täyttää ”Talsinki”, kuva- ja esinenäyttely joka valottaa historiantunneilla nukkuneellekin pääkohtia Suomen ja Viron suhteiden historiasta. Mukana on runsaan valokuvanäyttelyn ohella muun salakuljetustavaraa: 1920-luvulla viinaa Virosta kieltolaki-Suomeen, 1980-luvulla sukkahousuja ja farkkuja neuvosto-Eestiin. Täällä valotetaan myös Helsinki–Tallinna-kaksoiskaupunki-idean historiaa: siltaa tai tunnelia lahden poikki on suunniteltu jo 1800-luvulla.

Varsinainen näyttely koostuu kuitenkin neljän virolaisen ja neljän suomalaisen taiteilijan valokuva- ja videoteoksista, jotka luotaavat monelta kantilta sekä vuorovaikutusta että, ennen kaikkea, kansallista identiteettiä.

Taiteilijakahdeksikosta meille ennestään tuttu, hurmaava Sepideh Rahaa käsittelee identiteettiä, kotimaata ja juuria kahden suomeniranilaisen naisen sanojen ja kuvien kautta sekä valokuvina että kahden näytön videoteoksella. Videon visuaalisesti ja äänellisesti hienoilla kuvilla esiintyvä punainen granaattiomena ei ole mukana ainoastaan esteettisenä kontrastina sinertävän ja vihreän sävyisiin suomalaismaisemiin: Sepideh kertoi, että granaattiomena on alkuaan kotoisin Iranista, ja toimii näin ollen (suomalaiseen ympäristöön sijoitettuna) symbolina identiteetille kahden maan kansalaisena – tai ei minkään maan kansalaisena, onnellisesti juuret ilmassa leijumiselle. Tällaista kulmaa on mukava kuulla näinä nationalismin zombiemaisen kuolleistaheräämisen aikana.


Korjaus: Sepideh kertoi, että toinen naisista oli palestiinalainen eikä iranilainen. Molemmat ovat muuttaneet Suomeen lapsina perheidensä kanssa.


Näyttely on Virka-galleriassa avoinna helmikuun 25. päivään asti. Kannattaa käydä jonakin hiljaisempana hetkenä, niin että ettei joudu jonottamaan videoteosten kuulokkeita.

Sitä paitsi Kaupungintalon aulassa on aina mukava käydä katsomassa siellä jo ainakin 1960-luvulta asti seissyttä teosta, jota toisinaan tekisi mieli sormeilla.

Toiset satakaksikymppiset

Kirjailijaliiton jäsenistö juhli liittonsa 120-vuotista taivalta jo keväällä, mutta koska tänään on Aleksis Kiven päivä ja Kai Häggmanin historiikki Kivelle perustettu – Suomen Kirjailijaliitto 1897–2017 (Otava) oli tullut painosta, oli toki syytä juhlia uudelleen, edes pienen iltapäivätilaisuuden verran.

Puolenkymmenen helsinkiläisen lehtimies-kirjailijan perustama yhdistys on kasvanut seitsemänsataahenkiseksi järjestöksi, joka on ollut kausittain hyvinkin vaikutusvaltainen. Tänään ei ehkä tuntunut ihan siltä, sillä paikalla olevat toimittajat ja valokuvaajat tuntuivat olevan kiinnostuneempia valtiovallan tervehdyksen tuoneen entisen valtiovarainministerin, nykyisen entisen valtiovarainministerin eilen julkistetuista vauvanodotusuutisista. On tosin sanottava, että puheessaan Sauli Niinistö kyllä esitti eräänlaisen pienen apologian valtiovarainministeriaikoinaan esittämästään varomattomasta lausunnosta kirjastojen maksullisuuden suhteen, eikä puhe muutenkaan ollut lainkaan huono.

Kiinnostavampi oli silti Häggmanin esitys kirjastaan. Kirjailijoiden toimeentulo oli ongelma jo liiton alkuvuosikymmeninä, mutta sananvapauskysymykset tulivat ohjelmaan ja pohdintaan vasta toisen maailmansodan jälkeen: kolmekymmentäluvulla liitto oli hyvin hiljaa Saksan toisinajattelijoiden vainoista, ilmeisesti vähintään yhtä hipihiljaa kuin sitten 60–70-luvuilla Neuvostoliiton toisinajattelijoiden vainoista. Ohjelman mittaan esitettiin hyvin rytmitetty viiden videoinsertin sarja, jossa muutama kirjailija luki katkelmia kirjasta. Nuorin lukijoista oli alle kolmekymppinen Susinukke Kosola, vanhin lähes yhdeksänkymppinen Eeva Kilpi.

Koska varsinaiset bileet oli pidetty jo keväällä, kyseessä oli parin tunnin iltapäivätilaisuus. Puheiden jälkeen ehdittiin kyllä nostaa malja kuohuvaa ja jutustella tovin. Turinoinnin lomassa kävi ilmi sellainenkin kiinnostava pikku detalji, että muuan mainio kirjailijakollega on ollut samaan aikaan 80-luvulla silloisessa Oulunkylän Pop/Jazz-opistossa ja vieläpä saman bassonsoitonopettajan tunneilla. Maailma ei ole suurensuuri.

730532 merkkiä

Olen minä arabispefin lueskelemisen lomassa tehnyt töitäkin. Uusin versio Hunanista lähti äsken kustannustoimittajan ihmeteltäväksi.

Hunan on taas vähän tiiviimpi ja romaanimaisempi. Toistoja ja jankkaavampaa pohdiskelua on vähennetty sieltä missä niitä oli liikaa, sanavalintoja on mietitty tarkemmin. Suurin rakenteellinen muutos tapahtui kirjan alussa: nyt kirja alkaa kohdasta joka edellisessä versiossa tuli vasta kolmantena lukuna. Entinen ykkösluku siirtyi sen perään ja välistä leikattiin pois pätkä (alkuperäisiä) päiväkirjamerkintöjä. Tarkoituksena on, että kirjan aloitus imaisee lukijan mukaansa saman tien, ja tämä järjestyksenmuutos toivon mukaan edistää asiaa.

Asiat ovat edistyneet muillakin rintamilla. Kirjasta on nyt tehty kirjallinen kustannussopimus ja ensimmäisiä kansikuvaversioita on laadittu. Tällä kertaa en tee itse kantta, mutta ammattigraafikon työ näyttää oikein hyvältä. Myös ennakkomyynti kirjakaupoille on aloitettu, ja kuulemma käynnistynyt ihan hyvin. Ellei ihmeempiä satu, valmis kirja on lukijoiden ulottuvilla ensi helmikuussa.

Alkaa siis lopultakin vaikuttaa siltä, että tämä monipolvinen ja kauan väkerretty romaanisavotta alkaa olla lopultakin valmistumassa. Kyllä teksti palaa vielä vähintään kerran muokattavakseni, ja tälläkin kertaa taitan kirjan itse, mutta silti.