Kuukausi: syyskuu 2017

Vanhaan maailmaan

Maurilaisen Andalusian jäätyä espanjalaisten jalkoihin vuonna 1492 osa pakolaisista purjehtii rannattoman valtameren yli ja perustaa siirtokunnan Pohjois-Amerikkaan. Seuraavien kolmensadan vuoden kuluessa maurit muodostavat mantereenlaajuisen, kalifin johtaman valtioliiton pohjoisamerikkalaisten kansojen kanssa. Islamiin sekoittuu totemistisia aineksia, ja teknologinen kehitys laukkaa nopeampaa tahtia kuin vanhassa maailmassa – josta tämän Yaqteenyaksi nimetyn valtion asukkaat eivät tiedä mitään, sillä tabut kieltävät valtameren ylittämisen.

Kolmisensataa vuotta perustamisensa jälkeen kalifaatti on kuitenkin ajautunut sisällissotaan. Kapinaliike pitää tarinaa Andalusiasta ja Granadasta pelkkänä satuna. Vanha tabu on rikottava, on lähetettävä retkikunta meren yli tuomaan todisteita vanhasta maailmasta. Matkaan lähetetty laiva kuitenkin haaksirikkoutuu Pohjois-Afrikan rannikolla. Rannalle selviää vain nuori Al-Baz Al-Monqad, jonka harteilla on nyt tehtävän onnistuminen ja kotikalifaatin pelastaminen.

Saudiarabialaisen pelisuunnittelijan ja tieteiskirjailijan Yasser Bajhattin Yaqteenya – The Old World (2015) lähtee liikkeelle kutkuttavasta ja varsin mahdollisen tuntuisesta vaihtoehtohistoriallisesta asetelmasta. Bajhattin yhteistyökumppaninsa Ibraheem Abbasin kanssa kirjoittamien HWJN:n ja Somewheren lailla tarina keriytyy auki miltei poikamaiseksi seikkailukertomukseksi, jonka joistain piirteistä jopa Edgar Rice Burroughs saattaisi olla ylpeä (jos olisi kyennyt rasismiltaan tarttumaan mihinkään ei-englantilaiseen teokseen). Vanhanaikaisuutta tietysti korostaa pohjoiseurooppalaisen lukijan silmissä vielä varovaisen kunnioittava, etäisen palvova suhtautuminen naisiin, jotka Bajhattilla kuitenkin ovat (ainakin ajoittain) aktiivisia toimijoita, eivät hädästäpelastettavia hentoja virpiä.

Neljästä putkeen lukemastani arabispefikirjasta Yaqteenya ja Museum of Spirits ovat selkeästi parhaimman oloisia myös englanninnoksiltaan. Todella laadukasta, arabiankielestä ammattitaitoisesti käännettyä spefiä haluavan kannattaa kuitenkin yhä luottaa kotimaiseen tuotantoon ja hankkia käsiinsä Hassan Blasimia.

Se on jossain

Husam on parikymppinen saudiarabialaisnörtti, jonka elämä pyörii pienissä ympyröissä: hän joutuu käymään tylsässä työssä auttaakseen leskiäitiään elättämään itseään ja pikkusiskoa. Eräänä päivänä Husam herää kummallisessa kristallipalatsissa. Hän on kasvanut pituutta, laihtunut eikä tarvitse enää silmälaseja. Kaikki ihmeellisen kaupungin asukit tietävät hänen nimensä – ei ihme, hänestä on pystytetty kaupunkiin patsaskin – ja kaikki tekevät parhaansa hänen auttamisekseen. Etenkin Malak, ylimaallisen kaunis nuori nainen, Husamin henkilökohtainen avustaja ja opastaja. Tai eivät aivan kaikki: käy ilmi että kaupungissa on ihmisiä, jotka haluavat Husamin hengiltä ja väittävät, että se on hänen omaksi parhaakseen.

Minulle selvisi vasta aivan lukemisen loppuvaiheissa, että Ibraheem Abbasin (yhdessä Yasser Bahjattin kanssa) kirjoittama Hunaak! (tai Somewhere!, 2013) on osa samaa trilogiaa kuin Abbasin esikoisromaani HWJN. (Kolmas osa, Binyameen, 2015, on julkaistu toistaiseksi vain arabiaksi.) Hunaak! kulkee (lopun muutamia seikkoja lukuun ottamatta) sen verran eri polkuja ettei ykkösosan lukemattomuus juuri häiritsisikään. Toisaalta Hunaak! on, minusta, sen verran heikompi teos että saattaisi lannistaa tarttumasta Abbasin muuhun tuotantoon.

Iso ongelma on Abbasin ja Bahjattin englanninnos, joka on selkeästi kankeampi ja tökömpi kuin ensimmäisessä osassa. Luultavasti teksti toimisi paljon paremmin alkukielellä. Toisaalta kirjassa on kyllä muitakin ongelmia: perusasetelma ja juonenkuljetus eivät kaiken kaikkiaan tunnu kovinkaan vahvoilta tai kiinnostavilta – tulee koko ajan mieleen ajatus ”enkös minä ole lukenut tämän saman jossakin muussa kirjassa?” – ja kaiken lisäksi Abbas rakentaa kirjan huipennukseksi näyttävän taistelun, jonka on selvästikin ajatellut elokuvana tai sarjakuvana: sellaiseksi se olisi pitänyt kirjoittaa, romaaneissa tälläiset jumpsisjömpsis-taistelut toimivat perin kehnosti. Kokonaisuuden arvosanaksi jää jonkinlainen ”ihan kiva miinus”, joka ei välttämättä innosta odottelemaan kolmannen osan englanninnosta – tai opettelemaan arabiaa.

Mutta on sähkökirjanlukijassa odottelemassa vielä yksi arabispefiromaani. Saas nähdä miltä se vaikuttaa.

Džinni ja tyttö

Džinnit ovat islamilaisen perinteen henkiolentoja, eivät välttämättä pahoja tai hyviä. Jotkut heistä kykenevät vuorovaikuttamaan ihmisten kanssa, useimmat eivät, ainakaan kovin helposti. Useimmat haluavat vain elää omaa elämäänsä kaikessa rauhassa piittaamatta ihmisistä, heidän lyhyistä elämistään ja touhuistaan. Hawjan-nimisen džinnin perhe – leskiäiti ja sairas isoisä – elelee tyhjilleen jääneessä talossa Jeddan laitamilla, mutta tilanne muuttuu kun taloon muuttaa lääkäriperhe. Hawjan alkaa seurailla perheen teini-ikäisen tyttären Sawsanin elämää ja, aikaa myöten, rakastuu tyttöön, joka ei edes näe Hawjania tai jonka kanssa Hawjan ei pysty puhumaan – ennen kuin Sawsan ystävättärineen keksii leikitellä spiritismillä ja itsepiirretyllä ouija-laudalla. Vähitellen Hawjanille selviää Sawsanin traaginen salaisuus, mutta samaan aikaan Hawjan joutuu tasapainottelemaan džinnisukunsa perinteiden, velvoitteiden ja sopimusten kanssa.

Elokuvantekijän, kirjailijan ja arabialaisten sf-kirjoittajien yhteisön Yatakhayaloonin perustajiin kuuluvan Ibraheem Abbasin vuonna 2013 ilmestynyt romaani HWJN (tai Hawjan, englannintanut Yasser Bahjatt) on ymmärtääkseni ollut melkoinen menestys alkukielellään, enkä mitenkään välttämättä ihmettele asiaa. Džinni-Hawjanin kertomaksi kirjoitettu tarina on hieman nuorisokirjamainen paranormaali romanssi, joka tasapainottelee kiinnostavalla tavalla perinteen ja modernin, länsimaisehkon elämäntavan välillä. Romaanin tarinassa moneen kertaan toistuva (ihmisten ja džinnien) muslimiuden korostaminen ja Jumalaan (Allahiin) vetoaminen saattaa toki olla vain keino välttää äärikonservatiivisen Saudi-Arabian sensuuriviranomaisten huomio. Monessa muussa suhteessa romaani voisi hyvin olla länsimaisempaakin tekoa, ja juonirakenne on pohjimmiltaan hyvinkin tavanomainen nuoriso/seikkailukirjan rakenne. No, ei kaikilta osin sentään… mutta on vaikeaa olla huvittumatta siinä vaiheessa, kun tarinaan ilmestyy niinkin kliseinen hahmo kuin Lamborghinilla ajeleva varakas nuorukainen. Mielenkiintoista kyllä, Abbas tarjoaa kirjassa myös eräänlaisen tieteellisen – tai ehkä pikemminkin tieteiskirjamaisen – selityksen džinnien olemassaololle ja heidän vuorovaikutukselleen meidän ihmisten maailman kanssa: tieteellisyystyyppiset asiat ja selittelyt kyllä jäävät sitten sivuseikoiksi kun päästään kirjan huipentumajaksojen kaahaus- ja kliimaksikohtauksiin.

Ibraheem Abbasin HWJN on Museum of Spiritsin lailla yksi niistä romaaneista, jotka Worldconin arabiankielistä spefiä käsittelevä paneelikeskustelu innoitti taannoin hankkimaan: innostusta toki avitti, että tapahtuman ajan kirjan kindle-versiota sai ladattua Amazonista ilmaiseksi. (Kindle-kirjan muuttaminen normaalien sähkökirjanlukijoiden epub-formaattiin vaati pientä kikkailua, mutta netistä löytyy siihenkin tarvittavat ohjeet ja ohjelmat.) Arabispefiin en ole aikaisemmin pystynyt lainkaan tutustumaan ja ainakin nämä kaksi ensimmäistä esimerkkiä antavat ymmärtää, että tuolta(kin) kielialueelta löytyy hyvinkin kiinnostavaa luettavaa. Jos joku valistunut sielu alkaa näitä joskus julkaisemaan suomeksi, toivottavasti käännökset tehdään kuitenkin alkukielestä eikä englanninnoksista: Bahjattin työ tuntuu sujuvammalta kuin Museum of Spiritsin kömpelöhkö käännös, mutta silti siinä on innokkaan mutta amatöörimäisen työn tuoksu.

Sielujen museo

Yhdysvalloissa opiskellut Saghira palaa kotiin Kuwaitiin ja joutuu etsimään itselleen työpaikan lisäksi paikkaa asua: lapsuudenkoti on myyty vanhempien kuoltua, ja jo aikaa sitten perheen perustaneiden vanhempien sisarusten mielestä olisi aivan mahdotonta, että nuori naimaton nainen asuisi yksikseen. Kun majailu vanhemman veljen teinityttären huonekaverina ei ota onnistuakseen, Saghira muuttaa isoisänsä vanhaan taloon, jossa hän ei ole koskaan edes käynyt. Itse asiassa hän tapaa vuodepotilaaksi dementoituneen isoisänsä nyt ensimmäistä kertaa. Saghiran isä on muuttanut pois oman isänsä luota viisitoistavuotiaana eikä ole ollut tämän kanssa sen jälkeen missään tekemisissä, koska uskoo tämän murhanneen vaimonsa ohella muitakin ihmisiä. Isoisän on myös huhuttu harrastavan nekromantiaa ja muita pimeyden toimia.

Isossa talossa asuu tulokas-Saghiran ja enemmän tai vähemmän tiedottoman isoisän lisäksi myös vanha taloudenhoitajatar ja isoisästä huolehtiva sairaanhoitajamies. Nämä hämmentyvät, kun Saghira tilaa torakoiden, hiirten ja pölyn täyttämään taloon ensi töikseen suursiivouksen. Suursiivous paljastaa portaikon alta piiloon rapatun oven, ja oven takaa huoneen, jossa on täpötäysien kirjahyllyjen ohella viisi luonnollisen näköistä ja kokoista vahanukkea. Yksi niistä esittää Saghiraa, jota isoisä ei ole koskaan tavannut. Pelottavaksi asia käy talon kolmelle (tajuissaan olevalle) asukille, kun vahanuket alkavat vaellella ympäri taloa, ja yksi niistä tappaa tuntemattoman, piirteiltään epämääräisen hahmon.

Kuwaitilaisen Abdulwahab Al-Rifaeen pienoisromaani The Museum of Spirits (Dorrance Publishing, 2017) tuli hankittua Worldconin arabiankielistä spefiä käsitelleen paneelikeskustelun innoittamana, ja seitsemänkymmentäsivuiseen kirjaan oli helppo tarttua Muusikoiden.netin jokavuotisesta miitistä palatessa, fyysisesti väsyneenä mutta psyykkisesti innoittuneena. Al-Riface onnistuu sivuamaan lyhyessä tarinassaan perhetragedian ohella Kuwaitin nopeaa kehitystä köyhästä kalastajakylien yhdyskunnasta ökyrikkaaksi öljyntuottajaksi, ja ristiriitaa Saghiran länsimais-rationaalisen ajattelun sekä perinneuskomusten välillä. Tarina kehittyy lopulta jotakuinkin toisenlaiseen suuntaan kuin miltä aluksi vaikuttaa.

Kiehtovuudestaan huolimatta kirja ei ole vailla ongelmia. Kertomukselle täysin oleellinen isoisän persoona osoittautuu sitten loppujen lopuksi monessa suhteessa erään spefi-tyylilajin perinteen mukaiseksi kliseeksi. (Yritän spoilerien välttämiseksi olla tässä mahdollisimman epämääräinen.) Lisäksi Al-Rifaee on mennyt englannintamaan teoksensa itse (yhdessä Nada Al-Rifaeen kanssa). Etenkin kirjan alkupuolella, ennen kuin tarinaan ehti uppoutua, teksti tuntui kovin geneeriseltä asiakirjaenglannilta, joka hukkasi arabiankielisen alkuteoksen (mahdolliset) sävyt ja tyylin.

Yhtä kaikki The Museum of Spirits on kiinnostava tirkistysaukko sellaiseen spefimaailmaan jota ainakaan täällä maailman nurkalla ei kovin hyvin tunneta.

Psykedeliaa ja brittipoppia

Olen erinäisiä kertoja kehunut, millaisia löytöjä voi parhaimmillaan tehdä kun menee katsomaan konserttia, jossa esiintyy itselle täysin ennenkuulematon artisti. No, ei aina: joskus kokemus on enemmänkin ”ihan kiva” -tasoa.

Jos digitaaliviivepedaalit (ja muutamat muut digitaalitekniset soittolaitteet) olisivat yleistyneet jo 1960-luvun lopulla, Englannissa ja Yhdysvalloissa – miksei Suomessakin – olisi epäilemättä ollut lukemattomia Death Hawksin kuuloisia yhtyeitä, yhdellä erolla: aika harva olisi soittanut yhtä tiukasti yhteen kuin tämä kuusimiehisellä kokoonpanolla esiintynyt riihimäkeläisryhmä. (Vaikutelmaa vielä korosti, että rumpali Miikka Heikkinen onnistui näyttämään ihan Nick Masonin ja Bill Kreutzmannin yhteiseltä lehtolapselta.) Huvilateltan akustiikka ei ollut omiaan bändin äänimaalailulle ja pitkille, leijaileville kappaleille. Ensikertalaisen vaikutelmaksi jäikin vähän hahmoton jatkumo, josta yksittäisiä lauluja ei juuri pompannut korville.

Juontaja Mikko von Hertzen hehkutti myös illan pääesiintyjää Sundara Karmaa seiskytlukuhenkiseksi psykedeliaksi, mutta minun oli vaikeaa hahmottaa bändistä juuri muuta 70-lukuista kuin kauniit pitkät hiukset. Minä kuulin bändin nopeatempoisessa popissa pikemminkin seuraavan vuosikymmenen postpunk-brittikitararockin kaikuja, tosin goottisynkistelyn ja yhteiskunnallisuuden sijaan kepeän bileasenteen kautta kierrätettynä: Siouxie and the Bansheesia, Curea, Classix Nouveauxia, vähän jopa Japania (muutamissa itämaisehkoissa kitaramelodioissa), Big Countrya, Nik Kershawia, ehkä vähän Mike Oldfieldiäkin. Vaikutelmaa vielä korosti laulajakitaristi Oscar ”Lulu” Pollockin meikki ja post-Bowie-henkinen fraseeraus.

Tiukasti yhteen soittanut Sundara Karma heitti topakan setin, jossa tempot pysyivät nopeina ja lyhyet, tiukkarakenteiset laulut muistuttivat melodioiltaan kovasti toisiaan (ainakin näin ensikuulemalta). von Hertzen arveli alkujuonnossaan, että tätä keikkaa saatettaisiin parinkymmenen vuoden päästä muistella samassa hengessä kuin 1990-luvun ”next big thingien”, Massive Attackin ja Radioheadin Huvila-konsertteja. Epäilen vähän – mutta toisaalta: hittivainuni on aina ollut surkea.